Mahdoton tyyppi

Koominen ooppera?

Peter Englund, Kuningatar Kristiina. Elämäkerta. Suomentanut Rauno Ekholm. WSOY 2007, 223 s.

Kuningattaremme Kristiina oli epäilemättä poikkeusihminen, etten sanoisi marginaali. Kaiken keskipisteenä hän kuitenkin aina pyrki olemaan ja lienee yksi tunnetun historian huikeimpia narsisteja.

Ei ihme, että Kristiinan tarina on tutkijoiden toimesta pengottu läpikotaisin, kuten Peter Englund toteaa. Siitä huolimatta Ruotsin akatemia oli antanut Englundille vielä kerran tehtäväksi kirjoittaa virkaheiton kuningattaren elämäkerran. Ajan hengessä tehtyä kun näemmä ei sitten vielä ollut olemassa. Nyt on.

Englund on historioitsijana melkoinen velho ja yksi niistä uudenlaisen populaarihistorian aloittajista, jotka ovat tuoneet lukijan eteen myös ne aikakausien puolet, joista lähteet kussakin konkreettisessa tapauksessa vaikenevat, ne kun ovat olleet aikakauden ihmisille itsestään selviä.

Kuten vanhojen valokuvien kokoelmissa, historia on silloin tupannut jäämään perhejuhlien ja matkojen kronikaksi, joka ei kerro mitään jokapäiväisestä työstä ja elämänmenosta.

Englundin spektaakkelit, kuten Poltava ja hänen historialliset esseensä ovat mainio esimerkki siitä, mitä voidaan saada aikaan, kun aikakauden tuntija asettaa henkilönsä sen konteksteihin. Tällainen historiankirjoitushan on nyt meilläkin muodikasta ja hyvä niin.

Edellinen suomeksi ilmestynyt kirja Kristiinasta on Sven Stolpen teos, joka ilmestyi puoli vuosisataa sitten (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=stolpe ). Pidän sitä sangen asiantuntevana ja kriittisenä. Se kuuluu myös Englundin käyttämään kirjallisuuteen ja hän viittaa siihen pari kertaa.

Hämmästelen kuitenkin sitä, ettei kirjoittaja keskustele enempää Stolpen kuin muidenkaan aiempien Kristiina-tutkijoiden kanssa. Tässä on sentään kyseessä akatemian toimeksiannosta tehty elämäkerta ja Englundin näkökulma kohteeseensa on aivan toinen kuin eräillä muilla.

Kysymys on siitä, että Englund kirjoittaa nyt, tyylistään poiketen, eräänlaista hagiografiaa. Hän ei toki tee kohteestaan täydellistä, vaan alleviivaa tämän monikasvoisuutta ja jatkuvan muutoksen alaisena ollutta psyykeä.

Kristiinan naiseus tuntuu olevan se kiinteä piste, jolta Ruotsin akatemian palkkaama kirjoittaja ponnistaa ja sehän on asia, joka nykyään on tärkeydeltään ylitse muiden.

Paitsi, että tuo naiseuskin on jossakin määrin kiistanalainen asia. Luulen, että mikäli kirjoittaja olisikin ryhtynyt työhön vasta nyt, hän olisi ottanut lähtökohdakseen muunsukupuolisuuden. Sellaisen ihaileminenhan on nyt kaikkein muodikkainta.

Mutta näiden asioiden vatvomisen voi jättää niille, jotka jostakin syystä ovat siitä ihan oikeasti kiinnostuneita.

Oleellisempaa sentään lienee, että Kristiina oli perinnöllinen monarkki ja luterilainen, joka hylkäsi nämä roolinsa, mutta ei suinkaan käsitystä itsestään maailman napana, jolle kuului oikeus hallita jotakin valtakuntaa. Ruotsi ei vain ollut hänen arvoisensa.

Kristiinan yritykset päästä Napolin ja Puolan hallitsijaksi ovat tragikoomisia. Englund ei jää enemmälti miettimään, minkä arvoista on, että hän suoranaisesti vehkeili synnyinmaataan vastaan muiden maiden avulla tai että hän täysin häikäilemättä valehteli aikomuksistaan lahjoittaa Puolalle miespuolinen perillinen.

Entisen monarkin kulutusmenot olivat hirmuiset, minkä Englund ymmärtää ajan vaatimukseksi. Voisipa kymmenien palvelijoiden, hevosten ja teatterien ylläpitoa arvioida muustakin näkökulmasta.

Kyse oli kai ennen muuta siitä, että Kristiina jatkuvasti pyrki olemaan jotakin, mitä hän ei ollut.

Hän halveksi naisia ja halusi olla mies, joka johtaisi sotajoukkoja taistelussa, mikä kuulostaa ehkä komealta, mutta ylevän ja naurettavan välinen raja on tässäkin kovin lähellä jälkimmäistä.

Koko Kristiinan kykenemättömyys tunnustaa sitä tosiasiaa, ettei hän ollut enää hallitsija luovuttuaan kruunusta, on tragikoominen. Itse asiassa tunnettu markiisi Monaldescon murhauttaminen ei olisi ollut edes absoluuttiselle eurooppalaiselle monarkille sallittua. Kristiinan kuvitelmat itsestään tekivät hänestä pikemminkin Iivana Julman irvikuvan.

Kristiinan suuresta oppineisuudesta Stolpella on aika skeptinen käsitys. Itse asiassa hänen kirjeenvaihtonsa ajan suurten oppineiden kanssa ovat varsin tyhjänpäiväistä luettavaa, sanoo hän.

Kun nyt Englund näyttää olevan asiasta eri mieltä, hänen kyllä kuuluisi näkemyksensä perustella. Sen sijaan hän ilman asianmukaista lähdeaparaattia kertoo ummet ja lammet siitä, mitä Kristiina milloinkin kaukonäköisesti ja verrattoman ovelasti suunnitteli ja ajatteli. Se ei ole minusta täysin vakuuttavaa kaikesta Englundiin kohdistuvasta ihailustani huolimatta.

Kristiina oli kaiken kaikkiaan poikkeusihminen ja omalla tavallaan loistava figuuri aikansa maailmassa. Kyllä hänellä kykyjä epäilemättä oli ja lisäksi aivan huikeasti moraalista rohkeutta. Hän oli todellinen libertiini.

Mutta lisäksi hän oli aivan periaatteeton lurjus ja täydellinen narsisti. Hänen suurelliset ja usein aivan tolkuttomat suunnitelmansa, joihin muun muassa kuului aseellinen hyökkäys synnyinmaata vastaan katolisen keisarin tuella, eivät normaalien perinteisten mittapuiden mukaan ansaitse ihailua.

Sen sijaan Kristiinan ura on jo sellaisenaan, ilman enempää dramatisointia, koominen ooppera, jonka päähenkilö on paljon Falstaffia huvittavampi, mutta myös vastenmielisempi.

Myös Englund korostaa Kristiinan rakkautta draamaan. Ehkäpä Ruotsilla oli epäonni saada hallitsijoikseen juuri toden ja kuvitelmat sekoittavia teatterihulluja, joista tuli sille vitsaus. Kristiinasta tosin päästiin eroon rahalla eivätkä hänen paluusuunnitelmansa koskaan tosiasiassa kyenneet valtakuntaa vahingoittamaan.

Kustaa III oli sitten tapaus erikseen, mutta se ei enää kuulu tähän tarinaan.

Suurta aikaa

 

Hulluja vuosia

 

Peter Englund, 1914. Stridens skönhet och sorg. Första världskrigets inledande år i 68 korta kapitel. Natur&Kultur 2014, 292 s.

Peter Englund, 1915. Stridens skönher och sorg. Första världskrigets andra år i 108 korta kapitel. Natur&Kultur,  2015 (2021), 401 s.

 

Jokainen historian harrastaja tässä maassa tuntee Peter Englundin ja ainakin jonkin hänen mainioista historiallisista tiiliskivistään, jotka ulottuvat 1600-luvulta Poltavan taisteluun.

Nobel-komitean sihteerinäkin toiminut Englund on armoitettu historiamaalari, joka näkee kohteensa sen taustoja vasten eikä yksinäisinä ja irrallisina merkillisyksinä. Hänen historialliset esseensä ovat loistavia (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=englund ).

Tässä kirjasarjassaan Englund käyttää vanhaa tekniikkaansa eli tarkkailee maailmaa aina jonkun yksittäisen havainnoitsijan perspektiivistä. Sodan niin sanotut suuret kuviot eivät tule esille ja harvoin tarkkailijat niitä ymmärtävätkään kuin siltä pieneltä osin, kuin ne välittömästi koskevat heitä itseään.

Englund itse sanoo, ettei hän halua kuvata, mitä ensimmäinen maailmansota oli (vad det var), vaan sen sijaan sitä, miten se koettiin (hur det var).

Tekniikkana on ottaa kullekin sodan päivälle yksi tai useampia havainnoitsijoiden päiväkirjamerkintöjä ja asettaa ne taustaansa vasten.

Tämä tekniikka ei sinänsä ole mitenkään uusi. Ensimmäisen maailmansodan kohdalla sitä jossakin muodossa sovelsi jo Barbara Tuchman teoksessaan Elokuun tykit (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tuchman ).

Ja onhan niitä vastaavia. Mutta kyllä tämä kiinnostava sarja on, vaikka kovin suuri osa siitä käsittelee vain niin sanottuja arkipäivän banaalisuuksia.

Henkilögalleria on hieman yksipuolinen. Venäläisiä on tuskin nimeksi ja esimerkiksi Paul von Gerich (josta on olemassa ruotsinkielinen Lars Westerlundin kirjoittama elämäkerta ”Polle”, ei ole tyypillisimpiä venäläisiä, joskaan ei lajissaan suuri harvinaisuuskaan. Myöskään esimerkiksi turkkilaisia ei ole mukana.

Sen sijaan itävaltalaisista löytää heti vanhoja tuttujakin: Franz Kafka, Robert Musil ja Oskar Kokoschka. Saksalaisista löytyy punaisen paronin äiti Kunigunde von Richthofen. Muuten joukko on yleensä tavallista kansaa, sen eri kerroksista, ei suuria historiallisia hahmoja.

Kuten tunnettua, sodan puhkeaminen aiheutti euforisen innostuksen kaikissa sen osanottajamaissa. Sodan puhdistavaan vaikutukseen uskottiin laajasti ja kaikki himoitsivat päästä lyömään aggressorit, jotka olivat ilman mitään syytä hyökänneet rauhallisten ihmisten kimppuun. Tosin Englannissa oli aluksi hieman skruupeleita saksalaisiin nähden.

Mutta ”Jouluksi Berliiniin” oli iskulause, joka vetosi. Hyvin yleisesti miehet pelkäsivät, että sota olisi ohi, ennen kuin he ehtisivät päästä sinne mukaan. Ne, jotka olivat linjojen takaisissa tehtävissä, kadehtivat niitä, jotka saivat olla itse kunnian kentillä. Naiset olivat katkeria siitä, etteivät päässeet etulinjaan.

Autenttiset päiväkirjat ovat korvaamattomia, kun halutaan tietää, millaista tuo sota oli ja millaiseksi se kuviteltiin.

Muuan saksalainen myöhempi laulu kertoo: Man schrieb von stolze und ernste Zeit, und man schrieb Neunzehnhundert und Vierzehn… (esittää Hildegard Knef).

Sodassa nähtiin paljon ylevyyttä, siis periaatteessa. Suotta ei tämän kirjan nimi ole taistelun ihanuus (kauneus) ja suru. Sehän muistuttaa Alfred de Vignyn klassista otsikkoa Grandeur et servitude militaires (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=grandeur+et+servitude ). Kaikilla tai ainakin useimmilla oli tunne siitä, että he saavat olla mukana jossakin hyvin suuressa.

Toden totta, rintamaelämä vapautti kaikesta arkielämän typeryydestä, siellä ihmisestä tuli osa jotakin suurempaa. Sanoisinpa itse asiassa, että rintamakokemukset tässä suhteessa olivat samanlaatuisia kuin sosialismin tarjoamat. Ehkäpä se kuolemanvietti, autuus, jonka omasta itsestään irtautuminen aiheuttaa, on takana molemmissa?

Mutta kuten sosialismi, myös sota on vain osittain ihanaa, jos edes sitä. Raadollisuus tulee ennen pitkää vastaan ja riisuu kuvitelmat uudesta, muka korkeammasta todellisuudesta. Itse asiassa nyt onkin menty ihmisyyden haiseviin kellareihin, joissa yksilö on vain ulosteen arvoista.

Kevyt risteilijä Emden kävi tunnettua loistokasta risteilijäsotaansa eteläisillä merillä herrasmiesten tapaan, kunnes kohtasi vahvempansa ja ammuttiin hylyksi, jossa olevien sadan vainajan kirjoittaja toteaa varmasti haisseen hirvittävästi, kun kirjassa olevaa valokuvaa otettiin.

Sotilaan arvoinen kuolema oli jonkin aikalaisen mielestä kyseessä silloin, kun srapnellinkuula tappoi miehen silmänräpäyksessä tai räjähdys hajotti hänet riekaleiksi. Mutta nämähän olivat poikkeustapauksia.

Oliko siis arvotonta menettää vaikkapa puolet kasvoistaan tai joitakin muita ruumiinosiaan ja jäädä henkiin tai kuolla monen vuorokauden kitumisen jälkeen? Ainakin se oli kammottavan todellista ja tietenkin vihollisen syytä, kenenkäs muun?

Sodan oikeutusta eivät päiväkirjat pohdi. Lähes aina kyse on niin suuresta itsestäänselvyydestä. Miten voitaisiin edes kuvitella, että koko se valtava mullistus, joka koko maata oli kohdannut, olisi jotenkin perusteeton? Kun sota nyt ainakin oli syttynyt, oli se voitettava.

Saksalaisten uusi maine hunneina (joka nimitys perustui keisari Wilhelmin puheeseen, kun rankaisuretkikuntaa lähetettiin boksarikapinaa kukistamaan) levisi englantilaisessa propagandassa nopeasti ja tuntui vakuuttavalta.

Hunnit olivat loukanneet Belgian puolueettomuutta ja tappaneet häikäilemättä satoja siviileitä. Louvainin korvaamattoman arvokas ylipiston kirjasto oli poltettu. Kaikki oli vandalisoitu. Tällaisen inhotuksen tuhoaminen oli sivistyneen maailman kunniatehtävä.

Toki saksalaisillakin oli jonkinlaisia puolusteluja esitettävänä. Paikalliset patriootit olivat ampuneet heitä puskista ja ikkunoista. Sotimaan ryhtyneet siviilit eivät olleet minkään lain suojeluksen alaisia. Mutta tehdyt ilkityöt pysyivät, eivätkä siitä hävinneet puolustelemalla. Sivistyneen maailman mielestä saksalaisille oli vielä kostettava ja kyllähän heille kostettiinkin.

Joku totesi mielissään, ettei marsalkka Joffre todellakaan ollut mikään keisarin (Kaiserin) ystävä…

Niin kuljettiin tietä, joka oli johtava Versailles’n rauhaan, mutta sehän jäi vain välirauhaksi. Jo aikoinaan V.A. Koskenniemi riimitteli:

 

Oli Jahve ja piru noppasilla

piru voitti heitolla kaunihilla,

veti ”maailmansodan” hän arvastaan

Mutt’ seuraava kerta oli vuoro Herran,

Hän heitti ja ”maailmanrauhan” sai,

vaan piru se hymyili toisen kerran,

sen rauhan nimi oli Versailles…

Viime vuosisadan tähtihetkiä

 

Tuhon ytimessä

 

Peter Englund, Kirjeitä nollapisteestä. Historiallisia esseitä. WSOY 1998, 287 s.

 

Englund aloittaa kirjansa muistelemalla Kabulin piiritystä, jota hän oli todistamassa. Sota oli arkipäiväistä ja alkoi pian jälkeenpäin tuntua epätodelliselta. Siihen palaaminen vaati ponnisteluja. Menneisyyden työntäminen pois luotaan oli sen sijaan helppoa ja luontevaa

Nollapiste tässä yhteydessä viittaa Nagasakin atomipommiin eikä kaksistorneihin, jotka tuhottiin vasta viiden vuoden kuluttua kirjan kirjoittamisesta, mikäli nyt copyright-vuotta on uskominen. Symbolisesti se näyttää viittaavan siihen tuhoavuuden ytimeen, joka on koko ajan olemassa, mutta tuppaa jäämään ymmärryksen ja kokemuksen ulkopuolelle.

1900-luvun alkukatastrofi, maailmansota oli tunnetusti asia, jolla etukäteen hekumoitiin yhä uudelleen jo vuosia ennen sen syttymistä. Odotettiin, että suuri onnettomuus polttaisi ihmisistä ja yhteiskunnasta pois kuonan: suuri yhteinen uhri ja tuska hävittäisivät pikkusieluisen mitättömyyden ja jäljelle jäisi puhdistunut ja ylevä isänmaallisuus.

Sitä paitsi yhteiskunnalliset vääryydet odottivat oikaisuaan. Taiteelliset sielut uskoivat siihen, että sota ja veriset vaatteet loisivat korkeamman, syvähenkisen taiteen. Suuret kansanjoukot uskoivat, että kansan antama uhri ja uskollisuus palkittaisiin hyvinvoinnilla ja oikeudenmukaisuudella. Tie onnelliseen tulevaisuuden kulkisi taistelukentän kautta.

Englund keskittyy kuvaamaan taiteilijoita ja intellektuelleja, jotka innostuivat sodasta ja niitähän riitti. Pelkästään Itävalta-Unkarissa koko älymystön kerma Oskar Kokoschkasta ja Robert Musilista Ludwig Wittgensteiniin ja Alban Bergiin hinkuivat vapaaehtoisiksi rintamalle.

Tilanne oli muissa maissa tietenkin vastaava ja lähtö rintamalle muodostui kansanjuhlaksi niin Venäjällä kuin Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Yleisesti pelättiin, että sota loppuisi liian nopeasti.

Ensimmäisen maailmansodan todellisuus oli sitten mitä oli ja Englund kuvailee, miten pettymystään siihen kuvasi englantilainen Paul Nash, joka myös oli aluksi innostunut. Vastaavia tapauksia oli paljon.

Mutta eihän se todellisuuden kohtaaminen estänyt sitten pian pyrkimästä uuteen sotaan, revanssiin. Tämä on mysteeri, jota kirjoittaja ei oikein taida pystyä ratkaisemaan. Tietenkin tuo muistamisen vaikeus ja muistin valikoivuus näyttelivät tärkeää osaa, mutta sen ohella myös varmasti ainakin turhautuminen ja kostonhimo. Ja miten suuri merkitys mahtoikaan olla yleisellä barbarisoitumisella?

Tuskinpa natsienkaan nekrofilia noin vain suoraan ihmisen sisimmästä kumpusi? Kyllähän sen nousulla oli oma historiansa ja etologiansa, monessa suhteessa yhtä ainutkertainen kuin ainutlaatuinen.

 Ovathan nykyiset saksalaiset kuitenkin sen sijaan tunnettuja erityisen suuresta hellämielisyydestään ja sievistelystään, mikä hyvinkin tekee heistä tässä suhteessa ruotsalaisten, tuon entisen soturikansan veroisia.

Englund vertailee kirjassa myös Hitlerin aikaista arkkitehtuuria neuvostoliittolaiseen esittäen hyvin tunnetut esimerkit Pariisin vuoden 1939 maailmannäyttelystä ja megalomaanisista palatsisuunnitelmista.

 Yhteisistä piirteistä on tietenkin puhuttu jo 30-luvulta lähtien ja ne ovatkin usein suorastaan hätkähdyttäviä. Venäjällähän niistä on jo kauan paljon kirjoitettu, mahtaneeko tämä näkökulma miellyttää uutta medinskiläistä näkemystä, jää nähtäväksi, tosiasioihin se ainakin perustuu.

Voisi ajatella, että molemmissa tapauksissa diktaattoria sokaisi ajatus omasta roolista historian luojana. Kun tehdään tuhatvuotista valtakuntaa, ei enää panna merkitystä sille, mitä jokin sukupolvi saa kärsiä ja kestää, eipä edes sille, miten moni kuolee. Tuhannen vuoden näkökulmasta jokainen on aivan yhtä kuollut ja merkitystä on vain sillä, millaisen jäljen tuo tai tämä sukupolvi -historiaa luovan diktaattorin työkaluna- on jättänyt jälkeensä.

Suuren terrorin tutkija Robert Conquest ihmetteli kerran jollekin bolševismin tuntijalle, miksi Stalin tappoi niin paljon ihmisiä, joiden valtaosa varmasti ymmärrettiin viattomiksi. Hänelle vastattiin vastakysymyksellä: Miksi ei olisi tappanut?

 Poroporvarillinen logiikka ei kykene ymmärtämään suurten, historiallisten hahmojen ajattelua. Jo Napoleon sanoi, ettei miljoona ihmishenkeä merkinnyt hänelle mitään. Hän työskenteli suurempien ja pysyvämpien arvojen parissa.

Myös Englundia vaivaa kysymys miksi? Miksi ihmeessä Hitlerin piti toimeenpanna Shoah, joka oli absoluuttisen mieletön kaikkien kannalta, ei vähiten Saksan ja sen sotaponnistelujen. Joukkomurhaaminen jonkin asian takia olisi vielä voinut olla ymmärrettävää, mutta tässähän tappamisesta oli tehty itsetarkoitus. Se teki asiasta ainutlaatuisen ja erotti sen esimerkiksi bolševikkien terrorista.

Tähän voidaan vastata, että kyllähän se tosiaan erotti näitä kahta diktaattoria, mutta ei asia kuitenkaan ollut ainutlaatuinen historiassa. Kysymys on siitä, että kansojen täydellistä tuhoamista on yhä uudelleen tapahtunut uskonnollisista syistä. Esimerkiksi ensimmäisessä Samuelin kirjassa mainitaan, että herra Sebaotin käskyn mukaan amalekilaiset oli tapettava jokaista naista ja lasta myöten (15:3) ja niiden lisäksi vielä heidän eläimensäkin.

Hitlerin suhde viholliseksi tekemänsä juutalaisuuteen oli siis ilmeisen uskonnollinen ja sama koski hänen maanista haluaan hävittää kaupunkeja, Leningrad ja Moskova olivat tunnetusti listalla, mutta aluksi ainakin myös Pariisi, jonka tuhoamista hän vaati uudelleen myös sodan lopulla.

Stalin oli historiallisesta merkityksestään hyvin tietoinen hahmo, joka rankaisi kokonaisia kansoja siirrättämällä niitä mielipuolisesti keskellä sotaa uusille asuinsijoille ja joka teki paljon muutakin megalomaanista ja epäonnistuneeksi tuomittua.

Silti Stalinin suhde voitettuun viholliseen oli aivan muuta kuin hitleriläinen raakuus, jonka esikuvia saa etsiä muinaisuudesta. Se, että Stalinin hallinto onnistuttiin myymään suurille joukoille taistelevana humanismina, on jo toinen tarina.

Mutta hitleriläinen pahuus oli niin suurta, etteivät normaalit ihmiset edes kyenneet tietämään sitä, edes juutalaiset eivät yleensä sitä uskoneet. Miksi olisivat? Koko asiahan oli Hitlerin omaltakin kannalta aivan järjetön.

Niinpä ne tiedot, joita yhä uudelleen lähetettiin Saksan valtaamilta alueilta liittoutuneille, jäivät aina jonnekin mappeihin pölyttymään. Eivät liittoutuneet halunneet pilata uskottavuuttaan levittämällä aivan uskomatonta tietoa.

Vasta sitten, kun tuhoamisleirit vallattiin, olivat todisteet vastaansanomattomia ja niitä alettiin levittää myös saksalaisten eteen. Hyvin usein niihin kieltäydyttiin uskomasta.

Kuitenkin itse se pirullinen arkipäivän työ, jota tuhoajat tekivät, jäi ja jää useimmiten ihmisiltä ymmärtämättä. Se nollapiste on niin saastainen paikka, ettei kukaan normaali ihminen yleensä tunne halua tuppautua sinne katsomaan, mitä tapahtuu.

Englund kyllä tekee parhaansa valmistaakseen lukijalle tähän mahdollisuuden lainaamalla autenttisia kuvaksia viime vuosisadan tappotantereilta.