Hulluja vuosia
Peter Englund, 1914. Stridens skönhet och sorg. Första världskrigets inledande år i 68 korta kapitel. Natur&Kultur 2014, 292 s.
Peter Englund, 1915. Stridens skönher och sorg. Första världskrigets andra år i 108 korta kapitel. Natur&Kultur, 2015 (2021), 401 s.
Jokainen historian harrastaja tässä maassa tuntee Peter Englundin ja ainakin jonkin hänen mainioista historiallisista tiiliskivistään, jotka ulottuvat 1600-luvulta Poltavan taisteluun.
Nobel-komitean sihteerinäkin toiminut Englund on armoitettu historiamaalari, joka näkee kohteensa sen taustoja vasten eikä yksinäisinä ja irrallisina merkillisyksinä. Hänen historialliset esseensä ovat loistavia (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=englund ).
Tässä kirjasarjassaan Englund käyttää vanhaa tekniikkaansa eli tarkkailee maailmaa aina jonkun yksittäisen havainnoitsijan perspektiivistä. Sodan niin sanotut suuret kuviot eivät tule esille ja harvoin tarkkailijat niitä ymmärtävätkään kuin siltä pieneltä osin, kuin ne välittömästi koskevat heitä itseään.
Englund itse sanoo, ettei hän halua kuvata, mitä ensimmäinen maailmansota oli (vad det var), vaan sen sijaan sitä, miten se koettiin (hur det var).
Tekniikkana on ottaa kullekin sodan päivälle yksi tai useampia havainnoitsijoiden päiväkirjamerkintöjä ja asettaa ne taustaansa vasten.
Tämä tekniikka ei sinänsä ole mitenkään uusi. Ensimmäisen maailmansodan kohdalla sitä jossakin muodossa sovelsi jo Barbara Tuchman teoksessaan Elokuun tykit (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tuchman ).
Ja onhan niitä vastaavia. Mutta kyllä tämä kiinnostava sarja on, vaikka kovin suuri osa siitä käsittelee vain niin sanottuja arkipäivän banaalisuuksia.
Henkilögalleria on hieman yksipuolinen. Venäläisiä on tuskin nimeksi ja esimerkiksi Paul von Gerich (josta on olemassa ruotsinkielinen Lars Westerlundin kirjoittama elämäkerta ”Polle”, ei ole tyypillisimpiä venäläisiä, joskaan ei lajissaan suuri harvinaisuuskaan. Myöskään esimerkiksi turkkilaisia ei ole mukana.
Sen sijaan itävaltalaisista löytää heti vanhoja tuttujakin: Franz Kafka, Robert Musil ja Oskar Kokoschka. Saksalaisista löytyy punaisen paronin äiti Kunigunde von Richthofen. Muuten joukko on yleensä tavallista kansaa, sen eri kerroksista, ei suuria historiallisia hahmoja.
Kuten tunnettua, sodan puhkeaminen aiheutti euforisen innostuksen kaikissa sen osanottajamaissa. Sodan puhdistavaan vaikutukseen uskottiin laajasti ja kaikki himoitsivat päästä lyömään aggressorit, jotka olivat ilman mitään syytä hyökänneet rauhallisten ihmisten kimppuun. Tosin Englannissa oli aluksi hieman skruupeleita saksalaisiin nähden.
Mutta ”Jouluksi Berliiniin” oli iskulause, joka vetosi. Hyvin yleisesti miehet pelkäsivät, että sota olisi ohi, ennen kuin he ehtisivät päästä sinne mukaan. Ne, jotka olivat linjojen takaisissa tehtävissä, kadehtivat niitä, jotka saivat olla itse kunnian kentillä. Naiset olivat katkeria siitä, etteivät päässeet etulinjaan.
Autenttiset päiväkirjat ovat korvaamattomia, kun halutaan tietää, millaista tuo sota oli ja millaiseksi se kuviteltiin.
Muuan saksalainen myöhempi laulu kertoo: Man schrieb von stolze und ernste Zeit, und man schrieb Neunzehnhundert und Vierzehn… (esittää Hildegard Knef).
Sodassa nähtiin paljon ylevyyttä, siis periaatteessa. Suotta ei tämän kirjan nimi ole taistelun ihanuus (kauneus) ja suru. Sehän muistuttaa Alfred de Vignyn klassista otsikkoa Grandeur et servitude militaires (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=grandeur+et+servitude ). Kaikilla tai ainakin useimmilla oli tunne siitä, että he saavat olla mukana jossakin hyvin suuressa.
Toden totta, rintamaelämä vapautti kaikesta arkielämän typeryydestä, siellä ihmisestä tuli osa jotakin suurempaa. Sanoisinpa itse asiassa, että rintamakokemukset tässä suhteessa olivat samanlaatuisia kuin sosialismin tarjoamat. Ehkäpä se kuolemanvietti, autuus, jonka omasta itsestään irtautuminen aiheuttaa, on takana molemmissa?
Mutta kuten sosialismi, myös sota on vain osittain ihanaa, jos edes sitä. Raadollisuus tulee ennen pitkää vastaan ja riisuu kuvitelmat uudesta, muka korkeammasta todellisuudesta. Itse asiassa nyt onkin menty ihmisyyden haiseviin kellareihin, joissa yksilö on vain ulosteen arvoista.
Kevyt risteilijä Emden kävi tunnettua loistokasta risteilijäsotaansa eteläisillä merillä herrasmiesten tapaan, kunnes kohtasi vahvempansa ja ammuttiin hylyksi, jossa olevien sadan vainajan kirjoittaja toteaa varmasti haisseen hirvittävästi, kun kirjassa olevaa valokuvaa otettiin.
Sotilaan arvoinen kuolema oli jonkin aikalaisen mielestä kyseessä silloin, kun srapnellinkuula tappoi miehen silmänräpäyksessä tai räjähdys hajotti hänet riekaleiksi. Mutta nämähän olivat poikkeustapauksia.
Oliko siis arvotonta menettää vaikkapa puolet kasvoistaan tai joitakin muita ruumiinosiaan ja jäädä henkiin tai kuolla monen vuorokauden kitumisen jälkeen? Ainakin se oli kammottavan todellista ja tietenkin vihollisen syytä, kenenkäs muun?
Sodan oikeutusta eivät päiväkirjat pohdi. Lähes aina kyse on niin suuresta itsestäänselvyydestä. Miten voitaisiin edes kuvitella, että koko se valtava mullistus, joka koko maata oli kohdannut, olisi jotenkin perusteeton? Kun sota nyt ainakin oli syttynyt, oli se voitettava.
Saksalaisten uusi maine hunneina (joka nimitys perustui keisari Wilhelmin puheeseen, kun rankaisuretkikuntaa lähetettiin boksarikapinaa kukistamaan) levisi englantilaisessa propagandassa nopeasti ja tuntui vakuuttavalta.
Hunnit olivat loukanneet Belgian puolueettomuutta ja tappaneet häikäilemättä satoja siviileitä. Louvainin korvaamattoman arvokas ylipiston kirjasto oli poltettu. Kaikki oli vandalisoitu. Tällaisen inhotuksen tuhoaminen oli sivistyneen maailman kunniatehtävä.
Toki saksalaisillakin oli jonkinlaisia puolusteluja esitettävänä. Paikalliset patriootit olivat ampuneet heitä puskista ja ikkunoista. Sotimaan ryhtyneet siviilit eivät olleet minkään lain suojeluksen alaisia. Mutta tehdyt ilkityöt pysyivät, eivätkä siitä hävinneet puolustelemalla. Sivistyneen maailman mielestä saksalaisille oli vielä kostettava ja kyllähän heille kostettiinkin.
Joku totesi mielissään, ettei marsalkka Joffre todellakaan ollut mikään keisarin (Kaiserin) ystävä…
Niin kuljettiin tietä, joka oli johtava Versailles’n rauhaan, mutta sehän jäi vain välirauhaksi. Jo aikoinaan V.A. Koskenniemi riimitteli:
Oli Jahve ja piru noppasilla
piru voitti heitolla kaunihilla,
veti ”maailmansodan” hän arvastaan
Mutt’ seuraava kerta oli vuoro Herran,
Hän heitti ja ”maailmanrauhan” sai,
vaan piru se hymyili toisen kerran,
sen rauhan nimi oli Versailles…
Omnipresenssi ja omnipotenssi ovat kaikkien maailman uskontojen pohjimmaista raaka-ainetta, ja noina aikoina, joita harhaisesti "suuriksi ajoiksi" kutsutaan, taantuminen symbioottisen uhriajattelun voimaannuttaviin tuntoihin toteutui seremeniallisissa kuvitelmissa sodan ihanuudesta ja sankaruuden gloriasta.
VastaaPoistaNykymaailmassa vastaavat laajasti mielialoja muokkaavat kuvitelmat ovat "maallistuneempia" ja "tiedollisten" ajatuskulissien varaan rakenneltuja -- sellaisia kuin ilmastonmuutoseskatologia, tai se uhrirooleihin samaistuminen mikä oikeutetaan pyhittämällä tois- ja toiskulttuurien ihannointi "ihmisarvo- ja -oikeusideologioilla".
Se että kyseessä on vain ihmisen ikuinen kaipuu symbioottisiin uhrituntoihin näyttäytyy hyvin siinä, että samat ihmiset ovat niin ilmaston kuin kansainvaeltajien pelastajia. Kukaan ei noteeraa kognitiivista dissonanssia.
Kun uhriajattelu saa tyydytyksensä tuolla tavoin, sodan ylevöittäminen ei enää oikein onnistu, eikä sellaista tarvita. Kun oman uhriajattelunsa sokeuttama pikkusielu Putin hyökkää Ukrainaan, se on vain taantuneen kansakunnan rujoa raakuutta. Historiallisine höpinöineen Putin jää ilman sellaista vastakaikua, joka tekisi hänestä ja hänen panoksestaan omaan aikaansa "suuren".
Mainittujen itävaltalaisintellektuellien rinnalle mieleen tulee nyt Karl Kraus, jota niin Wittgenstein kuin suomalainen J A Hollo suuresti ihailivat. Hän sanoi: "Miten sodat syttyvät? Siten, että diplomaatit ensin valehtelevat journalisteille ja uskovat sen jälkeen omat valheensa." -- Kun nyt kuuntelee esimerkiksi Medvedevin puheita -- ja muita joissa yhä useammin aletaan mainita "kolmas maailmansota" -- alkaa huolestuttaa. Nämä miehet eivät itse ymmärrä millaisessa itseään vahvistavan uhriajattelun kierteessä he elävät. Se on omat jalansijansa, omat maamerkkinsä, omat ennustuksensa totuuksiksi sementoiva ja lopulta toteuttava kierre.
Uskot näemmä omat valheesi sinäkin ..
PoistaAloitus: "Sodan puhdistavaan vaikutukseen uskottiin laajasti". Kuulostaa jotenkin tutulta, juuri nyt....
VastaaPoistaSehän tässä pelottaakin, kun lapsenlapsi oma on taipumus toistaa isoisänsä virheet: puuttuu sodan omakohtainen tunnemuisto. Sotia on taipumus ihannoida niiden, joilta tuo puuttuu - taikka tietävät, etteivät etulinjaan joudu.
PoistaIlmeisesti liian monen elämä on tosi tylsää, sillä vaikuttaa, että aika moni saisi sodasta mukavia kiksejä, ja voisihan sitä sosialismiakin vaihteeksi kokeilla.
VastaaPoistaRiippunee mitä sosialismilla tarkoittanee. Ns. sivistynyt valtio katsotaan sillä mikä pitänee huolta heikommistaan, sehän on "sosialismia".
PoistaItse taas pohdituttaa teollistuneissa yhteiskunnissa missä teoreettisesti ei pitäisi olla köyhiä (heikkoja kyllä mutta mitä se sitten tarkoittaa on ihan eri juttu niin fysiologisesti kuin psyykkisesti) niin ne pitänee toisaalta hakea että onko koko touhussa mitään järkeä? Ja miksi?
(Sitten jos aiheeseen lisää uskontopoliittiset vivahteet niin sukupuolellakin on merkitystä näkemyksissä).
”Suurta aikaa”
VastaaPoistaKun ukrainalaisia pakolaismiehiä nousee bussiin ja maksaa matkasta, niin aistii heti, että he ovat Nikolai Gogolin lapsia. Ehkä lienee kuitenkin parempi sanoa, että Nikolai Gogol oli ollut ukrainalaisten vauva, penska, mies, kirjailija jne. Se on totta. Joka tapauksessa kyseisten pakolaismiesten olemuksesta hehkui jokin Gogolin jonkun tarinan henkeä. Siitä ei voinut erehtyä, kun on käynyt Ukrainassa ja nähnyt paljon elokuvia.
Olkoot ukrainalaiset siis ukrainalaisia, mutta Nikolai Gogol tiesi kertoa myös venäläisistä monissa tarinoissa. Ryssistä Nikolai Gogol kertoi Kuolleiden sielujen viimeisillä sivuilla.
Barbara Tuchmanin Elokuun tykit on minusta edelleen paras suomenkielinen esitys I maailmansodan synnystä. Sen näkökulma oli se, että liikekannallepano järjestelmä vääjäämättä kohti siihen. Nykyään on englanniksi ilmestynyt teos jokin unissakävelijöiden sota, joka kai esittää, että kyse oli surkeiden sattumusten summasta.
VastaaPoistaSääli, että sodan satavuotisvuosi 2014 ei aikaansaanut minkään uudemman teoksen käännöstä.
Kyllä se tekijä oli katteettomien shekkien eli turvatakuiden jakelu sinne sun tänne. Niinpä lopulta aika pikkuinen porukka kuin serbinationalistit Bosniassa riittivät katastrofin alku sytykkeeksi.
PoistaOnhan nuo suomennettukin, ja saatu peräti 215 lyhyttä lukua.
VastaaPoistaErnst Jünger, jolta on suomennettu vain kaksi teosta on mielenkiintoinen kirjailija. Ensimmäiseen maailmansotaan hän osallistui täydellä innolla, mutta toisen puhkeamassa ollessa hän oli jo huomannut sodan menettäneen kaiken ritarillisuutensa ja muuttuneen lähinnä siviilien joukkoteurastuksesi. Toisen maailmansodan ajan hän vietti lähinnä Pariisissa ja luki Raamatun kahteen otteeseen läpi. Hän ei kuitenkaan tehnyt mitään irtiottoa Saksan silloiseen armeijaan, jota upseerina palveli.
VastaaPoistaHänen näkemyksensä kehittyivät koko pitkän elämän ajan, mutta missään vaiheessa hän ei kieltänyt tai tuominnut vahoja näkemyksiään. Hän kääntyi yli satavuotiaana katolisuuteen ja näki Haleyn komeetan kahteen kertaan. Olisi kulttuuriteko, jos hänen teoksiaan käännettäisiin laajemmin suomeksi.
Luin tuon Jungerin Teräsmyrskyn kun se julkaistiin suomeksi.
PoistaKyllähän se on reippaan ja rohkean nuoren upseerin kuvaus sodasta.
Kannattaa muistaa, että toisen maailmansodan syttyessä Junger oli jo 45 vuotias, mutta palveli Heerin upseerina Pariisissa. Rintama upseeriksi olisi siis ollut vanhahko ja terveyskään ei välttämättä ollut paras mahdollinen ikääntymisen ja vanhojen haavoittumisten takia.
Vanhan sanonnan mukaan jos mies on samanlainen viisikymppisenä kuin 30 vuotta aikaisemmin, ei kyseessä ole mies lainkaan.
Kun nimimerkki IDA (30. kesäkuuta 2022 klo 19.53) kirjoitti, että "hän kääntyi yli satavuotiaana katolisuuteen ja näki Haleyn komeetan kahteen kertaan", niin lukaisin hänen taustaansa ja huomasin, että hänet oli lapsena kastettu protestanttisuuteen (ilmeisemmin joko luterilaisuuteen tai kalvinistisuuteen), vaikka hän kuulemma oli lapsuutensa kasvanut ilman muuta uskonnollisuutta.
PoistaHän kääntyi katolilaisuuteen noin vuosi ennen kuolemaansa. En tiedä, mutta varmaankin siihen vaikutti hänen poikansa tekemä itsemurha muutamaa vuotta aiemmin.
Minä en voisi koskaan kääntyä katoliseksi.
Se, mikä minusta on hyvää, että hän ei tehnyt (vannonut) uskollisuusvalaa Hitlerille.
M