Perimmäisten kysymysten äärellä

 

Länsimaisen kulttuurin eturintamassa

 

Niina Timosaari, Edvard Westermarck. Totuuden etsijä. Gaudeamus 2017, 308 s.

 

Edvard Westermarck on epäilemättä vaikutusvaltaisin suomalainen yhteiskuntatieteilijä kautta aikojen. Sosiologiemme tieteellinen seurakin on nimeltään The Westermarck Society, mikä epäilemättä antaa sille paljon lisää prestiisiä, vaikka onkin muuten varsin harhaanjohtava.

Suomalaiseksi tutkijaksi Westermarck oli sangen poikkeuksellinen sikäli, että hän saavutti kuuluisuutensa nimenomaan anglosaksisessa maailmassa ja teki kenttätyönsä kaukana, peräti Marokossa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=westermarck ).

Sattumoisin Westermarckin tutkimusote oli erinomaisesti ajan hermolla: 1800 ja 1900-lukujen vaihteessa, länsimaisuuden ja yleensä eurooppalaisuuden apoteoosin suurella hetkellä alettiin paradoksaalisesti myös kiinnostua hyvin vakavasti toisista kulttuureista. Franz Boas, James Frazer, Bronislaw Malinowski ja monet muut syventyivät primitiivisten kansojen kulttuuriin ja peilasivat länsimaalaisia instituutioita niitä vasten. Heidän jäljissään jatkoivat sitten Margaret Mead ja muut radikalismille paljon antaneet tutkijat.

Epäilemättä merkittävin tulos tästä ryntäyksestä oli arvorelativismin nopea vahvistuminen. Uusista tutkimuksista tehtiin radikaaleja tulkintoja, joiden avulla vanhat instituutiot saatettiin kyseenalaisiksi. Uskonnon arvovallan romahtaminen, joka oli tapahtunut 1800-luvun jälkipuoliskolla erityisesti Darwinin ansiosta, saatettiin päätökseensä yhteiskunnassa.

Klerikalismin ja sen kanssa liittoutuneen puritanismin jälkijoukkotaisteluita käytiin kuitenkin vielä 1960-luvun kulttuurivallankumoukseen saakka, jolloin niin sanoakseni absoluuttinen nollapiste viimein saavutettiin ainakin sikäli kuin asia koski etujoukkoa.

Paradoksaalisesti porvariston yhteiskunnallisen vaikutuksen lisääntymisen myötä näytti ainakin monien mielestä1800-luvun lopulla lisääntyneen myös seksuaalinen puritanismi, jonka symboliksi muodostui viktoriaaninen Englanti. Käsitykset, jotka liittyivät muun muassa äärimmäisen vahingolliseksi katsottuun masturbaatioon, olivat paljon puhuva esimerkki ajan ilmapiiristä.

Sen liberaalina vastapoolina nousi esille Ranskan kolmas tasavalta, joka vannoi sekulaarisuuden nimiin ja erityisesti Pariisi, Das wahre Milliardenland, kuten ajan merkittävä intellektuelli Max Nordau asian esitti. Pariisista tuli uuden suurkaupunkilaisen urbanismin ja libertinismin symboli, jonne pyhiinvaelluksia tekivät monet suomalaisetkin vapaan rakkauden innoittamat kapinalliset (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kevytmielisyys ).

Taistelu seksuaalisesta vapautumisesta kesti kauan. Siihen osallistui aktiivisesti sellainenkin filosofi kuin Bertrand Russell, jonka kirja Marriage and Morals (1929) suomennettiin vuonna 1951 ja oli ilmestyessään mitä ajankohtaisin, kovin arkaluontoisia asioita kun käsitteli.

Vuonna 1953 perustetun Playboyn tapainen julkaisukin esitti suuria radeikaalis-filosofisia pretensioita vielä 1960-70-luvuilla. Se julkaisi osastoa nimeltä Playboy Philosophy, jossa seksin ja pornon vapautta puolustettiin puritanismia vastaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=playboy ).

Sittemmin koko ”uskallettuna” esiintynyt lehti sai vähitellen valtavirtaisen leiman ja sen pehmopornoisella keskiaukeamalla esiintymistä alettiin pitää täysin kunniallisena asiana. Ilmiön taustalla havaittava kulttuurin muutos on hyvin merkittävä.

Kuten me vanhat ihmiset vielä hyvin muistamme, seksuaalisesti arkaluontoisina pidettyjä kirjoja ja filmejä sensuroitiin vielä aivan äskettäin viranomaisten toimesta. Englannissa D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja sai kotimaassaan ilmestyä lyhentämättömänä vasta vuonna 1960. Norjalaisen Agnar Myklen kirja Laulu punaisesta rubiinista määrättiin Suomessa tuhottavaksi vuonna 1959.

Minun sukupolveni täällä liberaalissa pohjolassa sai vielä 1950-luvulla varttua varsin ahdasmielisessä ilmapiirissä, jossa oli paljon maalaisen yhtenäiskulttuurin piirteitä ja klerikalismin jäänteitä, ja vielä kelpo annos sitä samaa porvarillista puritanismia, joka vallitsi yhä myös anglosaksisissa maissa. Amerikassa se sai joskus aivan absurdeja muotoja jopa lainsäädännössä.

Niin sanottu uusin aika ja erityisesti viimeksi kuluneet 100-150 vuotta voidaan nähdä suurena länsimaisen ihmisen vapautumisen historiana, jossa siirryttiin suhteellisen nopeasti aivan uudenlaiseen yhteiskuntaan, jota sosiologian klassikot ovat maininneet orgaanisesti solidaariseksi: kieltojen ja käskyjen sijasta yhteisöjä pitää nyt koossa sen jäsenten valistunut oman edun tavoittelu, sikäli kuin pitää.

Nimenomaan seksuaalisella alalla, jossa vielä pari sukupolvea sitten vallitsi mitä ahdasmielisin kulttuuri, siirryttiin rajattomaan vapauteen 1960-luvun lopulta lähtien, kunnes heiluriliike toiseen suuntaan eli takaisin vielä suurempaan ahdasmielisyyteen alkoi ja viettää parhaillaan riemuvoittojaan muodikkaimpien ja typerimpien kulttuuristen liikkeiden muodossa.

Westermarckin tieteellinen toiminta keskittyi avioliiton ja seksuaalisuuden tutkimiseen. Kaiketi hän oli asiassa sopivasti ulkopuolinen, kun pysyi koko ikänsä poikamiehenäkin. Ei hän silti ainakaan aktiivinen homoseksuellikaan ollut tai jos oli, ei jättänyt asiasta sellaisia todisteita, joita tutkijat olisivat löytäneet.

Westermarckin nimen tuntee maailmassa jokainen kulttuuriantropologi myös ns. Westermarck-efektistä, jolla viitataan siihen, että lähisukulaisten väliseltä sukurutsaiselta suhteelta -joka johtaisi rodun huononemiseen- varjelee ihmisiä tietty luontainen vastenmielisyys, jota tavataan kaikkialla.

Vielä 1900-luvun alussa seksuaalisuuteen liittyi siis hyvin vahvoja tabuja, jotka eri maissa vaihtelivat. Niinpä Saksassa tutkittiin paljon homoseksuaalisuutta ja kirjoitettiin siitä. Sitä myös harjoitettiin puoliavoimesti (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leino+berliini ).

Liberalismillaan ja rationalismillaan ylpeilevässä Englannissa asiaan liittyvät tabut sen sijaan olivat niin vahvoja, että jopa British Library kieltäytyi lainaamasta asiaan liittyviä teoksia… Eräät suuret skandaalit, kuten Oscar Wilden vankeustuomio, saivat kuitenkin aikaan paineita ainakin asiaa koskevan lainsäädännön muuttamiseen.

Hyvin vakavia sanktioita kohdistui etenkin Englannissa myös avioliiton ulkopuoliseen seksiin ja etenkin sen hedelminä syntyneisiin äpäröihin.

Kyseessä olivat räikeät oikeudenloukkaukset niiden mielestä, jotka katsoivat, että uhrittomista rikoksista ei olisi syytä rangaista lainkaan edes tekijöitä, saati täysin syyttömiä lapsia. Sanktioiden puolella taas olivat muun muassa uskonnolliset piirit, mutta eivät pelkästään ne.

 Yllättävästi jopa sellainen omantunnonvapauden ja humaanisuuden profeetta kuin Immanuel Kant oli aikoinaan pitänyt sodomiaa inhimillisen arvokkuuden saastuttamisena ja suositellut sen rangaistukseksi kastraatiota. Fredrik Suuri sentään määräsi vain tamman kanssa syntiä tehneen rakuunan vain siirrettäväksi jalkväkeen.

Homoudesta kärähtäneitä ruoskittiin ja poltettiin aikoinaan uuden ajan alun Euroopassa julkisesti ja vielä 1960- ja jopa 1970-luvulle saakka asiasta saattoi saada rangaistuksen. Westermarck tulkitsi siihen liittyneen tabun tavatonta voimakkuutta sekä asian heteroseksuaaleissa herättämällä luontaisella inholla että myös sillä, että se antiikin aikana kristillisen kirkon piirissä yhdistettiin pakanalliseen temppeliprostituutioon.

Westermarck piti kiinni tieteellisistä saavutuksistaan, eikä suostunut ryhtymään pelkästään muodikkaiden libertiinien puolustajaksi, mikä tuotti hänelle myös syytöksiä taantumuksellisuudesta. Miehen ja naisen välistä avioliittoa hän piti luonnollisena asiain tuilana eikä vain yhtenä mahdollisena ja pohjimmaltaan mielivaltaisena instituutiona.

Joka tapauksessa hänen tutkimuksiinsa saattoivat asiansa puolustamiseksi nojata niin naisasialiikkeen edustajat, seksologian pioneerit, kuten Havelock Ellis, homoliikkeen perustajiin kuulunut Edward Carpenter ja monet muuta ajan merkittävät toimihenkilöt, jotka Westermarck hyvin tunsi.

Moraalin ja avioliiton synty ja perusta olivat ajan suuria teemoja, ja Westermarck pystyi antamaan uskonnollisten traditioiden sijaan niihin liittyviin kysymyksiin tutkimukseen perustuvia vastauksia. Hän oli monien aatteellisten yhdistysten näkyvä jäsen.

Seksuaalista puritanismia ei voinut sellaisenaan selittää pelkällä uskonnolla, ainakaan kristillisellä, mutta länsimaissa juuri siitä oli tullut sen merkittävin ylläpitäjä. Westermarck leimautui liberaaliksi ajan hengessä.

Sen mukaisesti hän pyrki olemaan johdonmukaisesti rationaalinen ja puolusti voimakkaasti myös eugeniikkaa, sekä positiivista että negatiivista.  Asian suuriin ajajiinhan kuului myös sionistiliikkeen perustajana tunnettu Max Nordau, joka kantoi huolta rodun rappeutumisesta ja halusi jalostaa etenkin juutalaista rotua.

Westermarck itse oli etenkin lapsena ollut sairaalloinen, minkä vuoksi hän ei pitänyt itseäänkään arvollisena lisääntymään: avioliitto ja lasten saattaminen maailmaan olivat ihmisen kenties vastuullisimpia tehtäviä, joissa oli huomioitava myös tulevien sukupolvien onni.

Suomessa Westermarck kannatti voimakkaasti itäruotsalaista rodunjalostuspyrkimystä, minkä hedelmiin kuului myös Folkhälsan, jonka tehtävät liittyivät aluksi erityisesti rodun parantamiseen. Toimittuaan aluksi uuden London School of Economicsin ensimmäisenä sosiologian professorina hän siirtyi uuden Åbo Akademin leipiin ja toimi sen filosofian professorina ja ensimmäisenä rehtorinakin.

Timosaaren kirja on varsin tarpeellinen katsaus meillä aivan liian vähän muistetun suurmiehemme intellektuaalisiin vaiheisiin ja etenkin hänen ajatustensa vastaanottoon. Kovin kiinnostavasti asioita ei ole esitetty, mutta hyvä näinkin. Jostakin syystä tämä uusi, kovakantinen kirja maksoi Rosebudissa vain vitosen.

Hillitöntä menoa

Ajan kuvaa

 

Kauppis-Heikki, Kirottua työtä. Kuvaus Savon kansan elämästä. WSOY 1891, 125 s.

 

Kauppis-Heikki oli Brofeltien pappilan renki, joka myöhemmin kouluttautui kansakoulunopettajaksi Ahon veljesten ja Minna Canthin tukemana.

Hänet tunnetaan eritoten naiskuvauksistaan ja aviottomana poikana hän oli päässyt tai joutunut näkemään läheltä, millainen tuo aviottoman äidin asema sen ajan sääty-yhteiskunnassa oli.

On häkellyttävää ajatella, että tuo kehitysmaa-Suomi, jota kirjailija kuvaa, on meistä vain vajaan puolentoista sadan vuoden päässä. Meitä ei erota siitä maailmasta vain aineellisen toimeentulon taso, vaan myös koko arvomaailman erilaisuus.

Kuitenkaan Suomi ei ollut tuolloin mikään epäonnistunut valtio, vaan nopeasti vaurastuva maa, jonka yhteiskunta ja elinkeinoelämä modernisoituivat hyvää vauhtia.

Mutta maaseudulla se prosessi oli vasta alullaan. Kauppis-Heikin kuvauksissa pistää silmään, paitsi isäntävallan itsestäänselvyys, myös se moralistinen painotus, jolla ihmisten elämäntapaa arvioitiin. Myös aineellisen toimentulon niukkuus ja haavoittuvuus tulee usein esille ilman osoitteluja, itsestäänselvyytenä, joka oli kaiken takana otettava aina huomioon.

Seitsemässä veljeksessä Aapo ylistää emäntää, joka osaa säästää joka käänteessä ja jonka ansiosta talo kukoistaa. Huikentelevainen hepsakka veisi pian talon perikatoon voitelemalla suruttomasti leivän päälle paksun kerroksen voita ja latkimalla alituiseen kahvia –kallista ostotavaraa.

Tässä kirjassa antisankari on –kuten yleensäkin- mies, saamaton vetelys, joka on renkinä tehnyt raskaaksi isännän tyttären, silmäterän, jota tämä oli aikonut suuren talon miniäksi.

Nyt viettelijä kyllä nai tyttären, mutta ei pystynyt taloaan pitämään eikä saanut tehdyksi oikeastaan mitään töitä. Hän ei myöskään teettänyt niitä palkollisillaan, jotka sen kuin laiskottelivat. Velaksi elettiin ja viinakin alkoi maistua. Ei mies mikään Turmiolan Tommi ollut eikä vaimoaan hakannut, mutta sen sijaan hän eleli suruttomasti ja söi esimerkiksi päivittäin puuroa.

Puuro tuskin oli sellaisenaan mikään ylellisyystuote, ellei nyt otettu lukuun riisipuuroa, johon tarpeet haettiin kaukaa Itä-Aasiasta. Mutta kun sen puuron kanssa syötiin tuhottomat määrät voita, mihin myös palveluskunta osallistui. Sen takia ei myytäväksi liiennyt oikeastaan mitään ja rahallahan ne oli maksettava kaikki ne kahvit, sokerit ja viinat, vehnäpullista nyt puhumatta.

Eipä osannut entinen renki laskea tulojaan ja menojaan, vaikka oli laskutaitoakin. Sen sijaan hän luotti sokeasti vaimon tulevaan perintöön. Lukea hän kylä osasi ja sen lisäksi myös kirjoittaa.

Lukemaanhan Suomen kansa tunnetusti opetettiin jo varhain, Lutherin oppikin sitä edellytti. Mutta teoria on teoriaa ja käytäntö käytäntöä. Useimmiten se, joka osasi lukea, ei osannut kirjoittaa eikä laskea ellei hän ollut käynyt ainakin kiertokoulua. Toki kansakoulujakin jo oli ja monet nuoresta polvesta kävivät ainakin vajaan kansakoulukurssin jo tuohon aikaan.

Päähenkilö oli entinen lukkarin renki ja oli palveluspaikassaan oppinut kirjoittamaan. Tämän taidon hän sitten opetti myös tulevalle vaimolleen ja sen ansiosta he saattoivat ruveta vaihtamaan lemmenpostia, joka oli kirjoitettu paperisten sukkulan puolien sisälle.

Kirjoitustaidon ansiosta isännäksi noussut renki saattoi myös alkaa kirjoitella nimeänsä erilaisiin pitkiin  papereihin. Kirjoitustaito oli siis ilmeisesti koko elämäntavan ja sen tuottaman onnettomuuden takana ja niinpä hänen appiukkonsa saattoi lopulta puuskahtaa, että koko kirjoittamisen opettelu oli kirottua työtä. Sen takia hänen tyttärensä ja lopulta hän itsekin joutui perikatoon.

Mahtoiko kirjailija todella vihata kirjoittamistaitoa eli valistusta? Ei varmasti, hänestähän itsestäänhän tuli kansakoulunopettaja, kansankynttilä, joiden kutsumuksena oli juuri valistaminen ja sille välttämättömien taitojen opettaminen.

Toki tuohon aikaan oli yleistä, että vanhakantaiset isännät vihasivat kansakouluja, joiden perustaminen jopa moninkertaisti verot. Ne eivät pätevöittäneet mihinkään, mutta koulun käytyään rupesivat monet tutentit kovin hienoiksi eivätkä enää halunneet tehdä talonpojan töitä.

”Siitä koulusta ei tule muita kuin varkaita ja huoria!” puuskahti joku Rantasalmen isäntä ja sai käräjillä sakot koulun halventamisesta.

Kauppis-Heikkiä moitittiin joskus siitä, ettei hän kirjoittanut poliittisesti korrektilla tavalla eli pannut kirjoihinsa selvää moraalista opetusta. Tässä kirjassa sellainen epäilemättä löytyy, mutta se ei kyllä ole se, mitä otsikon perusteella kuvittelisi. Pidän selvänä, että kirjailija oletti valistuneen lukijan ilman muuta ymmärtävän, että turmion syynä ei lopultakaan ollut kirjoitustaito, vaikka vanhakantainen isäntä yksinkertaisuudessaan ei osannut muutakaan keksiä.

Kyllä kaiken syynä oli kevytmielisyys ja saamattomuus, nautinnonhimo, joka nyt näkyi tuossa puuron syönnissäkin. Tyttären hairahdus ei ollut oikeastaan kovinkaan suuri synti saamansa kuvauksen perusteella. Sellaistahan sattui monille aina joskus. Sen sijaan luonteen huonous se talot hävitti eikä sen korjaaminen näyttänyt mahdolliselta edes kelpo emännän voimin.

Papit ja pellet

Papit ja pellet

Der Spiegel-lehden kolumnisti kirjoittaa siitä omituisesta ilmiöstä, että koomikot ovat nyt päässeet politiikassa pinnalle joka puolella.

Siihen joukkoon kirjoittaja laskee tietenkin Italian Beppe Grillon ja Ukrainan Volodymyr Zelenskyn, mutta lisäksi myös Donald Trumpin, Boris Johnsonin, Silvio Berlusconin ja myös sellaisia kotimaisia suuruuksia kuin Jan Bömermann ja Peer Steinbrück. Tämän lisäksi esille tulevat myös Andrea Nahlesin ja Annegret Karrenbauerin nimet.

Kaksi viimeksi mainittua tuskin kuitenkaan ovat varsinaisia koomikkoja, mutta molemmat tulivat karnevaalien aikana lausuneeksi poliittisesti epäkorrektin vitsin.

Tuo täysin huumorille vieras poliittinen korrektius onkin kirjoittajan mielestä nähtävä koko pelleilyn menestyksen taustana.

Kyseessä näyttäisi hänen mielestään olevan jonkinlainen paralleeli vanhalle hovinarri-instituutiolle. Kun aikanaan kaikenlainen kritiikki oli normaali-ihmisiltä kielletty, muodostivat hovinarrit henkireiän. Heille sallittiin sellaista, jota muille ei sallittu.

Hovinarrit eivät kuitenkaan koskaan nousseet valtaan, kuin ehkä vitsin vuoksi ns. väärän kuninkaan päivänä. Nyt on toisin.

Klovneja äänestävä esittää samalla mahdollisimman suuren protestin, arvelee kirjoittaja. Hänhän tavallaan sanoo, että pellekin tekee parempaa politiikkaa kuin nuo päättäjät nykyään.

Toisaalta kyse voi olla alistumisesta. Vitsi on kirjoittajan mukaan pelkkää kritiikkiä eikä sisällä mitään konstruktiivista.

Joka tapauksessa politiikasta ollaan nyt vieraantuneita. Sen piirissä puhutaan tavalla, joka näyttää todellisuudesta irrotetulta. Miksi ei sanota totuutta, vaan pysytään ontoissa rituaaleissa?

Tätäpä kannattaakin kysyä. Avain koko asiaan näyttää olevan juuri se ns. tiedostavan yhteiskunnan osan kärkkäys pakottaa jokaista ihmistä haluamaansa kaavaan, jossa todellisuus on väännetty sellaiseksi kuin sen tuon ryhmän mielestä pitäisi olla.

Itse asiassa, uskallan sanoa, kyseessä on uudenlainen totalitarismi, jossa paskamyrskyjen uhka ylläpitää itsesensuuria. Kekkosen aikana Suomessa oli ilmapiiri nykyiseen verrattuna aivan toisenlainen. Se oli itse asiassa aivan vapaa ja vain jonninjoutavat mielistelijät muuttivat käyttäytymistään ns. yleisten syiden takia, vaikka toimittajat silloinkin vahtivat poliitikkojen linjauksia ja hyökkäsivät heti, kun tilaisuus tuli.

Nyt ostrakismos on luonteeltaan paljon totaalisempi. Väärinpuhujat ilmiannetaan heti ja karkotetaan erinäisistä yhteisöistä, ns. paskamyrsky-ilmiö on yhtä sokea ja häikäilemätön kuin vastuuton eivätkä sen herättäjät koskaan joudu tilille tekosistaan. Vai onko joku jo unohtanut hihamerkkijutun ja ns. laatumedian roolin siinä. Tai muutamien poliitikkojen demonisoinnin jopa väärän sanan takia.

Mutta ilmiö on tosiaankin kansainvälinen, etten sanoisi yleismaailmallinen. Annegrete Kremp-Karrenbauer oli kuitenkin erehtynyt karnevaaleilla laskemaan leikkiä transgender-vessoista.

Hän sai pian tuta puuttuneensa pyhään asiaan. Tätä on nyt pidetty todisteena siitä, että hän aikoo hylätä Merkelin liberaalin linjan.

No, tässä kai lienee sanottava, ettei vitsailu nyt ollutkaan tie menestykseen. Kremp-Karrenbauer on aika kaukana kärjestä, kun poliitikkojen suosiota mitataan ja saa yhä vain kärkkyä liittokanslerin paikkaa, syystä tai toisesta.

Poliittisen korrektiuden totinen papisto haluaa ajaa asiansa yhä suurempaan täydellisyyteen ja panna puhumisen ja saman tein ajattelunkin niin ahtaalle kuin mahdollista. Mutta raja se vielä löytyy tälläkin alueella. Klovnien menestyshän se siitä kertoo.

Amerikkalainen kirjailijatar Sarah Pines kuuluu sanoneen, että radikaali poliittinen korrektius vaatii arvovapaita sanoja ja kuvia, jotka jättävät pois sellaiset kategoriat kuin rotu, seksuaalisuus ja uskonto. Se ei suvaitse mitään kaksimielisyyttä, ambivalenssia eikä huumoria tai ironisia kärjistyksiä.

Itse kyllä väittäisin, ettei tuo sielunsairaus ole suinkaan pysähtynyt arvovapaan kielen vaatimukseen. Kyllä kyseessä on aivan uuden arvojärjestyksen ajaminen ja siinä rotu, seksuaalisuus ja uskonto saavat aivan uuden latauksen. Vanhaa valtavirtaa ja normaaliutta pyritään järjestelmällisesti tekemään halveksittavaksi ja jopa demonisoimaan samalla, kun uutta, bisarria utopiaa nostetaan normiksi.

Tämän havaitseminen ei vaadi erityisiä taitoja eikä sen olettamiseen tarvita mitään salaliittoteoriaa. Mikäli jaksaa hieman lukea ns. laatumediaamme, käy asia piankin selväksi.

Kirjoittajan, Dirk Kurbjuweitin mielestä politiikka nykyään muodostuu vastinparista, jossa toisaalla on aikamme papisto ja toisella pellet. Perinteiset poliitikot sijaitsevat siinä välissä.

Se, joka ei usko äärimmäisyyksiin, kannattaa kirjoittajan mukaan tuota perinteistä keskustaa. Klovneilla voisi olla politiikalle annettavanaan lisää lisää kevytmielisyyttä (Lockerheit) politiikkaan ja ”papistolla” taas lisää herkkyyttä (Sensibilität).

Herkkä kevytmielisyys voisi tehdä terää keskustallekin, hän arvelee.

Ainakin kelpo kolumnisti on onnistunut löytävään tavan olla ärsyttämättä vaarallisia tahoja, mutta onko tuo uusi vihamielisyys huumoria kohtaan todella vain herkkätuntoisuutta, vaiko kenties pahempaa?

Itse näen siinä pettämättömän merkin totalitaarisesta ajattelusta. Jo ukko Freud ymmärsi, että vitsi on alitajunnan vapaapäivä. Kun se halutaan kieltää, kohdistuu hyökkäys jo ihmisen sisimpään asti.

Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa taistelu vitsejä vastaan ei koskaan onnistunut. Ei se onnistu täällä lännessäkään. (ks. tästä https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=vitsi ).