Kauhujen ajan analyysi

 

Kun Suomi paloi

 

Christer Kuvaja, När Finland stod i brand. Rysshärjningarna 1713-1721. Svenskt militärhistoriskt Förlag, 2020, 286 s.

 

     Viime vuosina on maassamme ilmestynyt huomattava määrä Suuren Pohjan sodan (1700-1721) ja venäläismiehityksen ajan eli Isonvihan (1713-1721) historiaan liittyviä merkittäviä tutkimuksia.

     Vanhat tutkimukset, kuten K.J. Lindeqvistin klassinen teos tai Lauri Kujalan väitöskirja, jossa kuvataan muun muassa niinkin kummallista ilmiötä, kuin sodan vallitessa tehtyä alueellista rauhaa (ks. Vihavainen: Haun lauri kujala tulokset ), ovat säilyttäneet arvonsa.

     Uutta ja asioiden ymmärtämisen kannalta olennaisen tärkeää tutkimusta on kuitenkin myös tullut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana runsaasti.

     Antti Kujalan ”Miekka ei laske leikkiä” on keskittynyt isoavihaa edeltävään suuren Pohjan sodan aikaan (ks. Vihavainen: Haun ajoist' ankarin tulokset ), Christer Kuvajan väitöskirja ”Försörjning av en ockupationsarmé” keskittyy venäläisen miehitysarmeijan huoltoon isonvihan aikana (ks. Vihavainen: Haun försörjning tulokset ).

      Teemu Keskisarjan vaikuttava ”Murhanenkeli, Suuren Pohjan sodan ihmisten historia” (ks. Vihavainen: Haun kuvitettu Pohjan sota tulokset ) puolestaan katsoo asioita väestön suuren enemmistön kannalta, mikä on merkittävä edistysaskel entisistä, useinkin eliitin näkökulmia edustaneista esityksistä.

     Uusista kirjoista on tietenkin mainittava Kustaa H.J. Vilkunan suurta julkisuutta saaneet teokset ”Paholaisen sota”, joka on lähinnä mikrohistoriallinen, samoin kuin saman tekijän ”Viha”.

     Paikallishistorioissa on myös yksityiskohtaisesti ja enimmäkseen sangen luotettavasti tutkittu isonvihan ajan tapahtumia paikallisella tasaolla (esim. Asko Mielonen, Vanhan Kerimäen historia I:1).

     Uudenkaupungin rauhan solmimisesta on myös ilmestynyt kiintoisa erikoisteos (ks. Vihavainen: Haun tomi kangas tulokset).

     Läntisessä naapurissamme on suurta Pohjan sotaa aina ahkerasti muisteltu ja maininnan uusina alan esityksinä ansaitsevat ainakin Suomea läheisesti koskeva Lars Ericson Wolken ”Mot Sankt Petersburg” (ks. Vihavainen: Haun wolke tulokset) ja Anders Hanssonin kirja Armfetin tuhoisasta Norjan-retkestä ( ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset ).

      Myös Kaarle XII:n viimeiset vaiheet Poltavan jälkeen ovat saaneet uuden tulkitsijan (ks. Vihavainen: Haun ullgren tulokset ) ja Ruotsin itärannikon venäläishävityksiä on myös kuvattu parissakin kirjassa. Nuo tyhutyöthän olivat läntiseen Suomeen sijoitetun miehitysarmeijan ja kaleerilaivaston tekosia.

     Venäjällä suuri Pohjan sota on kansallisen tarinan aivan keskeinen solmukohta ja siitä on luonnollisesti kirjoitettu yhä uudelleen.

     Mitä Suomeen ja isoon vihaan tulee, perinpohjaisin esitys on yhä M.M. Borodkkinin yli sadan vuoden takaisessa moniosaisessa Suomen historiassa”(ks. Vihavainen: Haun borodkin isoviha tulokset ).

     Tuore tarkastelutapa Pietari Suureen nähden on viime aikoina Venäjällä ollut esimerkiksi 1700-luvun ekspertillä, Jevgeni Anisimovilla (ks.  Vihavainen: Haun anisimov tulokset). Pietari ei enää ole (tai ainakaan muutama vuosi sitten ei ollut) pelkkä kipsipatsas kansakunnan kaapin päällä, vaan yksivaltias, jolla oli myös tyrannin piirteitä ja muitakin heikkouksia.

     Merisotahistorian alalla ainakin Pavel Krotov on esittänyt uusia näkemyksiä ja mainittava on myös Aleksei Škvarovin teokset, joissa ilmenee muun muassa pyrkimys valkopestä Suomessa ryöstelleiden ja murhanneiden kasakoiden mainetta. Škvarov on myös ollut ahkera kaunokirjailija, erityisesti Ruotsin (ja Suomen) historiaan liittyvistä aiheista.

     On syytä kysyä, mitä nyt käsillä oleva Kuvajan kirja vielä lisää siihen massiiviseen isovihakirjallisuuteen, joka meillä on ollut käytettävissä.

     Sanoisin, että se lisää paljonkin ja jopa varsin oleellista. Ensinnäkin Kuvajan kirja on kokonaisesitys nimenomaan isonvihan vuosista 1713-1721 ja toisekseen siinä on käyty yksityiskohtaisesti läpi niiden Suomen alueiden kärsimät tuhot, joiden kautta venäläinen armeija eteni ja joilla se majaili.

     Toisekseen kirjassa on myös esitetty Venäjän armeijan näkökulma sen hyökätessä Suomeen ja pitäessä sitä hallussaan. Hyökkäys Suomeen ei ollut mikään astuminen hollitupaan, Suomen armeija oli vaarallinen uhkatekijä siihen saakka, kun sen iskukyky tuhottiin Pälkäneellä 1713 ja Napuella 1714.

     Ruotsin avomerilaivasto, joka esti Venäjän kaleerilaivastoa etenemästä aina vuoden 1714 Riilahden (”Gangut”) taisteluun (riilahden taistelu - Поиск ) saakka, oli strateginen tekijä, joka esimerkiksi pakotti Venäjän armeijan perääntymään Helsingistä ja Turusta vuonna 1713.

     Vähäväkinen Suomi, jonka elinvoimaa olivat pahasti verottaneet niin suuret Kuolonvuodet 1695-1697 kuin sodan valtavat rasitukset, elätti vain noin 350 000-450 000 asukasta, ei kyennyt missään tapauksessa huoltamaan koko venäläistä miehitysarmeijaa, jonka miesmäärä vaihteli 20000:sta yli 30000:een ja jonka mukana oli myös jopa 10 000 hevosta.

     Näennäisesti vähäinen Riilahden taistelu vuonna 1714, jota Pietari hehkutti ”merellisenä Poltavana” ja josta hän maalautti suurentelevan kuvan, oli kuin olikin strategisesti jopa ratkaiseva koko Suomen valtaukselle.

     Venäläinen, Ruotsia uhkaava miehitysarmeija sai vain noin 20-30% muonastaan Suomesta ja sen lisäksi hevosten rehut. Huolto tapahtui suurimmaksi osaksi meritse. Joka tapauksessa myös paikallista väestöä oli koetettava pitää veronmaksukykyisenä.

     Mitä muuten tulee Föglön (Flisön/Ledsundin) taisteluun, jonka venäläiset tuntevat nimellä Grengam (Grönhamn), sen kulkua ja merkitystä on Ruotsissa ja Venäjällä tulkittunaivan vastakkaisilla tavoilla, mikä kannattaa tulevissa isoa vihaa käsittelevissä seminaareissa ottaa huomioon (ks. гренгамское сражение - Поиск ). Nyt molemmat osapuolet pitävät sitä suurena voittona…

    Kuvaja korjaa kirjassaan erinäisiä väärinkäsityksiä ja ylitulkintoja, mutta ei eksy vähättelemään erityisesti Pohjanmaan ja eräiden muidenkin alueiden kärsimiä tuhoja. Osittain oli kyse ns. poltetun maan taktiikasta, joka kohdistui Pohjanmaahan.

     Ryöstöjä ja laittomuuksia tapahtui lähes kaikkialla, missä miehitysarmeija kulki, mutta se julisti takaavansa rauhan kaikille niille, jotka pysyivät paikoillaan ja maksoivat veronsa. Lupaus jopa pidettiin joissakin tapauksissa ja otetuista elintarvikkeista maksettiin korvaus.

      Viljan ja karjan kätkeminen oli itse asiassa tehokkain tapa vahingoittaa miehittäjiä ja se rankaistiin ankarasti. Toinen vastaava asia oli sissien (partigängare) tukeminen. Siitä tässä kirjassa on aika paljon tarinaa, jota ei muualla ole tullut vastaan.

     Venäläinen armeija yritti yleensä pitää kuria keskuudessaan ja jopa rankaisi ryöstäjiä. Ryöstöjä tutkittiin ja korvauksia maksettiin. Kun siviilihallinto parin vuoden kiukuttua perustettiin, elämä sai monella seudulla lähes rauhanajan muodot. Ruhtinas Golitsyn, jolle tultiin kaukaakin valittamaan väärinkäytöksistä, sai nimen ”suomalaisten Jumala” (finski Bog).

     Tämä suhteellisesti valoisampi puoli ei poissulje tiettyjen seutujen kokemia barbaarisia väkivallantekoja ja hävityksiä, joihin osallistui erityisesti ratsuväki, niin rakuunat kuin ennen muuta kasakat. Kasakat eivät itse asiassa olleetkaan ns. säännöllistä sotaväkeä, vaan lähinnä laillistettuja sotarosvoja, joilla oli mukanaan kuormahevosia ryöstösaaliin kuljettamiseksi.

     Joka tapauksessa ne kauhut, joita jotkut alueet saivat kärsiä, puuttuivat tykkänään eräiltä muilta ja Pohjamaalta muutettiinkin jonkin verran Savoon miehittäjien mielivaltaa pakoon. Esimerkiksi ihmisryöstöjä näyttää Savossa tapahtuneen vähän, vaikka niitäkin tietyssä vaiheessa oli. Pohjanmaalla niitä oli sitäkin enemmän.

     Pidän Kuvajan kirjaa hyvin tärkeänä uutena isonvihan kauden kokonaisesityksenä ja toivoisin kovasti, että se käännettäisiin myös suomeksi. Yhdessä Antti Kujalan ja Teemu Keskisarjan kirjojen kanssa se muodostaa koko ankaran ajan (1695-1721) täydellisimmän ajanmukaisen ja hyvin tutkitun tulkinnan.

     On syytä muistaa, että nimenomaan Suuret kuolonvuodet 1695-1697 ( suuret kuolonvuodet - Поиск ) olivat maamme historian tuhoisin ajanjakso. Isoviha toi kauhua ja barbariaa etenkin tietyille seuduille, mutta ei tappanut yhtä paljon ihmisiä.

     Savoa Kuvaja on käsitellyt tässä kirjassa tuskin lainkaan, mutta sen oloista meillä on tietoa perusteellisista paikallishistorioista, kuten edellä mainitusta Asko Mielosen kirjasta.

     Isoviha ja sen historia ovat tällä hetkellä monestakin syystä hyvin ajankohtaisia. Niistä aihepiirin parhaat tuntijat keskustelevat Sulkavan Soutustadionilla 5.9.2026 pidettävässä historiaseminaarissa, jonka otsikkona on ”Isoviha Savossa”.

      Otsikko ei suinkaan merkitse sitä, että siellä keskityttäisiin vain Savoon, joka tuona aikana jäi sivunäyttämöksi, vaan sitä, että rakennetaan aikakauden suurta kuvaa, johon omalle paikalleen sijoitetaan myös Savo.

     Luvassa on erittäin kiinnostavaa keskustelua parhaiden asiantuntijoiden välillä.

Suomi, isoviha, menneisyys ja nykyaika

 

Sulkava -historiapitäjä

 

     Sulkava erillisenä yksikkönä on eurooppalaisittain hyvinkin nuori, vasta vuodelta 1630, mutta aivan kuten Suomikaan ei syntynyt vasta vuonna 1809, saati vuonna 1917, oli Sulkavallakin oma menneisyytensä Juvan ja sitten Säämingin osana. Omaa identiteettiä Sulkavalla, toisin kuin Suomella kuitenkaan tuskin oli.

     Kun historiankirjoja selaa pintapuolisesti, saattaa näyttää siltä, ettei Sulkavalla oikeastaan tapahtunut mitään merkittävää sen tunnetun historian aikana. Suomen komein linnavuori kyllä viittaa siihen, että sitä ennen saattoi tärkeän vesireitin varrella olla suuriakin tapahtumia. Asutusta ja viljelystä ainakin oli jo ammoin.

     Rauhan työt, eli Savon kivisten mäkien muuttaminen pelloiksi oli varmastikin se tärkein asia, mitä paikkakunnalla saatiin aikaan ja joka teki mahdolliseksi nostaa pitäjän väkiluvun suurimmillaan 7000 henkeen. Eniten dramatiikkaa tarjoavat kuitenkin sotaiset konfliktit, joita myös sulkavan osalle tuli vähintään kohtuullinen määrä, vaikka se helposti jää huomaamatta.

     Itse asiassa Sulkavan alueen historiaan kuuluivat sellaiset koko maamme ja jopa Pohjois-Euroopan kannalta tärkeät tapahtumat kuin Olavinlinnan perustaminen vuonna 1475 ja sen valtapiirin asiat, mukaan lukien Nuijasota 1595-1596, jossa ratkaistiin Ruotsin ja Puolan keskinäiset suhteet ja paljon muutakin.

 Nuijasodan eräät dramaattisimmat sivut kuuluvat Olavinlinnaan ja sen ympäristöön ja koskivat siis välittömästi Sulkavaakin.

     1600-luvulla Sulkava varusti 30-vuotiseen sotaan jopa puolensataa ratsumiestä. Niin suurta määrää ei heikosti tuottava paikallinen maatalous olisi voinut paikan päällä edes elättää.

     Kuten muukin Savo, Sulkava sai vuosisatojen saatossa kestää paljon rajantakaisten karjalaisten ja venäläisten hävityksiä ja sen miehet osallistuivat puolestaan vastaavaan toimintaan rajan takana. 1500- ja 1600-luvuilla kyse oli jo valtakuntien välisistä sodistakin.

     Venäläinen ylivalta eli myöhemmältään isoviha alkoi Sulkavallakin Olavinlinnan valtauksen 1714 jälkeen ja siitä oli saatu esimakua jo useassa hyökkäyksessä. Sulkavan miehet Suomen armeijassa joutuivat ajan suuriin taisteluihin ja jotkut osallistuivat vielä Armfeltin Norjan retkeenkin.

     Venäläiset vetäytyivät tällä kertaa Uudenkaupungin rauhanehtojen mukaisesti vielä takaisin, mutta Pikkuvihan (1741-1743) päättäneessä Turun rauhassa Sulkavan eteläosa jäi rajan taa. Sinne rakensi sotakanavan Saimaan laivastoa varten generalissimus, tuolloin kenraali Aleksandr Suvorov.

     Kustaa III:n sodassa Sulkava kuului etulinjaan ja venäläinen armeija, joka myöhemmin lyötiin Parkumäessä, kulki sen läpi ja voitti moninkertaisella ylivoimallaan taistelun Sulkavan kirkonkylässä 1789. Lukuisten sotavainajien haudoilla on parikin muistomerkkiä.

     Suomen sota 1808-1809 pyyhkäisi Sulkavan ohi tuottamatta itse pitäjässä suuria tappioita, mutta pitäjän ruotumiehet ja jääkärit osallistuivat sen raskaisiin taisteluihin, kunnes joukkojen rippeet palasivat viimein Tukholman kautta kotiin.

     Kansalaissodassa 1918 Sulkavalla ei käyty taisteluita, mutta sen miehet osallistuivat kuitenkin muun muassa hyökkäykseen Pietarista tulevaa asejunaa vastaan jo aivan sodan alussa

     Toinen maailmansota oli sulkavalaisille erityisen tuhoisa ja muun muassa Petäjäsaaren taistelu vuonna 1940 verotti pahasti nuoria ikäluokkia.

     Muistona tältä ajalta ovat laajojen sankarihautausmaiden ohella Salpalinjaan kuuluvat panssariesteet, jotka katkaisevat Vilkaharjun kapean kannaksen. Partalansaaren Sarsuinmäellä on myös palautettu vuonna 1940 rakennettuun patteriin sijoitettu kuusituumainen Canet-tykki, jonka tehtävänä oli suojata vesistölinjaa hyökkäykseltä Sulkavan ja Puumalan alueella.

     Tämä historia ei ole erityisen poikkeuksellista, vaan pikemmin aika tyypillistä maamme historiaa etenkin Savon alueella. Sen voi sivuuttaa olankohautuksella, kuten moukka tekee kaiken historian kohdalla tai sitten sitä voidaan vaalia ja tutkia ja pyrkiä palauttamaan nykyajan tietoon menneiden sukupolvien kokemukset.

     Sulkavalla on päädytty jälkimmäiselle kannalle ja jo noin kymmenen vuoden ajan siellä on kunnan ja paikallisen Ely-keskuksen tuella järjestetty historiallisia tapahtumia, jotka liittyvät paikalliseen historiaan sekä nykyisen Sulkavan alueella, että hieman laajemminkin.

     Tavoitteena ei ole yrittää kaivaa historiasta sensaatioita tai ylidramatisoida menneisyyttä, saati ihannoida sitä hävitystä ja kärsimystä, joka koitui tavallisen alamaisen kohtaloksi. Sen sijaan on pyritty tekemään myös seudun menneisyys ja sen paikat eläviksi monien sukupolvien kohtaloiden näyttämönä.

     Nuo varsin ainutlaatuiset vesistöjen pilkkomat maisemat eivät kuulu vai Geoparkiin (ks. Saimaa Geopark), niillä on myös omat tarinansa kerrottavana. Ne voivat toimia muistin paikkoina, jotka auttavat meitä sijoittamaan ne Suomen ja koko Euroopan historiaan ja siis itse asiassa maailmanhistoriaan.

    Tähän mennessä Sulkavalla on historiatapahtumissa muisteltu erityisesti Kustaa III:n sotaa, mutta nyt on vuorossa isoviha, josta tulevat 5.9. 2026 pidettävään seminaariin keskustelemaan parhaat tuon ajan lähteisiin perehtyneet tutkijat.

     Seminaarissa ei suinkaan puhuta vain siitä, mitä isoviha oli Savossa tai Sulkavalla, vaan sitä käsitellään myös kokonaisuutena ja se suhteutetaan siihen laajempaan yhteyteen, josta se muodosti osan.

     Vastaavan tasoista historiaseminaaria isonvihan aihepiiristä en tiedä koskaan vielä Suomessa tai missään muualla järjestetynkään. Lukijat korjakoon minua, jos olen väärässä.

     Kaikki historiasta vakavasti kiinnostuneet siis 5.9. Sulkavan Soutupaviljongille (Soutustadionille) osallistumaan huipputason seminaariin omilla kysymyksillä tai ilman!

Isoviha Savossa

 Seminaari ja spektaakkeli Sulkavan Soutustadionilla 5.9.2026 klo 9.30-16.30

Seminaarissa (9.30-14.00) puhuvat ja keskustelevat tämän aihepiirin parhaat asiantuntijat, dosentit  Teemu Keskisarja, Christer Kuvaja, Asko Mielonen ja Jyrki Paaskoski. Puheenjohtajana on prof. Timo Vihavainen.

Suuren Pohjan sodan taistelutapoja esittelevässä spektaakkelissa klo15.00-16.30 esiintyvät Rautpohjan tykkikerho ja Tykkipursiyhdistys ry.

Tilaisuuden järjestää Tykkipursiyhdistys ry, SavonLuotsi Leaderin ja Sulkavan kunnan tuella. Sen tarkoituksena on antaa uutta tietoa ja syventää kuvaa niin koko Suomen kuin myös Savon ja Sulkavan historiasta niiden suurimpien onnettomuuksien aikana.

Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Kahvia ja keittoa on saatavana paikan päällä.

 

Dos. Teemu Keskisarja on julkaissut vuonna 2019 teoksen ”Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia”.

Dos. Christer Kuvaja on julkaissut vuonna 1999 väitöskirjan ”Försörjning av en ockupationsarmé. Den ryska arméns underhållningssystem 1713-1721” sekä 2020 teoksen ”När Finland stod i brand. Rysshärjningarna 1713-1721”.

FK Asko Mielonen on julkaissut ”Vanhan Kerimäen historian I:1” (1993), joka käsittää myös Enonkosken, Punkaharjun ja Savonrannan historian.

Dos. Jyrki Paaskoski on julkaissut tutkimuksiaan Vanhan Suomen ajasta mm. teoksissa ”Etelä-Karjalan historia I-II (2018-2019”), ”Viipurin läänin historia IV” (2013) ja väitöskirjassaan ”Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826” (1997).

Prof. Timo Vihavainen ei ole tämän aihepiirin tutkija, mutta on referoinut sitä käsitteleviä suomalaisia, ruotsalaisia ja venäläisiä tutkimuksia blogissaan timo-vihavainen.blogspot.com. Niitä on luettavissa myös Tykkipursiyhdistyksen kotisivulla Tykkipursiyhdistys: Turun rauhan raja 1743-1812 sekä yhdistyksen facebook-sivulla (2) Tykkipursi ry | Facebook.

 

 

 

 

Historian perspektiivejä

 

ISOVIHA SAVOSSA

Seminaari ja demonstraatio

Sulkavan Soutupaviljonki (Soutustadion) 5.9.2026

     Isoviha (ruots. Den Stora Ofreden, ven. Velikoje liholetije) on Suomen kansallisessa muistissa kasvanut kaikkein pahimman kansallisen onnettomuuden symboliksi.

     Siihen yhdistetään usein niin suuret nälkävuodet, rutto, suuri miesten ja hevosten otto oman armeijan tarpeisiin, sotakuolemat ja sotavankeus, venäläisten joukkojen tekemät hävitykset ja ihmisryöstöt orjiksi idän markkinoille, kuin sadistiset joukkomurhat ja jopa tahallinen yritys hävittää suomalaiset sukupuuttoon.

     Kaikkea tätä tapahtui, tuota sukupuuttoon hävittämistä lukuun ottamatta. Suomen väkiluku väheni vuosien 1695-1721 välisenä aikana kolmanneksella ja sodan jälkeen oli maassa kolmea naista kohti vain yksi mies. Katastrofi oli siis kansamme historiassa ainutlaatuinen, mitä ei paremmaksi tee se, että Virossa tuho oli vieläkin suurempi.

    Varsinainen isoviha, jota aikanaan kutsuttiin ”venäläisen ylivallan ajaksi” kesti kuitenkin vain vuodesta 1713 vuoteen 1721. Sen kauhut etenkin alkuaikoina olivat raja-alueiden ulkopuolella ennen kokemattomia, mutta väestön väheneminen johtui kuitenkin ennen muuta nälkävuosista, joista tuhoisimmat olivat suuret kuolonvuodet 1695-1697. Nimenomaan silloin kuoli jopa kolmannes suomalaisista. Nälkävuosia tuli kyllä vielä 1700-luvun puolellakin.

    Tämä on valtava määrä, mutta Virossa menetysten on arveltu Suuren Pohjan sodan vuosina olleen jopa 55-75 prosenttia. Lähdeaineiston puutteiden takia luvut ovat hyvin epätarkkoja. Suomen historiassa tämä 1600-luvun lopulta Uudenkaupungin rauhaan ulottuva periodi on myös vertaansa vailla.

     Historiansa aikana Suomi on ollut miehitysvallan alaisena itse asiassa vain kaksi kertaa: isonvihan (1713-1721) ja pikkuvihan (1741-1743) aikana. Näiltä ajoilta on jäänyt valtavasti dokumentteja, joita tutkijat ovat systemaattisesti tutkineet osittain vasta aivan viime vuosina.

     Millaista isovihan aika kaiken kaikkiaan oli luonteeltaan? Missä määrin ja missä oli mahdollista välttyä miehittäjän mielivallalta? Miten hallinto poikkesi ruotsalaisesta? Miten kansa suhtautui miehittäjään? Missä määrin normaalia järjestystä ja laillisuutta kyettiin ylläpitämään? Missä miehittäjä terrorisoi väestöä eniten ja mitä se merkitsi väestölle? Miten maamme eri osat selviytyivät toisiinsa verrattuna?

     Isoviha on viime aikoina ollut Pohjanmaalla teemana oopperalle ja vuonna 2015 siitä on tehty dokumenttielokuva. 2000-luvulla perustutkimusta siitä ovat tehneet muun ennen muuta Christer Kuvaja,  Antti Kujala, Kustaa H.J. Vilkuna, Teemu Keskisarja, Asko Mielonen, Jyrki Paaskoski ja eräät muutkin.

     Kujala ja Vilkuna eivät valitettavasti päässeet seminaariin mukaan, mutta muut tämän aihepiirin parhaat tuntijat ovat siis mukana Sulkavan Soutupaviljongissa (Soutustadion) 5.9.2026 pidettävässä seminaarissa, joka päättyy suuren Pohjan sodan (1700-1721) karoliiniarmeijan eli Ruotsin valtakunnan armeijan taistelutapojen esittelyyn.

     Se oli uskomattoman raakaa ja tuhoisaa aikaa, jolloin ihmisarvo poljettiin lokaan ja ihmisiä ja eläimiä surmattiin tulella ja miekalla tuhansittain.

     Se kuuluu joka tapauksessa meidänkin menneisyyteemme eikä se siitä parane, ellei sitä tunneta. Päinvastoin. Se, joka ei menneitä tunne, ei nykyisiäkään ymmärrä.

      Tervetuloa Sulkavan Soutupaviljonkiin 5.9.2026. Kahvitarjoilu alkaa jo klo 9.30 ja itse seminaari klo 10.00. Lounas on klo 14-15 ja karoliiniarmeijan demonstraatio klo 15-16 välisenä aikana.

     Merkitkää ajat muistiin! Seminaarista tullaan vielä tiedottamaan useaan kertaan, mutta kannattaa varmistaa, ettei varaa samaksi päiväksi mitään muuta puuhaa. Isoviha Savossa ja siinä luvussa myös Sulkavalla on teema, jota tunnetaan hyvin heikosti.

     Tykkipursiyhdistys ry, joka tilaisuuden järjestää, pyrkii paikkaamaan tätäkin aukkoa historiatietoisuudessamme ja nostamaan samalla myös esille Sulkavan profiilia historiapitäjänä, jossa paikallinen menneisyys on tuttua ja asukkaiden arvostamaa.

Aiheesta enemmän myös osoitteissa:

Tykkipursiyhdistys: Turun rauhan raja 1743-1812

ja

(2) Tykkipursi ry | Facebook

 

Kun Pietaria alettiin rakentaa

 

Suurvallan synty

 

Lars Ericson Wolke, Mot Sankt Petersburg! Den Karolinska arméns desperata kamp1708. Carlssons 2025, 207 s.

 

     Pietarin kaupunki oli uuden, eurooppalaisen Venäjän symboli ja tsaari Pietarin ”paratiisi”, kappale Eurooppaa Venäjällä ja nuhjuista takapajuisuutta edustavan Moskovan vastakohta. Sillä oli niin Venäjällä kuin muuallakin aina yhtä intohimoiset ystävänsä kuin vihollisensakin (vrt. Vihavainen: Haun venäjän historian kirottu kysymys tulokset).

     Pietarin kausi ja Moskovan kausi ovat Venäjän historiassa olleet syvästi erilaisia. Symbolisen vetäytymisen pois läntisestä maailmasta voi nähdä myös bolševikkien vetäytymisessä Pietarista takaisin Moskovaan, niin universaalia aatetta kuin he julistivatkin edustavansa.

     Putinista ei ole Pietari Suuren saappaisiin, mutta kyllä hän kovasti sitä tahtoisi. Luultavasti konfrontaatio lännen kanssa on Venäjälle jälleen pakotettu modernisaatioloikka, kuten suuri Pohjan sota oli Pietarin kaupungin perustajalle ja koko Venäjälle.

     Itse asiassa Neva oli Ruotsin hallussa vain vähän yli 80 vuotta, mikä tässä iässä alkaa kuulostaa kovin lyhyeltä ajanjaksolta. Venäjän oli siihen alistuttava, vaikka pyrkimys alueen takaisin valloittamiseen ei koskaan siellä unohtunut.

     Mutta oliko Pietarin pakko perustaa uusi kaupunkinsa juuri Nevan rannalle, missä ankara luonto teki sille useaan otteeseen tuhojaan? Eikö Narva tai varsinkin Riika olisi tarjonnut paremman sijainnin?

     Epäilemättä olisi, mutta erityisesti Riian kohdalla asian teki mahdottomaksi se, että se oli luvattu liittolaiselle, Saksi-Puolan kuninkaalle August Väkevälle, eikä Pietari voinut noin vain kesken sotaa mennä sanaansa rikkomaan. Myöhemmin tilanne oli sitten toinen, mutta silloin Pietari oli jo pääkaupunki.

     Joka tapauksessa tsaari Pietarin, Pjotr Aleksejevitšin tyyliin sopi perustaa mahtikäskyllä uusi kaupunki, joka onnistuikin sitten vuonna 1703, kun ruotsalaiset oli saatu karkotettua ensin Pähkinälinnasta ja sitten Nyenistä. Vuonna 1712 kaupunki uskallettiin julistaa jo valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi ja 1700-luvun puolivälissä siellä oli asukkaita jo 90 000.

     Ajan oloissa määrä oli hyvin suuri ja kasvoi nopeasti. Vuonna 1839 niinkin kriittinen tarkkailija kuin markiisi de Custine lausui ihailunsa yhtäkkisesti synnytetyn kaupungin mahtavuudesta.

     ”Rautakallo” Kaarle XII oli taipumaton luonne ja katsoi, että rauha oli mahdoton, ellei Neva jäisi Ruotsille. Hänen kuoltuaan se viimein saatiin aikaan ja Venäjä suostui jopa maksamaan Ruotsille varsin suuren rahasumman korvauksena saamistaan alueista. Siinäpä oiva vihje myös Putinille! (vrt. Vihavainen: Haun kaikki loppuu aikanaan tulokset ).

     Ruotsi oli pieni, mutta pippurinen sotilasmahti, joka kykeni kokoamaan jopa 100 000 miestä aseisiin, joskaan ei sellaista armeijaa kotimaassaan elättämään. Rasitus kahden ja puolen miljoonan asukkaan kansakunnalle oli hirmuinen ja kova se oli vastustajallekin, jonka resurssit kuitenkin olivat ylivertaiset.

     Ericson Wolke kuvaa seikkaperäisesti niitä varsin kiinnostavia vaiheita, joissa hyökkäävä Venäjä vähitellen saavutti Nevan linjan ja sitten Narvan ja vasta Poltavan taistelun (1709) jälkeen vuonna 1710 sai suuren läpimurron valloittamalla niin Viipurin, Riian, Pärnun kuin Tallinnan.

     Tie Suomeen ei vielä ollut apposen auki, mutta vuosina 1713-1714 myös se valloitettiin ja alkoi seitsemänvuotinen isonvihan aika.

     Suomen armeijan yli ei sentään niin vain kävelty ja niin kauan kuin tsaari Pietari liittolaisineen joutui taistelemaan Kaarle XII:n pääarmeijaa vastaan, pystyi tuo joukko yhdessä Ruotsin laivaston kanssa vakavasti vaarantamaan Venäjän uuden pääkaupungin ja koko sen jalansijan Nevalla.

     Ericson Wolke asettaa sotatoimet osaksi isoa kuvaa ja nostaa esille monia unohdettuja taisteluja ja sotaretkiä etenkin Pietarin kaupungin ensimmäisiltä vuosilta. Tunnettuhan on muun muassa se epäonninen maihinnousuoperaatio Retusaarelle eli Kronstadtiin, jossa hyökkääjä menetti peräti suurimman osan maihinnousujoukoistaan.

     Myös paljon paremmin onnistuneita operaatioita tehtiin, mutta ei telakoiden polttamisella mitään pysyvää saavutettu ja Pietarin kaupunki jatkoi itsepäistä kasvuaan, osaksi myös ruotsalaisten sotavankien rakentamana.

     Ericson Wolke kritisoi Ruotsia saaristolaivaston laiminlyönnistä. Aikoinaan se oli ollut merkittävä, mutta suuren Pohjan sodan alkuvaiheessa kutistunut olemattomiin, samaan aikaan kuin venäläiset rakensivat suuren kaleerilaivaston, jota saattoi verrata panssariarmeijaan liikkuvuutensa puolesta. Vuonna 1713 kaleerit murtautuivatkin Hankoniemen ohi ja tie Suomeen oli auki.

     Ruotsin avomerilaivasto kyllä piti pintansa Suomenkahden perukan vartioimisessa, eivätkä heikosti tulivoimaiset kaleerit uskaltautuneet linjalaivojen ja fregattien kimppuun, sikäli kuin edes saattoivat mennä avomerelle.

     Meren herruus mahdollistikin Georg Henrik Lybeckerin retken Inkerinmaalle yli Nevan ja 13000 miestä käsittäneen armeijan siirtämisen takaisin Suomeen.

     Lybeckeriä on yleensä kirottu vihoviimeisenä lalluksena ja tolvanana, joka näännytti miehiä tarpeettomissa manöövereissä ja tapatti ehkä jopa 6000 hevosta (Ericson Wolke: ehkä noin 4000) Inkerinmaan retkellä, kun niitä ei voinut ottaa laivaston kyytiin. Jo omana aikanaan Suomen armeijan ylipäällikkö tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin.

     Lybeckerin suurimmaksi synniksi luettiin näköjään se, ettei hän tarpeeksi kiristänyt suomalaisia talonpoikia saadakseen armeijalle muonavaroja. Tilanne Suomessa oli joka tapauksessa erittäin huono (vrt. Vihavainen: Haun itkun aika varmaan tulokset ), joskin Virossa vieläkin huonompi.

     Kirjoittajan mielestä Lybeckerin hyökkäys oli kyllä itse asiassa hyvä suoritus, sekä Nevan ylityksen (Täyssinän kylän luona) että Kolkanpäästä tapahtuneen kotiuttamisen osalta. Taistelussakin pärjättiin jopa hienosti ylivoimaakin vastaan. Kuitenkaan koko hommalla ei näytä olleen selkeää ajatusta ja kommunikaatio pätki kohtalokkaasti.

     Lybeckerin tarkoituksena oli liittyä Virossa oleviin Strombergin joukkoihin, mutta nämä olivat ehtineet kärsiä pahan tappio, josta Lybecker ei saanut tietoa, eikä Virostakaan enää riittänyt muonaa armeijalle. Hyökkäys epäilemättä kyllä esti venäläisiä lähettämästä vahvistuksia Kaarle XII:tä pakenevalle Pietarin armeijalle, mutta kun se vuonna 1708 oli ohi, niitä lähetettiin.

   Armeijan ja laivaston yhteistoiminta sentään sujui yllättävän hyvin operaatiossa, joka oli hyvin uskalias ja jopa uhkarohkea. Pietarin kaupunkia ei kuitenkaan saanut tuhotuksi enempää Majdell, joka ennen Lybeckeriä teki sinne useita hyökkäyksiä, kuin sitten kukaan muukaan.

     Tarina Pietarin synnystä on malliesimerkki maantieteen ja politiikan yhteisvaikutuksesta, jota kutsutaan myös geopolitiikaksi. Sen mukana muuttui koko Suomen ja Baltian asema ja Venäjä otti itselleen alueen, jota se tarvitsi. Uuden, modernin ja eurooppalaistuneen Venäjän sydän, tai pikemmin aivot olivat nyt Itämeren rannalla. Missä lienevät nyt?

     Tekijä on käynyt läpi myös alkuperäislähteitä ja kirja tarjoaa ainakin minulle paljon uutta. Esimerkiksi Peipsenjärven eskaaderin tarina on kiinnostava, kuten myös Laatokan taistelut ja Nyenin eskaaderin vaiheet.

      Kirjan lopuksi tekijä siirtyy Suomeen, jonka kohtalona Pietari on ollut ja muistona Nyenistä esittää kuvan Tukholman Suomalaisen kirkon kattokruunuista. Niistä muuten opin jo 1950-luvulla Lydia Almilan ruotsinkirjasta.

     Huolimattomuusvirheitä on mukana, Venäjän laivaston lipussa ei tietenkään ole Aleksanterin- vaan Andreaksen risti, eikä Käkisalmi ollut venäjäksi Priozjorsk ennen 1940-lukua, vaan Korela ja sittemmin Keksgolm. Muutenkin ovat luovutetun Karjalan venäläiset nimet kirjassa niiden 1940-luvulla syntyneessä muodossa, mikä tekee hieman hullunkurisen vaikutuksen.

     Mutta kirja on hyvä ja tervetullut lisä siihen suuren Pohjan sodan historiaan, jota ovat viime vuosina ansiokkaasti täydentäneet suomalaisista Teemu Keskisarja (ks. Vihavainen: Haun keskisarja murhanenkeli tulokset ), Antti Kujala (Vihavainen: Haun itkun aika varmaan tulokset), Christer Kuvaja (ks. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset ) ja Kustaa Hj. Vilkuna.

     Ruotsalaisethan ovat aiheesta kirjoittaneet varmaankin jo satoja kirjoja ja Kaarle XII (ks. Vihavainen: Haun liljegren tulokset, Vihavainen: Haun ullgren tulokset), on innoittanut myös jo 1700-luvulla ajan kuuluisinta kynäniekkaa, Voltairea (ks. Vihavainen: Haun voltaire kaarle XII tulokset).

     Suomalaisten karu kohtalo Norjan tuntureilla on myös ollut hiljattain tapeetilla (ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset ).

      Näinä aikoina, kun rajoja taas ollaan sodalla muuttamassa, saattaisi olla hyödyllistä vilkaista myös sitä, mitä tällä alalla aikaisemmin on tehty ja aikaan saatu.

Veljeskansa pahassa paikassa

 

Ne Baltian suuret kansanmurhat

Henrikin Liivinmaan kronikka. Suomennos Maijastiina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius. Esipuhe Seppo Zetterberg. SKS 2003, 264 s.

 

Aia silloin tällöin olen yrittänyt katajaiselle kansallemme kertoa, ettei asemamme Venäjän ja Ruotsin naapurissa ole nyt ollut ihan niin huono kuin se olisi voinut olla.

   On syytä epäillä, että saksalaisten naapuruus se vasta olisi tuhoisaa ollut.

   En lainkaan vähättele sitä hävitystä, jonka Baltia koki Liivinmaan sodassa ja suuressa Pohjan sodassa erityisesti Venäjän puolelta ja joka oli aivan toista luokkaa kuin Suomen sinänsä hirmuinen kohtalo miehitettynä maana (Isoviha, vrt. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset ).

   Kuitenkin Suomi ns. ristiretkiaikana säästyi siltä , voisi sanoa, vanhatestamentilliselta hävitykseltä, joka tuli  yhä uudelleen vanhan Liivinmaan eli Viron ja Latvian osaksi. Omassa historiakuvassamme maahamme tulee ruotsalainen sotajoukko, joka kastaa kansaa ja kansa ottaa kuin ottaakin kasteen mieluummin kuin saa miekasta. Linnojen valtauksista ja panttivangeista ei ole mitään tietoa.

   Toki jotakin meilläkin tehtiin. Kuten paavin bullassa kerrotaan, ainakin hämäläiset, tajuttuaan pitkällä viiveellä, mitä olivat menneet tekemään, sanoutuivatkin irti koko kristinuskosta ja kiduttivat pappeja sangen kekseliäällä ravalla: irrottamalla heiltä navan ja sitomalla sen puuhun, jonka ympäri heitä sitten ajettiin niin, että suolet tulivat ulos vatsaontelosta.

   Aika pahaahan tämä jo oli, vaikka ilmeisesi keksittyä, mutta kohdistui sentään maahantunkeutujiin ja kaikki viittaa aika pieneen mittakaavaan. Suomalaisista kuninkaista, armeijoista ja piirityksistä tai massamurhista emme ole kuulleetkaan, tai jos olemme jotakin kuulleet, se on leimattu huhupuheeksi.

   Baltiassa olivat asiat toisin. Valloittajia olivat siellä saksalaiset ritarit ja aiheesta kuuluu juuri ilmestyneen uusi kirjakin. Aina on ollut tiedossa, että heidän metodinsa olivat äärimmäisen raakoja ja että vastarinta oli suurta ja järjestäytynyttä. Toki pettureita tai uskonsankareitakin, näkökulmasta riippuen sitten esiintyi ja ilman niitä saksalaiset olisivat hyvinkin saattaneet tulla ajetuiksi mereen. Joillekin niin kävikin.

   Olen asiasta kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun henrikin kronikka tulokset), mutta kukapa sitä enää muistaisi. Virossa on toisin ja muuan tuntemani intelligentti ja vieläpä kristillishenkinen naisihminen kertoi, ettei hän voinut itkemättä lukea tuota Henrikin kronikkaa, joka on tapahtumien koristelematon aikalaiskuvaus ja jätti sen kesken.

   Mutta virolaisten kansallisessa muistissa se säilyy ja parhaillaan vietettävässä viron kielen päivän lukumaratonissa sitäkin on taas luettu.

   On kummallista ajatella, että ihan tuossa lahden takana asuu kansa, joka tuhat vuotta sitten puhui samaa kieltä, mutta oli ilmeisesti meitä yhteiskunnallisesti paljon kehittyneempi, koskapa kykeni varustamaan minituhatmiehisiä armeijoita, käymään ajan oloissa nykyaikaista sotaa ja valitsi itselleen kuninkaita.

   Meidänkin kuninkaistamme on paljonkin puhetta erilaisissa kronikoissa, joita monet kansat pitävät omana historianaan. Meidän suhteemme niihin on ollut tyystin toinen: humpuukia mikä humpuukia. Turha sellaista on kaivella. Viimeinen suuri kaivelija, joka otettiin vakavasti, taisi olla Jalmari Jaakkola. Sen jälkeen on ylpeää tietämättömyyttä pidetty hienoimpana asenteena.

   Ehkäpä vielä 1100- 1200-lukujen Suomi tosiaan oli niin harvaan asuttu ja yhteiskunnallisesti kehittymätön, kuin sen vallitsevan konsensuksen mukaan oletetaan olleen, että se itse asiassa oli kehitykseltään suorastaan vuosisatoja jäljessä eteläisestä naapurikansasta?

   Sellainen olisi kuitenkin kovin rohkea oletus. Yhteydet eteläiseen naapuriin toimivat varmasti tuohonkin aikaan ja vastaavat instituutiot on luonnollista olettaa myös tänne pohjoiseen, joka lienee kyllä ollut harvemmin asuttu.

   Ruotsalaisten ja venäläisten tihutöistä maassamme tiedetään kuitenkin aika viitteellisesti. Kronikoissa mainitaan yleensä vain nimeltä jotkut voitot ja jokunen nimi, vanhan Liivinmaan historiasta sen sijaan on säilynyt pitkiä tuohon aikaan kirjoitettuja vuodatuksia.

   Muuan seikka, joka kiinnitti huomiotani Liivinmaan kronikkaa lukiessa, oli se sotataito, jota käytettiin hyökkääjää vastaan. Linnoituksia puolustettiin piiritystorneja polttamalla ja ratsuväkeä ja kai jalkaväkeäkin vastaan oli käytössä eräänlaisia maamiinoja: raudasta taottuja nelipiikkisiä häkkyröitä, jotka kavioon upotessaan saivat hevosen pois pelistä.

   Venäläiset olivat kristittyjä, joskin skismaattisia, eivätkä saksalaiset aina uskaltaneet heitä ainakaan sukupuuttoon hävittää pelätessään tekevänsä siinä syntiä. Tosin aika ajoi heitä vastaan julistettiin ristiretkiäkin, mutta sellainen oli paavin vallassa.

   Pakanalliset kansat olivat sen sijaan vapaata riistaa ja yhä uudestaan heitä tuhottiin viimeiseen mieheen ja joskus harvemmin jopa naiseen ja lapseen saakka ja kiitettiin sitten Jumalaa ristin vihollisista saadusta voitosta.

   Myös esimerkiksi lättiläiset, joita saksalaiset toki ahdistelivat, olivat kärsineet myös virolaisten hyökkäyksistä ja saatiin mukaan saksalaisten puolelle.

   Lättiläiset eivät olleet soldankäynnissä pekkaa pahempia ja esimerkiksi Sakalassa vuonna 1208 he surmasivat miehiä niin paljon kuin jaksoivat, mutta säästivät sentään juhtia, karjaa ja tyttöjä, kuten heillä oli tapana.

   Venäläiset eivät olleet kiinnostuneita käännyttämisestä ja Polotskin ruhtinaskin yritti vuonna 1212 jättää liiviläiset kastamatta ja se sijaan vain panna heidät maksamaan veroja. Lopulta liiviläiset sentään luovutettiin saksalaisille, jotka heidät kastoivat.

   Saksalaisten ja venäläisten ohella Liivinmaata vainosivat joskus myös pakanalliset liettualaiset. He tappoivat miehet, mutta veivät naiset ja karjan mukanaan eivätkä tietenkään kastattaneet ketään.

   Toki myös lättiläiset ja liiviläiset, jotka kronikoitsija joskus mainitsee peräti muita kansoja julmemmiksi, tekivät tuhoa parhaansa mukaan, myös ja erityisesti otettuaan kasteen ja saadessaan taistella Herran nimeen.

    Tarttoon, Emajoelle samotessaan lättiläiset ”…eivät säästäneet ketään, vaan he surmasivat kaikki miehet ja ottivat naiset ja lapset vangiksi. Kostettuaan vihollisilleen he palasivat iloisina kotiin koko sotasaalis mukanaan.”

   Mitäpä sanoakaan, mikäli maamme ainakin suureksi osaksi säästyi tuosta uskomattomasta lakkaamattomien verilöylyjen vyörystä, saamme olla tähän päivään saakka asiasta kiitollisia.

   Asemamme Ruotsin ja Venäjän välillä ei silloinkaan ollut niin huono, kuin se olisi ollut vain 100-200 kilometriä etelämpänä.

 

Tässä vielä asiaa koskeva vanha blogi:

 

perjantai 28. heinäkuuta 2023

Syvää keskiaikaa

 

Pyhä sota

 

Henrikin Liivinmaan kronikka. Suomennos Maijastiina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius. Esipuhe Seppo Zetterberg. SKS 2003, 264 s.

 

Tämä kronikka, joka aiemmin yleensä tunnettiin Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikan nimellä, on Balthasar Russowin kronikan ohella Baltian historian tunnetuimpia lähteitä.

   Kun jälkimmäinen käsittelee aikalaisen näkökulmasta lähinnä Liivinmaan sodan vuosia 1500-luvulla, kirjoittaa Henrik sen sijaan itse kokemastaan 1200-luvun alkupuoliskosta, siitä kohtalokkaasta ajasta, jolloin Vanha Liivinmaa (joka käsitti nykyiset Viron ja Latvian) alistettiin vierasheimoisten maahantunkeutujien toimesta.

   Saksalaisten idän ekspansio, Drang nach Osten eli tunkeutuminen Elben itäpuolisiin maihin alkoi samaan aikaan ja samassa hengessä kuin ristiretket Pyhälle maalle. Saksalainen ritarikunta alisti pakanalliset preussit ja tunkeutui sitten Baltiaan. Välissä sijainnutta pakanallista Liettuaa se ei kuitenkaan kyennyt koskaan kukistamaan ja vielä vuonna 1410 Tannenbergin taistelussa ristiritarit peitottiin perin pohjin.

   Vanha Liivinmaa jäi siis vaille suoraa maayhteyttä saksalaisalueeseen ja sinne saavuttiin lähinnä meritse. Samaan aikaan ristiretkiaatteen kanssa nousi kukoistukseen myös Hansa, keskuksenaan Lyypekki, joka oli Saksan uusi ja ensimmäinen Itämeren kaupunki.

   Ristiritarit olivat ihanteellisessa muodossaan samaan aikaan munkkeja ja sotilaita, joiden elämäntehtävänä oli tuoda kristinusko Marian maalle (viroksi Maarjamaa). Paavi piti tätä toimintaa yhtä arvokkaana kuin taistelua Pojan maan eli Pyhän maan vapauttamiseksi.

   Kalparitareita, jotka myöhemmin Liivinmaan ritarikuntana liittyivät Saksalaiseen ritarikuntaan, oli itse asiassa sangen vähän. Heidän itsensä kuului olla samanaikaisesti sekä munkkeja että sotureita. Heidän sotajoukkoihinsa kuului kuitenkin paljon muuta väkeä ja Henrikin kronikassa kuvataan sitä, miten liittolaisten, liiviläisten ja lättiläisten joukoilla oli usein avainasema taisteluissa niitä maakuntia vastaan, joita nykyään kutsumme virolaisiksi.

   Liiviläisten kuningas, Turaidan linnan haltija Kauppo kunnostautui erityisesti uskollisuudessa kristillisille valloittajille ja taisteli muun muassa virolaisia vastaan. Hän teki jopa pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Symbolisesti on merkittävää on, että Kauppo kaatui samassa taistelussa, jossa vastapuolella menehtyi myös virolaisten suuren armeijan koonnut Lembitu.

   Ulkomaalaisten valta ei tullut vanhalle Liivinmaalle suinkaan pelkästään saksalaisten miekkojen turvin. Paikalliset heimot olivat mukana mitä aktiivisimmin ja ilman tätä apua ristiritareilla olisi ollut tuskin mitään mahdollisuuksia. Paikallisilla asukkailla ei ollut valtioita, mutta maakunnalliset sotajoukot eli malevat kuvataan tuhansien miesten vahvuisiksi.

   Paikallisilla asukkailla oli myös linnoja, vieläpä sadoittain. Kronikassa kuvataan yhä uudelleen linnojen piirityksiä, joissa tärkeä osa oli sen ajan tykistöllä: heittokoneilla eli kivilingoilla ja ballistoilla, jotka sinkosivat nuolia ja muita projektiileja pitkien matkojen päähän. Ne kuvataan jopa hämmästyttävän tarkoiksi ja tehokkaiksi aseiksi, joilla voi murtaa linnojen muurit. Käytössä oli myös piiritystorneja.

   Mitä sodankäyntitapoihin tulee, ne olivat molemmin puolin äärimmäisen barbaarisia. Yhä uudelleen kerrotaan, miten vihollisen kaikki miehet tapettiin ja naiset ja lapset vietiin orjiksi. Omaisuus ryöstettiin ja jäljelle jäänyt tuhottiin. Kun kyseessä oli kristittyjen voitto, kerrotaan, että tämä tapahtui suuresti iloiten ja Jumalaa kiittäen. Usein voiton veivät kuitenkin paikalliset.

   Toki taisteluita myös paikallisten heimojen ja maakuntien välillä oli paljon. Vuonna 1215 kerrotaan lättiläisten sotaretkestä Ugandiin: He kulkivat kaikkien maakuntien läpi aina Emajoelle, Tarttoon saakka eivätkä säästäneet ketään, vaan he surmasivat kaikki miehet ja ottivat naiset ja lapset vangeiksi. Kostettuaan vihollisilleen he palasivat iloisina kotiin sotasaalis mukanaan.

   Mainittakoon, että orjuus oli Baltiassa voimassa 1400-luvun puoliväliin saakka. Sen jälkeen kehittyi ns. perintöalamaisuudesta uudentyyppinen orjuus, joka hyvinkin vastasi Amerikan neekeriorjuutta mielivaltaisuutensa puolesta. Se oli huipussaan niinkin myöhään kuin 1700-luvulla.

   Paikalliset asukkaat, kuten nyt jo hävinnyt liiviläisten kansa, kuvataan kronikassa erittäin petollisiksi, minkä takia heiltä aina vaadittiin panttivangeiksi ylhäisten miesten poikia. Mitä pojille tapahtui, kun kansa taas nousi kapinaan uutta valtaa vastaan, ei mainita, mutta lienee pakko otaksua, että tapahtui sitä samaa kuin Venäjän kansalaissodan panttivangeille: heidät tapettiin. Asiaa ei kuitenkaan esitetty sanomalehdissä, kuten 1900-luvulla, eikä edes kronikassa.

   Saksalaiset eivät olleet ainoita vanhalla Liivinmaalle saapuneita valloittajia. Siellä vierailivat jo varhain myös venäläiset, jotka eivät kuitenkaan valloittaneet alueita omakseen eivätkä edes harjoittaneet pakkokäännytystä. Henrikin mielestä tämä osoitti heidän epäkristillistä välinpitämättömyyttään lähetyskäskystä.

   Venäläiset torjuivat saksalaisen ekspansion Narvajoen ja Peipsijärven itäpuolelle, mutta yrittivät vakavissaan Baltian valtausta vasta myöhemmin. Sen sijaan tanskalaiset olivat asialla jo varhain ja pitivät kauan hallussaan nykyistä Pohjois-Viroa, Läänemaata sekä saaria, Saaremaata ja Hiiumaata.     Lopulta he myivät omat alueensa saksalaisille, mutta tämä menee jo Henrikin kronikan ulkopuolelle. Puolalaiset ja ruotsalaisethan ilmestyivät myös apajille sitten kun ritarikunta hajosi uskonpuhdistuksen henkisesti tuhoamana.

   Kronikassa sen sijaan kerrotaan kiintoisasti, miten saksalaiset ja tanskalaiset pitivät itse kastamiaan pakanoita omana omaisuutenaan, eivätkä hyväksyneet toistensa antamaa kastetta, vaan jopa suorittivat kastamisen uudelleen.

   Jaan Kross on mammuttiteoksessaan Uppiniskaisuuden kronikka, joka noudattelee Bathasar Russowin kronikkaa, kuvannut virolaisten suhtautumista valloittajiin. Myös Henrikin kronikka antaa kuvan erittäin sitkeästä puolustuksesta, jossa kyettiin myös tehokkaisiin vastahyökkäyksiin. Virolaiset eivät olleet mitään lampaita, joita korskeat saksalaiset olisivat hallinneet.

   Virolaiset miehet olivat asevelvollisia ja saivat sen mukaisesti myös 1500-luvulle saakka kantaa asetta. Valloittajat saivat pitkään varoa toimiaan ja kunnioittaa paikallisia perinteitä. Vielä vuonna 1343 maahantunkeutujia vastaan syntyi laajalle levinnyt Jüriöön kapina, joka sai tanskalaiset harkitsemaan uudelleen valloitustensa mielekkyyttä.

   Henrikin kronikka kertoo tavattoman elävästi ja aidosti keskiaikaisessa hengessä oman aikansa tapahtumista. Kiitos lukunautinnosta (sit venia verbo) kuuluu epäilemättä myös kääntäjille.

 

Naapurisuhteita

 

Isonvihan iso kuva

 

Isonvihan ajoilta tunnetaan paljon pöyristyttäviä tarinoita: kasakat kiduttivat talonpoikia ja tappoivat ja polttivat kaiken. ”Ryssänrengit” harjoittivat sadistista ryöstelyä ja murhaamista rankaisematta ja jopa Venäjän kaleerilaivasto syyllistyi Hailuodossa joukkomurhaan, jossa tapettiin jopa kahdeksansataa rauhallista kansalaista molempia (vaiko kaikkia?) sukupuolia ja kaikkia ikäryhmiä.

Kaarle XII oli käskenyt alamaistensa käymään sissisotaa ja avustamaan kaikin tavoin sissejä (ven. šiši, ruots. partigängare) samaan tapaan kuin jo aikoinaan Pietari Suuri ja Aleksanteri I ja sittemmin Stalin muutettavat muuttaen.

Joka tapauksessa sissisota ja siinä etenkin huollon vaarantuminen oli vaarallisinta, mitä vihollinen voi miehitysarmeijalle tehdä ja siksi sitä rankaistiin ja torjuttiin terrorilla: mikäli nähtiin tai epäiltiin sissien käyttäneen jotakin kylää hyväksi, se tuhottiin kokonaan, edes sylilasta armahtamatta, kuten myös Kaarle XII määräsi.

Silti sama kuningas määräsi myös, että Suomessa talonpoikien oli annettava apua ja suojaa ”jalkarakuunoille” eli sisseille, jotka onnistuivatkin haittamaan vihollista, joskaan eivät millään tavalla vaikuttaneet sodan ratkaisuihin isossa kuvassa. Ehkä heidän toimintansa sentään oli miehittäjälle tarpeellinen muistutus kuolevaisuudesta.

Sattuu niin erikoisesti, että historiansa aikana ei ainoastaan Suomi joutunut suuren naapurinsa miehittämäksi, vaan myös itse miehitti sen alueita. Tätähän tapahtui jo 1600-luvulla, kun Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa valloitettiin ja sittemmin taas jatkosodan aikana.

Sotaisina aikoina ihmiset yleensä henkisesti taantuvat ja on ollut surkuhupaisaa seurata, miten Venäjän puolella on ryhdytty jopa korkeimmalla tasolla infantiilisti ruikuttamaan niistä vääryyksistä, joita suomalaiset ovat tehneet Venäjälle ja venäläisille.

Kun lähtökohta on tällainen, johtaa se helposti vastaavanlaiseen reaktioon toisella puolella ja meilläkin on alettu muistella vanhoja vääryyksiä, Isoviha ylittämättömänä esimerkkinä.

Tästä Zaharovan esimerkistä tulee mieleen Molotovin maansa hallituksen nimissä talvisodan jälkeen pitämä puhe, jossa hän muun muassa valitteli puna-armeijan Suomessa osakseen saamaa huonoa kohtelua. Luultavasti esimerkit olivat tekaistuja, mutta kaiketi niiden tarkoituksena oli osaltaan oikeuttaa sellaiset aluevalloitukset, joita ennen sotaa ei ollut edes vaadittu. Kieltämättä ainakin asetelma oli koominen (ks. Доклад Председателя Совета Народных Комиссаров СССР и Народного Комиссара Иностранных дел тов. В. М. Молотова о внешней политике Правительства. 31 октября 1939 года // Внеочередная пятая сессия Верховного Совета СССР 31 октября—2 ноября 1939 г. : стенографический отчёт. — М.: изд. Верховного Совета СССР, 1939. — С. 7—24.)

Onhan noissa kansamme kärsimyksissä toki muistelemista ja ilman niiden tuntemista kansakunnan muistissa olisi suuri aukko.

Asiat olisi kuitenkin kyettävä suhteuttamaan ja on yllättävää havaita, että yhä uudelleen esimerkiksi Isonvihan hävityksiä selitetään tunkemalla sinne mitä tahansa aivan asiaankuulumatonta, vaikkapa ”etnisiä puhdistuksia” ja joku näyttää arvelevan jopa venäläistämisen jollakin tavalla ehkä liittyneen asiaan.

Kun yksikään venäläinen talonpoika ei asettunut taloksi Suomeen eikä siellä edes ennestään asunut, voi ajatukset etnisestä puhdistuksesta tietenkin jättää omaan arvoonsa.

Sellaisia tehtiin kyllä venäläisten toimesta paljonkin Karjalassa ja Inkerissä 1930-luvulla, kun raja-alueet tyhjennettiin ja Inkerin suomalaisalueiden venäläistämistä edistettiin nopeasti ja suunnitelmallisesti. Vuosina 1937-1938 lopetettiin sitten peräti suomenkieliset alueet ja koko suomen kieli koko Neuvostoliiton alueella.

Kun nyt emme sentään ole sodassa Venäjän kanssa, voisimme ainakin unohtaa infantiilin kilpaa ruikuttamisen kansamme ja sukuluiskansojemme kärsimistä epäoikeudenmukaisuuksista niin täällä kuin Venäjällä.

Mikäli jollakin osapuolella on valittamista kohtelustaan, on asiat syytä tutkia kylmän objektiivisesti käytettävissä olevien todisteiden valossa ja selvittää, tapahtuiko kussakin tapauksessa rikosta ja kuka oli syypää.

Tapahtuihan niitä toki sodan aikana ja sitä ennen siviiliväestön pommittamisesta ja kansallisuuden perusteella suoritetuista joukkomurhista väestön pakkosiirtoihin ja tarkoitukselliseen denationalisaatioon. Kaikki ne tarjoaisivat aineksia myös demagogialle sellaisen väestön keskuudessa, joka ei historiaa lainkaan tunne eikä sitä haluakaan ymmärtää.

Vihan tunteita sen piirissä kyllä voi herätellä, mutta normaalissa länsimaisessa kulttuurissa sellainen ei kuulu ainakaan valtion tehtäviin. Historiallisen totuuden selvittäminen noissa asioissa sen sijaan on meillä ollut nimenomaan valtioneuvoston alaisena toimineiden projektien työnä ja tuo työ on löytänyt paljon myös maamme kannalta ikäviä asioita, joita ei suinkaan ole yritetty kätkeä.

Totean, että meidän puolellamme on itse asiassa kaikki kohtuudella kyseeseen tulevat suuremmat teemat jo tutkittu perusteellisesti ja suomalainen osapuoli on siinä suhteessa valmis keskusteluun venäläisten kollegoiden kanssa. Heidän joukossaan on intelligenttejä ja asioita tuntevia tutkijoita.

Toinen asia on, mikäli taannutaan infantiilin ruikutuksen tasolle ja aletaan järjestelmällisesti levittää propagandaa, joka ei kestä tieteellistä tarkastelua.

Venäjän puolella tähän suuntaan on menty jo valitettavan pitkälle ja olisi vahinko, jos suomalaiset menisivät lankaan ja alkaisivat vastavuoroisesti samantasoisen kampanjan. Totean taa kerran, ettei tällainen ole valtiojohdon arvon mukaista ja että asianmukaista tuon tason propagandaan vastaamista voidaan tuskin sälyttää edes bloggarien harteille.

Tarvitaan yhteinen kirja, jossa osapuolet esittävät omat perustellut tulkintansa asioista alkuperäislähteisiin tehdyin viittein varustettuna ja antavat myös mahdollisuuden tarkistaa nuo viitteet. Talvisodan osaltahan sellainen on tehtykin ja on yhä netissäkin saatavissa (ks. Электронная библиотека исторических документов (ЭБИД) | Зимняя война 1939-1940 гг. в рассекреченных документах Центрального архива ФСБ России и архивов Финляндии ).

Tuota kirjaa ei valitettavasti taida Venäjän kirjastoista saati kaupoista löytää, kun se heti vedettiin pois iikenteestä, mutta netti on yhä olemassa. Pätevä kirja talvisodasta on myös tämä suomalais-venäläisen yhteistyön tulos: Talvisota (1939–1940). Poliittinen historia — Kirja 1 — KARELMEDIA.

 

 

Ennen "siunattua rauhaa".

Isoviha

 

Christer Kuvaja, Försörjning an en ockupationsarmé. Den ryska arméns underhållsystem i Finlad 1713-1721.  Åbo Akademis förlag 1999, 348 s.

 

Isoviha on aika erikoinen sana ja sen verran epämääräinen, että sen piiriin luontevasti luetaan miltei mitä tahansa 1700-luvun alkuun kuuluvaa. Jos tehtäisiin kyselytutkimus, luulen, että voitaisiin havaita ehkä jopa suurimman osan suomalaisia uskovan, että Isoviha on sama asia kuin Suuri Pohjan sota tai ainakin Suuren Pohjan sodan aika Suomessa.

Itse asiassahan termillä tarkoitetaan venäläistä miehitysaikaa, joka kesti ”vain” seitsemän vuotta. Viipurin valtauksesta lähtien toki joku osa Suomea oli aina jo miehitettynä, mutta sen ajan rasitukset Suomelle johtuivat sentään suurimmaksi osaksi Ruotsin valtiovallan ponnisteluista.

Myös suuret kuolovuodet 1695-1697 on tietenkin syytä jättää pois Isonvihan piiristä. Se oli historiamme pahin väestökatastrofi, joka tappoi lähes kolmanneksen asukkaista, mutta ei siitä venäläismiehitystä voi syyttää. Niin ikään vuoden 1710 rutto, niin kurjat kuin sen seuraukset etenkin etelässä olivat, tuskin oli venäläisten syytä eikä ainakaan tapahtunut miehityksen aikana.

Koska Suomea joka tapauksessa kohtasivat aivan tavattoman suuret kärsimykset Suuren Pohjan sodan tienoilla, tuntuu psykologisesti luontevalta ymmärtää koko tuo kärsimysten malja yhdeksi ja samaksi kokonaisuudeksi.

Sama sukupolvi sai kestää liki mahdottomia: tuskin oli nälästä heikentyneinä saatu elämä jatkumaan, kun oli luovutettava erittäin suuri määrä miehiä ja hevosia armeijaan, jopa merten taa. Sitten tulivat rutto ja pakko-otot, mielivalta ja hävitys. Suoranaisia roistontöitä ja sadismia hyökkääjien taholta esiintyi laajalti. Tämä kuurin jälkeen saattoi jo ihmetellä, ettei koko kansa ollut hävinnyt kartalta.

Sanassa isoviha on kaksi komponettia: viha on se pääasia ja sen suuruus erottaa asian muusta historiasta. Toki sanalla ”viha” tarkoitettiin vanhastaan myös sotaa yleensä (vrt. Vanha viha, Pitkä viha).

On kiinnostavaa, miten eri tavoin sana kuitenkin on käännetty. Ruotsiksi se on den Stora Ofreden, joka tosiaan tarkoittaa vain sotaa tai oikeammin rauhan puutetta, ikään kuin jonkinlaista välitilaa. Venäjäksi vanha termi on Velikoje liholetije, jossa sana lihoi tässä yhteydessä viitannee erityisesti kipeään aikaan tai epänormaalin suureen levottomuuteen (vrt. lihoradka, kuume).

Itseasiassa sanalla lihoi on myös myönteisiksi koettuja merkityksiä, hieman samaan tapaan kuin suomen kielen sanalla hurja tai saksan sanalla toll.

Mainittakoon, että tälläkin palstalla silloin mainittu M.M. Borodkin käytti termiä Velikaja razruha -suuri hävitys, joka ei kuitenkaan tainnut saada seuraajia kirjansa suuresta merkityksestä huolimatta. Nykyinen wikipedia tuntee myös sanat большая ненависть, большой гнев, большая злоба- siis vihaa, suuttumusta ja katkeruutta/pahantahtoisuutta/vihaisuutta.

Joka tapauksessa koko termi on myöhemmin syntynyt, aikoinaan puhuttiin venäläisen ylivallan ajasta.

Kuten Antti Kujalan kirjaa kommentoidessani totesin, Suuri Pohjan sota oli toki Suomelle hirvittävä kokemus, mikä korostuu, kun sitä vielä edelsi historiamme suurin väestökatastrofi Suuret kuolovuodet. Kaikkia asioita ei kukaties kuitenkaan ole hedelmällistä niputtaa yhteen. Sitä tuskin aikalaisetkaan tekivät.

Kuten Kujala toteaa, eivät suomalaisten väestömenetykset itse sodassa kuitenkaan olleet poikkeuksellisen suuret. Miehitystä hän ei käsittele, mutta sen on tehnyt Christer Kuvaja, joka on käyttänyt myös venäläisiä, lähinnä amiraali Apraksinin arkiston asiakirjoja, jotka on Suomeenkin kopioitu.

Venäläinen miehitysarmeija Isonvihan aikaisessa Suomessa oli ajan oloihin nähden kooltaan hirmuinen:  20-30000 miestä ja 8000-10000 hevosta. Vähän yli 300 000 asukkaan harvaanasutussa ja niukasti tuottavassa maassa se oli musertava taakka.

Itse asiassa määrä oli niin suuri, ettei Suomi olisi mitenkään jaksanut sitä ylläpitää. Suurin osa miehistön tarpeista oli tuotava Venäjältä ja vieläpä enimmäkseen laivoilla. Kaleerilaivasto oli Venäjän armeijan elämänlanka. Hevosten rehu sentään saatiin miehitetystä maasta ja sen hankkiminen oli suomalaisille suurempi taakka kuin miehistön ruokkiminen.

Poltetun maan taktiikkaa Suomessa käytettiin etupäässä Pohjanmaalla ja pariin otteeseen myös etelässä (Helsinki ja Porvoo). Pohjanmaalta tunnetaan tarinoita eläimellisistä raakuuksista, kidutuksista ja ryöstöistä, joita myöhemminkin sekä siellä että muualla tapahtui reaktiona sissitoimintaan, samaan tapaan kuin saksalaiset tekivät toisen maailmansodan aikana.

Pohjanmaan kärsimykset kuulunevat myös Kuvajan mielestä tasolle, jota voisi pitää Euroopassa äärimmäisenä. Paikallisia hirmutöitä onkin sekä selostettu jo aikanaan propagandistisessa tarkoituksessa, että myös sittemmin tutkittu oikeudessa ja selvitetty varsin uskottavasti. Kustaa H.J. Vilkunan teokset ovat viime aikoina nostaneet ne esille.

Miten kuitenkin olisi arvioitava venäläismiehitystä kokonaisuutena, on asia, jota kannattaa kysyä sen alan asiantuntijoilta. Kuvaja näkee miehityspolitiikan yleensä rationaalisena ja loppukaudella olot muistuttivat jo rauhanaikaisia. Miehittäjän intresseissä oli saada paikalliselta väestöltä edes se tietty määrä provianttia, jonka se pystyi antamaan, jotta Suomessa olisi kyetty ylläpitämään niin suurta armeijaa, että ruotsalaisten oli sitä pakko pelätä.

Toimiva hallinto ja siedettävä veronkanto olivat järkeviä tavoitteita. Isonvihan leimaaminen yhtenäiseksi helvetiksi, jonka aiheuttajana oli erään tietyn kansan pahuus, on yksinkertaisesti virhe ja tyhmyys. Eurooppalaiseen systeemiin ainakin pyrittiin.

Se onnettomuuksien malja, jonka suomalaiset saivat nauttia, oli monesta osasta sekoitettu cocktail, jossa suuri osuutensa oli sekä ilmastonmuutoksella että bakteereilla kuin myös geopolitiikalla ja aikakauden käsityksillä etiikasta ja moraalista.

Sana Isoviha on ymmärtääkseni tullut suomalaisten mielessä merkitsemään jotakin yleistä saatanallisuutta, jonka kohteeksi valikoitui nimenomaan Suomen katajainen kansa ja jolla ei itse asiassa ole vertaa muiden kansojen historiassa. Sana kansanmurha tulee tässä yhteydessä yllättävän luontevasti myös suomalaisen toimittajan kynästä tänäkin päivänä.

Kysymys on kuitenkin problemaattinen. Mikäli mukana, jossakin taustalla oli peräti ajatus suomalaisten kansanmurhasta, se on ilmeisesti onnistuttu taitavasti kätkemään ja asia olisi kyettävä rekonstruoimaan. Aihe ansaitsisi kansainvälisen tason käsittelyn.

Asian tutkimiseksi venäläisten ja ruotsalaisten tutkijoiden ponnistukset olisivat myös tervetulleita. Jälkimmäisethän eivät ole tainneetkaan aihetta tutkia oikeastaan lainkaan.

 

 .

Sitten, kun tämä epänormaali Suomen ja Venäjän välinen tila päättyy, ehdotan taas kerran mahdollisimman pian pidettäväksi tieteellistä konferenssia, jossa aiheena ovat ne vääryydet, joista venäläisillä on sumalaisille huomautettavaa/valittamista ja vastaavasti suomalaisilla venäläisille.

Kuten sanottu, Isoviha kuuluu niihin aiheisiin, jotka on jo kohtuullisen hyvin tutkittu. Se merkitsi suunnatonta väkivaltaa ja vääryyttä Suomea ja suomalaisia kohtaan, mutta ei se samalla merkinnyt mitä tahansa vääryyttä. Koska meillä on tietoa, on myös syytä pitäytyä tutkimuksen tuloksissa eikä runoilla omasta päästä asiattomia tulkintoja.

 

 

Kauhujen aikaa

 

Isonvihan aikaan ja ennen sitä

 

Kun Suurta Pohjan sotaa käsitellään, menevät suomalaisten ajatukset ilman muta heti Isonvihan aikaan, kuten luonnollista onkin.

Maamme on aikojen saatossa säilynyt varsin hyvin miehityksiltä ja vainolainen on hyvin harvoin tunkeutunut ihan sydänalueille saati jäänyt niitä miehittämään. Toki juutit (tanskalaiset) pitivät ikimuistoisen Kalmarin unionin purkautumisen aikana eteläistä Suomea jonkin aikaa hallussaan, mutta lähtöhän se sitten tuli.

Saksalaiset kyllä toteuttivat Lapissa vuonna 1944 poltetun maan taktiikkaa ja samoin tekivät suomalaiset itsekin talvisodassa omalla maallaan. Kuitenkin näissä tapauksessa ei väestöä kohdeltu teuraskarjana, kuten tapahtui monella muulla suunnalla, kun vieraat armeijat tunkeutuivat toisten kansojen alueille.

Tällainenhan oli normina Vanhan Testamentin aikoina ja myös klassisen antiikin aikana. Vastaavaa, eli siis väestön tuottamuksellista tai jopa tarkoituksellista tuhoamista tapahtui myös eurooppalaisissa sodissa jokaisella vuosisadalla ja olihan sitä Amerikassakin (vrt. Scorched earth - Wikipedia ).

Euroopassa venäläiset ovat Epäilemättä olleet tällä alalla niin sanoakseni johtava valta ja harjoittivat sitä hyvin laajasti myös omalla maallaan. Saksalaisten hyökättyä vuonna 1941 käski Stalin kuuluisassa puheessaan hävittämään ehdottomasti kaiken, mikä voisi hyödyttää vihollista. Tämän sai myös alueella jäänyt väestö tuntea nahoissaan (ks. Vihavainen: Haun tuhoojapataljoonat tulokset).

Sotiemme veteraaneja saamme kiittää siitä, että meillä siviiliuhrien määrä jäin toisessa maailmansodassa aivan vähäiseksi. Jo lahden takana, siis eteläpuolella se oli suhteellisesti aivan eri luokkaa.

Harvoin tulee ajatelleeksi, että tuollainen miehityksen ja poltetun maan yhdistelmä, lähinnä kansanmurhaksi luonnehdittava onnettomuus kohtasi esimerkiksi virolaisia paljon useammin ja perusteellisemmin kuin suomalaisia. Jo Liivinmaan valloittamisessa 1200-luvulla oli vahvoja hävityssodan piirteitä (ks. Vihavainen: Haun henrikin kronikka tulokset).

Liivinmaan sota Iivana Julman aikana ja jopa Suuren Pohjan sodan kauhut kohdistuivat nekin paljon ankarammin Viroon  (vanhaan Liivinmaahan) kuin Suomeen.

Yleensä nuo 1400-1600-luvun sodat aiheuttivat Suomen kamaralla varsin vähän tuhoa ja käytetyt joukot olivat pieniä. Sen määräsi jo vaikea maasto ja harva asutus.

Tätä taustaa vasten vuosien 1713-1721 miehityskausi piirtyy sitäkin hirmuisempana silmiemme eteen. Siihen sattuvat vielä liittymään kaikki mahdolliset muutkin onnettomuudet: nälänhätä, rutto ja valtion kova verotus sekä veroparselien että miesten ja hevosten suhteen.

Tilanne muodostui kaiken kaikkiaan sietämättömäksi ja siihen lisättiin päälle päätteeksi vielä Pohjanlahden takana syyttely siitä, ettei maata ollut kunnolla puolustettu.

Tämä siis maalle, joka maksoi tavattoman veriveron Pälkäneen ja Napuen taisteluissa (ks. Vihavainen: Haun yksilö edellä tulokset ). Ei ihme, että tämä sai Daniel Jusleniuksen kirjoittamaan Suomalaisten puoustuksen (ks. Vihavainen: Haun suomalaisten puolustus tulokset ) ja Suomalaisten onnettomuuksista (ks. Vihavainen: Haun de miseriis fennorum tulokset ).

Mutta millaista tuo isonvihan aika kokonaisuudessaan oikein oli? Lindeqvistin jälkeen siitä ei ole tehty ajanmukaista kokonaisesitystä lukuunottamatta Teemu Keskisarjan ansiokasta teosta Murhanenkeli (ks. Vihavainen: Haun murhanenkeli tulokset). Kuitenkin esimerkiksi venäläistä hallintoa ja sen käytäntöjä ja  tavoitteita kuten myös saavutuksia kannattaisi tutkia tarkemminkin, jotta saataisiin mahdollisimman tarkka selko siitä, mikä oli homman nimi.

Uutta tutkimusta tällä alalla edustavat ennen muuta Antti Kujalan (ks. Vihavainen: Haun ajoist' ankarin tulokset ) ja Christer Kuvajan (ks. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset ) teokset sekä tietenkin Kustaa H. Vilkunan kirjat, jotka ovat nnen muuta tapaustutkimuksia (ks.  ja kieltämättä tuovat jotain ajan hengestä varsin vaikuttavasti esille.

Mutta tässä nyt esimerkiksi blogini Antti Kujalan kirjasta:

 

tiistai 31. elokuuta 2021

Itkun aika varmaan

Ajoist’ ankarin

 

Antti Kujala, Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700-1714. SKS 2001, 367 s.

 

No, jokainenhan muistaa, että Kaarlo Kramsun jyhkeä runo sijoittui Klaus Flemingin kauteen, jolloin talonpoikaisto myös joutui elättämään armeijaa eli ylläpitämään ns. linnaleiriä. Antti Kujalan teoksen otsikko sen sijaan tulee eräästä Kaarle XII:n lausahduksesta.

Ankaraa oli elo myös Suuren Pohjan sodan aikana, sekä ennen venäläismiehitystä eli Isovihaa että sen aikana. Aivan viime aikoinakin on, näitä aikoja muistellessa, puhuttu Suomen kansan kautta aikojen suurimmasta onnettomuudesta ja jopa kansanmurhasta.

Yhteen syssyyn sattuivat sekä nälänhätä eli suuret kuolovuodet pari vuotta ennen sotaa, sodanaikaiset katovuodet ja etelän kaupunkeja vainonnut rutto.

Kun tähän lisättiin tavattomasti kasvanut sotilasrasitus, joka vei nuoret miehet ja aiheutti työvoimapulan, sekä armeijoiden vaatimat kestitykset ja palvelut ja miehittäjän omavaltaisuudet, alkaa jo muodostua kuva varsinaisesta helvetistä, josta hengissä selviytyminen oli vähintäänkin pieni ihme, ehkäpä suurikin.

Isonvihan aikana miehittäjä ei tyytynyt vain takavarikoimaan talonpoikien elintarvikkeita itselleen, vaan myös hävitti tulella ja miekalla alueita ja vei ihmisiä orjuuteen, josta harva palasi. Sodan lopulla vielä pakkovärvättiin pari tuhatta miestä Venäjän armeijaan.

Kaikki nämä tekijät yhdessä riittävät luomaan kuvan äärimmäisestä kurjuudesta, joka oli sitä paitsi itsestään selvästi vihollisen aiheuttamaa. Tiettyinä aikoina tällaisella kuvalla oli tilausta ja näyttää siltä, että se taas on saavuttamassa suosiota.

Jo viime sotien jälkeen kyllä lievennettiin näkemyksiä ja suhteutettiin asioita. Ei Suuri Pohjan sota eikä Isoviha ollut mikään ainutlaatuinen suomalainen helvetti, jollaista ei muualla tunnettu. Miehitetyissä maissa tapahtui vastaavaa myös omien joukkojemme valtaamilla alueilla, orjakauppaa lukuun ottamatta.

Poltetun maan taktiikkaa eivät suomalaiset sentään kovin laajasti omassa maassaan käyttäneet, vaikka sitäkin kyllä tapahtui. Venäläisten suorittama systemaattinen hävitys koski pääasiassa vain Pohjanmaalla sijaitsevaa kymmenen peninkulman eli noin sadan kilometrin levyistä vyöhykettä. Miehittäjän suurin intressi oli kyetä elättämään omat joukkonsa Suomessa, eikä siihen sopinut paikallisen väestön ja/tai sen talouden hävittäminen.

Vanhan käsityksen mukaan maassamme vallitsi myös laiton tila virkamiesten ja papiston suuren osan poistuttua maasta. Tämäkin jäi lyhyeksi ajanjaksoksi ja etenkin etelässä miehityshallinto toimi suhteellisen hyvin. Toki omavaltaista rosvousta ja väkivaltaa aina saattoi tapahtua, mutta siitä myös rangaistiin.

Antti Kujalan kirja kertoo kuitenkin ajasta ennen Isoa vihaa. Periodi on hyvin perusteltu, sillä hänen tarkoituksensa on tutkia talonpoikaiston ja ruotsalaisen mahtivaltion suhteita. Valtio perustui itsevaltaan, mutta ei voinut tehdä mitä tahansa, sillä talonpoikaiston kanssa sitä sitoi sopimus, joka liittyi ennen muuta verotukseen ja muihin ulostekoihin eli sotaväen asettamiseen ruotulaitoksen puitteissa, kyyditykseen ja vastaavaan.

Vastineeksi tästä valtion oli suojeltava talonpoikia ulkoista uhkaa vastaan. Sopimuksella oli kaksi osapuolta.

Käytännössä osoittautui, ettei valtio lainkaan kyennyt osaansa hoitamaan. Suomesta pystyttiin asettamaan vain pieni armeija, jota ei ollut mahdollista ylläpitää kuin muutaman kuukauden ajan vuodessa.

Toki valtio vaati yhä uusia rekryyttejä, kaksinnus- ja kolmikasmiehiä. Kaiken kaikkiaan otettiin noin 50000 miestä, mikä noin 400 000:n väestöstä oli huikea määrä. Puolet tästä määrästä joutui lähtemään jo ensimmäisenä sotavuonna.

Joka tapauksessa talonpoikien vastauksena heikkoon sotasuoritukseen Suomen alueella oli niskoittelu. Miehet piilottelivat armeijan värvääjiä. Määrättyjen verojen maksaminen kyllä pyrittiin hoitamaan, ettei menetetty perintöoikeutta tilaan.

Karkureita ja piilottelijoita ei yleensä uskallettu rangaista ankarimman mukaan, koska vallan legitimiteetistä oli tullut heiveröistä. Käytännössä alistuttiinkin venäläisille monilla seuduilla mukisematta. Sieltähän luvattiin rauhaa ja sopua ulostekojensa maksajille. Niskottelijoille sen sijaan oli luvassa tulta ja miekkaa.

Suomi oli niin köyhä, ettei se kyennyt ylläpitämään edes omaa sotaväkeään, ainakaan laillisten verojen avulla. Lisää rahaa saatiinkin Tukholmasta ja venäläisellä miehityskaudella jouduttiin sen aikaisen, paljon suuremman armeijan muonitusta hoitamaan osaksi Venäjältä käsin.

Kujala tekee muutamia aika rohkeita yleistyksiä ja sanoo muun muassa, että venäläinen valta perustui alusta alkaen suurempaan legitimiteettiin kuin laillinen valta viime aikoinaan. Tämä on tietenkin paradoksi, mutta kuvannee asianmukaisesti tapahtunutta. Tutkija on lähteensä lukenut.

Miten kurjaa elämä Suomessa sitten oli? Kujala toteaa, että hyvät satovuodet johtivat nopeasti talouden elpymiseen vuosina 1710-1713. Itse asiassa talonpojilla olisi ollut varoja, joita kruunu ei kyennyt ulosmittaamaan jäykän hallintosysteeminsä takia.

Kujala ei kirjassaan tarkastele Isonvihan kautta, mutta mainitsee sen kyllä romahduttaneen Suomen talouden. Isonvihan siviiliuhrien määrän hän joka tapauksessa arvioi ”vähäiseksi” eli noin 10 000 hengeksi: Isonvihan ihmismenetykset eivät olleet mitään siihen verrattuna, mitä virolaiset joutuivat 1700-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, erityisesti vuoden 1710 ruton johdosta kärsimään. Vain Suomen suuret kuolovuodet 1690-luvun lopussa olivat Viron vuoteen 1710 verrattavissa oleva väestökatastrofi.

Kun muistamme, että maassamme oli vain suunnilleen tuo 400 000 henkeä, eli kymmenes osa siitä, mitä viime sotien aikana, voimme todeta, että satatuhatta siviiliuhria olisi kyllä muuttanut viime sotien tasetta aika lailla.

Mutta kaikki on suhteellista. Suomalaiset pitävät helposti omaa kohtaloaan surkeana ja aikoja ankarina suhteuttamatta asioita muuhun maailmaan. Mikäli Suomi olisi sijainnut suursodan keskeisellä tappotantereella, niin vähintään tuo mainittu siviiliuhrien määrä olisi luultavasti toteutunut vielä 1900-luvullakin.

Suuri Pohjan sota oli pitkästä aikaa Suomen kamaralla käyty sota, jota ihmiset eivät kyenneet suhteuttamaan muihin vastaaviin ja jonka hahmo siksi lienee paisunut vielä todellisuuttakin pirullisemmaksi.

Isovihahan jää varsinaisesti Kujalalta käsittelemättä, vaikka hän onkin venäjän taitoinen ja viittaa muun muassa Moskovan Vanhojen asiakirjojen arkiston (RGADA) ja Pietarin Laivastoarkiston (RGAVMF) kokoelmiin.

Kun nykyään taas näyttää olevan liikkeellä varsin raflaavia käsityksiä Isosta vihasta, olisi varmaankin aika tutkia se perin pohjin ja nimenomaan myös venäläisiä lähteitä käyttäen. Selvittämättömiä kysymyksiä ja toisistaan poikkeavia näkemyksiä riittää yllin kyllin.

Tässä olisi varmaankin suomalais-venäläisen yhteisprojektin paikka. Ehkäpä Suomen Akatemiasta löytyisi ymmärrystä myös näin epämuodikkaalle aiheelle, vai pitäisikö näkökulmaksi ottaa vaikkapa ”Naisten rooli Suuren Pohjan sodan ratkaisutaisteluissa ruotsalaisessa ja venäläisessä diskurssissa”?