Kertausta

 

Puolentoista vuosisadan takaista Venäjää ja Eurooppaa

 

Suuret venäläiset klassikot, muun muassa Tolstoi ja Dostojevski tilittäytyivät usein kirjoissaan myös Venäjän ja Euroopan suhteeseen.

Eurooppa oli silloin maailman ehdoton johtotähti ja eurooppalaista sivistystä pidettiin yleisesti ainoana varsinaisena sivistyksenä, jonka kaikki ennemmin tai myöhemmin pyrkisivät ja tulisivat kykyjensä mukaan omaksumaan.

Lahjattomimmat kansat epäilemättä jäisivät takapenkkiläiseen periferiaan, kun taas mallioppilaat kirisivät huipun tuntumaan.

Venäjä oli jossakin määrin halunnut olla poikkeustapaus, vaikka sekin oli jo Pietari Suuresta lähtien yrittänyt kaikin voimin eurooppalaistua. Nikolai I:n kaudella se kuitenkin jo halusi eristäytyä eurooppalaisen kulttuurin uusista, liberaaleista virtauksista ja julisti omien arvojensa olevan paremmat. Näin tehtiin sekä virallisella (virallinen kansallisuusoppi -официальная народность) että epävirallisella (slavofiilit) taholla.

Kuitenkin pyrkimys eurooppalaisuuteen ja sen ihailu ja jäljittely pysyivät aina perustrendeinä. Venäjän ylimystö kilpaili keskenään eurooppalaisuudessa, yhdet halusivat olla täydellisiä ranskalaisia, toiset englantilaisia ja saksalasiahan jo olikin suuri osa etenkin yläluokan virkamiehistöstä.

Euroopan johtoasema alkoi rakoilla jo 1900-luvun alussa Yhdysvaltojen työntyessä taloudellisen kilpailun kärkeen. Kulttuurisesti sen merkitys oli kuitenkin lähellä nollatasoa siihen saakka, kun elokuvat ja muu viihdeteollisuus alkoi vallata maailmaa.

Kysymys siitä, missä määrin Venäjän kulttuuri oli osa eurooppalaista ja millainen rooli sillä saattaisi tuon maailmanhistorian etujoukon tuntumassa olla, vaivasi koko Venäjän intelligentsijaa.

Alemmuudentunteeseen pohjautuvat julistukset omasta verrattomasta paremmuudesta saivat virallisen totuuden aseman Nikolai I:n jälkeen uudelleen vasta neuvostoaikana.

Krimin sodasta vuoden 1917 vallankumoukseen ulottuvalla ajanjaksolla eurooppalaisuuden ylivoimaisuus sen sijaan vainosi niin älymystöä kuin vallanpitäjiä.

Toki esimerkiksi Dostojevski, joka muuten kyllä ahkerasti vieraili Euroopassa, oli vakuuttunut oman kansansa moraalisesta paremmuudesta, mutta monet ja kaiketi useimmat olivat toista mieltä ja uskoivat sen olevan tyhjää puhetta omien puutteiden peittämiseksi.

Gontšarovin vetelän Oblomovin vastapainona oli kirjallisuudessa saksalaista perinnettä edustava Stoltz (Vihavainen: Haun stoltz tulokset), Nikolai Leskovin (Vihavainen: Haun nikolai leskov tulokset) mainiot tyypit kuvasivat yhtä armotonta suhtautumista venäläisten vikoihin ja Aleksandr Kuprin esitti jopa täydellisen moukkamaisen venäläisen chauvinistin muotokuvan, joka kirosi myös suomalaiset (Vihavainen: Haun kuprin tulokset).

Tietenkin jokaisessa kansassa on omat hölmönsä ja konnansa. Ei ole perhettä vailla hirviötä (в семье не без урода) sanoo venäläinen sananparsi syystäkin. Venäjän kansahan on perusluonteeltaan useiden yhtäpitävien kuvausten ja yleisen elämänkokemuksenkin mukaan keskimäärin hyväluontoista ja ystävällistä.

Mutta ei tuollaisilla äärimmäisillä yleistyksillä ole paljoakaan arvoa, saati kiinnostavuutta. Kyllä kansoilla on kulttuurissaan myös tiettyjä omaleimaisia piirteitä, jotka vasta tekevät niistä mielenkiintoisia. On selvää, että ne myös ajan mittaan muuttuvat. Ajatelkaamme nyt vain suomalaista kulttuurikeskustelua vaikkapa vuonna 1955 ja sitten taas vuonna 1975.

Venäläisen suurmaailman (beau monde) suhde eurooppalaisuuteen tuolla vuosien 1856-1917 välisellä kaudella ei ole vailla mielenkiintoa, ainakaan minusta. Sitä voi sitten verrata aiempiin ja myöhempiin aikakausiin.

 Se, miten Tolstoi tai vaikkapa Dostojevski asiaa käsittelee ei anna meille tieteellistä tietoa, vaan on itse asiassa mielenkiintoisempaa.

Huomasinkin siitä jo kirjoittaneeni:

 

tiistai 16. marraskuuta 2021

Ajan kuvaa

 

Kosto on suloista?

 

Leo Tolstoi, Anna Karenina I-II. Suomentanut Eino Kalima. WSOY 1981. 492+ 427 s.

 

Monet muistavat, millä sanoilla Anna Karenina alkaa: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Se perhe, joka romaanin alussa on katastrofin partaalla, ei ole Kareninien kunnianarvoisa perhe, vaan ruhtinas Oblonskin perhe. Perheen pää on suruton hummaaja ja velikulta, joka on sattunut unohtamaan vaarallisen paperin väärään paikkaan. Sen takia koko suuren perheen elämä on romahtamassa.

Rouva Karenina, tämä Anna toki saa loukkaantuneen vaimon -sisarensa- palaamaan järkiinsä ja kaikki palautuu taas ennalleen. Perheenpään elämäntapaan liittyvä hummailu jää taas omaan arvoonsa, eikä sitä tarvitse kostaa teatraalisella perheen tuhoamisella. Aviollisen rakkauden idylli muuttuu ehkä valheeksi, mutta ehkäpä kannattaa yleensäkin pysyä kohtuudessa, kun ihmisille vaatimuksia asetetaan?

Kuitenkin kirjan mottona on: Minun on kosto ja minä tahdon kostaa. Kyseessähän ovat itsensä Jahven sanat ja kuka ties romaanissa pyritäänkin kuvaamaan asioita nimenomaan hänen näkökulmastaan, eikä yksityisen ihmisen, jonka olisi kovin vaateliasta omaksua noin mahtava rooli.

Puškinin runoromaani Jevgeni Oneginia on joskus nimitetty venäläisen elämän ensyklopediaksi. Epäilemättä nimitys sopii sille erityisesti tuon aikakauden, varhaisen 1800-luvun osalta, jolloin kilpailijatkin ovat harvassa. Mitä tulee myöhempiin aikoihin, löytyy tuon tittelin tavoittelijoita paljonkin. Tolstoin Anna Karenina on joka tapauksessa vahvoilla silloin, kun tarkoitetaan erityisesti ns. suurmaailman miljöötä ja älymystön sitä osaa, joka eli ja vaikutti sen tuntumassa.

On sanottu, ettei romaanin päähenkilö itse asiassa olekaan Anna, vaan hänen lankonsa Levin, joka on kyllä läheisessä kontaktissa tuohon hienostoon, mutta ajattelee itse asioista omalla tavallaan ja etsii Venäjän kansalle selviytymistietä siinä uudessa maailmassa, jota rautatiet ja kapitalismi ovat nopeasti rakentamassa myös Venäjälle.

Itse romaani on kirjoitettu 1870-luvun puolivälissä, jolloin oli kulunut vasta kymmenkunta vuotta maaorjuuden lakkauttamisesta ja saksalaiset ovat hyväntuulisia voitettuaan kaikki sotilaalliset vastustajansa.

Romaanin hahmoista Karenin on se, jolle on usein etsitty esikuvaa ja löydetty sellaiseksi Pyhän synodin yliprokuraattori Konstantin Petrovitš Pobedonostsev, mies, jota aikoinaan pidettiin kaiken taantumuksen lähteenä Venäjällä ja jonka meillä Suomessakin epäiltiin itse asiassa olleen Helmikuun manifestin takana.

Kävin muuten joskus juomassa teetä hänen entisessä työhuoneessaan, jossa ihailin komeita tuon aikakauden kirjoitusneuvoja. Sellaisiin kertoo Tolstoi myös Kareninin ihastuneen.

Kareninin ulkoinen hahmo sopii kuvaan: kuolleenkalloa muistuttava pää, ulkonevat korvat, keltainen iho… Kyseessä ei siis ollut mikään naistenhurmaaja, mutta siitä huolimatta valloittava kaunotar Anna meni hänen kanssaan naimisiin. Miksi, sopii kysyä. Kukaties kunnioituksesta  Aleksei Aleksandrovitšin kuuluisaa älyä ja oppineisuutta kohtaan. Hänhän oli koko Venäjän politiikkaan vaikuttava hahmo.

Itse asiassa tuon virkamiehen oppineisuus ja ajattelu on ulkokohtaista käsiteaskartelua, jonka suhde elämään jää aina korkeintaan pinnalliseksi. Kareninissa ei ole mitään syvällistä, omaperäistä eikä aitoa. Hän on täynnä valheellisuutta, kuten kaikki muutkin Tolstoin inhoamat hahmot.

Totuudellisuus sen sijaan korottaa aina ihmistä, olkoonpa kyseessä sitten oppimaton talonpoika tai hovimies. Edellisten piirissä se on selvästi yleisempää, johtuen elämänpiiristä, jossa valheella ei pitkälle pötkitä.

Mutta miltei jokainen ihminen on monimutkainen ja ristiriitainen. Tämän romaanin päähenkilö on monien mielestä itse asiassa Levin, idealisti ja oman tiensä etsijä, joka haluaa tehdä hyvää lähimmäisilleen. Kuitenkin hänellä on monia paheita mukaan lukien aivan tavattoman lapsellinen tapa loukkaantua siitä, mikäli joku toinen saa metsästäessä enemmän saalista kuin hän. Levin on myös jopa sairaalloisen mustasukkainen.

Anna on kaunotar, jonka viehättävyys perustuu paljolta itsetiedottoman suloon. Hän on kaunis myös sisäisesti ja hyvin rehellinen. Hän yrittää rakastaa laillista aviomiestäänkin, mutta eihän se lopulta onnistu, ehkäpä juuri tuon rehellisyyden takia.

Vronski, Annan rakastaja, on loistava ratsuväen upseeri, jota on joskus verrattu Mannerheimiin. Hän on kuitenkin enemmän intohimonsa valtaama ja hylkää uransakin Annan takia. Yhteistä hyvää Vronski harrastaa hyvin innokkaasti ja rakentaa sairaalankin omilla varoillaan.

Romaanin miljöökuvaus on kiinnostavaa. Toisaalla ovat Pietari ja Moskova, joiden erilaisesta hengestä mainitaan usein tässäkin kirjassa. Toisaalla on syrjäinen herraskartano alituisine vieraineen ja lisäksi vielä ulkomaat, ennen muuta saksalaiset kylpyläpaikat. Ja tuo Venäjän ja Euroopan vertailu on käynnissä koko ajan. Ovatko venäläiset huonompia vaiko kukaties parempia? Sopiiko Venäjälle samanlainen kehitystie kuin eurooppalaisille ja jos ei, niin miksi?

Ylimystön tapainkuvaus on luku sinänsä. Ranskaa ja Englantia vastaan oli käyty sotaa vuosina 1854-56, mutta niiden kulttuurihegemoniaa se ei ollut lainkaan horjuttanut. Yhä opettavat natiivit kotiopettajattaret lapsille ranskaa ja englantia, tässä romaanissa saksa kuitenkin on syrjemmällä ja aivan ilmeisesti päähenkilöt ovat anglomaaneja, joilla kaiken on oltava englantilaista, kirjallisuudesta, hevosista ja pyssyistä aina ruokiin, tennikseen ja krokettipeliin saakka.

Kiinnostavaa on myös ihmisten ja eläinten suhteiden kuvaus. Kun Vronski ratsastaa kilpailussa hennolla Frou Frou -tammalla, muistutttaa tapahtuma elävästi seksuaaliaktia. Ratsastaja kuiskaakin yhä uudelleen intohimoisesti: rakas, rakas…

Aivan kilpailun lopullahan ratsastaja varomattomalla liikkeellään katkaisee hevosen selän ja se joudutaan lopettamaan. Tragedia on kirjan vaikuttavimpia ja Annan kohtaloahan siinä jo ennustetaan.

Mutta vielähän tässä vaiheessa siis ihmisillä elämän ja kuoleman tilit jäävät tasaamatta. Toisen osan lopulla sitten palataan taas rautatiemiljööseen, jollaisella Anna tapasi Vronskin myös kirjan alussa ja taisi imponoitua siitä, miten tämä määräsi omista varoistaan kaksisataa ruplaa junan alle jääneen rautatieläisen perheelle.

 

torstai 18. marraskuuta 2021

Tolstoin aivoituksia

 

Anna ja muut

 

Kun luin Annan Kareninan ensimmäistä kertaa joskus 30 vuotta sitten, muistan vaivaantuneeni siitä kohtauksesta, jossa molemmat rakastavaiset ensimmäisen lihallisen yhtymisen jälkeen olivat onnettomia ja neuvottomia, Annakin oli kuin metsästäjän ampuma saalis.

Kirjailija on tietenkin omien henkilöidensä demiurgi ja täysivaltainen herra, joten Tolstoin kuvausta ei auttanut vaatia muutettavaksi, jotta tästä maailman parhaana rakkausromaanista tulisi vielä hieman parempi. Tuntui, ettei minulla olisi ollut riittäviä resurssejakaan tähän eikä noina yksinkertaisina aikoina edes vielä tiedetty wokesta mitään.

Joka tapauksessa normaali odotus olisi ollut, että nainen on lemmenkohtauksen jälkeen se tyytyväinen osapuoli ja yleensäkin aina onnellisimmillaan. Mies ajattelee sen sijaan välittömästi aktin jälkeen jo muita asioita, vaikkapa nyt vain sitä, jäivätkö traktorin valot palamaan tai oliko tullut hankittua riittävästi olutta saunaa varten. Nainen saattaa pitää tätä asiain tilaa loukkaavana, mutta se on itsensä luojan järjestämä.

Yhtä kaikki, Anna ja Vronski eivät intohimosuhteessaan näytä kokeneen lainkaan varsinaisesti autuaallisia hetkiä tai sitten, mikä on luultavampaa, Tolstoi on jättänyt ne kuvaamatta.

Luulenpa arvaavani syynkin. Naineen naisen avioliiton ulkopuolinen suhde oli tuohon aikaan niin skandaalimainen asia, että mikäli sitä ylipäätään kuvattiin, oli ainakin parasta esittää se tuhoisana mielettömyytenä. Muuten olisivat syytökset irstaudesta (!!) seuranneet välittömästi ja kirjailija olisi jo tässä vaiheessa saanut siirtyä samizdat-puolelle.

Tolstoin seksuaalisuuden vastainen kausi vei hänet sittemmin kauas lunatic fringen äärirajoille. Kreutzer-sonaatin sanottiin tehneen tuhansia naisia hulluksi ja näin voi todella olla. Tässä kirjassa Tolstoi ei vielä kuitenkaan ollut löytänyt ajatusta siitä, että seksistä pitäisi kokonaan kieltäytyä.

Annan ja Vronskin tarinassa ei kumpikaan osapuoli ole itse asiassa moraalisesti alamittainen tai sitten olen käsittänyt jotakin väärin. Intohimo vain on niin voimakas, etteivät he pysty sitä vastustamaan ja sen takia etenkin Anna joutuu mahdottomaan tilanteeseen, josta ulospääsynä hän näkee vain kuoleman.

Sitä ennen hän on ehtinyt muuttua herttaisuuden perikuvasta oikuttelevaksi ja nalkuttavaksi akaksi, jonka mielikuvitus maalailee Vronskista kauhukuvia. Annan itsemurha on itse asiassa kosto Vronskille.

Joka tapauksessa myös Vronski, niin pinnallinen tyyppi kuin onkin, uhraa Annan vuoksi koko uransa ja onnensa. Itsekkyys on muutenkin hänestä kaukana.

Annan itsemurhan jälkeen Vronski lähtee vapaaehtoisena Balkanin sotaan ja kustantaa sinne omilla varoillaan kokonaisen eskadroonan. Luotia hänkin menee sinne etsimään, oikea tie halki elämän on jäänyt tämän teoksen sankariparilta löytämättä.

Levin sen sijaan, hän, joka löysi onnen ruumiillisesta työstä pellolla, aloittelee nyt perhe-elämää, mutta metafyysinen levottomuus vaivaa häntä yhä, siihen asti, kunnes hän kuulee erään talonpojan suusta aivan yksinkertaisia viisauden sanoja ja oppii ymmärtämään, että ihmisen todellinen kutsumus on elää Jumalan tahdon mukaisesti, totuudessa. Eikä sitten muuta.

Totuus ja oikeus (arvaan, että alkuteos käyttää käsitettä pravda) taas on äärimmäisen yksinkertainen asia, joka on koko ajan avoinna ihmisen edessä. Mikäli sitä sen sijaan etsii järkeilemällä, eksyy varmasti.

Tässä simppelissä ideassa voi jo nähdä sen Kristuksen opin, jota Tolstoi vuosisadan vaihteessa levitti pamfleteissaan, joita meillä Suomessakin luettiin ahkerasti. Kirkon kanssa hän ei vielä ollut avoimessa riidassa.

Valtiokin saa vielä tässä vaiheessa mestarin ja suuren anarkistin jonkinasteisen hyväksymisen. Teoksen kirjoitusaikana oli niin sanottu Balkanin kysymys noussut Venäjällä -ja Suomessakin- julkisen sanan ykkösasiaksi. Turkkilaiset rankaisivat kapinoivia slaaveja, joille taas venäläiset lähettivät vapaaehtoista apua.

Suuri yleisö oli haltioissaan tuosta vapaaehtoisliikkeestä veljien hyväksi aivan kuten sitten 2000-luvulla Ukrainassa. Tolstoi sen sijaan tuomitsi sen jyrkästi Levinin suulla. Kosto ei ollut yksityisen ihmisen tehtävä tässäkään tapauksessa. Veriset selvittelyt oli kyettävä hoitamaan valtioiden välillä ja, jos mahdollista, ilman verenvuodatusta.

Itse asiassa sota sitten syttyikin ja vuosina 1877-78 myös Suomen kaarti sai marssia Balkanin vuorilla ja sen tie vei aina Konstantinopolin porteille saakka, nykyisen lentokentän tienoille.

Levin ei löytänyt ratkaisua suuriin ja perimmäisiin kysymyksiinsä tieteellisistä tutkimuksistaan, jotka kohdistuivat venäläisen talonpojan erikoislaatuun. Hänen suorittamansa, eräänlaista ”kommunismia” lähentelevä yhteiskuntakokeilu oli pelkkä floppi ja koko tämän ajan muodikas filosofia luonnontieteineen oli yhtä tyhjän kanssa.

Uuden vakaumuksensa mukaisesti Levin sen sijaan alistui siihen, että ei järjellään käsittänyt asioita. Siitä huolimatta hän rukoili ja tunsi, ettei hänen elämänsä enää ollut tarkoituksetonta kuten ennen, vaan sillä, sen jokaisella hetkellä on nyt varma hyvän tarkoitus, joka minulla on valta kätkeä siihen.

Tähän mystiseen loppukaneettiin kirja päättyykin. Miten mahtanee olla sen pohjalta tehdyissä elokuvissa? Niitä en ole katsonut, mutta voisihan sekin olla kiinnostavaa.

 

Menneitä ja mietteitä

 

Näin naapurissa

 

Anu Kuistiala, Arja Paananen, Kiehtova, katala Venäjä Arja Paanasen silmin. Docendo 2024, 367 s.

 

Kukapa olisi uskonut, että itänaapuristamme, jonka kanssa meillä suomalaisilla olivat jo syntyneet erinomaiset välit, kehkeytyisi muutamassa vuodessa fasismin tunnusmerkit täyttävä roistovaltio, jonka kansakin päälle päätteeksi kannattaa innokkaasti häikäilemätöntä diktaattoriaan.

No, monihan väittää asian aina tienneensä ja tuomitsi Ukrainan sodan sytyttyä ankarasti ne, jotka olivat jotakin muuta kuvitelleet. Ainahan meillä on keskuudessamme noita jälkiviisaita, joille ei muuten taida monessa kielessä ollakaan osuvaa nimitystä. Suomessahan se on, mutta on myös venäjässä: zadnim umom krepok -takajärjeltä väkevä.

Kun Putinin uusi luomus, uusfasistinen valtio lähti avoimen väkialtapolitiikan tielle, olivat kuitenkin luultavasti myös kaikki sitä hyvin tuntevat hämmästyneitä: Putinista ja kumppaneista uskottiin ja tiedettiin monia asioita, mutta ei heitä sentään noin tyhminä pidetty. Näin sanoo myös Arja Paananen.

Nikolai Leskov antaa eräässä 1800-luvun jälkipuoliskon novellissaan kahden venäläisen pohtia sitä, miten kävisi, jos Venäjä joutuisi sotaan Saksan kanssa saksalaisillahan oli rautainen tahto ja järkikin paikallaan. -Venäjä pärjäisi sillä, että tekisi jonkin aivan älyttömän tempun, jota saksalainen ei mitenkään osaisi odottaa, arveli toinen (ks. Vihavainen: Haun leskov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

No, niinhän siinä sitten kävi. Jälkikäteen moni selittää, että Venäjää rohkaistiin ymmärtelemällä sen temppuja aivan viimeiseen saakka. Vaikka Venäjä teki törkeyksiä, ei länsi tehnyt mitään.

Tämähän ei muuten suinkaan pidä paikkaansa. Taloudelliset ja diplomaattiset sanktiot aloitettiin heti Krimin liittämisen jälkeen ja niiden uskottiin olevan hyvinkin tehokkaita. Läntiset maat kärsivät niistä itse, mutta Venäjän kuviteltiin kärsivän vielä paljon enemmän. Sotilaitako olisi pitänyt lähettää vai peräti uhata ydinaseella?

Ainahan ei käy, kuten haaveillaan ja on osoittautunut, että Venäjä onkin kaikesta huolimatta sangen hyvin kestänyt nuo, jopa tunnetussa historiassa ennenkuulumattoman kovat pakotteet. Syy siihen löytyy suurpolitiikasta ja maailman voimasuhteiden uudesta kehitysvaiheesta. Ei lännen hyvää yritystä kannata leimata lepsuudeksi.

Totta on, että lännestä on puuttunut ja puuttuu yhä se fasismille ominainen usko aseiden voimaan, joka Venäjällä on päässyt valtaan yhtä jalkaa uuden militarismin ja totalitaaristen rakenteiden kehittymisen kanssa.

Täytyy muistaa, että nuo asiat, jotka toki ovat jo kauan kuuluneet venäläiseen traditioon, kuitenkin romahtivat Neuvostoliiton myötä ja ovat saavuttaneet nykyisen tasonsa vasta aivan hiljattain. Ukrainan sota ja vastakkainasettelu lännen kanssa ovat olleet tässä voimakkaita tekijöitä.

Vielä puolustusministeri Serdjukovin aikana (2007-2012) Venäjän armeijasta haluttiin kehittää vain paikallisesti toimiva kriisinhallintaväline. Vasta sen jälkeen kaikki muuttui.

Mutta olihan noita hiljaisia signaaleja, sanotaan. Tästä tuleekin mieleeni Stalinin esiintyminen NKP:n keskuskomitean plenumissa maaliskuussa 1937. ”Signaaleja oli”, hän totesi ja vakuuttavalla logiikallaan osoitti, että juuri rikollisen leväperäisyyden takia kansanviholliset oli päästetty leviämään kaikkialle. Leväperäisyys ja pehmeys olivat siis itse asiassa olleet rikoksista suurimpia.

No, Arja Paanasta ei voi syyttää siitä, että hän olisi laiminlyönyt tuollaisten signaalien julki tuomisen. Se on ilman muuta hänen ansionsa.

Muun muassa juuri hän vasta nosti tikun nokkaan sen tunnetun dosentin, jonka saattoi todeta levittelevän Venäjällä täysin mielipuolisia juttuja Suomesta ja sen aggressiivisista suunnitelmista ja raakalaismaisista käytännöistä. Niihin kuului jopa venäläisten lasten pakkosuomalaistaminen, joka ei itse asiassa ollut sen vähempää kuin kansanmurha.

Samaisen henkilön vihanpurkauksista, uhkauksista ja viranomaisille tehdyistä kanteluista sain minäkin nauttia jo kymmenen vuotta aikaisemmin ja yritin viestittää myös Suomen virallisille edustajille, että heidän velvollisuutensa oli reagoida tuon herran maanpetokselliseen toimintaan, edes nootilla, mikä on diplomatian normaali menetelmä.

Mitään ei ainakaan näyttänyt tapahtuvan ennen kuin Paananen ”paljasti” tuon sylttytehtaan, jonka luonteesta ei toki kenelläkään sitä tuntevalla voinut olla harhakäsityksiä.

Mutta kuka tai mikä oikein johti Venäjän uudelle tielle? Putin tietysti, mutta hänkin lähti sille vasta liberaalin kautensa jälkeen. Onko myös Venäjällä deep state, joka tosiasiassa hallitsee, olipa vallassa nimellisesti kuka tahansa?

Paananen näyttää olevan tätä mieltä. Putin kyllä määrää, se on selvä ja hänellä on turvanaan jopa oma kaartinsa. Häntä tukevat ihan oikeasti vaaleissa niin sanotut budjettilaiset eli valtion varoista elatuksensa saavat sekä silovikit, turvallisuuskoneiston monimiljoonainen verkosto.

Toki Suomessakin moni saa palkkansa valtion varoista, mutta valtio ei meillä toimi aktiivisena yhteiskunnan määrääjänä. Demokratiassa suhde on päinvastainen. Meillä ei voisi edes kuvitella, että vaaleissa käytettäisiin niin sanottua hallinnollista resurssia.

Etatismi, valtiokeskeisyys ja jopa valtion palvonta ovat ne asiat, jotka ennen muuta erottavat Venäjän tavallisesta länsimaasta. Sitä oppia onkin Putin saarnannut hyvin avoimesti ja painokkaasti. Ei valtio ole ihmisiä palvelemassa, vaan ihminen valtiota. Siinä on asian ydin, joka myös läpäisi voimakkaasti koko neuvostoajan yhteiskuntaa.

Kysymys on herruudesta, joka ei neuvottele, vaan vaatii ja pakottaa. Se kiehtoo sellaista ihmistä, jonka persoonallisuus on sadomasokistinen, kertovat ilmiötä tutkineet psykologit. Siihen voi venäläisessä byrokratiassa törmätä yhä uudelleen, mistä myös Paananen kertoo. Kuka tahansa byrokraatti voi lähes aina simputtaa hallintoalamaista ja myös tekee sen.

Nyt, Ukrainan sodan ollessa meneillään, on meilläkin yhä enemmän ilmestynyt tyyppejä, jotka tuon erään kuuluisan dosentin tavoin nauttivat saadessaan ainakin kuvitelmissaan tulla osaksi suurvallan voimaa ja sen murskaavaa koneistoa.

Paljonpuhuva on tuon dosentin maininta siitä, että länsi on pystyttänyt Venäjän rajalle pseudovaltioita. Eivät ne mitään oikeita valtioita ole, eikä niillä edes ole eikä voi olla omaa historiaa. Sellainen voi olla vain suurvalloilla, kuten Venäjä. Dosentti itse on ilmoittanut kuuluvansa venäläisten maanmiehiin (sootetšestvennik), koskapa on Venäjään joskus kuuluneen valtion kansalainen…

Suurvallan voiman rajoittamattomuus näkyy myös siinä, että se voi määrätä siitä, mikä on totta ja mikä ei. Jos määrätään, että suomalaiset perustivat sodan aikana tuhoamisleirejä Karjalaan ja harjoittivat kansanmurhaa, niin ne myös tekivät niin. Todisteet tehdään.

Jos sanotaan, että Sandarmohin haudat ovat täynnä etupäässä suomalaisten teloittamia venäläisiä, niin asia sitten kyllä on niin. Tosialamainen uskoo tämän, vaikka todisteet puhuisivatkin muuta. Se on hänen velvollisuutensa.

Sivuennen sanoen, kun vuoden 1999 paikkeilla annoin Mauno Koivistolle projektimme kirjan ”V semje jedinoj”, jossa esitettiin monipuolisesti Neuvostoliiton kansallisen terrorin historiaa, Koivisto totesi, että hänkin oli näemmä palvellut ihan vastapäätä noita teloituspaikkoja, olisivatpa he silloin niistäkin tienneet!

Mutta uuden venäläisen totuuden mukaanhan he itse juuri olivatkin tuoneet tuhansittain venäläisiä vankeja tuonne rintaman viereen ja teloittaneet heidät siellä…

Mutta tuo nyt on vain yksi esimerkki. Venäläisessä mediassa, joka oli toiminut Suomen suuntaan aivan nuhteettomasti, tapahtui outo uutos vuonna 2009, kuten myös Paananen huomasi. Suomea, josta oli kehittynyt jonkinlainen venäläisten ihannemaa ja lemmikki (”maa, jota rakastetaan”), alettiin nyt järjestelmällisesti mustamaalata.

Tämä lienee ymmärrettävä jonkinlaiseksi moraaliseksi varustautumiseksi (vrt. MRA), joka liittyi Suomen lähentymiseen Natoon. Totalitarismia kohti etenevä Venäjä suoritti mielestään preventiivisen informaatiohyökkäyksen.

 Sellaista tuskin voi kohdata missään muualla ja moni sivuutti sen epäolennaisena erikoispalveluiden sooloiluna. Itse asiassa se ulottui mitä selkeimmin viranomaistasolle ja presidentinhallintoon saakka.

Paanasen kirjassa on paljon sellaista ainesta, minkä kuka tahansa tuossa maassa asunut ja työskennellyt tunnistaa ja kirjoittaja ansaitsee ylipäänsä kiitoksen siitä, että on tuonut sen myös suuren yleisön ulottuville.

Kuitenkin kannattaisi suhtautua joskus vakavammin siihen, miten ne, joilla itsellään ei ole mitään, tai ehkäpä vain joitakin hajanaisia kosketuksia Venäjään, käsittävät lukemansa.

Tarkoitan esimerkiksi niitä kurjuuden kuvauksia, joita kirjassa esitetään pohjoisen öljykentiltä ja Kuriileilta. Ne ovat epäilemättä täysin realistisia, mutta lukija ei välttämättä ymmärrä, että niissä kuvataan 1990-lukua, joka oli miltei koko Venäjällä yhtä kaaosta ja kurjuutta.

Sen jälkeen ja nimenomaan Putinin kaudella hyvinvoinnista osallisiksi pääsi jopa suurin osa kansalaisista. Voitiin jo puhua laajasta ja hyvinvoivasta keskiluokasta.

Itse muistan, miten Suomen Pietarin instituuttiin, jossa työskentelin, tuli joskus vuonna 1999 muuan naisihminen, joka oli käynyt Tšuktšien niemimaalla ja nähnyt siellä vallitsevan kurjuuden ja toivottomuuden.

Hän kysyi, olisiko mahdollista perustaa stipendi, jolla vuosittain edes yksi tai kaksi nuorta pääsisi Pietariin, jossa ne näkisivät, että toisinkin voi elää. Muistettakoon, että tämä tapahtui pian syksyn 1998 ruplan romahduksen jälkeen, jolloin myös Pietarissa elintaso putosi rajusti.

Naapurissamme olevan leipätehtaan ovelle ilmestyivät jonot: sieltä sai ostaa leipää hiukkasen halvemmalla kuin kaupasta.

Moni Venäjän ystävä on moittinut Paanasta siitä, että tämän artikkelit Venäjältä antoivat aina negatiivisen kuvan kohteestaan. Niinpä se yleensä olikin, eivätkä lukijat, joiden tieto ja kokemus oli vähäinen, kyenneet asettamaan lukemaansa muuhun kuin siihen epärealistiseen kehykseen, joka helle oli syntynyt.

Mutta eihän peiliä pidä syyttää, jos naama on vino, sanoi jo aikanaan Nikolai Gogol. Vinouden saattoi toki kuitata pienenä tai jopa pikanttina kauneusvirheenä aina siihen saakka, kun se sikäläinen mahtivaltio väänsi kasvonsa sardoniseen irvistykseen.

Se kuuluu nykyajan tosiasioihin, mutta tuskin on syytä pitää sitä Venäjän ja semminkään venäläisten ikuisena ominaisuutena. Niin sanotun russofobian leviämistä se joka tapauksessa selittää mitä suurimmassa määrin.

Tykkejä voin asemesta

 

Voiman rintaäänellä

 

Kylmän sodan aikoihin puhuttiin paljon siitä, miten itsetarkoitukselliseksi kasvaneen jännityksen lieventäminen olisi mahdollista. Lännessä käytettiin yleensä ranskalaista sanaa detente, joka sananmukaisesti tarkoittaa juuri latauksen hellittämistä, siis esimerkiksi jännittyneen jousen päästämistä lepotilaan.

Suomessa keksittiin sana liennytys, jolla on hieman erilainen kaiku, mutta samaan asiaanhan sillä viitattiin.

Paljon riitti puhetta myös siitä, voitaisiinko järjetön keskinäinen uhkailu ja pelon herättäminen korvata tekemällä itse aloite -siis lännen puolelta- vai olisiko syytä pitää oma keppi mahdollisimman suurena, jotta voitaisiin puhua voiman nimissä: с позиции силы, kuten Venäjällä sanottiin. Siellä se oli kirosana, kun lännen asenteita kommentoitiin.

Venäläisen kulttuurin piirissä on ilmeisesti aina ollut suurvaltasovinisteja tuossa sanan alkuperäisessä mielessä, ihmisiä, joille voimaan ja sen mahdollistamaan väkivaltaan sitoutuminen mahdollistaa omankin elämän merkityksellisyyden. Leipääkin -saati voita-  voi vähentää, mikäli sirkushuveja on riittävästi ja niihin kuuluvat tässä tapauksessa erityisesti paraatit, marssimusiikki ja nykyään myös TV-ohjelmat ihmeellisistä ja voittamattomista uusista aseista.

Noita tragikoomisia tyyppejä on klassisessa kirjallisuudessa aina silloin tällöin kuvattu ja tälläkin palstalla on ollut pari esimerkkiä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kiparsky , https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leskov ). Aikoinaan tämä tyyppi tunnettiin maassamme hyvin, sillä se piti jatkuvasti itsestään ääntä ns. Suomi-syöjien lehdissä, erityisesti niitä olivat Novoje vremja ja Moskovskije (vanhaksi venäjäksi Moskovskija) vedomosti.

Suomen mitättömyyttä ja sen hävytöntä uhmailua Venäjän edessä jaksettiin vuodesta toiseen halveksua ja paheksua. Toisaalta Venäjällä oli myös varsin merkittävä Suomen ystävien puolue, jonka mielestä maamme itse asiassa olisi erinomaisesti sopinut esikuvaksi emämaallekin.

Mutta siinähän se loukkauskivi olikin. Suomi kukoisti Venäjän suojissa antamatta sille itse mitään, se toisin sanoen eli valtavan emämaansa kustannuksella ja hautoi koko ajan petosta. Maa olisi siis valloitettava uudelleen!

Venäjän voiman ja mahdin ihailijoiden kompastuskivenä oli siis tuon pienen, ”venäläisellä verellä ostetun” valtakunnanosan pullikointi suurvallan pyrkimyksiä vastaan. Kuitenkin se olisi voitu murskata kuin torakka – miksei sitä tehty? Ehkäpä se päivä olikin jo lähellä?

Nämä vanhat muistot tulevat väkisinkin mieleen, kun katsoo juuri nyt duuman hulluimpien sovinistien kiljuntaa: Suomi voidaan hävittää kokonaan, USA:sta nyt voi teoreettisesti jäädä joitain ihmisiä jopa henkiin, mutta entäs nämä vaivaiset viisi miljoonaa: mitään ei jää, jos mahtava isänmaamme toisin päättää!

Tässä täytyy myöntää, että myös duumassa jopa suurina sovinisteina pidetyt ihmiset katselivat TV-kameroiden edessä vaivaantuneina tuota voiman rintaäänellä paasaavaa edustajaa, joka kuitenkin näytti saavan jonkinlaista tyydytystä purkauksestaan.

Aikoinaanhan valtakunnan duumassa kunnostautui Suomen syöjinä erityisesti kaksi puolihullua edustajaa, N.J. Markov eli Markov 2. ja Vladimir Puriskevitš, molemmat skandaalinkäryisiä rähinöitsijöitä ja kaksintaistelijoita, jotka kannattivat ns. mustia sotnioita, juutalaisvastaisia murhaajia ja ryöstäjiä. Markoville on myöhemmin haluttu antaa kyseenalainen kunnia myös tämän SA-joukkojen perusidean viemisestä Saksaan.

Valtioelimiä, saati valtioita ei kannata arvostella vain sen hulluimpien edustajien kannalta. Silloin on aina muistettava ainakin se, että heillä on myös omassa maassaan tiukkoja vastustajia. Suomea kannattivat sortovuosina duumassa etenkin kadettien puheenjohtaja Miljukov ja gruusialainen sosialidemokraatti (menševikki) Gegetškori.

Mutta joka tapauksessa Suomi Stolypinin kaudella ajettiin yhä kauemmas nurkkaan noista puolustajistaan huolimatta. Ääriainekset eivät määränneet politiikkaa, mutta selvästi vaikuttivat siihen. Tulevaisuus näytti lohduttomalta.

Voimaan uskovat chauvinistit saivat kuitenkin huomata, että oli sitä voimaa muillakin. ”Venäläinen höyryjyrä” ei kukistanutkaan Saksaa maailmansodassa, vaan tuhosi itsensä mielettömässä massojen sodassa, jonka merkitystä kansa ei voinut käsittää. Siinä samassa keisarikunnasta lähtivät Suomen lisäksi niin Puola, Ukraina, Bessarabia ja Baltia ja jopa Kaukasiankin alueita.

Suurvaltasovinistinen psykologia on pienen kansan näkökulmasta arvoitus. Toki meilläkin on yksinkertaisia sieluja, joille ilmeisesti toisi suurtakin tyydytystä ottaa Ahvenanmaalta pois kaikki sen erioikeudet -nehän ovat hyvin samanlaiset kuin aikoinaan oli Suomella Venäjän yhteydessä. Tosin Ahvenanmaalla ei ole omia lakeja, omaa armeijaa eikä tullilaitosta, mutta sama erillisyys emämaasta on kyllä saatu aikaan. Harmittaahan se aina joitakin.

Jotakin erityisesti venäläisestä suurvaltapsykologiasta tuntuisi joka tapauksessa olleen tunnetulla ”liberaalidemokraatilla”, Žirinovskilla, jonka puolueen nimeenkin sisältyi vitsi. Silti se oli merkittävä poliittinen voima siinä mielessä, että se tarjosi vallalle aina kannatuksensa viikunanlehteä sopivasta korvauksesta.

Joka tapauksessa mieleeni on jäänyt Žirinovskin jo uransa alussa esittämä idea, että Venäjän talouden romahduksesta voitaisiin päästä uhkaamalla muuta maailmaa ydinaseella, ellei se suostu antamaan maalle, mitä se haluaa. Olihan siinä voittamaton logiikka, kuten siinäkin ideassa, että Venäjä voisi liittää itseensä Turkin demokraattisin menetelmin. Voitaisiin pitää yhteinen äänestys, jossa enemmistö päättäisi, mihin maahan Turkki kuuluu. Kun venäläisiä on enemmän, he tietenkin voittaisivat…

Itse asiassa en ole lainkaan varma siitä, että venäläisten enemmistö missään vaiheessa olisi ollut halukas ottamaan 80 miljoonaa turkkilaista valtakuntaansa. Terve itsesuojeluvaisto tulisi varmaankin esteeksi.

Mutta eipä tuon vaiston toimivuudesta kannata olla liian varma. Hyökkäys Ukrainaan osoittaa, että sitä on valtion huipulla puuttunut kohtalokkaassa määrin. Usko siihen, että Venäjän voima on vastustamaton, on vanhaan tapaan saanut painaa terveen järjen ja normaalin varovaisuuden argumentit taka-alalle.

”Voittoisa pikku sota” jäikin taas tulematta. Japanin-sodastakin odotettiin aikoinaan valtaistuimen suosion suurta nostajaa, mutta kuinkas sitten kävikään… Siihen aikaan ei sentään ollut käytettävissä ydinaseita ja tuskin kirkkokaan olisi suostunut sellaisia siunaamaan, jos niitä olisi ollut.

Nyt voi käydä kuin aikoinaan Japanissa tai sitten paljon pahemmin. Joka tapauksessa voiman rintaäänellä paasaavat chauvinistit ovat taas saaneet huomata, että on sitä voimaa muillakin. Ei se ole mikään ihmelääke, jolla järki ja suhteellisuudentaju voitaisiin korvata. Voima ei voi koskaan riittää valtion päämääräksi ja nykymaailmassa se tuskin riittää edes keinoksi. Tämä koskee sitten myös Natoa.

 

Kansallisia stereotypioita

 

Kliseitä

 

Nikolai Leskov, Valitut kertomukset. Suomentanut Juhani Konkka. WSOY 1966, 401 s.

 

Venäjän kansan ominaisuudet on teema, jota venäläinen kirjallisuus ja venäläinen filosofia ovat jauhaneet vuosisadasta toiseen.

Kuten kaikkien kansojen kohdalla, myös venäläisistä ovat aina olleet omat stereotypiansa. Sellaisten tunteminen oli vielä satakunta vuotta sitten arvostettu asia ja johtopäätöksiä tehtiin usein aika vapaasti niiden perusteella.

Venäläiset kuvattiin vanhimmissa länsimaisissa kuvauksissa yleensä kauniiksi, vahvoiksi ja älykkäiksi ihmisiksi, joilla kuitenkin oli merkittäviä paheita: petollisuus, laiskuus juoppous ja jopa irstauskin. Hyvät tavat puuttuivat Pietari Suurta edeltäneen kauden venäläisiltä tykkänään.

 Lisäksi venäläiset kuvattiin hyvin sivistymättömiksi samaan aikaan kun he perusteettomasti ylvästelivät oman maansa ja kansansa erinomaisuudella -ulkomaitahan ei tuntenut kukaan. Tsaari Aleksein ulkomaille lähettämistä opiskelijoistakin kotimaahan palasi vain yksi.

Nämä kuvaukset, joita suomeksi on käsitellyt Kari Tarkiainen, jäivät vaikuttamaan alan kirjallisuudessa ja niiden vaikutuksen tuntee yhäkin. Kriittiset tutkimukset toki auttavat ymmärtämään, mistä tuossa 1500-1600-lukujen kulttuurien törmäyksessä lopulta oli kysymys. Ei kaikki niin mustavalkoista ole.

Joka tapauksessa Venäjän taannoinen kulttuuriministeri Medinski otti taannoin parantaakseen mahtikäskyllä venäläisyyden kuvaa vaikuttamalla sen PR:ään (piar). Tästä olen kirjoittanutkin (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=medinski ).

Medinskin tavoite on kiitettävä, mutta metodia ei käy kehuminen. Myös se aineisto, joka puhuu olemassa olevien stereotypioiden puolesta pitäisi hyvin vakavasti huomioida. Ja itse stereotypioiden syntymekanismi on se, mikä kaipaa kriittistä tutkimusta. Sellaista on tehnyt vanhempien aikojen osalta esimerkiksi saksalainen Gabriele Scheidegger.

Eiväthän stereotypiat tietenään pelkkää roskaa ja panettelua ole. Kansalliset kulttuurit pitävät yllä sitä, mitä nimitämme kansanluonteeksi. Jotkut asiat ovat hyväksytympiä yhdessä maassa kuin toisessa ja kansojen ja maiden välisiä eroja nostetaan usein mielellään esille ja niillä jopa ylpeillään.

Nikolai Leskovilla on esillä olevassa kokoelmassa pari klassisiin aihepiireihin liittyvää novellia, joista olen aina tykännyt. Ne eivät varmasti ole pahantahtoisen irvistelijän kynästä. Kirjoittaja itse vakuuttaa tuntevansa kansansa läpikotaisin, eikä ole oppinut sitä vain pietarilaisilta ajureilta kyselemällä, vaan itse sen parissa työskennellessään.

Vuonna 1876 ilmestyneessä novellissa Rautainen tahto suoritetaan perinteinen saksalaisen ja venäläisen tyypin vertailu. Vastaavahan on tehty esimerkiksi Gontšarovin romaanissa Oblomov.

Kehyskertomuksessa alkaa muuan venäläinen seurue kiistellä siitä, miten Venäjälle käy, jos syttyy sota Saksan kanssa. Saksahan oli juuri hiljattain (1871) yhdistynyt ja vaikka sen suhteet Venäjään olivat vielä erinomaiset, oli uuden mahtitekijän ilmaantuminen pahaenteinen asia.

 Jotkut olivat sitä mieltä, että venäläiset lyötäisiin ilman muuta. Saksalaiset olivat laskelmoivia ja rationaalisia ja heillä oli lisäksi rautainen tahto, kun taas venäläisten tahto onnahteli.

Mutta saksalaisten järjenhän voi saattaa ymmälle yksinkertaisella konstilla, hoksasi yksi: me työnnämme heidän eteensä sellaisen tyhmyyden, etteivät he ennätä avata suutaankaan käsittääkseen sen.

Ja mitä tulee saksalaisten rautaisuuteen, ei se välttämättä heitä auta: saksalainen kirves saattaa pystyä puuhun, mutta kun venäläinen onkin taikinaa, sinne hukkuu koko kirves…

Ja sen jälkeen muuan seurueesta alkoi kertoa elävää esimerkkiä tuntemastaan saksalaisesta, jolla oli rautainen tahto. Tämä nuori mies saapui Venäjälle ja alkoi elää tiukasti itse itselleen määräämiensä lupausten mukaan. Hän opetteli muilta salaa puhumaan sujuvasti venäjää puolessa vuodessa, hän säästi pienestä palkastaan, kunnes omisti riittävästi eli itse määräämänsä summan mennäkseen naimisiin.

Eipä tämä vielä mitään, vasta oltuaan kolme vuotta naimisissa hän ryhtyi myös ns. läheisiin suhteisiin vaimonsa kanssa. Näin hän oli päättänytkin. Saksalainen ei myöskään koskaan voinut tunnustaa päättäneensä väärin. Vaikka asiat menivät aivan hullusti, hän jatkoi sitkeästi ja valittamatta valitsemallaan tiellä ikään kuin kaikki olisi kunnossa.

Mutta epäonni vainosi saksalaista, hän joutui yhä uudelleen naurettavaan valoon, joi mielettömän väkevää teetä, antoi huijata itseään hevoskaupoissa ja joutui aisankannattajaksi. Rahaa hän kuitenkin onnistui hankkimaan paljon, mutta venäläinen velikulta sai oikeuden maksattamaankin nuo rahat itselleen.

Saksalainen oli vannonut vielä syövänsä blinejä tuon venäläisen hautajaisissa ja niin sitten tapahtuikin. Hänet kuitenkin narrattiin syömään niitä kilpaa venäläisten kanssa, mitä hän ei kestänyt, vaan kuoli.

Tapahtui siis, kuten sananlasku sanoo: se, mikä on venäläiselle terveydeksi, on saksalaiselle kuolemaksi. Ei auttanut saksalaista hänen säntillisyytensä ja stoalainen tyyneytensä: venäläinen hurskaasti laiskotteleva ja juopotteleva velikulta voitti kuin voittikin hänet maanpäällisessä kilpailussa. Hän eli tosin pitempään, mutta vain aivan karvan verran pitempään kuin venäläinen.

Kumpiko sitten oli vuoden 1876 perspektiivistä katsoen vahvoilla siinä suuressa ottelussa, joka kerran käytäisiin Venäjän ja Saksan välillä? Sitä kirjoittaja ei enää kerro, sen voi arvata muutenkin.

Mainittakoon, että viime sodan aikana tästä novellista otettiin peräti 11 painosta. Tämä on mielestäni yllättävää sikäli, että sen venäläinen sankari oli hyvin kaukana siitä ihanteesta, johon hänet Stalinin aikana pyrittiin sijoittamaan. Mutta olihan saksalainen ainakin naurettava ja häviöön tuomittu.

Toinen valikoiman novelli on nimeltään Oikontoikko. Muualla en ole sanaan törmännyt, mutta se kuvaa henkilöä, joka on läpikotaisin rehellinen eikä suostu ottamaan vastaan minkäänlaista lahjusta. Hän toimii aluksi postimiehenä, sitten poliisina ja sitten jopa kaupunginpäällikkönä.

Palkka on niin pieni, ettei sillä voi elää. Edes univormua ei voi hankkia. Muistammehan venäläisen häijyn toivotuksen, jonka mukaan joku pitäisi panna elämään pelkällä palkallaan, siis ilman mitään lahjuksia.

Moisen aatteen sankari on saanut päähänsä lukiessaan raamattua, eli kyseessä näyttäisi olevan jonkinlainen protestanttinen, kai lähinnä luterilainen harhaoppi.

Harhaopista sankaria epäilläänkin, mutta ei saada mitenkään siitä kiinni, hengellisen säädyn ponnistuksista huolimatta. Viimein saapuu kaupunkiin kuvernööri Lanskoi, joka tutkii perin pohjin tämän luonnonoikun toiminnan.

Vakuututtuaan siitä, että kyseessä ei ole mikään vallankumouksellinen hanke tai aate, vaan ainoastaan harvinainen ja Venäjälle sopimaton täydellinen rehellisyys, hän jättää virkamiehen rankaisematta ja hankkii tälle sen sijaan pyhän Vladimirin kunniamerkin, ensimmäinen laatuaan tämän tason henkilölle.

Mitäpä sanoakaan, Leskovin henkilöt poikkeavat kovasti nykyhallinnon ja eritoten Medinskin haluamista tyypeistä. Kuviteltujahan ne toki ovatkin, mutta ovat selvästikin syntyneet tietynlaisen ajattelun ilmapiirissä.

Joka tapauksessa Aleksanteri II:n aikana tällainen kirjoittelu oli täysin sallittua, vaikka siihen aikaan sensuuriakin avoimesti käytettiin kaikissa maissa. Taitaa olla paradoksaalista, että juuri nykyinen huijarien ja varkaiden hallitus on niin kovin närkästynyt Venäjää koskevista stereotypioista. Ehkäpä ne vielä kielletään?