Kuvitellun mestarin muistelmat

 

Nabokovin viimeinen

 

Vladimir Nabokov, Huomaa aina harlekiinit! Suomentanut Heikki Karjalainen. Moebius 2025, 302 s.

 

     Vladimir Nabokov on kuuluisa kaksikielisyydestään. Hän hallitsi sekä venäjän että englannin niin täydellisesti, että saattoi molemmilla kielillä kunnostautua suurena tyyliniekkana.

     Tyyliä tärkeämpää ainakin minusta on se, ettei Nabokov useinkaan hännystele lukijoitaan, vaan saattaa aika raa’an snobistisesti tuomita heidät in corpore pölkkypäiksi ja vähintään moukiksi. Yleensä asia jää meiltä kuitenkin onnellisesti huomaamatta.

     Minusta hänen kirjoituksissaan on varsin selvä narsistinen piirre, joka ei kuitenkaan tässä tapauksessa karkota lukijaa.

     Nabokov eli 19-vuotiaaksi saakka Venäjällä ja perheen talo Bolšaja Morskajalla, aivan Pietarin keskustassa on nykyään museona, jossa on tullut useammankin kerran käytyä. Oikein viehättävä paikka se onkin ja siellä järjestetään pikku tapahtumia.

     Kuten jo talon sijainnista saattaa ymmärtää, perhe oli rikas ja jopa upporikas, vaikka suku ei ollut ruhtinaallista, toisin kuin ”harlekiinien” päähenkilö Vadim Vadimovitšilla.

     Rikkaudet, jotka olivat peräisin etenkin äidin puolelta, eivät tehneet Vladimir Vladimirovitšin isästä poliittisesti taantumuksellista, vaan hän kuului liberaalin kadettipuolueen (KD) johtohahmoihin yhdessä Pavel Miljukovin ja Pjotr Struven kanssa.

     Mainittakoon, että hän muun muassa haastoi ”Novoje Vremjan”, tuon meillä hyvin Suomi-vihamielisyydestään tunnetun lehden päätoimittajan Suvorinin kaksintaisteluun, ei toki kuitenkaan Suomen, vaan oman perheensä loukkaamisesta. Juristina Nabokov Senior oli kirjoittanut myös tutkielman kaksintaistelujen oikeudellisesta merkityksestä.

     Vallankumouksen jälkeen perhe siirtyi ulkomaille ja Nabokov senior kuoli Berliinissä otettuaan kiinni ystävänsä Miljukovin murhaajan, jonka rikoskumppani kuitenkin pääsi ampumaan häntä selkään. Kyseessä olivat äärioikeistolaiset, joiden käsityksissä liberalismi oli kaikkien Venäjän onnettomuuksien alkuna.

     Joka tapauksessa Vladimir Nabokov Junior oli perinyt isänsä kotoa sekä vapaamielisyyden että kaiketi myös kirjaisen lahjakkuuden, koska sitä ilmeni koko hänen sisarussarjassaan. Hänen tyyliään on kehuttu ja hänen on nähty kykenevän ylittämään venäjän ja englannin välinen kulu, joka on varsin merkittävä, kun tarpeeksi korkealle mennään, niin sukulaiskielet kuin ovatkin kyseessä.

     Nabokovin Gogol-esseestä, joka on itse asiassa varsin lyhyt, mutta loistokas, olen useinkin kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun pošlost tulokset ). Hänen muistelmakirjansa ”Puhu, muisti” on sangen kiinnostava, erityisesti emigranttielämän kannalta (ks. Vihavainen: Haun puhu muisti tulokset ).

     Tämä nyt käsillä oleva kirja on jonkinlainen pastissi muistelmakirjasta ja kirjoitettu fiktiivisen ”Vadim Vadimovitšin” nimiin. Tämä henkilö on elämäkerraltaan kovasti Vladimir Vladimirovitšin näköinen, mutta eroja on tietenkin voitu tekstiin rakennella mielin määrin. Mahdollisesti sekaan on myös voitu panna ihan todellisuuteen perustuvaa ainesta, jota jostakin syytä ei muistelmissa ole.

     Nabokov oli ehdolla Nobel-palkinnon saajaksi peräti yhdeksän kertaa, mutta häntä ei koskaan valittu. Mikä sitten lieneekään ollut Ruotsin Akatemian päätöksen takana, on vaikea tietää. Kukaties kyseessä oli halu olla liikaa ärsyttämättä Neuvostoliittoa, jonka harmiksi Ivan Bunin, pirullinen antibolševikki, oli jo saanut palkinnon ja myöhemminhän sen sitten saivat niin Pasternak kuin Solženitsyn.

     Nabokovin ylenkatse bolševismia kohtaan on hänen teoksissaan pieni sivujuonne, mutta se on ainakin yhtä suurta kuin amerikkalaiseen bestseller-kirjallisuuteen kohdistuva.

     Yleensä hän näyttää halveksivan kaikkia ajattelun ja kirjoittelun rajoituksia ja vuonna 1955 hän aiheutti skandaalin julkaisemalla ”Lolitan”, joka kuvaa aikuisen miehen ja 12—vuotiaan tytön seksisuhdetta. En tiedä, onko kirja nyt Amerikassa jo kielletty. Miksei olisi?

     Vastaavaa pervoutta löytyy tästäkin kirjasta, jonka sankarin elämän sisältönä ovat kauniit naiset, joita kohtaan hän joskus käyttäytyy kovin härskisti. Vuonna 1970 ei seksillä enää kuitenkaan voinut ketään hätköhdyttää. Ajallisesti läheinen1950-luku oli jo kulttuurisesti mittaamattoman kaukana.

     Otsikon ”harlekiinit” ovat tekstin tahallisia mahdottomuuksia ja muita groteskeja mielettömyyksiä, joita lukija ei useinkaan huomaa. Tämä kirja kuitenkin kertoo sellaisia sisältävänsä ja näyttäähän niitä jokunen ihan paljaalla silmällä löytyvänkin.

     Kirjallisuusihmisille tällainen on varmasti hyvin kiinnostavaa, mutta tosikkona huomaan itse aina vain miettiväni, liittyykö tämä tai tuo kuvauis ihan oikeasti kirjoittajan elämään vai onko hän vain keksinyt sen. Valitettavasti asia jää usein ratkaisematta.

Ehkäpä kirja on ”tarua ja totta”, mutta ei se nyt ihan Goethen tasolle nouse (vrt. Vihavainen: Haun wahrheit und dichtung tulokset ).

     Toki kirja oli ihan viihdyttävää luettavaa, mutta kun itse olen enemmän kiinnostunut todellisuudesta edes siinä muodossa kuin ihminen sen muistaa, en oikein jaksanut tempautua mukaan. Käännös vaikuttaa asianmukaiselta ja tuntuu välittävän aika luontevasti Nabokovin usein omaperäisiä ilmauksia.

     En kuitenkaan ole tutustunut alkutekstiin, joten tässäkin on kyse pelkästä mutusta.

Huono usko

 

Bullshitjournalismi ja vilpillisyys

 

Jean-Paul Sartre käsitteli teoksessaan ”Inho” asiaa, jota kääntäjä kuvasi sanonnalla ”huono usko”. Alkuperäinen termi ”mauvaise foi” viittaa vilpillisyyteen, johonkin sellaiseen, joka poikkeaa siitä, mitä kuvaamme sanonnalla ”bona fide”.

Kun jotakin tehdään bona fide, se tehdään ilman kieroutta ja taka-ajatuksia. Suomeksi voidaan sanoa, että silloin toimitaan hyvässä uskossa, mitä taas ei pidä sekoittaa hyväuskoisuuteen, jolla on pejoratiivinen, typeryyteen viittaava merkitys.

Kun ihminen on rehellinen, hän tarkoittaa mitä sanoo, ainakin siinä merkityksessä, että hän itse uskoo asiaansa. Voidaan kuitenkin ajatella, että ihminen myös saattaa valehdella hyvässä uskossa, koska pitää sitä velvollisuutenaan ja katsoo sillä tavalla parhaiten edistävänsä hyvän toteutumista maailmassa.

Rehellisyyttä pidetään usein myös tyhmyytenä ja sitä se saattaa ollakin väärään paikkaan ja aikaan tungettuna. On tilanteita, joissa on syytä katsoa rehellisyydellä ja avoimuudella saatavan aikaan vain vahinkoa ja silloin on parasta pitää suunsa kiinni tai turvautua ns. hevonpaskaan (engl. bullshit, ks. Vihavainen: Haun bullshit tulokset. Vrt. myös Vihavainen: Haun suoraa puhetta tulokset ).

Bullshit, käytän nyt tätä Jumalan äidinkieltä, koska se tekee asioista hölmöillekin läheisiä ja jopa kiinnostavia, on hyvin käyttökelpoista silloin, kun totuutta ei voi sanoa eikä myöskään halua valehdella. Valehtelustahan voi sitä paitsi aina jäädä kiinni.

Bullshit sen sijaan toimii kuin aikoinaan Nebelwerfer-rakettien heittämä sumuverho. Sitä on vaikeaa ja jopa mahdotonta tuhota kylmällä logiikalla, koska se piiloutuu epämääräisyyden taakse ja vaihtaa tarvittaessa paikkaansa. Jos osumia tulee, ne voidaan kuitata huteiksi, koska maali on piilotettu paksun ja pehmeän kerroksen alle.

Hyvä esimerkki bullshitistä oli Suomen talvisodan ja vielä jatkosodankin käsittely julkisuudessa neuvostoaikoina, siis silloin, kun naapuria nimitettiin Neuvostoliitoksi.

Sodan syntyä ja siihen syyllisiä pohdiskeltiin naama vakavana yhä uudelleen ja tarjottiin ehdokkaiksi aina suomalaisia, Erkosta Tanneriin. Se oli muistaakseni Osmo Jussila, joka sitten kerran kysäisi, eikö se syyllinen ollut kuitenkin ilman pienintäkään epäilystä Josif Stalin. Se oli järkyttävä puheenvuoro.

Jussila tietenkin sanoi totuuden, mutta sen sanominen oli äärimmäisen epäviisasta, mikäli sanoja halusi toimia ja vaikuttaa tässä yhteiskunnassa. Mikäli hänellä ei ollut ns. idänsuhteita, ei eteneminen politiikasa ollut mahdollista ja mikäli hän tahallisella tai tuottamuksellisella rehellisyydellä pilasi ne, alkoivat häntä karttaa jo omasta imagostaan huolta pitävät ns. ystävätkin.

Esimerkkejähän löytyy. Oli virolaisten ylioppilaiden kanssa juhlinut Sukselainen, oli Kekkosen henkilöhistoriaa muisteleva Kauko Kare, oli Neuvostoliiton imperiumista kirjoittanut Tuure Junnila ja niin edelleen.

Neuvostoliittoa oli arvostellut jopa SKDL:n Ele Alenius ja kommunistien Arvo Kemppainen oli kertonut vitsin Brežnevistä. Mutta Kreml ei ollut mikään raastuvanoikeus, siellä oli jokaisen hankittava luottamus, mikäli mieli Suomessa päästä eteenpäin.

Suomessa oli vapaa lehdistö, mutta ei kannata kuvitella, että se olisi rientänyt puolustamaan niitä, jotka Kreml oli tuominnut. Ei kannattanut myöskään ruveta isoon ääneen selittämään, kuka se sotaan syyllinen oli. Sellainen olisi ollut sekä turhaa että itsetuholista.

Niinpä valittiin toinen tie. Oltiin kuuliaisia Kremlin sanalle ja annettiin sille aksiomaattisen totuuden arvo. Sen sijaan tyydyttiin vain toteamaan tai suorastaan ilakoitiin sillä, kun tämä tai tuo poliitikko pudotettiin pelistä Moskovan tietä käyttäen. Politiikan, enempää kuin journalisminkaan taitaja ei voinut olla mikään totuuden torvi.

Niin sanotun suomettumisen aikana ei koko kansa ollut suomettunut. Toimittajat olivat.

Toimittajan ammattitaitoon kuului niin sanottu tosiasioiden tunnustaminen, millä tarkoitettiin, ettei otettu kantaa niihin rajoihin, jotka sananvapaudella olivat. Ne olivat olemassa toimittajista huolimatta ja ne oli hyväksyttävä.

Koska tiedettiin kohtuullisella varmuudella, millaisista asioista naapurin etuja valvovat vahtikoirat voisivat tarttua kiinni ja tuhota toimittajan ja hänen lehtensä, varottiin visusti menemästä koko tuolle alueelle.

Uutta tarinaa Suomen historiasta ja sen poliittisesta asemasta nykypäivänä ei tarvinnut varsinaisesti uskoa, mutta se oli pakko olla uskovinaan. Syntyi eräänlainen bullshit-kulttuuri, jossa ymmärrettiin, etteivät asioita suoraan sanovat tahot ansainneet kunnioitusta, vaan halveksumisen hölmöytensä takia.

Ne, jotka puhuivat, eivät nyt ihan totuuttakaan sanoneet, mutta usein sentään vähän sinne päin ja lopunhan voi aina arvata.

Kukaan toimittaja ei olisi uskaltanut nousta puolustamaan julkisesti Kauko Karetta tai Tuure Junnilaa, vaikka nämä puhuivat selviä totuuksia. Senpä takia juuri.

Ei liene mahdollista kovinkaan suurella tarkkuudella osoittaa, missä määrin ns. idänsuhteista ja niiden suhteen arkaluontoisista asioista kirjoittavat toimivat hyvässä uskossa ja miten paljon asiaan liittyi epärehellisyyttä, joka peitettiin bullshitin alle.

Selvää joka tapauksessa on, että ilman tiettyä vilpillisyyttä, ”huonoa uskoa” ei tilanteesta selvitty. Niinpä Neuvostoliitto nostettiin meidänkin maassamme ylivertaiseksi ja loukkaamattomaksi esikuvaksi, jonka historiakin oli yhtä pyhä meillä, kuin se oli itse naapurissa.

Tietenkään kaikki eivät olleet mukana leikissä, mutta he olivat yleensä sivuraiteella ja joko vanhoja fossiileja tai ainakin politiikan ulkopuolella viihtyviä intellektuelleja, kuten joku Jörn Donner (”Minähän olen neuvostovastainen”), Osmo Jussila, Esa Adrian ja jokunen ”kansallinen” kommunisti.

Simopekka Nortamo kokosi aikoinaan melko laajan aineiston osoittaakseen, ettei hänen lehtensä, Helsingin Sanomat, ollut ”suomettunut”. Hyvä yritys toki ja olihan siellä esimerkiksi Jaakko Okker, Kari Suomalainen ja monia vierailevia tähtiä. Mitään syvällistä pohdintaa, jossa Neuvostoliiton koko järjestelmä olisi asetettu kyseenalaiseksi, ei sen sijaan voitu edes kuvitella.

No, onko tilanne nyt parempi? Kirjoittaahan HS nykyään Venäjästä ihan mitä tahansa ja mitä rajummin, sen parempi.

Mutta miksi koko lehteä jatkuvasti tuntuu ikään kuin seuraavan sellainen mädäntyneen haju, jonka Vladimir Nabokov selitti syntyvän omaa erinomaisuuttaan julistavan typeryyden (pošlost, ks. Vihavainen: Haun helppohintaisuuden kysymyksiä tulokset ) ympärille?

Kyseessä on pohjimmiltaan sama asia kuin yllä mainittuina ”suomettumisen” aikoina. Ehkäpä nykyiset esimerkit ovat jopa pahempia, sillä nyt ei mikään estäisi puhumasta totta. Totuuden sijasta tarjoillaan häikäilemättä versiota, jonka falskius loistaa kauas jokaiselle, joka viitsii vähänkin tutustua itse aiheeseen.

Olen sen verran usein kirjoittanut hihamerkkijournalismista, etten enää viitsi tehdä sitä uudelleen. Mikäli asia on unohtunut, siihen kyllä kannatta taas palata (ks. Vihavainen: Haun hesari vitsi tulokset ).Kyseessä on sen tason älyllinen epärehellisyys, ettei sitä luultavasti ole koskaan aiemmin saavutettu.

 Lehdessä ei enää ole ketään Jaakko Okkeria ja Kari Suomalaisen sijasta siellä tuhertelee totaalisen lahjaton pilapiirtäjän parodia. Lehden agendaa ei sokea Reettakaan voi olla huomaamatta. Sen halu määrätä maan politiikasta on yhtä säälittävä kuin vaarallinenkin ilmiö.

Mutta bullshit menee kaupaksi. Jotkut uskovat, mutta useammat varmaankin vain tyytyvät älylliseen epärehellisyyteen.

Nyt lehdistö on sitten taas puhaltanut uuden kuplan, kun taannoinen pesukarhuoperaatio meni myttyyn. Silmien venytyksestä on tehty rasismin ilmaus täysin vakain tuumin, yrittämättäkään kertoa, mistä itse asiassa oli kysymys. Taas kerran tässä tahallaan vaarannetaan koko maan imago oman poliittisen agendan takia.

Hesari ei toki ole ainoa media, joka tekee agendajournalismia ja pelaa vilpillisesti. On hämmästyttävää, miten hyvin tarkoitushakuisesti väärennetyt tulkinnat menevät kaupaksi tämän maan yleisölle.

Niin sanottu suomettumisen kausi oli varmaankin hyvää harjoittelua bullshit-ajattelulle ja puheelle, mutta ilmiö näyttää kyllä olevan laajempi. On paradoksaalista, että se pn noussut kukoistukseen juuri samaan aikaan, kun kansan koulutustaso on suuresti noussut.

Toki myös älykkyystaso on samaan aikaan pudonnut. Ajattelu näyttää käyneen vanhanaikaiseksi. Irralliset sanat, ilmeet ja eleet ja yleensäkin kuvallinen esitys on nyt se, mille annetaan merkityksiä, käsitteellinen analyysi on yhä vieraampaa.

Ehkäpä tässäkin ilmenee se kehitys, joka vie meitä kohti uutta keskiaikaa, jossa järjen käyttö oli uskottu vain harvoille oppineille, jotka yrittivät vain tulkita pyhiä kirjoituksia ja kammoksuivat ajatusta perusteisiin menemisestä ja uuden keksimisestä.

falski itsetyytyväisyys

 

Kun falskius tuli normiksi

 

Meikäläisellä ei ole enää pitkää aikaa satavuotispäivään. Toki tiedän, että tulen viettämään sen haudassa, mikä lieneekin joka suhteessa kilpailukykyinen vaihtoehto, mutta silti. Tämä tarkoittaa, että olen saanut katsella tätä maailmaa jo kauan ja nähnyt suuria muutoksia.

Argumentteja sitä vastaan, että kulttuurin taso olisi romahtanut noin kuudessakymmenessä vuodessa, voi kyllä esittää ja kulttuurin määritelmästä riippuu, voiko niitä ottaa vakavasti vai ei.

Joka tapauksessa yhden piirteen valtava voimistuminen on selvästi havaittavissa ja se on falskius. Tarkemmin sanottuna pöyhkeä falskius, jota Vladimir Nabokov kutsui pošlostiksi nerokkaassa Gogol-esseessään. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=nabokov ).

Tietenkin pošlost on itse asiassa normaali venäjän kielen sana, jolla kuitenkaan ei ole ekvivalenttia vastinetta muissa kielissä, kuten ei ole monilla muillakaan sanoilla. Se on suomennettu ”matalahenkisyydeksi” ja itse olen käyttänyt sanaa ”helppohintaisuus”, mutta nämä kattavat vain osan sen merkityksistä.

 ”Ylpeilevä typeryys” on se merkitys, joka on Nabokoville tärkeä, mutta sanalla kyllä voidaan viitata myös hävyttömyyteen, banaalisuuteen ja falskiuteen, Kitsch on sitä varsoin lähellä, mutta vain sen yksi ulottuvuus.

Eihän käsitteessä sinänsä mitään mystistä ole. Samoja asioita voi toisilla kielillä ilmaista eri sanoilla, sattuu vain olemaan niin, että Nabokov kohdisti sanan amerikkalaisen kulttuurin kaikkein silmiinpistävimpiä ilmiöitä kuvatessaan, niitä, joista siellä ylpeiltiin: bestseller-kirjallisuutta, sentimentalismia, naiivia itsetyytyväisyyttä.

Nabokov arveli, että pošlostilla on erilainen rooli eri kulttuureissa. Venäläiset perinteisesti kauhistuivat sitä, kun taas saksalaiset olivat sille erityisen alttiita. Kuitenkin alan johtava maa nykyään (joskus noin 50-luvulla) oli Amerikka ja koko Neuvostoliittohan oli yhtä paksua pošlostia. Kohtalon ivaa.

Sana tuli mieleeni, kun luin netistä esseen, jossa käsiteltiin Lermontovin kuolemaa kaksintaistelussa: miten tolkuttoman nolo koko juttu oikeastaan olikaan? Kakaja pošlost.

Tässä kirjoittaja rohkeni esittää kirjailijaneron kohtalon ylevyyden ja naurettavuuden näkökulmasta. Jonninjoutavasta asiasta paisutettiin kohtalokas draama, itse asiassa murha. Hirveää, mutta pohjaltaan epäaitoa ja naurettavaa.

Kun tarkastelee koko nykyistä länsimaista kulttuuria (merkittävän suuri urakka, toki) ja ajattele sen kehitystä viimeisten vajaan sadan vuoden aikana, voi tietenkin nähdä valtavaa kehitystä, jota on pidettävä jopa edistyksenä.

Samaan aikaan sitten voi todeta niin sanotun kulttuuriväen vaipuvan yhä syvemmälle epäaitouden suohon ja käyttäytyvän tavalla, jota kuvaamaan sopii ehdottomasti sana pošlost.

Koko tuo pride-rummutus, jota hehkutetaan rakkauden oikeuttamisen ylevällä motiivilla, kaikki tuo woken nimellä tunnettu joukkokuntainen ajattelu ja idiotismia lähentelevä ”intersektionaalisuuden” filosofia on tietenkin pelkkää pošlostia.

Sama koskee hinkua käyttää englanninkielisiä termejä silloin, kun ei ole mitään argumentteja asian puolesta tai edes ajatusta niiden takana. Juuri tällä tavalla Tolstoin Sodassa ja rauhassa kuvattu pošljak, Helenan veli Hippolyte demonstroi blaseerattua älyään.

Sanalla sanoen, kulttuurin yleinen vaatimustaso on laskenut nyt hyvin lähelle nollaa. ”Uusrahvaanomaisuus” selitti jo aikoinaan, ettei taiteessa ole hierarkioita ja niinpä gangsta-rapia pidetään ehdottomasti yhtä hyvänä kuin Bachia.

Kirjallisuudessa, mikäli joku vielä kehtaa sitä lukea tai edes kuunnella, on olennaisen tärkeää se, kuka sen on kirjoittanut. Väärien rotujen (vai oliko niitä vain yksi?) tai muiden pahojen ryhmien tuottamaa ainesta ei kannata edes tuntea. Sama koskee menneisyydessä syntynyttä kulttuuria yleensäkin. Uutta aikaa me eletään.

Kulttuuri on nyt demokraattista ja enemmänkin, siinä toteutuu aito amerikkalainen affirmative action: ne, jotka nyt kuuluvat joskus ja jossakin päin maailmaa sorrettuun ryhmään, ansaitsevat nyt hartaan kunnioituksemme pelkällä olemassaolollaan. Primitiivisyys on tässä erityinen ansio, sillä se on todistus aitoudesta.

Mutta kun sitä aitoutta ei enää ole, kuten jo postmodernismin ensimmäinen aksiooma kertoo. Mitäpä tässä sitten muuta kuin kilpailemaan edistyksellisyydellä ja asioiden esittämisellä niin kuin niiden pitäisi olla, aidossa pošlostin hengessä.

Hengenravinnoksi vaatimattoman maamme puitteissa riittää hesari kulttuuriosastoineen. Se seuraa valppaasti läntisen maailman suuria trendejä.

Tästä aihepiiristä on tullut muutamia kertoja jo kirjoitettuakin, esimerkiksi näin:

 

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Helppohintaisuuden kysymyksiä

 

Ylpeä typeryys

 

Aikamme ei ole vailla kulttuurisia uutuuksia. Vielä noin yksi sukupolvi sitten eli suunnilleen Neuvostoliiton vedellessä viimeisiään, elettiin vielä selvästi erilaisessa maailmassa.

Vuonna 1968 huipentunut suuri kulttuurivallankumous oli jo toki ehtinyt ulottaa vaikutuksensa laajalle ja syvälle, mutta menneen maailman henki leijui yhä vahvana eurooppalaisen sivistyksen yllä, ikään kuin jalon konjakin tuoksu, joka yhä oli tyhjässä pullossa. Postmodernismi oli tuolloin vielä lapsenkengissään ja monet ottivat yhä maailman vakavasti.

Nykyisessä menossa, jota voi peilata vaikkapa lehdistön kulttuuriosastojen kautta, ei irti päästetyllä typeryydellä ja kehnouden ylistämisellä enää näytä olevan mitään rajaa. On opittu ylpeilemään kaikesta tai siis mistä tahansa eikä edes kyetä kuvittelemaan, että voisi olla olemassa joitakin absoluuttisia normeja tai hierarkioita, joita kaikkien olisi syytä kunnioittaa tai taitoja, jotka taiteilijan pitäisi hallita.

Kun jonninjoutavat nuorisoryhmät räppäävät toistelemalla sukupuolielimensä nimeä, kun käsitetaiteilijat julistavat tekevänsä hienoa taidetta, vaikka eivät kykene hallitsemaan muotoja eivätkä siihen pyrikään, kun arkkipiispa julistaa mahtipontisesti, että vihapuhe on aikamme suuri ongelma ja kun yhteiskuntapolitiikassa koskemattomaksi aksioomaksi otetaan kaikkien ryhmien määrän mukainen edustus kaikkialla, ei parodiaa enää voi tehdä.

Siitä huolimatta juuri nämä ja muut vastaavat teemat hallitsevat lehtien kulttuuriosastoja.

Asian todistavat myös osaltaan myös ne hölmöksi tekeytyvät yleisönosastokirjoitukset, joita lehdet julkaisevat kaikessa totisuudessaan, vaikka lapsikin näkee, että kyse on pilkanteosta. Kuvataiteessa rajaa parodian ja aidon välillä ei ole enää ollut herran aikoihin eikä kukaan voi tietää, onko tämä tai tuo taiteilija niin sanotusti tosissaan. Taitoja ei kukaan häneltä edellytäkään.

Kiinnostavana uutuutena voi todeta sen, että nykyään erityisesti kirkko pyrkii olemaan uuden kulttuurin kärjen tasalla. Se ajaa kaikkia muodikkaita asioita ja pelkää kuollakseen epämuodikkuuden leimaa. Tämä on tavallaan ymmärrettävää. Valheellinen mahtipontisuus on aina kuulunut kirkon toimenkuvaan, silloinkin kun se on vielä tosissaan palvellut myös uskontoa.

Vielä sukupolvi sitten kirkko joka tapauksessa keskittyi vielä melko lailla itse uskontoon. Nythän se selvästi jo häpeää koko asiaa ja pyrkii sen sijaan pysymään erilaisten yhteiskunnallisten kysymysten piirissä omaa, hurskastelevaa agendaansa noudattaen.

Mutta yksittäistapausten vatvominen ei ole erityisen antoisaa, olipa kyseessä musiikki, kirjallisuus, kirkko tai hallituksen politiikka. Kiinnostavampi on se yhteinen nimittäjä, joka kulttuurin trendejä yhdistää. Se nimittäin tuntuu suorastaan hyppäävän tarkastelijan silmille, ilman sen enempää etsimistä.

Vladimir Nabokov, ruotiessaan amerikkalaista kulttuuria, keksi jo toisen maailmansodan aikana kutsua tuota villakoiran ydintä venäläisellä sanalla pošlost.

Itse asiassa hän käytti tuossa Gogol-esseessään nokkelaa transskribointia poshlust, jossa venäläisen sanan ääntämys säilyttäen ilmaistaan myös itse asia englannin sanoin: posh + lust.

Itse venäläistä sanaa pošlost on usein käytetty esimerkkinä sanasta, jota on mahdoton kääntää. Se kantaa mukanaan niin suurta kulttuurista pakettia, että käännös jää pakostakin vajavaiseksi.

Suomentajat ovat joskus tarjonneet käännökseksi matalahenkisyyttä, itse olen joskus puhunut helppohintaisuudesta. Ne tuovat kyllä esille jotakin sanan merkityksiä, mutta eivät toki ole sen ekvivalentteja vastineita.

Wikipedian artikkeli poshlostista tuo esille muutamia näkökohtia. Kirjallisuustieteilijä D.S. Mirsky sanoo, että kyseessä on self-satisfied inferiority, moral and spiritual.

Svetlana Boym, joka postmoderniin tapaan arvioi koko käsitteen menneen maailman jäänteeksi, toteaa aivan oikein, että Poshlost’ is the Russian version of banality, with a characteristic national flavoring of metaphysics and high morality, and a peculiar conjunction of the sexual and the spiritual. This one word encompasses triviality, vulgarity, sexual promiscuity, and a lack of spirituality. The war against poshlost’ was a cultural obsession of the Russian and Soviet intelligentsia from the 1860s to 1960s.

Boym, jonka teos sijoittuu Neuvostoliiton luhistumisen aikoihin, arvioi ilmeisesti, että sellainen henkinen maailma, jolle pošlostin käsite on tärkeä, jää nyt historiaan ja joutaa jäädäkin.

James H. Billington puolestaan määrittelee käsitteen erään moraalisesti ala-arvoiseksi kuvatun kirjallisen hahmon kautta:  (he) seeks not the ideal world but the world of petty venality and sensualism, poshlost.

Esimerkit riittänevät sen ymmärtämiseen, mitä tuolla käsitteellä on tarkoitettu. Nabokov, joka varmastikin on sen tunnetuin käyttäjä, teilasi sen avulla paitsi Gogolin kuvaaman venäläisen herrasväen, myös aikansa amerikkalaisen bestseller-kulttuurin ja myös Neuvostoliiton mahtailevan valheellisuuden.

Viimemainittu oli erityisen paradoksaalinen asia, koska venäläiset Nabokovin mukaan aina olivat olleet erityisen herkkiä pošlostille ja sitä inhosivat. Saksaa he taas olivat perinnäisesti pitäneet pošlostin luvattuna kotimaana.

Lukiessani ensi kertaa Nabokovin Gogol-esseetä, ajattelin heti, että tässä asiassa me olemme venäläisten kanssa samassa veneessä.

Eikö Väinö Linnan koko tuotanto ole yhtä pošlostin paljastamista ja sille irvailua. Perinnäinen suomalainen rehellisyys ei voinut lainkaan sietää teeskentelevää valheellisuutta. Senhän myös propagandan saralla työskentelevät saivat sodan aikana pian huomata.

Rehellisyys sen sijaan puri suomalaiseen. Itse asiassa se oli tietyssä historian vaiheessa muuttunut jo sellaiseksi obsessioksi, että elämän ja sosiaalisen kanssakäymisen edellytykset alkoivat vaarantua, kun mitään ei suostuttu kaunistelemaan eikä sievistelemään.

Mutta siitä on jo aikaa. Nyt tilanne on toinen, ainakin niin sanotun yleisen mielipiteen tasolla ja sehän kyllä tarkoittaa vain sitä keskustelua, jota valtamedia käy.

Luulen, että muutos on sangen huomattava.

Paavo Haavikko kyllä puhui parodian mahdottomuudesta jo kauan sitten. Aikaa on tainnut siitä vierähtää jo lähemmä puoli vuosisataa.

Mutta itse asiassa parodia oli kuin olikin silloin vielä mahdollista.

Joillakin aloilla, kuten Neuvostoliitosta puhuttaessa, helppohintaisuus kyllä rehotti vapaana ja sitä vieläpä lannoitettiin valtiovallan erityisellä tuella. Siitä huolimatta perinnäiset kulttuurin tavoittelemat asiat, totuus, hyvyys ja kauneus koettiin todellisiksi ja niistä luopuminen sopi vain niille, jotka tunnustivat oman alamittaisuutensa.

Itsetyytyväinen vajaamittaisuus oli tietenkin jo olemassa, sitä lienee ollut maailman sivu, mutta se ei kuitenkaan ollut vallitseva maailmankatsomus, josta poikkeaminen aiheuttaa sanktioita.

Nyt asiat ovat toisin. Substanssin sijasta tuijotetaan henkilöä ja hänen käyttämiään sanoja, ajattelun sijasta tarraudutaan tyhjiin abstraktioihin, joita kyllä riittää, ihmisoikeuksista tasa-arvoon ja vapaudesta vastuuseen.

Politiikkaa ei enää ymmärretä kilpailevien näkemysten areenaksi, siellä kilpailevat nyt keskenään vain oikeat ja väärät pyrkimykset, joista edelliset pyrkivät yleiseen onnellisuuteen ja jälkimmäiset sen vastakohtaan.

Epäilemättä olen tässä itsekin liikkunut kovin korkealla abstraktiotasolla, mutta pidän sen sallimista itselleni vaatimattomana ylellisyytenä, joka älköön tulko tavaksi.

Joka tapauksessa vanha kunnon Gogol pystyisi varmasti kirjoittamaan verrattoman kuvauksen juuri tästä meidän ajastamme ja sen itsetyytyväisestä valheellisuudesta ja hullunkurisesta helppohintaisuudesta, mutta hänen kaltaistaan me emme taida enää löytää. Sitä paitsi häntä ei taidettaisi ymmärtää lainkaan.

Itse asiassa Veikko Huovinen oli aikoinaan tällainen hahmo ja hän löysi aikanaan vielä paljon yleisöä.

Nyt sen sijaan Huovisen maine näyttää menevän alaspäin kuin lehmän häntä. Aivan hiljattain huomaan joidenkin matalahenkisyyden tukipylväiden ankarasti moittineen Huovisen huumoria: hän on aivan vanhentunut…

Niinpä taitaa tosiaan olla.

 

Uusprimitiivisyyden paluu

 

Abstraktion kautta konkreettiseen

 

Keskiajan filosofian suuriin kysymyksiin kuului niin sanottu universaalikiista: ovatko yleiskäsitteet olemassa vaiko vain yksittäistapaukset?

Kuten huomamaamme, kiistassa kosketeltiin asiaa, joka on yhä hyvin ajankohtainen: mikä on yksittäistapaus? Merkitseekö se jotakin itseään suuremman kokonaisuuden kannalta vai ei?

Mikäli olemme voineet havaita, että ruttoa sairastanut on tartuttanut toisia, tarkoittaako se sitä, että kaikki ruttotautiset tartuttavat toisia? Entä se, että ensimmäisinä ruttoon kuolleet ovat juoneet tietystä kaivosta ja myöhemminkin on käynyt ihan samoin? Onko kaivon vesi kenties myrkytetty? Kenen toimesta ja miksi?

Kuten huomataan, yleistäminen on helppoa ja sen pohjalta syntyy vaivatta sekä täydellistä typeryyttä, että myös sellaista abstraktia ajattelua, joka on vienyt ihmiskuntaa eteenpäin lapsenomaisesta ajattelusta kaikkein vaativimpiin kalkyyleihin, jotka ovat tehneet mahdolliseksi luonnonvoimien valjastamisen.

Koko ylempi henkinen kulttuurimme perustuu yleiskäsitteistä yleisimpiin eli matematiikkaan, jossa ei ole mitään konkreettista sisältöä. Sitä ei lueta ns. reaaliaineisiin, koska se on aisteilla havaittavasta todellisuudesta riippumatonta.

Itse asiassa matematiikka voidaan ajatella vain joukoksi yhtälöitä, jotka puolestaan ovat muodoltaan tautologioita. Sama asia voidaan sanoa lukemattomin eri tavoin, mutta mihin tämä perustuu: onko matematiikka jollakin tavoin olemassa muuallakin, kuin sen luoneen ihmisen aivoissa vai ei?

Tyhmyyden luonnollinen suojakeino omaa itseään vastaan on kehotus: ”Ei saa yleistää”! Yksittäistapaukset on aina ymmärrettävä omassa kontekstissaan, mikäli todella halutaan tietää, mistä niissä on kysymys.

Mutta ellemme yleistä, ajattelumme jää infantiilille tasolle. Tässä vaanivat siis toisella puolella ennakkoluuloisuuden Skylla ja toisella taas naiiviuden Kharybdis. Ulospääsy ongelmasta edellyttää, ettei mennä kumpaankaan äärimmäisyyteen.

Paradoksaalisesti voimme myös päästä nimenomaan yleistämisen ja yleiskäsitteiden kritiikittömän käytön kautta vielä paljon typerämpiin tuloksiin kuin yksittäistapauksia tarkastelemalla ja siihen rajoittumalla. Silloin tyhmyys saa seurakseen vielä vaateliaisuuden (vrt. Vihavainen: Haun pošlost tulokset).

Platon aikoinaan määritteli ihmisen yleiskäsitteitä käyttäen ”höyhenettömäksi kaksijalkaiseksi” ja sai määritelmästään kiitosta. Kuvia kumartelematon Diogenes romutti koko rakennelman kynimällä kanan ja heittämällä sen filosofien keskelle: ”Tässä on teille ihminen”!

Platon selvisi ongelmasta jatkamalla hieman eleganttia määritelmäänsä, joka muuttui muotoon ”Ihminen on höyhenetön kaksijalkainen, jolla on litteät kynnet”.

Kuitenkin kysymys yleiskäsitteiden merkityksestä ei ollut vielä sillä selvä. Höyhenettömyys on ominaista kaikille ihmisille ja samoin kaksijalkaisuus. Molemmat ovat ihmisen idean attribuutteja ja niin on myös litteäkyntisyys.

Tässä ei pohdita enemmälti ”litteyden” ideaa ja sen mahdollista problemaattisuutta. Keskeinen on kysymys siitä, onko esimerkiksi kaikki litteys jokaisessa ilmenemismuodossaan osa yleistä litteyden ideaa, vain syntyykö litteyden käsite vasta sen konkreettisten ilmentymien kautta, siis niiden jälkeen?

Keskiajalla sanottiin Platonin kannalla olevia ajattelijoita yleensä (käsite)realismin kannattajiksi ja heidän vastustajiaan taas nominalisteiksi.

Nominalistien (lst. nomen -nimi) mielestä yleiskäsitteillä eli ideoillla ei ollut omaa olemassaoloa, ne olivat vain tyhjiä äänen törähdyksiä (flatus vocis, ks. Vihavainen: Haun flatus tulokset).

Kuten jo alussa huomautettiin, kiista on yhä aivan ajankohtainen ja tällä hetkellä näyttää länsimaiden edistyksellisimmissä piireissä realismi olevan niskan päällä.

Kaikki niin sanotusti joukkokuntainen ajattelu keskittyy toimimaan yleiskäsitteillä. Sosiologia käsittelee ihmisiä ryhminä, joilla on tiettyjä ominaisuuksia riippumatta siitä, onko reaalimaailmassa mitään tällaista ryhmää.

Sosiologiset tietomme koskevat kuitenkin vain ryhmiä niitä kuvaavien edustavien otosten pohjalta arvioituina. On nykyään toisenlaistakin sosiologiaa, mutta siitä ei puhuta tässä.

Niin sanottu kriittinen teoria on nykyisen edistyksellisyyden kivijalka (vrt. Critical theory - Wikipedia. On syytä käyttää englanninkielistä versiota, koska suomenkielinen on kovin triviaali).

Tuo teoria keskittyy pelaamaan nimenomaan yleiskäsitteillä ja vaateliaasta nimestään huolimatta edesauttaa nimenomaan yleiskäsitteiden nousua keskeiseen rooliin yhteiskunnallisessa ajattelussa ja paluuta sen kautta typeryyteen.

Niin sanottu woke-ilmiö ja ”intersektionalismi” (vrt. Vihavainen: Haun helo tulokset) olisivat mahdottomia ilman ajattelun kohtuutonta painottamista yleistyksiin, mikä on suora tie normaalin, terveen järjen vastaisiin johtopäätöksiin.

Ajatelkaamme nyt konkreettista esimerkkiä. Meillä sai joku yritteliäs apurahojen kalastelija suurta menestystä projektilleen ”ruskeat tytöt”. Asian ideana oli, että ihminen, höyhentön kaksijalkainen, joka on tyttö ja samaan aikaan vielä ihonväriltään ruskea, on kahdenlaisen sorron kohteena samaan aikaan.

Johtopäätös on intersektionalismin kannalta moitteeton, mutta suomalaisessa yhteiskunnassa täysin absurdi. Millä tavalla tyttöjä Suomessa sorretaan? Miten se ilmenee aivan konkreettisella tasolla? Entä minkälaisia vaikeuksia aiheuttaa ruskea ihonväri ja millaisissa asioissa?

Naisvaltaisessa maassa, jossa naiset kadehtivat ja kilvan tavoittelevat ruskeaa ihonväriä, ei tällaisiin asioihin perustuva yritys surkutella osaansa voisi normaalin tervejärkisen ajattelun puitteissa aiheuttaa uuta kuin naurua ja korkeintaan sääliä.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Menestyshän oli ainakin vähän aikaa erinomainen ja runsaasta uhripääomaa woke-herkkyyttään testaavien keskuudessa nauttiva henkilö paistatteli julkisuuden valokeilassa ja kutsuttiin kilvan kaikkialle esiintymään, niin kirkon kun muunkin rahaa ja julkisuutta jakelevan edistysväen toimesta.

Seppo Oikkonen on tällä palstalla ansiokkaasti pitänyt yllä tietoisuuttamme siitä, miten suuressa määrin olemme palanneet tilaan, jota hän nimittää keskiaikaiseksi käsiterealismiksi.

Tämä liittyy henkiseen taantumaan ja esimerkiksi sotien aikana (eikös me nytkin sellaista eletä?) se ilmenee vaipumisena horrosmaiseen älylliseen tilaan.

Siloloin ajatellaan kuvaannollisesti sanoen vain liskoaivoilla ja pienikin ärsyke riittää herättämään zombiutetun vaistot ja saa hänet unohtamaan sen varovaisuuden, joka abstraktiin ajatteluun aina pitäisi liittää.

Onhan näistä tullut ennenkin kirjoitettua. Panen tähän vain linkin: Vihavainen: Haun yleiskäsitteet tulokset. Ja tässä vielä toinen: Vihavainen: Haun aivojemme rajoituksista tulokset.

Ylpeilevä typeryys

 

Pošlost

 

Aivan aluksi huomautan, etten ole lainaan loukkaantunut mistään kirjoittajien reaktiosta enkä kaipaa turvallista tilaa tai vastaavaa. En kirjoittanut argumentoinnin parantamisesta ruikuttaakseni, vaan ihan oikeasti parantaakseni suorituksia.

Minua saa vapaasti haukkuakin ihan niin, että nuppi tutisee, jos siltä tuntuu. Toivottavaa vain olisi, että käytettäisiin järkiperusteita. Väitteiden tulisi olla sellaisia, että ne on normaalien pelisääntöjen mukaan mahdollista osoittaa vääriksikin. Silloin niillä on arvoa.

 Mutta antaapa tämän jo olla.

En eilen löytänyt blogiani, joka koski otsikossa nyt mainittua käsitettä. Se johtui siitä, että olin hakutoiminnossa translitteroinut suhuäänteen (ш) sh:lla enkä š:llä, mikä on parempi tapa, mutta oli aikoinaan teknisesti hankala.

Tässä tämä nyt siis on. Huomautan, että kyseessä on normaali erään kielen sana, jolla ei suinkaan ole pelkästään korkeakirjallinen merkitys.  

Mikäli hieno tai ainakin nyt asiallisesti pukeutunut ja käyttäytyvä rouva näkee kaupassa sällin, joka horjuu änkyräkännissä, hän saattaa puuskahtaa ”kakaja pošlost”! Saman reaktion voisi kirvoittaa vaikkapa joku pride-kulkue runsaine dildokoristeineen.

Mutta tässä nyt käsitteen kulttuurikäytöstä. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa lukea Vladimir Nabokovin Gogol-essee.

 

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Helppohintaisuuden kysymyksiä

 

Ylpeä typeryys

 

Aikamme ei ole vailla kulttuurisia uutuuksia. Vielä noin yksi sukupolvi sitten eli suunnilleen Neuvostoliiton vedellessä viimeisiään, elettiin vielä selvästi erilaisessa maailmassa.

Vuonna 1968 huipentunut suuri kulttuurivallankumous oli jo toki ehtinyt ulottaa vaikutuksensa laajalle ja syvälle, mutta menneen maailman henki leijui yhä vahvana eurooppalaisen sivistyksen yllä, ikään kuin jalon konjakin tuoksu, joka yhä oli tyhjässä pullossa. Postmodernismi oli tuolloin vielä lapsenkengissään ja monet ottivat yhä maailman vakavasti.

Nykyisessä menossa, jota voi peilata vaikkapa lehdistön kulttuuriosastojen kautta, ei irti päästetyllä typeryydellä ja kehnouden ylistämisellä enää näytä olevan mitään rajaa. On opittu ylpeilemään kaikesta tai siis mistä tahansa eikä edes kyetä kuvittelemaan, että voisi olla olemassa joitakin absoluuttisia normeja tai hierarkioita, joita kaikkien olisi syytä kunnioittaa tai taitoja, jotka taiteilijan pitäisi hallita.

Kun jonninjoutavat nuorisoryhmät räppäävät toistelemalla sukupuolielimensä nimeä, kun käsitetaiteilijat julistavat tekevänsä hienoa taidetta, vaikka eivät kykene hallitsemaan muotoja eivätkä siihen pyrikään, kun arkkipiispa julistaa mahtipontisesti, että vihapuhe on aikamme suuri ongelma ja kun yhteiskuntapolitiikassa koskemattomaksi aksioomaksi otetaan kaikkien ryhmien määrän mukainen edustus kaikkialla, ei parodiaa enää voi tehdä.

Siitä huolimatta juuri nämä ja muut vastaavat teemat hallitsevat lehtien kulttuuriosastoja.

Asian todistavat myös osaltaan myös ne hölmöksi tekeytyvät yleisönosastokirjoitukset, joita lehdet julkaisevat kaikessa totisuudessaan, vaikka lapsikin näkee, että kyse on pilkanteosta. Kuvataiteessa rajaa parodian ja aidon välillä ei ole enää ollut herran aikoihin eikä kukaan voi tietää, onko tämä tai tuo taiteilija niin sanotusti tosissaan. Taitoja ei kukaan häneltä edellytäkään.

Kiinnostavana uutuutena voi todeta sen, että nykyään erityisesti kirkko pyrkii olemaan uuden kulttuurin kärjen tasalla. Se ajaa kaikkia muodikkaita asioita ja pelkää kuollakseen epämuodikkuuden leimaa. Tämä on tavallaan ymmärrettävää. Valheellinen mahtipontisuus on aina kuulunut kirkon toimenkuvaan, silloinkin kun se on vielä tosissaan palvellut myös uskontoa.

Vielä sukupolvi sitten kirkko joka tapauksessa keskittyi vielä melko lailla itse uskontoon. Nythän se selvästi jo häpeää koko asiaa ja pyrkii sen sijaan pysymään erilaisten yhteiskunnallisten kysymysten piirissä omaa, hurskastelevaa agendaansa noudattaen.

Mutta yksittäistapausten vatvominen ei ole erityisen antoisaa, olipa kyseessä musiikki, kirjallisuus, kirkko tai hallituksen politiikka. Kiinnostavampi on se yhteinen nimittäjä, joka kulttuurin trendejä yhdistää. Se nimittäin tuntuu suorastaan hyppäävän tarkastelijan silmille, ilman sen enempää etsimistä.

Vladimir Nabokov, ruotiessaan amerikkalaista kulttuuria, keksi jo toisen maailmansodan aikana kutsua tuota villakoiran ydintä venäläisellä sanalla pošlost.

Itse asiassa hän käytti tuossa Gogol-esseessään nokkelaa transskribointia poshlust, jossa venäläisen sanan ääntämys säilyttäen ilmaistaan myös itse asia englannin sanoin: posh + lust.

Itse venäläistä sanaa pošlost on usein käytetty esimerkkinä sanasta, jota on mahdoton kääntää. Se kantaa mukanaan niin suurta kulttuurista pakettia, että käännös jää pakostakin vajavaiseksi.

Suomentajat ovat joskus tarjonneet käännökseksi matalahenkisyyttä, itse olen joskus puhunut helppohintaisuudesta. Ne tuovat kyllä esille jotakin sanan merkityksiä, mutta eivät toki ole sen ekvivalentteja vastineita.

Wikipedian artikkeli poshlostista tuo esille muutamia näkökohtia. Kirjallisuustieteilijä D.S. Mirsky sanoo, että kyseessä on self-satisfied inferiority, moral and spiritual.

Svetlana Boym, joka postmoderniin tapaan arvioi koko käsitteen menneen maailman jäänteeksi, toteaa aivan oikein, että Poshlost’ is the Russian version of banality, with a characteristic national flavoring of metaphysics and high morality, and a peculiar conjunction of the sexual and the spiritual. This one word encompasses triviality, vulgarity, sexual promiscuity, and a lack of spirituality. The war against poshlost’ was a cultural obsession of the Russian and Soviet intelligentsia from the 1860s to 1960s.

Boym, jonka teos sijoittuu Neuvostoliiton luhistumisen aikoihin, arvioi ilmeisesti, että sellainen henkinen maailma, jolle pošlostin käsite on tärkeä, jää nyt historiaan ja joutaa jäädäkin.

James H. Billington puolestaan määrittelee käsitteen erään moraalisesti ala-arvoiseksi kuvatun kirjallisen hahmon kautta:  (he) seeks not the ideal world but the world of petty venality and sensualism, poshlost.

Esimerkit riittänevät sen ymmärtämiseen, mitä tuolla käsitteellä on tarkoitettu. Nabokov, joka varmastikin on sen tunnetuin käyttäjä, teilasi sen avulla paitsi Gogolin kuvaaman venäläisen herrasväen, myös aikansa amerikkalaisen bestseller-kulttuurin ja myös Neuvostoliiton mahtailevan valheellisuuden.

Viimemainittu oli erityisen paradoksaalinen asia, koska venäläiset Nabokovin mukaan aina olivat olleet erityisen herkkiä pošlostille ja sitä inhosivat. Saksaa he taas olivat perinnäisesti pitäneet pošlostin luvattuna kotimaana.

Lukiessani ensi kertaa Nabokovin Gogol-esseetä, ajattelin heti, että tässä asiassa me olemme venäläisten kanssa samassa veneessä.

Eikö Väinö Linnan koko tuotanto ole yhtä pošlostin paljastamista ja sille irvailua. Perinnäinen suomalainen rehellisyys ei voinut lainkaan sietää teeskentelevää valheellisuutta. Senhän myös propagandan saralla työskentelevät saivat sodan aikana pian huomata.

Rehellisyys sen sijaan puri suomalaiseen. Itse asiassa se oli tietyssä historian vaiheessa muuttunut jo sellaiseksi obsessioksi, että elämän ja sosiaalisen kanssakäymisen edellytykset alkoivat vaarantua, kun mitään ei suostuttu kaunistelemaan eikä sievistelemään.

Mutta siitä on jo aikaa. Nyt tilanne on toinen, ainakin niin sanotun yleisen mielipiteen tasolla ja sehän kyllä tarkoittaa vain sitä keskustelua, jota valtamedia käy.

Luulen, että muutos on sangen huomattava.

Paavo Haavikko kyllä puhui parodian mahdottomuudesta jo kauan sitten. Aikaa on tainnut siitä vierähtää jo lähemmä puoli vuosisataa.

Mutta itse asiassa parodia oli kuin olikin silloin vielä mahdollista.

Joillakin aloilla, kuten Neuvostoliitosta puhuttaessa, hellpohintaisuus kyllä rehotti vapaana ja sitä vieläpä lannoitettiin valtiovallan erityisellä tuella. Siitä huolimatta perinnäiset kulttuurin tavoittelemat asiat, totuus, hyvyys ja kauneus koettiin todellisiksi ja niistä luopuminen sopi vain niille, jotka tunnustivat oman alamittaisuutensa.

Itsetyytyväinen vajaamittaisuus oli tietenkin jo olemassa, sitä lienee ollut maailman sivu, mutta se ei kuitenkaan ollut vallitseva maailmankatsomus, josta poikkeaminen aiheuttaa sanktioita.

Nyt asiat ovat toisin. Substanssin sijasta tuijotetaan henkilöä ja hänen käyttämiään sanoja, ajattelun sijasta tarraudutaan tyhjiin abstraktioihin, joita kyllä riittää, ihmisoikeuksista tasa-arvoon ja vapaudesta vastuuseen.

Politiikkaa ei enää ymmärretä kilpailevien näkemysten areenaksi, siellä kilpailevat nyt keskenään vain oikeat ja väärät pyrkimykset, joista edelliset pyrkivät yleiseen onnellisuuteen ja jälkimmäiset sen vastakohtaan.

Epäilemättä olen tässä itsekin liikkunut kovin korkealla abstraktiotasolla, mutta pidän sen sallimista itselleni vaatimattomana ylellisyytenä, joka älköön tulko tavaksi.

Joka tapauksessa vanha kunnon Gogol pystyisi varmasti kirjoittamaan verrattoman kuvauksen juuri tästä meidän ajastamme ja sen itsetyytyväisestä valheellisuudesta ja hullunkurisesta helppohintaisuudesta, mutta hänen kaltaistaan me emme taida enää löytää. Sitä paitsi häntä ei taidettaisi ymmärtää lainkaan.

Itse asiassa Veikko Huovinen oli aikoinaan tällainen hahmo ja hän löysi aikanaan vielä paljon yleisöä.

Nyt sen sijaan Huovisen maine näyttää menevän alaspäin kuin lehmän häntä. Aivan hiljattain huomaan joidenkin matalahenkisyyden tukipylväiden ankarasti moittineen Huovisen huumoria: hän on aivan vanhentunut…

Niinpä taitaa tosiaan olla.

 

 

Asialinjaa

 

Argumentum ad hominem ja muita ilmiöitä

 

Olisi perverssiä loukata omaa rakasta yleisöään eli niitä, jotka yhä uudelleen jaksavat saapua tällekin sivulle ja lukea, mitä olen pannut paperille.

Tiedän, että bloggaajia pidetään Suomessa tutkimuksen mukaan kaikkein vähiten arvostettuna ihmisryhmänä vloggaajien ohella (Vihavainen: Haun bloggaaja tulokset). Niinpä erityistä syytä korskeuteen ei ole, enkä sellaiseen pyrikään. Jumalakin on ylpeitä vastaan, sanoi jo mummoni, joka ymmärtääkseni hallitsi ne asiat.

Niinpä tyydyn vain toteamaan kainosti muutaman seikan ja korostan, että se koskee vain joitakin, varsin harvoja tapauksia kaikista niistä, jotka antavat kirjoituksista palautetta tai muuten intoutuvat tällä palstalla keskustelemaan jostakin, esimerkiksi assosiaation elähdyttäminä.

Totean, että palautteen saaminen on aina iloinen asia. Olen Kanava-lehdessäkin ollut kolumnistina jo parikymmentä vuotta ja saanut palautetta ehkä noin kerran vuodessa. Netissä palaute on paljon vilkkaampaa.

Yhden ehdotuksen haluaisin kaikille keskustelijoille tehdä: miettikää aina, millainen ja erityisesti minkä tasoinen vastaus on esittämäänne kommenttiin mahdollista antaa, jos sellaista haluatte. Jos haluatte vakavaa keskustelua, esittäkää ensin vakava kysymys. Jos teiltä kysytään, vastatkaa kysymykseen.

Huomautan lisäksi, ettei yleensä kannata kuvitella kirjoittajan sanoneen jotakin sellaista, jota hän ei ole sanonut. Mikäli asiasta on epäselvyyttä, kannattaa kysyä.

Toki blogille lajityyppinä on olennaista subjektiivisuus eikä valittu tyyli aina mahdollista tarkkaa argumentointia eikä sellainen ole tarkoituksenakaan. En ole yleensä pannut tekstiini sarkasmivaroituksia, mikä lienee joskus aiheuttanut vakaviakin väärinkäsityksiä. Sille tuskin voi mitään, vitsin selittäminen yleensä pilaa sen kokonaan.

Olen monta kertaa elämäni varrella hämmästynyt sitä, miten matalaan älylliseen tasoon aikuiset ihmiset tyytyvät (ks. Vihavainen: Haun etsikkoaika ja hiipuminen tulokset). Itse asiassa aikuisten ihmisten keskustelu on kiusallisen usein matalatasoisempaa kuin lastentarhassa.

Jälkimmäistäkään ei pidä idealisoida, puutteensa ne on lapsillakin, mutta tietyssä iässä heidän älyllinen aktiivisuutensa on hyvin suurta ja myös merkkejä itsenäisyydestä voi erottaa. Lasten tekemät kysymykset ovat usein samoja kuin suurten filosofien asettamat ongelmat.

Mutta eihän lapsilla ole taitoa ajatella itsenäisesti. Ennen pitkää törmätään suurimpaan auktoriteettiin, joka ratkaisee kaiken: ”äiti sano”. Tämä vastaa vanhemman sukupolven auktoriteettihakuista laumakäyttäytymistä ja kuuluu samalle tasolle.

Lapset oppivat varhain myös emotionaalisten palkkioiden arvon. Kouluikäinenkään ei välttämättä enää elä täysin aitojen elämysten maailmassa, vaan osaa jo teeskennellä ja pyrkiä miellyttämään, myös itseään.

Epäaito sentimentalismi, jonka keskipisteenä on omien, poikkeuksllisen erinomaisiksi ymmärrettyjen tunteiden palvonta, aloittaa kehittymisensä jo varhain. Vladimir Nabokov on kiteyttänyt tämän ilmiön tunnetussa esseessään Pošlostista (vrt. Vihavainen: Haun pošlost tulokset).

Huomaan, ettei blogeissani ole kunnon esitystä tästä ilmiöstä. Puute olisi korjattava. Joka tapauksessa tuo mainittu ilmiö pyrkii nykyään myös esiintymään suurena argumenttina, joka syrjäyttää halutessa kaiken muun, matematiikasta biologiaan. Enemmistölle toki on tarpeetonta sanoa, ettei sellaisen esittäjä tietenkään ansaitse huomiota, eikä hänen omahyväisyyttään ole mahdollista järkyttää.

Kaikenlaista palautetta olen kyllä julkaissut, enkä moniin vuosiin harrastanut minkäänlaista moderointia. Valitettavasti se johti siihen, että palstalle alkoi ilmestyä kaikenkarvaisten mielenterveyspotilaidenkin tuotantoa, joka jo saattoi aiheuttaa sen, ettei monikaan enää viitsinyt vikaista koko tekstiin.

Nyttemmin olen aina silloin tällöin uhannut jättäväni julkaisematta kommentit, joissa ei ole mitään varsinaista informaatiosisältöä ja jotka ovat ainoastaan ilmaus lähettäjänsä emootioista ja/tai ongelmista. Olen myös toteuttanut uhkauksen.

Ettei kuva todellisuudesta vääristyisi, saattaa olla silti joskus tarpeen julkaista myös koko tekstien kirjoa, jossa tosiaan on aina mukana ainesta, joka ei olisi kunniaksi tarhaikäisille. Tämän aineksen jatkuva julkaiseminen tuskin kuitenkaan erityisesti hyödyttää lukijaa, joten aion vastaisuudessakin moderoida palautetta.

Muuan ikävä piirre on ”argumentum ad hominem”- tyyppisen argumentointivirheen viljely. En viitsi tässä toistaa, mitä sillä tarkoitetaan. Toivoisin tämän termin väärinkäyttäjien joka tapauksessa tutustuvan asiaan (Argumentum ad hominem – Wikipedia).

Argumentointivirheitä on, luoja paratkoon, paljon muitakin ja niiden huolimaton viljely on aika masentavaa katsottavaa. Tuntuu siltä, että aikamme on taas pahasti taantunut kohti laumavaistojen ohjaamaa käytöstä, jossa älyllinen toiminta leimautuu enemmän tai vähemmän rikolliseksi tai vähintäänkin poikkeavaksi harrastukseksi.

Me emme vielä elä totalitarismissa, mikä on tärkeää ymmärtää, mutta yhtä tärkeää on ymmärtää, että kehitys siihen suuntaan on ollut nopeaa ja lähes vailla vastavoimia. Tilanne muistuttaa yhä enemmän jatkosodan ajan ”demokratuuria”, jossa yleisen mielipiteen konsensusta ylläpidettiin myös tietyin totalitaarisen yhteiskunnan instrumentein.

Sen lisäksi kansalaisyhteiskunta oli asiassa vahvasti mukana. Silloin kansakunta oli kuolemanvaarassa, joten asialla oli perusteensa. Nyt tilanne on toinen ja se täytyy hyväksyä.

Some, huolimatta siihen liittyneistä härskeistä sensuuri-ilmiöistä, on nykyään yhä sentään mielipidevapauden henkireikä, joka pystyy tarjoamaan alustan hedelmällisellekin keskustelulle. Siihen pyrkikäämme, on sääli, mikäli alustat tuhritaan primitiivisillä purkauksilla, joiden sekaan kunnialliset ihmiset eivät enää viitsi nokkaansa työntää.

Epäyhdenvertainen suhde

 

Setämies ja pissis

 

Vladimir Nabokov, Naurua pimeässä (Камера обскура 1933, Laughter in the Dark 1938). Gummerus 2003, 276 s.

 

Tämä kirja käsittelee ikituoretta teemaa, mutta on tietenkin anakronismi käyttää siitä puhuessa meidän aikamme käsitteitä. Käytän nyt kuitenkin, koska hyviin tapoihin kai kuuluu jo olettaa että nykyaikainen lukija -joita sentään vielä on- ei ymmärrä enää edes sadan vuoden takaista maailmaa tai ymmärtää sen jotenkin väärin.

Sana ”setämies” ei nykyään enää viittaa Vanja-enon tapaisiin henkilöihin (vrt. Vihavainen: Haun setämies tulokset), vaan sellaisiin vanhempiin mieshenkilöihin, jotka tuntevat vetoa nuoriin tyttöihin, mutta torjutaan väärän ikäisinä.

 Nuo ”pissikset” huvittelevat kokeilemalla viehätysvoimaansa ja sättivät ja halveksivat omissa piireissään lemmenkipeitä ukkoja, jotka kyllä kelpaavat sugar daddyksi, mutta eivät tietenkään parinmuodostukseen, minkä biologia jo kai sanelee.

Setämies-sanan uuden, eli siis nykyisen sisällön, kuten huomattavan osan koko muutakin kielenkäyttöämme määrittelevät siis nykyään nuoret, lähes alaikäiset tytöt. Myös murrosiän juuri sivuuttaneet pojat ovat tärkeässä roolissa. Ajatelkaamme vain käsitettä MILF (mom I’d like to fuck). Se on ihan valtavirran käsite eikä slangia.

Koko yhteiskuntamme näyttää jo katsovan maailmaa teini-ikäisin silmin. Se heijastaa seksin ja sen ympärille kasvaneen valtavan bisnesmaailman merkitystä ja koko yhteiskunnan infantilisoitumista. Mutta tämä ei nyt ole tässä varsinaisena aiheena.

Vladimir Vladimirovitš Nabokov oli venäläis-amerikkalainen kirjailija, jota on luonnehdittu täysin kaksikieliseksi. Hänet teki Suomessa tunnetuksi erityisesti pedofiilistä suhdetta kuvaava romaani Lolita. Muistan, että sen aihepiiriä meillä kyllä kauhisteltiin, mutta en muista, että sitä olisi vaadittu sensuroitavaksi. Muita kirjoja sensuroitiin samaan aikaan kyllä.

Nabokovin tausta oli yläluokkainen ja moni lienee käynytkin hänen kotimuseossaan Pietarin Bolšaja Morskajalla. Se avattiin vuonna 1997, kun emigranttikirjallisuuskin oli rehabilitoitu. Isä Vladimir oli liberaalin Kadettipuolueen (KD- Perustuslailliset demokraatit) johtajia ja murhattiin Berliinissä attentaatissa, jonka varsinainen kohde oli toinen kadetti, Pavel Miljukov. Koti oli siis rikas, mutta vapaahenkinen.

Länsimaiseen kulttuurikeskusteluun Nabokov toi uuden käsitteen, joka herätti laajasti huomiota. Nerokakassa Gogol-esseessään hän selitti käsitettä ”pošlost” (Vihavainen: Haun ylpeä typeryys tulokset), jota lännessä ei tunnettu, vaikka sen mukaisesti käyttäydyttiin.

Amerikkalaiset ja saksalaiset näyttivät Nabokovin mielestä olevan erityisen alttiita tuolle ominaisuudelle, joka merkitsi helppohintaisen roskan esiintymistä syvällisyyden nimellä. Venäläiset sen sijaan kavahtivat sitä.

Itse olen joskus suomentanut pošlostin helppohintaisuudeksi, mutta ei se asian koko merkitystä tavoita. Huomattakoon, ettei kyseessä ole pelkkä intelligentsijan käyttämä termi, se sopii myös kansanihmisen suuhun ja normaaliin arkikieleen.

Kokonaisen kansan arviointi jonkin asian suhteen voi tarkoittaa tietenkin ennen muuta valtakulttuurin arvioimista. Nabokov myöntää, että Neuvostoliitto oli pošlostia tulvillaan. Kuinka sitten oli mahdollista, että venäläiset halveksivat sitä? Ilmeisesti vain siten, että he halveksivat koko neuvostosysteemiä.

Tämä voi kuitenkin olla vain hyvin rajoitetussa määrin totta. Kyllä totalitarismi pakotti laumalle omat arvonsa niin silloin kuin nytkin. Viholliseksi osoitetun kulttuurin pošlostia kyllä sopi ja sopii halveksia mielin määrin. Itsekritiikki on vaikeaa ja sodan aikana lähes mahdotonta.

Mutta tämä ei nyt ole tässä käsitellyn kirjan varsinainen sisältö tai on sitä vain rajoitetussa mielessä. Kirjan asetelma on toki irvokas: viisikymppinen (kuusikymppinen?) rikas mies hylkää perheensä ja muuttaa yhteen pissiksensä kanssa, jota hän palvoo.

Tämä taas teeskentelee suurta rakkautta ja pettää sugar daddyä mahdollisimman törkeästi. Kun setämies sokeutuu, huvittelee pissis poikakaverinsa kanssa asumalla samoissa tiloissa ja jopa syömällä samassa pöydässä.

Joskus tapahtuu asioita, jotka saavat sokean mielipuolisuuden partaalle. Kuuluu outoja ääniä, niin, jopa nauruakin? Nauraako rakastettu hänelle?

P

Ylenpalttisen harras palvonta muuttuu helposti loukatun narsistiseksi raivoksi. Petollisen rakastetun tappaminen tarjoaisi nyt suurimman tyydytyksen, mutta sokeat ampuvat huonosti.

En pilaa lukunautintoa selostamalle sen enempää kirjan juonta. Totean, että siinä on myös Hitlerin aikakautta edeltävän ajan kuvausta ajan Saksasta ja Ranskasta ja rikkaiden matkailusta.

 

Älyllisen elämän lyhyt kukoistus

 

Etsikkoaika ja hiipuminen

 

On kiinnostavaa, jos masentavaakin seurata ihmisten elämänkaarta nuoruuden älyllisestä uteliaisuudesta ja herkkyydestä keski-iän tylsyyteen ja vanhuuden höperyyteen.

Kun nuoruus puhkeaa nupustaan, se tarjoaa tuoreen kauneutensa ihmeen ohella myös älyn heräämisen ihmeen. Nuori ihminen ei lakkaa kysymästä ja ihmettelemästä ennen kuin niin sanotusti kypsyy aikuisuuteen.

Tytöt muuttuvat enemmän tai vähemmän kanamaisiksi ja pojat taas kukkomaisiksi käyttääkseni hieman rohkeaa vertausta, jollaiset kuulemma zoologisuudessaan saattavat hipoa myös laillisuuden rajoja. Itse kuitenkin koen sen asianmukaiseksi. Näinhän siinä tapahtuu.

Siinä vaiheessa, kun biologinen kypsyys on saavutettu ja sosiaalinen rooli muuttunut lapsesta aikuiseksi omien lasten myötä, siis nykyään noin 30-40 vuotiaana, on varsinainen vapaa henkinen aktiivisuus ja älyllinen uteliaisuus yleensä laskenut välttämättömään minimiin, mikä ei ole paljon.

Aikuistunut ihminen on oppinut noitumaan itselleen ymmärryksen tai oikeastaan ymmärrystä korvaavan elämyksen (kiitos tästä, Seppo Oikkonen) kaikista asioista käyttäen tiettyjä yleiskäsitteitä. Tosiasiassa ne eivät näytä enempää kuin parodian maailmasta, joka niiden avulla redusoidaan suorastaan matemaattisten kaavojen mukaan pelkiksi loogisiksi tautologioiksi.

Suurimman viisauden voi siten kokea löytävänsä mahdollisimman yleiselle tasolle viedystä yhtälöstä, joka itse asiassa kertoo vain, että kaikki on yhtä ja samaa. Maailmasta tulee paikka, jossa tarvitaan vain välineellistä ymmärrystä. Elämäntehtävä on yhtä selvä kuin tylsäkin, mutta, kuten sanotaan, elämä on.

Voihan niitä todellista intellektuaalisia ja moraalisia tarpeitaan, jos ne ovat säilyneet, yrittää korvata myös pakottamalla valtion toimesta koko kansan kumartamaan komeita tunnuksia ja pitämällä niiden edessä polvistumistilaisuuksia. Näinhän Venäjällä on nyt tehty.

Konstantin Leontjevin mielestä siinä sitä onkin evankeliumia massoille. Ne kykenevät nousemaan poroporvarillisen tylsyyden yläpuolelle vain sinänsä primitiivisen, uhrautuvan patriotismin ja militarismin kautta. Mutta jokaiselle omansa, kuten preussilaiset sanoivat.

Huolimatta siitä, että venäläisen pošlostin (ks. Vihavainen: Haun pošlost tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) eli matalahenkisyyden nykyiset mestarit ovat nykyään vallassa ja uhkaavat koko maailmaa vähämielisellä politiikallaan, rohkenen viitata Aleksandr Puškiniin, jonka teoksista olen luullut löytäväni juuri tähän tyhmistymisen ongelmaan liittyviä nerokkaita säkeitä.  Ne ovat painuneet mieleeni niin, että osaan ne jopa ulkoa.

Isänmaallisten ja muiden oikein ajattelevien ihmisten oikeutetusta harmista huolimatta siis pistän tähän pari pätkää Puškinin tekstiä ja sitten oman käännökseni. Teksti on Jevgeni Oneginista, joka kuuluu venäläisen kirjallisuuden ehdottomaan kärkeen, ainakin Dostojevskin mukaan. Lauri Kemiläinen on se suomentanutkin vaikuttavan taitavasti, mutta sitä tekstiä ei nyt ole käytettävissäni.

Kas näin se kohta menee:

Блажен, кто смолоду был молод,
Блажен, кто вовремя созрел,
Кто постепенно жизни холод
С летами вытерпеть умел;
Кто странным снам не предавался,
Кто черни светской не чуждался,
Кто в двадцать лет был франт иль хват,
А в тридцать выгодно женат;
Кто в пятьдесят освободился
От частных и других долгов,
Кто славы, денег и чинов
Спокойно в очередь добился,
О ком твердили целый век:
N. N. прекрасный человек.

Ja käännös, so frei wie nötig:

 

Se miekkonen, ken aikanaan,

ol’ nuori, sitten vanha vaan,

ken elon kylmän henkäyksen

hyvin sieti vanheten.

Ken uniaan ei pohtinut,

pohattain seuraa karttanut,

ken nuorna kerskui, korskui niin,

pääs’ rahakkaisiin naimisiin,

ol’ sitten vapaa veloistaan.

Ken kultaa, virkaa kunniaa,

sai aina kyllin ajallaan

kenestä aina sanotaan,

mies mainio on kerrassaan!

 

Mutta tarina jatkuu. Jevgeni on itse asiassa ollut pelkkä keikari ja hänen komeutensa pelkkä tyhjä kuori. Hänen lukematta jääneitä kirjojaan katsellessaan Tatjana (tuo aitouden ja sisäisen kauneuden ihme!) kysyy jo itseltään, onko koko mies pelkkä parodia?

Mutta Jevgeni ei ole sammunut, ainakaan ihan kokonaan, sillä häntä vaivaa selittämätön ikävä:

Но грустно думать, что напрасно

Была нам молодость дана,

Что изменяли ей всечасно,

Что обманула нас она;

Что наши лучшие желанья,

Что наши свежие мечтанья

Истлели быстрой чередой,

Как листья осенью гнилой.

Несносно видеть пред собою

Одних обедов длинный ряд,

Глядеть на жизнь, как на обряд,

И вслед за чинною толпою

Идти, не разделяя с ней

Ни общих мнений, ни страстей."

 

Vaan murheellistahan se ois,

jos suotta nuoruus häipyi pois,

jos petimme sen ihanteet,

ja suotta oomme uskoneet

Jos puhtahimmat aatokset

ja suloisimmat ihanteet,

on meistä kauas häipyneet,

kuin syksyn lehdet kuivaneet.

Ei sydän kestä aatella,

ett’ kaikki ois vain juhlia,

prenikkaherrain touhuja

ja joutavia juoruja,

vaikk’ yhtään ei se kiinnosta,

ei moinen puuha innosta.

 

No, Tatjanan kanssa elämästä olisi todella voinut tulla ties mitä, sanotaanko että jopa syvähenkistä, mutta nyt on mennyttä niin nuoruus, kuin sen avoinna olleet älylliset ja moraaliset mahdollisuudet. Jäljellä ovat vain loputtomien päivällisten seremoniat ja tärkeilevien typerysten itsetehostuksen palveleminen.

Puškinia on joskus sanottu ensimmäiseksi venäläiseksi intelligentiksi (tosiaankin muodossa интеллигент, mikä on läntisen intellektuellin vastine, mutta venäläisten mielestä sittenkin hieman eri asia) ja tämä runo on yksi todiste siitä. Kuvatessaan yläluokkaisen roskaväen (светская чернь) tyhjyyttä ja asettaessaan sen nuoruuden ihanteellisuuden vastakohdaksi, runoilija tekee jotakin hyvin venäläistä.

Tarkoitan sitä, että venäläisessä älymystössä on aina ollut luontainen kammo tyhjyyttään kumisevaa tekotärkeyttä ja, sanoisinko, tekoälyllisyyttä kohtaan (ei viittaa AI:hin). Intelligentsijan ihanteen vastakohtana on ollut se virallinen pošlost, matalahenkisyys, helppohintaisuus, jonka lännessä teki tunnetuksi Vladimir Nabokov kuuluisassa Gogol-esseessään (ks. Vihavainen: Haun ylpeä typeryys tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kun me nyt kauhistelemme noiden putinien ja medinskien kaameaa ”arvojohtamista”, muistakaamme, ettei se kaikkea kerro venäläisyydestä. Juuri venäläisen älymystön kyky erottaa jalot aatteet niiden varjolla tarjotusta saastasta on aina ollut poikkeuksellisen hyvä. Uskon, että se on sitä nytkin.

Olisi enemmän kuin toivottavaa, että venäläisen älymystön parhaimmistolla olisi mahdollisimman pian vaikutusta myös siihen, mitä nuo vallanpitäjät tekevät. Valitettavasti koko älymystön käsitteeseen kuuluu ikuinen oppositio, mikä tarkoittaa, että vallan kahva on sen ulottumattomissa.

Sääli. Koko maailma on nyt vaarassa.