Muuan unelma, joka petti

 

Suomi ja Englannin agonia

 

     Helsingissä toimi 1930-luvulla -ja toiminee yhäkin- keskustelukerho nimeltä ”Kesäyliopisto”. Se kokosi piiriinsä kansallista älymystöä Kekkosesta ja Vilkunasta Martti Haavioon ja L.A. Puntilaan. ”Kesäyliopiston” henki oli vahvasti suomenmielinen ja estofiilinen, mutta ei puoluepoliittisesti sitoutunut.

     Luultavasti moni yhä kuvittelee, tutkimuksista (ks. Vihavainen: Haun muuan sitkeä myytti tulokset ) huolimatta, että Saksa olisi ollut 1930-luvulla jonkinlainen suomalaisen älymystön tai yleensä Suomen esikuvamaa. Itse asiassa se oli hyvin epäsuosittu ja suomalainen lehdistö kritisoi sitä niin rajusti, että se herätti itsensä Führerin suuttumuksen.

     Mutta mikä maa sitten oli tuohon aikaan maamme kulttuurinen esikuva? Kansallinen kulttuuri oli toki arvossaan, mutta maailmankulttuurin arvostettavimmat saavutukset oli sentään etsittävä ulkomailta.

     ”Kesäyliopisto” järjesti vuonna 1937 monipäiväisen seminaarin uudessa hotelli Tornissa ja kutsui mukaan pari kerhon ulkopuolistakin henkilöä, jotta myös vasemmistoliberaalinen suuntaus pääsisi kylliksi kuuluviin. Tarkoituksena oli selvittää Suomen kulttuurista asemaa maailmassa.

     Näin syntyi vielä samana vuonna ilmestynyt ja Gummeruksen julkaisema kokoomateos ”Pidot Tornissa” (ks. Vihavainen: Haun tornin pidot tulokset ).

     Keskustelijoiden piirissä vallitsi huomattava yksimielisyys siitä, että nykyinen Saksa ja Venäjä olisivat Suomelle mahdottomia esikuvia. Ranskakaan ei ollut enää entisensä ja Skandinavian maat olivat pieniä ja muutenkin kovasti esillä.

     Yhdysvallat ei kulttuurisena esikuvana tullut lainkaan esille, vaikka siellä asui ylivoimaisesti suurin suomalainen kolonia ulkomailla. Syykin on ilmeinen. Amerikkalainen viihde ja bisnes tunnettiin liiankin hyvin, mutta sen kulttuuria tuskin kukaan piti esikuvallisena edes itse Yhdysvalloissa. Ja toki kielimuuri oli korkea.

     Sen sijaan ”vain Englannissa” tuntui monen mielestä olevan ”henkisiä sukulaisia”, vaikka sen ”hirmuaseman” maailmanvaltana ei voinut enää katsoa olevan kestävällä pohjalla. Englannin erikoispiirteisiin näytti vaikuttavan kelttiläinen aines, joka erotti sen germaanisista kansoista.

     Suomalaisten ja englantilaisten tärkeänä erona oli, että englantilaiset olivat jo niin kauan olleet ”kulttuurin auringonpaahteessa” Heillä oli veressään myös tuo kuuluisa ”cant” -englantilainen tekopyhyys, joka paradoksaalisesti teki heistä vapaita miehiä.

     Se merkitsi sitä, että ”minun on lupa tehdä itsekseni mitä hyvänsä niin kauan uin en loukkaa toisten vapautta tehdä ja tuntea itsekseen mitä hyvänsä. Siis suurin mahdollinen määrä individualismia (ja kulttuuri-ihmisen on pakko olla individualisti…”

     Tässä olikin englantilaisen mentaliteetin ratkaiseva ero saksalaiseen. Muuan keskustelija oli ollut Saksassa opintomatkalla ja kyllästynyt ainaiseen muodolliseen jäykkyyteen ja laumahenkeen.

     Kerran hän huomasi joukossa erään nuorukaisen, joka tuntui olevan koko tämän touhun ulkopuolella. ”Kun sitten kuulin, että he alkoivat solkata tuota merkillistä kieltä, jota ihailen…olin kuin kotonani… Englanti teki sen vapaaksi. Tuntui kuin olisi päässyt kasarmista merelle”.

     Keskustelun edetessä mainittiin myös mahdollisuus anglomanian leviämisestä Suomeen, jossa tosin kouluissa opetettava ruotsi ja etenkin saksa söivät mahdollisuutta opiskella englantia.

     Mahdollista toki myös oli, mettä meillä silloin ryhdyttäisiin matkimaan englantilaisuuden varjopuolia, ”ei tajuta, että englantilainen voi vaaratta olla vailla sivistystä, koska hänellä on veressään kulttuuria”, pohdiskeli muuan keskustelija. Ilmeisesti hän tarkoitti kohteliaisuutta ja herrasmiesmäisyyttä.

     Aldous Huxley oli keskustelijoille tuttu, kuten myös se ”lowbrow”-suuntaus, joka ilmeni englantilaisessa viihdekirjallisuudessa ja Englannissa opiskelleet ”puu- ja konepojat” olivat tuoneet tullessaan myös sellaisen käsityksen, että gentlemannille riittää ”hobbyksi urheilu”.

     Englanti koettiin siis useimmilla tahoilla sopivaksi esikuvaksi ja orientaatiokohteeksi suomalaisille, mutta ei sitä sokeasti ihailtu. Joka tapauksessa kansojemme mentaliteetissa ja nimenomaan individualismin arvostuksessa nähtiin yhtyeisiä piirteitä.

     Itse lisäisin niihin terveen järjen, common sense, mitä yleisesti onkin korostettu. Niin ranskalaiselle kuin saksalaiselle hengelle, venäläisestä totalitarismista puhumatta oli ominaista eksyminen hulluihin johtopäätöksiin, jonne hämäriin tai sitten liiankin selkeisiin periaatteisiin sitoutuneiden filosofien ajattelu yritti väistämättä johdattaa.

     Sellaisen vastapainona oli tervejärkisyys, joka pysytteli tukevasti maan pinnalla. Suomessa sen pohjana oli talonpoikaisuus, Englannissa taas bisnes ja tottumus asioimiseen mitä erilaisimpien kansojen ja heimojen kanssa.

     Nykyinen Englanti on kaukana 1930-luvun edeltäjästään. Tätä kehitystä, joka on koko ajan kiihtynyt  1960-luvulta lähtien on ansiokkaasti analysoinut Roger Scruton (ks. Vihavainen: Haun england, my england tulokset ).

     Se maaninen mentaliteetti, joka hylkää terveen järjen ja hirttäytyy sen sijaan abstraktiin juristeriaan, on nyttemmin päässyt vallitsevaksi myös Englannissa, kun sen todellinen mallimaa tähän saakka oli ollut Saksa, jota koko muu järkensä säilyttänyt maailma oli saattanut kauhistella (vrt. Vihavainen: Haun sievistelevät hupsut tulokset sekä Vihavainen: Haun sananvapaus hupenee tulokset).

     Kun Englanti nyt kieltää suomalaisia parlamentaarikkoja astumasta kamaralleen edes transitlennolla, perusteluna heidän ns. ”vihapuheesta” saamansa tuomiot, ollaan jo saavuttu sille absurdiuden asteelle, joka oli 1930-luvulla mahdollinen vain Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa.

     Kulttuurinen orientaatio Englantiin, jota 1930-luvulla lähinnä kaihoisasti haikailtiin, alkoi todella heti toisen maailmansodan jälkeen ja laajeni heti käsittämään myös Yhdysvallat, joka aktiivisesti pyrki hankkimaan kulttuurilleen adepteja muun muassa ASLA-stipendien avulla.

     Vielä pitkään katsottiin sivistyneinä itseään pitävissä piireissä, ettei Yhdysvalloissa ollut mitään mainitsemisen arvoista kulttuuria, mutta vähitellen sellainen lakkasikin kiinnostamasta massoja, joille alettiin tarjota valtavina annoksina lowbrow-massakulttuuria, ensin televisioon ja sitten internetin välityksellä. Samaan aikaan koko ajatus korkeakulttuurin erityisestä arvosta hiipui pois.

     Yhdysvalloissa nykyään hallitseva poliittinen suuntaus on pitkälti reaktiota siihen terveestä järjestä irtautumiseen, jolla yliopistojen humanistisista tiedekunnista lähtöisin oleva, ranskalaisperäinen älyllinen hölynpöly alkoi syövyttää koko yhteiskuntaa.

     Trumpin ja koko MAGA-ilmiön amerikkalaisuus ja poukkoileva politiikka on kuitenkin lähinnä erottanut maan niin Euroopasta, kuin yleensäkin sivistyneestä maailmasta. Se muistuttaa pikemmin sairaskertomusta kuin vakavasti otettavaa kulttuurista käännettä.

     Suomessa anglosaksinen kulttuuriorientaatio on ollut  vallalla jo kokonaisen ihmisiän, eikä sitä ole mahdollista noin vain muuksi muuttaa.

     Onnettomuutemme on, että länsimaisen sivilisaation agonia, joka aluksi näytti keskittyvän Saksaan ja Ranskaan, näyttää nyt saaneen valtaansa myös Englannin.

     Olemme anglosaksisen kulttuurin tai sivilisaation kanssa henkisesti naimisissa, mutta se, mikä meitä siihen ennen yhdisti eli individualismi, tervejärkisyys ja reilun pelin henki, alkavat olla sielläkin jo menneisyyden jäänteitä, joita lähinnä hävetään.

      Uusi maailmamme on anti-individualistinen ja orwellilainen. Ainakin Englannissa oli joku, joka ymmärsi asian jo kahdeksan vuosikymmentä sitten. Ehkä siellä yhä löytyy jokunen individualisti, joka uskaltaa ajatella omilla aivoillaan, mutta pystyvätkö he mitään muuttamaan?

 

 

Oho!

 

Anteeksipyyntöjä

 

Kenellekään ei liene salaisuus, että viimeaikaiset, median hehkuttamat anteeksipyyntövaatimukset ja syytökset ”rasismista” ovat falskia sensaatioiden tehtailua, joka perustuu vain osittain tyhmyyteen ja valtaosin vilpillisyyteen, kyvyttömyyteen ja haluttomuuteen ajatella loogisesti ja käyttäytyä arvokkaasti.

Huomaan kirjoittaneen aina silloin tällöin anteeksipyytämisestäkin, joka kuuluu keskeisiin sosiaalisiin instituutioihin.

Moukat eivät koskaan pyydä anteeksi ja sievistelevät hupsut taas tekevät sitä aivan tolkuttomasti ja aivan järjettömissä yhteyksissä.

Tässä, kuten muuallakin, ero ylevän ja naurettavan välillä on vain askel tai veteen piirretty viiva, jota tyhmä ei ymmärrä ja josta tolvana ei välitä. Vilpillinen hihamerkkijournalisti kyllä pohjimmiltaan tietää, millä asialla hän on, mutta viis veisaa kohtuudesta ja totuudesta silloin, kun luulee olevan mahdollista taas kerran edes jollakin konstilla pönkittää agendaansa.

Suomen kansainvälinen maine on tämän tason median takia kärsinyt yhä uudelleen, eikä valoa tunnelin päässä näy.

Luulen, että kyseessä on taas muuan kansallinen erikoisuutemme. En pysty kuvittelemaan mitään toista maata, jossa vastaavat ”sensaatiot” olisivat edes mahdollisia. Toki niin sanottu poliittinen korrektius on jo aikaansaanut uskomattomia näytelmiä monissa maissa, mutta ne ovat yleensä liittyneet sensuuriin, eivätkä nyt sentään maan kansainväliseen maineeseen ja sen tuhrimiseen.

Koko ajatus koko kansan tai valtion anteeksipyynnöistä jonkin kuvitellun ”rasismin” takia on nimenomaan Suomessa aivan absurdi ja sen säännöllinen nouseminen yhä uudelleen ihan oikeaksi kansalliseksi puheenaiheeksi voidaan selittää, paitsi median tarkoitushakuisella valehtelulla, myös sillä, että osalla kansaa on tietty taipumus vastaanottaa juuri tuollaisia syytöksiä.

Uusimmat kohut, kuten niitä edeltävätkin, ovat siinä määrin typeriä ja falskeja, ettei niitä viitsi enää ruveta pöyhimään. Sen sijaan voisi miettiä anteeksipyynnön merkitystä yleensä.

Siinähän toki on ja ainakin on ollut tietty ylevä sisällyksensä, ja toisaalta myös kevyempi versio, joka kuuluu kaiken hienostuneemman sosiaalisen kanssakäymisen ytimeen.

Anteeksipyyntö ja anteeksi saaminen sellaisenaan kuuluvat toki myös uskontomme ytimeen. Asian falski profanointi on sitäkin valitettavampaa.

Mutta tässä nyt itse asiasta, ennen noita niin sanottuja kohuja:

 

maanantai 1. lokakuuta 2018

Anteeksi

 

Anteeksi

 

Joskus tulee miettineeksi sitä, miten eri tavalla eri kielissä saatetaan vaikkapa kiittää tai pyytää anteeksi.

Ainakin etymologisesti terminologia on monissa maissa hyvin kirjavaa, vaikka eivät kai ihmiset normaalisti ajattele lainkaan, mitä heidän lausumansa sanat alun perin ovat merkinneet ja yhäkin itse asiassa merkitsevät.

Esimerkiksi vanha sakraalinen kerrostuma on taidettu jo kaikkialla unohtaa.

Ajattelen vaikkapa sitä, että kun venäläinen kiittää, hän itse asiassa pyytää Jumalaa pelastamaan sen, jota kiitetään: spasi (tebja)bo(g)!

Myös ranskan merci lienee tässä yhteydessä pakko ymmärtää Jumalalle osoitetuksi pyynnöksi armahtaa se henkilö, jota kiitetään. Myös grazia, gracias ovat armoa tarkoittavia sanoja, vaikka kiittäjä ei itselleen sitä rukoilekaan (sola gratia, propter Christum). Ehkä hän kiittää vain Jumalan armoa, kun on saanut kohdata näin mainion ihmisoletetun tai jonkin muun myönteisen asian.

Balkanilla käytetty hvala sen sijaan viitta kehumiseen, mitä kaiketi myös suomen kiitos tarkoittaa: oletpa hyvä ihminen, ylistän sinua sen takia! Entäs viron aitäh? Ettei vain tulisi auttamisesta? Tänu viittaa ansioihin, sitähän käytetään myös sellaisissa yhteyksissä, jotka suomessa hoidetaan sanalla ansio. Sama se lienee myös thanksin kohdalla ja samaa kantaa kai ruotsin tack myös on.

Hyvästellessä toivotaan yleisesti Jumalan varjelusta ja seuraa (jumalaga, adios, adieu jne.) Venäjässä sen sijaan pyydetään anteeksi niiltä, joista erotaan: proštšajte! Se on vain toinen muoto sanasta prostite, mutta mitäpä se oikeastaan mahtaa tarkoittaa?

Enpä tiedä, mutta nykyäänhän tuskin kukaan enää ajattelee sen alkuperäistä merkitystä. Sama, jos sanoisi englanniksi by-by, joka ei taida tarkoittaa mitään. Vai viittaisiko se siihen, että pikkuhiljaa (by and by) tässä vielä lähestyy uuden tapaamisen hetki?

Muuan tuttavani hauskuttaa usein seuruetta sanomalla izvinite za kompaniju! Anteeksi, että olin seurassanne ja tuo siis siinä näkyviin hyvästelyn vanhan merkityksen.

Mutta tuo anteeksipyyntöhän viittaa suomessa alkumuotoon anne, jotakin toivotaan itselle ystävällisesti annettavan eli uhrattavan ystävyyden, yleisen Jumalan rakkauden tai ties nyt minkä nimissä, ilman ansioita joka tapauksessa.

Venäjässä on myös mahdollista anteeksipyytää sanalla izvini(te)!, mikä tarkoittaa pyyntöä päästä vapaaksi syystä (vina) ja se siis on aivan sama kuin saksan entschuldigen!  tai viron vabandage! Mitäs ursäkta sitten tarkoittaa? Pois päästämistä kai sekin?

Englannissa ollaan murheellisia eli sorry, mikä siis merkitsee vilpittömyyden vakuuttamista. Voisihan teko ollakin tahallinen, jolloin surun asemasta siitä seuraisi vahingonilo.

 Suomessahan on nykyään ruvattu sanomaan valitan!, mikä on merkitykseltään sama kuin saksan tut mir Leid, sekin yksi sorry-vakuutuksen ilmaus.

Muuten, yhä useammin huomaa, ettei ihminen haluakaan sitoutua juuri henkilökohtaisesti valittelemaan, vaan toteaa vain, että asia on vain noin yleisesti ikävä ikävä: saksassa sanotaan toteavasti: Entschuldigung,. Venäjän izvinjajus on mielestäni sekin vähän vähemmän persoonallinen kuin izvini(te), vaikka onkin ensimmäisen persoonan verbi. Siinähän ei pyydetä toiselta mitään, vaan ainoastaan todetaan oma (ansiokkaasti kohtelias) käytös.

Muistelen jostakin lukeneeni, että moinen rappioilmiö tuli venäjään vasta ensimmäisen maailmansodan tienoilla. Jonkinlaista bolševismia sekin?

Romaaniset pardon, perdone ovat armonpyyntöjä ja venäjän vinovat toteaa, että minähän se syyllinen tässä olin. Norjassa sen sijaan julistetaan kopeasti, etten minä syyllinen ollut: unnskyld! Se lienee usein totta, mutta ainakin minusta siihen tuppaa tulemaan se sävy, että kyllä se toinen osapuoli on asiassa vähintäänkin juuri epäilyksenalainen. Näinhän asiat matoisessa maailmassa usein ovatkin.

Niin tai näin, mutta kiittäminen ja anteeksipyyntö vanhoilla, perinteisillä termeillä taitaa nykymaailmassa olla vähän passé. Niinpä käytetäänkin mielellään anglosaksisia termejä, jotka koetaan neutraalimmiksi tai sitten väännetään muuten sanoja, jotka koetaan turhan juhlallisiksi.

Mutta tämähän nyt on aivan epätieteellistä jahkailua, toivon, ettei kukaan sen takia ´nosta esimerkiksi oikeusjuttua, ryhmäkannetta tai vastaavaa. Anteeks vaan ja sori siitä.

 

Gefundenes Fressen

 

Seurustelusta ja sen edistämispaketista

(Für 3 Abende voller literarischer Entdeckungen und kulinarischer Highlights, Die Zeit)

 

Kun ihmiset kohtaavat, he yleensä pyrkivät jollakin tavoin kommunikoimaan eli tekemään toisten kanssa yhteiseksi jotakin omaansa hengen maailmassa (lat. communis, yhteinen). Moni suomalainen kyllä mieluummin kääntää katseensa johonkin toiseen suuntaan.

Nykyaika tuntee jos jonkinlaista chattia, talkkia, debattia ja ties mitä. Netissä se tapahtuu usein karkealla tasolla, joka näyttääkin kauhistuttavan niitä turvallisen tilan etsijöitä, joita nykymaailma on pullollaan.

Toki kommunikoinnissa on erilaisia tasoja ja asteita moneen tarpeeseen. Kaikkea ei kannata yrittää tunkea samaan muottiin ja mitata samoilla mitoilla, jos nyt mittaamista yleensäkään pidetään tarpeellisena tai mahdollisena joka asiassa. Sekin tuppaa unohtumaan nykyihmiseltä, joka sielultaan on yhä amerikkalaisempi.

Vanha saksalainen ja muillekin sopiva ajatelma toteaa: Das Tier frisst, ein Mensch isst, aber ein zivilisierter Mensch speist. Eläimet syövät, ihmiset ruokailevat tai nauttivat ruokansa ja sivistyneet ihmiset aterioivat.

Eipä sikäli, kyllä ihmisetkin usein ja jopa useimmiten vain tankkaavat, ahmivat, särpivät, ahnehtivat, märehtivät ja niin edelleen. Kuitenkin ihmisen erikoisuuksiin kuuluu, että hän on kohottanut myös syömisen taiteeksi, silloin kun se parasta on.

Aterioinnissa näet piilee mahdollisuus sekä älyllisen, että emotionaalisen kommunikaation yhdistämiseen optimaalisella tavalla, mikä kohottaa tapahtuman arvokkaammaksi kuin sen osien summa.

Jo Platonin pidoissa (vrt. Vihavainen: Haun platon pidot tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), tapaamme seurustelun sellaisella tasolla, jota voi nimittää erityisellä sanalla konversoinniksi (ransk. conversation, saks. ym. Konversation jne.). Ruotsissa tietosanakirjojen nimi on perinteellisesti ollut Konversationslexikon.

Sanan kantana latinassa on verbi vertere, kääntyä ja etuliite con viittaa joko yhteyteen tai vahventaa pääsanaa. Kaiketi siis sana alkuperäisessä merkityksessään viittaa vastavuoroiseen kääntymiseen toisten puoleen.

Kyseessä ei siis saa olla monologi. Vastavuoroisuus on olennaista. Toki tunnemme historiasta myös pitkiä monologeja, joita on nimitetty pöytäpuheiksi, Tischreden. Niitähän on julkaistu sekä Lutherilta että Hitleriltä. Kiinnostavaa niitäkin on lukea, mutta ei niistä kannata opiksi ottaa, mikäli ajatellaan, että niiden esittäjät ihan oikeasti pitivät niin pitkiä puheenvuoroja.

Tohtori Samuel Johnson, perienglantilainen älykkö ja originelli sanoi aikoinaan, että ravintolan pöytä on inhimillisen onnen valtaistuin (ks. Vihavainen: Haun cheshire cheese tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tämän onnellisuusnäkökulman (joka itse asiassa jo sisältää sangen monimutkaista problematiikkaa, vrt. Vihavainen: Haun onnea, lykkyä ja tuuria tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ohella sai konversaatio, seurustelu jo varhain myös tärkeän sosiaalisen merkityksen, kun sievistelevät hupsut ja monet muutkin kehittivät siitä sosiaalista leikkiä ja jopa peliä.

Vanhimman Suomessa ilmestyneen aikakauslehdenkin nimi oli Om konsten att rätt behaga. Pelkästään tämä asia kertonee meille jotakin tuon käsitellyn asian merkityksestä. Toki siihen liittyi myös potentiaalisesti suuria rahallisia arvoja, jotka realisoituivat tyttärien edullisissa naimiskaupoissa.

Saattaapa olla niinkin, että seurapiireissä seurustelun varsinaisesti intellektuaalinen aines sai antaa tilaa aivan pinnallisille nokkeluuksille ja etukäteen harjoitetuille hurmaamiseleille. Saattoi olla tärkeämpää vaikkapa lausua kauniisti jokin ranskankielinen fraasi kuin edes ymmärtää sen tarkoitusta.

Joka tapauksessa voidaan todeta, että esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa ja varmaan monessa muussakin maassa konversaatio muuttui helposti satojen sääntöjen rasittamaksi seuraleikiksi, jossa tuskaisina pyrittiin mahdollisimman täydelliseen suoritukseen ja kammoksuttiin jokaista mahdollista virhettä.

Ainakin joidenkin kuvausten mukaan tällainen muodollisuus poikkesi Venäjän vastaavasta instituutiosta, jossa päästiin pakottomaan ja miellyttävään yhteiseloon. Varmuuden vuoksi huomautan, että vastustan jyrkästi ja ehdottomasti Putinin laitonta hyökkäyssotaa.

Aina silloin tällöin ostan Die Zeit-lehden irtonumeroita. Lehtihän on täyskokoista sanomalehteä muistuttava viikkolehti, joka ilmoittaa olevansa Wochenzeitung für Politik, Wirtschaft, Wissen und Kultur. Usein siinä onkin erinomaisia juttuja, jollaisia on Suomen ns. laatulehdistä turha etsiä.

Nyt pisti silmääni lehden oma mainos, jossa tarjottiin paketteja nimeltä Das literarische Menü. Kyseessä on kolmen konversaatioillallisen (literarische Soiree) paketti, joka sisältää kirjallisuus- ja kysymyskortteja, joissa on jännittäviä Zeitin toimituksen luomia ajatteluärsykkeitä (Denkanstössen) ihmisenä olemisesta, rakkaudesta ja muistamisesta. Ne johdattelevat seurustelua fantastisella tavalla (auf fazinierende Weise).

Lisäksi paketissa on hienostuneita (raffinierte) kolmen ruokalajin ruokalistoja, jotka on helppo valmistaa ja lisäksi vielä jännittäviä (anregende) Zeit-lukuvihkoja, joissa kerrotaan kirjailijoiden, teosten ja teemojen taustoista…

Nyt paketti maksaa 59,95 euroa ja lisäksi 4,95 euron postimaksun. Tilatkaa osoitteesta shop.zeit.de/litmenue .

Minä taidan jättää tilaamatta, mutta ihailen kyllä lehden toimituksen rohkeaa ja varsin epäsovinnaista ideaa. Kun lukutaito, keskustelu ja jopa ruokailu ovat nyt yleensä rappeutuneet hyvin lähelle eläimellistä tasoa, jota vieläpä ihannoidaan, on tässä kyllä jotakin pysähdyttävää, vaikka amerikkalainen helppoheikki tuleekin mieleen.

Saksan yli 80 miljoonasta ihmisestä varmaankin löytyy muutamia tuhansia Zeitin lukijoita, jotka ovat aina haaveilleet intellektuelleiksi tulemisesta, mutta eivät ole tienneet, miten se tapahtuu. Nyt on tarjolla valmis paketti askelkuvioineen, joten onnistuminen on nopeaa, helppoa ja varmaa.

Näinhän se 50-luvun Tanssikurssi-kirjanen mainosti itseään. Sama firma tarjosi myös Lemmenkoulu-teosta, jossa opetettiin alan salaiset taidot suutelemisesta lähtien vai oliko se nyt sinne päätyen. Minä tilasin vain tuon ensinmainitun.

En ole ihan varma siitä, voisiko myös New York Review of Books tarjota vastaavia paketteja. Oma Kanavamme tuskin voisi, potentiaalisten ostajien joukko taitaa olla niin pieni. Kulttuurivihkoista en mene sanomaan. Itse asiassa se voisi sinne sopia mainiosti: opi perusasiat laulaen ja leikkien!

No, epäilemättä koko ajatus on aika hullunkurinen, mutta silti se tuntuu jotenkin kiehtovalta. Ettäs keksivätkin tällaisen tavan tukea lukijoiden pyrkimyksiä älyllisen tasonsa korottamiseen. Ainakin tämä kertoo siitä, että Zeitin toimitus arvostaa kirjallista älymystöä, myös rahallisessa mielessä.

Sekään ei ole mikään itsestäänselvyys. Muistakamme Leninin sanat siitä, ettei älymystö ole kansan aivot, vaan sen paska (говно, sit venia verbo).

Mitä enemmän tuota tarjousta ajattelee, sitä kiinnostavammalta se tuntuu. Mitä ihmettä noissa korteissa oikein lukee? Mitä se toimitus on oikein keksinyt ajattelumme ja makumme kehittämiseksi? Jos joku tilaa sarjan, voisin varmaankin tulla mukaan koekäyttäjäksi.

 

Tyyliasioita

 

Kukin tyylillään

 

Le style -c’est l’homme même -tyyli on ihminen itse, sanoi joku ranskalainen. Kuuluuko tämän lauseen tai itse ideankin alkuperäinen isyys Blaise Pascalille vain Georges Buffonille, ei ole mielestäni erityisen kiinnostavaa, tuo tyylille annettu valtava merkitys sen sijaan kyllä. Sekin voi oikeastaan merkitä päinvastaisia asioita.

Pascal oli niitä varhaisia ajattelijoita, jotka porautuivat niin syvälle ihmisen psyykeen introspektion keinoin, ettei jälkimaailma ole kyennyt panemaan paremmaksi. Toki Pascalin ajan sosiaaliset instituutiot olivat toiset kuin nykyään.

Teeskentelyä maailmassa ainakin riitti ja sievistelevät hupsut yrittivät nostaa itseään kunniaan. Nero ei voinut jäädä tuolle tasolle, sillä hänen intohomonaan ei ollut kuulua joukkoon, saati laumaan.

Pascal ei kuulunut muodikkaisiin hupsuihin, vaan sijaan arvosti totuudellisuutta, hänen mukaansa luonnollinen tyyli ihastutti (ainakin häntä) tavattomasti: kun odotti kohtaavansa vain kirjoittajan, pääsikin tapaamaan ihmisen.

 Tästä toki seuraa, että kun halusi löytää kirjoituksen takaa ihmisen, törmäsikin vain sanoihin, rakenneltuun teennäisyyteen. Silloin tyyliä oli luotu korvaamaan luontoa, kuten naiset saattavat tuntitolkulla käyttää aikaa naamioituakseen ennen näyttäytymistään julkisuudessa.

Kysymys tyylistä on nyttemmin myös länsimaisessa sosiologiassa noussut suureksi teemaksi etenkin juuri Ranskassa, jossa Pierre Bourdieu askarteli paljolti tämän aiheen parissa.

Bourdieulla tyyli näyttää ainakin minusta nousevan suorastaan elämää suuremmaksi -se ei enää ole ihminen itse, vaan oikeastaan enemmän, se on sosiaalinen instituutio, joka määrittelee ihmisen. Kyvyt ja valmiudet erotella ja erottautua sijoittavat sitten ihmisen omalle paikalleen -ainakin standardisoidun laumaihmisen.

Oleellista ei siis ole yksilön kyky ajatella sellaisenaan, saati hänen moraalinen tasonsa, vaan hänen tapansa ja valmiutensa suhtautua asioihin, mikä mahdollistaa hänen sijoittumisensa paikalleen yhteiskunnan hierarkioissa, jotka rakentuvat erottautumiselle, distinktiolle.

1900-lukua nimitettiin usein tavallisen miehen vuosisadaksi. Kun massat nousivat esille ja koulutuksen vallankumous veti mukaansa kaikki kansankerrokset, lakkasivat vanhat säätyläisyyden perinteet vaikuttamasta yhteiskunnassa tai ainakin niiden merkitys heikkeni suuresti.

Tapahtui myös tapojen vallankumous, yksinkertaisuudesta ja asiallisuudesta tuli normi. Järki sai ratkaista kaikkien ihmisten väliset asiat.

Tämä vuosisata on ollut yhä enemmän tavallisen naisen vuosisata. Naisten poliittisen ja yhteiskunnallisen vallan lisääntyminen on merkinnyt myös kulttuurisen hegemonian muuttumista hyvinvoivissa länsimaissa.

 Rationaaliselle argumentoinnille annetaan nyt yhä vähemmän tilaa ja merkitystä. Akateemisissa piireissäkin tutkimukset yhä useammin koskevat sitä, miltä asiat jonkin mielestä näyttävät tai ovat näyttäneet. Rationaalisuudella on yhä vähäpätöisempi rooli niin tutkimuskohteena kuin välineenä.

Tämä ilmenee erityisen räikeänä sellaisissa puoliakateemisissa muodeissa, kuin ns. woke, joka on silkkaa poseeraamista. Sitä ei kannata kunnioittaa ajattelun nimellä, koska se ei pelaa enempää muodollisella logiikalla kuin empiirisillä päättelysäännöillä, vaan sen sijaan yksittäisillä sanoilla ja symboleilla sekä emootioilla.

Niissä piireissä, joissa tilanne on tämä, voitaisiin oikeastaan jo yhtä hyvin kokonaan lopettaa normaalin käsitteisiin ja logiikkaan perustuva argumentointi ja sen sijaan käyttää vain emoji-kommunikointia kirjoituksessa. Ääntä käytettäessä riittäisivät murina ja kannustava/ihastunut kiljunta, siis kulloinkin aina oikeassa paikassa, luoja nähköön.

Tuon oikean paikan ymmärtäminen juuri kuuluu siihen sosiaaliseen pääomaan, jota nykyisessä kulttuurissa ennen muuta tarvitaan. Tyylitietoisuus on olennainen osa habitusta. On osattava nauraa ja erityisesti itkeä oikeissa paikoissa, pöyristyä, vaatia turvallisia tiloja ja niin edelleen.

Perinteinen aikuinen käyttäytyminen alkaa olla yhä epäilyttävämpää trendisettereiden piirissä. Sen sijaan on kehitettävä sensitiivisyyttä äärimmilleen, kuten se entinen prinsessa, joka joutui nukkumaan herneen päällä.

Poliittinen myrsky voidaan nostaa ilman vähäisintäkään todellista syytä. Sen potkaisemiseksi käyntiin riittää vaikka maaliksi valitun poliitikon kravatti tai jonkun käyttämä väärä sana.

 Mitättömästäkin aiheesta voidaan paisutella niin suuri ongelma, etteivät sen valtavuuden kuvaamiseen adjektiivit enää tunnu riittävän. Yhteisöjen paine on niin suuri, ettei kukaan yhteiskunnalliseen hyvien kerhoon lukeutuva uskalla hullullekaan asialle nauraa ja päinvastoin ne, jotka nauravat, asemoivat samalla itsensä oikeamielisten leirin ulkopuolelle.

Nämä tulivat mieleeni seuratessani Teemu Keskisarjan esiintymisiä eduskunnassa. Hänen ulkoinen habituksensa on niissä aina ollut tahallisen huolimaton ja hän on käyttänyt värikästä kieltä, jonka on varmasti tiennyt ärsyttävän kaikkia sievisteleviä hupsuja.

Keskisarjaa olenkin verrannut mielessäni Matti Klingeen, mikä ehkä auttaa ymmärtämään heidän molempien sosiaalista roolia. Klinge, joka oli mainio alansa asiantuntija ja intellektuelli, raivostutti yhä uudelleen niitä, jotka eivät voineet sietää hänen tahallisen paisuteltua pitäytymistään puolen vuosisadan takaisiin tai vanhempiin käyttäytymisnormeihin.

Uskoakseni kyseessä oli pitkälti aivan tietoisesti ylläpidetty rooli, jonka tarkoituksenakin oli nimenomaan ärsyttää, raljeerata, kuten tässä tapauksessa voisi sanoa, ellei nyt sitten peräti käytetä sanaa epateerata.

Klingen tapa erottautua oli kuitenkin sellainen, jota etenkin naisväki saattoi ihastella ja siihen samaistua. Akateemisiin piireihin kuuluminen oli sitä hienompaa, mitä enemmän siellä oli Klingen tapaisia herroja. Klinge kuului niihin, jotka saivat yleisöltään myrskyisät aplodit silloinkin, kun he puhuivat pelkkää roskaa. Toki Klinge osasi pitää erinomaisiakin puheita, mutta en puhu nyt siitä.

Klinge assosioitui hienoihin ja jopa ylhäisiin piireihin ja asioihin ja katseli myös tutkimuksissaan maailmaa ns. parempien ihmisten näkökulmasta. Monia rahvaan näkökulman edustajia se raivostutti.

Myös Keskisarja on alansa erinomainen asiantuntija, joka nykyään näyttää monia aivan hämmästyttävässä määrin raivostuttavan. Tutkimuksissaan hän on nimenomaan rahvaan näkökulman etsijä ja esittäjä ja tässä suhteessa hänen aiheuttamiaan reaktioita kannattaa verrata Tuntemattoman sotilaan aikoinaan saamaan vastaanottoon.

Tuntemattomasta sotilaasta, joka aikansa parempien piirien mielestä oli ala-arvoinen ja historiaa väärentävä tekele, tuli ennen pitkää eräänlainen Suomen kansan raamattu, jossa monien mielestä oli nimenomaan sanottu se oikea totuus, johon ei ollut mitään lisättävää. Liioitteluahan se oli, mutta kirja oli tavattoman tärkeä ja arvokas, sillä se antoi äänen sillekin, jolta se oli vaiennettu.

Keskisarjan pienten eduskuntapuheiden aiheuttaman reaktion rajuutta ei kuitenkaan kannata etsiä hänen tutkimustensa otteesta ja tyylistä. Avain koko asiaan on mitä ilmeisimmin itse esiintyjän tyyli ja sananvalinnat. Kyseessä on tahallinen raljeeraus, kiusanteko esimerkiksi niille, jotka rakentelevat itselleen muodikasta woke-identiteettiä ja yrittävät yhtä falskisti kuin tarmokkaasti tehdä rotuerottelusta ja orjakaupasta suuren kansallisen painolastin myös Suomen kansalle…

Koska Keskisarjan käytös loukkaa monen yritystä kuulua ns. parempaan väkeen yliopistokoulutuksensa perusteella, on hänen oppineisuuttaan ja aikaansaannoksiaan yritetty vähätellä aivan olemattomin perustein.

Toisaalta hänen pikku puheistaan on yritetty tehdä suuria skandaaleja ja pöyristyä koko ammattikunnan puolesta sillä perusteella, että hän muka ”kapaloi rasismia näennäistieteelliseksi analyysiksi”, ikään kuin muutaman minuutin eduskuntapuheilta olisi vaadittava tieteellisiä kriteereitä.

Kun Keskisarja hiljattain lausui puheensa lomassa erään aivan tietyn yksittäisen sanan, yritettiin asiallisesti aivan viattomasta ja hieman hupaisasta pikku puheenvuorosta peräti leipoa hyökkäys, jonka tarkoituksena oli normalisoida rasistista puhetta. Historiantutkimuksen etiikkaa siinä kuulemma loukattiin ja käyttäydyttiin jopa pelkurimaisesti…

Olipahan melkoinen suoritus parin minuutin eduskuntapuheelta. On pakko sanoa, etten ihan tällaista odottanut tapaavani Suomessa, jossa kyllä on nyttemmin saanut tottua näkemään kaikenlaista. Mitähän me vielä saamme nähdä…?

Asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Atte Arffmanin ja Antero Holmilan puheenvuoroon Suomen kuvalehdessä 6.10.2023 ja tietenkin itse Teemu Keskisarjan puheenvuoroon, joka löytyy netistä. Ne puhuvat puolestaan.

Me elämme uutta aikaa, sanoi runoilijanero Saarikoski aikoinaan. Tämä kyllä pätee yhä.

Rapakon takaa

 

Sievistelevät hupsut vai uustotalitarismin airueet?

 

Tilasin aikoinaan kolmisenkymmentä vuotta lehteä nimeltä The New York Review of Books (NYRB), jota joskus olen nähnyt maailman parhaaksi kulttuurilehdeksikin nimitettävän.

Sitä sopi verrata vaikkapa The Times Literary Supplementiin, joka aikoinaan tilattiin instituuttiimme tai sitten hieman snobbailevampaan London Review of Booksiin.

Näin reippaasti vapaalla kädellä piirtäen NYRB oli arvostuksissaan selkeän liberaali kuten nämä muutkin. Sen mielenkiinto kohdistui vahvasti humanistiselle puolelle ja sen lisäksi politiikkaan. Juutalaisten historia ja nykyisyys olivat vahvasti läsnä ja mitäpä muuta New Yorkissa ilmestyneeltä high-brow-lehdeltä olisi voinutkaan odottaa.

TLS oli hengeltään selkeän brittiläinen tai englantilainen ja jatkoi kunnialla vanhaa common sense-perinnettä. Se oli myös hyvin kiinnostunut muustakin kuin humanistisesta alasta ja seurasi enemmän myös luonnontieteen uutuuksia. Sovjetologiakin kiinnosti sitä kovasti ja parhaat uutuudet esiteltiin aina nopeasti ja asiantuntevasti alan eksperttien voimin.

London Review sen sijaan tuntui enemmän kirjalliselta lehdeltä ja siinä oli aistivinaan vielä Bloomsburyn älyköiden hajua. Sen toimituskin oli siinä lähellä, Tavistock Squarella, yliopiston vieressä. Verrattuna TLS:ään lehti vaikutti elitistisemmältä eli viis veisasi terveestä järjestä, mikäli tuli tilaisuus sitä uhmata.

Nuo luonnehdinnat perustuvat vain joskus saatuihin vaikutelmiin, joilla ei ole sen kummempaa arvoa, ovatpahan subjektiivisia tuntemuksia sellaiselta henkilöltä, joka on täysin irrallaan tuosta ympäristöstä, eikä siis edes ymmärrä sisäpiirin juttuja ja käsitteitä.

Joka tapauksessa säännöllinen tuttavuus noiden lehtien kanssa antoi jonkinmoisen käsityksen siitä, mitä suuressa maailmassa on meneillään. Eipähän ainakaan tarvinnut paikallisista aviiseistamme sitä tavailla ja arvailla.

Muuten, olen havaitsevinani, että noiden lehtien linja ja kiinnostuksen kohteet ovat viimeisten viidenkymmenen vuoden mittaan muuttuneet, mikä lieneekin väistämätöntä. Esimerkiksi TLS ei enää ole yhtä yleistieteellinen julkaisu, kuin se vielä joskus 1980-luvulla oli. Se alkaa olla yhä kirjallisempi. Tai sitten vain kuvittelen.

1980-luvulla mikään näistä lehdistä ei tullut suomalaisiin kirjakauppoihin, mutta ne olivat luettavina esimerkiksi yliopiston opettajien kahvihuoneessa. Ei niitä tarvinnut sielläkään jonottaa.

Joskus parikymmentä vuotta sitten lopetin NYRB:n tilauksen ja olen sen jälkeen ostanut vain irtonumeroita saadakseni käsityksen siitä, mikä älymystöä Nykissä puhuttaa.

Nyt sitten ostin taas NYRB:in, joka on päivätty 25.5.2023. Mitäpä siitä voinee oppia?

Kirjallisuusjutut jätän yleensä lukematta, koska anglosaksinen kaunokirjallisuus ei enää Orwellin jälkeen ole oikein jaksanut minua kiinnostaa. Mutta tunteehan lehti muunkin kirjallisuuden.

Pidän suurena plussana sitä, että lehdessä on laaja juttu sellaisestakin vähäistä uutisarvoa omaavasta tapahtumasta kuin Eckermannin muistiinpanemista keskusteluista Goethen kanssa. Tämä lähes 700-sivunen kirja on nyt taas ilmestynyt englanniksi pehmytkantisena. Meillä eivät ns. kulttuurisivut taitaisi noteerata tällaista tapahtumaa? Onkos kirjaa edes käännetty?

Toinen kiinnostava historiajuttu koskee kirjaa, joka käsittelee erästä tunnettua haaksirikkoa vuonna 1682 ja Samuel Pepysin, tunnetun päiväkirjurin ja amiraliteetin virkamiehen suhdetta tuohon tapahtumaan. Aiheesta on kirjoitettu kiinnostavalta vaikuttava kirja, jossa näköjään tulevat hyvin esille tuon ajan merenkulun erityisongelmat.

Venäjää koskettelee yksi artikkeli, joka käsittelee balettia, joten harppaan sen. Luettavaksi jää joka tapauksessa paljon enemmän ainesta, kuin ehdin tai jaksan lukea.

Ajankohtainen on artikkeli bioteknisestä teollisuudesta ja siinä pyörivistä miljardeista: Saving Lives and Making a Killing. Epäilemättä ala on nykyajan innovaatioiden kärjessä ja juuri sieltä voi nyt ammentaa supervoittoja. Siinä on myös hyvin monien ihmisten henki panoksena. Pidätellään henkeä.

Ajan uusimpi suuntauksia käsittelee Adam Hochschildin juttu nimeltä History Bright and Dark. Siinä kerrotaan toisaalta ”sävyltään republikaanisesta” Hilldale 1776 oppikurssista ja siitä, miten koko ns. woke-kulttuuri on tuomittu ja jopa kielletty monin paikoin Amerikassa. Jotkut ovat sen sijaan tuon ideologian hyväksyneet ihan virallisesti. Hillsdale on college, joka toteuttaa isänmaallista, traditionaalista opetusta ja kieltäytyy kansallisesta katumuksesta.

Sen vastapainoksi on syntynyt 1619-projekti. Tämä vuosiluku viittaa puolestaan siihen, että ensimmäinen orjalaiva tuli Amerikkaan tuolloin, jo vuotta ennen ns. pyhiinvaeltajaisien saapumista. Hulu-niminen projekti on tuottanut dokumenttisarjan, joka käsittelee historiaa tästä näkökulmasta.

Kirjoittaja ei kätke asenteitaan, vaan sanoo, että republikaanien presidenttiehdokas De Santisin julistus, jonka mukaan kenenkään ei ole syytä tuntea häpeää satojen vuosien takaisista asioista, joihin he itse eivät mitenkään ole osallistuneet, on häpeätahra USA:n nykyisessä kansallisessa elämässä.

Ja onhan sitä kaikenlaista. Kiinnostavaa on aina, millaisia kirjauutuuksia lehdessä mainostetaan. Mainoksen saaminen näille sivuille kuuluu olevan erittäin vaikeaa ja arvostelu olisi jo varsinainen onnenpotku. Omaa kirjaani ei siellä tietenkään ole koskaan mainittu. Mieleen kuitenkin tulee, että petroskoilaisen Vasili Makurovin dokumenttikokoelma Gulagista siellä joka tapauksessa oli aikoinaan käsittelyssä.

 Asialla ei tainnut sillä kertaa olla kaupallista merkitystä, koska tuosta muutaman sadan painoksena julkaistusta kirjasta ei koskaan tullut uusintapainoksia.

Tällä kertaa voi joka tapauksessa havaita, että normaalia, tervettä järjenjuoksua edustavien, usein hyvin laadukkaiden kirjojen ohella mainostetaan hyvin paljon rotuteemaan liittyvää hyvin ideologispainotteista kirjallisuutta.

Siinä ei ole mitään uutta sinänsä, teema on perin juurin amerikkalainen ja se on ollut tässä lehdessä yksi keskeisistä niin kauan kuin minä muistan. Toinen vastaava on seksi, erityisesti psykoanalyyttisellä tasolla.

Uutta ei ole myöskään se moderni sielunhoitokirjallisuus, jonka alalla USA on ollut aina johtava maa Dale Carnegiesta lähtien. Nyt mainostaa joku teosta nimeltä Protecting Yourself from Emotional Predators. Kirjan saavutuksena esitetään komeasti: A new paradigm for protection from toxic people epidemic in politics and life. Comprehensive. Practical. “A must read!”

No, Hals- und Beinbruch, sanos saksalainen.

Minut pysäytti myös kirja nimeltä Decolonising Animals. Sen johdosta kerrotaan, että The lives of non-human animals, their experience, relationships, and knowledge, continue to be discounted and destroyed by anthropocentric practices. Within the vestiges of colonialism, these practices co-opt and consume animals into the servitude of human interests…

No niin. Kirjan tavoitteena on: how we might decolonise our relationships with non-human animals -and with each other.

Kiitettävää, aina vain. Näin kolonialismin ulkopuolisena tai ehkäpä sen uhrien traditiota kantavana jään kiinnostuksella seuraamaan saavutuksia. Kyllähän tuolle tielle on jo menty meilläkin ja kukapa tietää, mitä sieltä vielä löytyy. Here we come. Kyllä tämä meilläkin kohta osataan.

Amerikkalaisen kulttuurin uusimmat suuntaukset rotuobsessioineen ja historiallisine masokismeineen ovat kiinnostavia. Kyse ei ole mistään pelkistä ylilyönneistä, asiat otetaan monissa piireissä haudanvakavasti. Toivottavasti sieltä löytyy tuhkaa ja säkkejä riittävästi. USA:n ymmärtämätön ja röyhkeä politiikka toisten kulttuurien alueella on yhä aivan liiankin räikeää ja kaipaa kritiikkiä, jota voi kai ammentaa historiasta ja masokismistakin.

Voidaanhan asiaa verrata vaikkapa Venäjän tilanteeseen. Venäläisen imperialismin historian kritiikitön palvonta, joka nyt on valtavirtaa, on saman asian toinen äärimmäisyys. Näkisinpä mielelläni venäläisissä, historiansa puolesta maineikkaissa kulttuurilehdissä artikkeleita vaikkapa tšerkessien kansanmurhasta. Totta vai tarua? Missä sankarit, missä roistot?

Kyllähän Venäjän älymystö on vuosisatojen mittaan osannut myös kansallisen itsekritiikin. Juuri tällä hetkellä se toki on näkymättömissä. Mutta kyllä sillekin taas aikansa tulee.

Muuan turha joukko

 

Sievistelevät hupsut

 

Moliére kirjotti vuonna 1659 näytelmän Sievistelevät hupsut (Les Précieuses ridicules). Kuten tuo alkuperäinen ranskalainen otsikko kertoo, kyse oli nimenomaan erinomaisuutta, hienoutta tavoittelevien ihmisten naurettavuudesta.

1600-luvulla oli erittäin tärkeää pyrkiä hienoon käytökseen, johon kuului myös aimo annos koristeellisuutta, mutta liikahan on aina liikaa ja oli jo silloin. Kun kohtuullisuuden taju menetetään, käykin hullusti, vaikka miten hienoiksi pyrittäisiin.

 Ylevän ja naurettavan välillä on tunnetusti vain se pieni askel: Du sublime au ridicule il n’y a qu’un pas, muotoili jo Napoleon aikoinaan. Joku kiero englantilainen tokaisi tähän: Oui, le Pas du Calais… Englannin kanaali se muka siis erotti ylevän ja naurettavan.

Tiedä häntä, mutta tänä päivänä tuntuu siltä, että typerä naurettavuus nimenomaan sievistelevien hupsujen ajamana on periytynyt aivan erityisesti anglosaksiseen maailmaan. Meidän nilkit tietenkin seuraavat kintereillä niin lähellä kun pystyvät ja yrittävät edellekin, jos mahdollista.

The Economistin nimimerkki Johnson, jonka logona on 1700-luvun juurevan Samuel-tohtorin ja englannin kielen sanakirjan laatijan profiili, keskittyi viime numerossaan käsittelemään poliittisen korrektiuden, tuon aikamme uusimman idiotismin ilmauksia kielenkäytön alueella.

Poliittisen korrektiuden vartijat näyttävät saaneen päähänsä, että maailma olisi muutettava ja parannettava- korvaamalla sanoja toisilla sanoilla. Joihinkin sanoihin liittyy häpeämerkki eli stigma ja sellaisista olisi luovuttava.

Tätähän on harrastettu jo jonkin aikaa. Uutistoimisto AP herätti kuitenkin sekä hilpeyttä että pahennusta julkaistessaan tannoin twitterissä kielenkäytön ohjeita, joissa muun muassa sanottiin: We recommend avoiding general and often dehumanising ”The” labels such as the poor, the mentally ill, the French, the disabled, the college-educated…

Pian twiitti hävitettiin ja pyydettiin anteeksi ”ranskalaisten” dehumanisointia. Hupaisaahan tämä oli, mutta toki ideana oli välttää asiaa, jota kutsuttiin nimellä olemuksellistaminen, essentialising. Englannin kielessä määräävän artikkelin käyttö kun loi mielikuvan siitä, että viitatut henkilöt eivät mitään muuta olleetkaan kuin mainitun määreensä edustajia.

Toki normaalijärkinen ja kohtuullisen säädyllinen ihminen ymmärtää luonnostaan, ettei ketään ihmistä tai ryhmää voi tyhjentävästi kuvata millään yksittäisellä sanalla, olkoon sitten kyseessä vaikka ranskalainen tai -uskaltaisinpa sanoa, edes venäläinen.

Yrityksiä muuttaa maailmaa sanoja muuttelemalla on ollut viime aikoina paljon. Kiellettyjen sanojen lista on tullut jo kantapään kautta monelle somen käyttäjälle tutuksi. Mutta ajo jatkuu. Joitakin ihmisiä häiritsevät ainakin englannin kielessä ryhmiä osoittavat sanat, sellaisetkin kuin blacks, Gays tai Jews.

Niitä on koetettu kiertää käyttämällä muotoja kuten black veteras, gay activists tai Jewish voters, jotka eivät muka ole yhtä olemuksellistavia. Slaves sanaa on korvattu rakenteella enslaved people, minorities-sanaa ilmauksella minoritised people tai racialised people (siis tämä rodullistetut) Sanaa addicts on korvattu rakenteella drug users tai people with a substance-abuse problem ja niin edelleen.

Mutta sanoilla on kohtalonsa. Handicapped otettiin käyttöön korvaamaan töykeämmäksi koettua ilmausta crippled ja homeless oli vaihtoehto sanalle vagrant.

Nyt hadicapped on out ja tilalle on tullut disabled tai person with disability. Homeless-sanaa korvataan nyt sanalla unhoused.

Ja kukapa ei tietäisi, ettei black-sanaa sovi lainkaan käyttää ihmisistä, jos nyt mistään muustakaan. Mutta niin on vain käynyt, että mustat ovat taas ylpeästi black ja mieluummin vielä isolla kirjaimella Black. Älkää nyt siis enää suotta käyttäkö tuota ääliömäistä African-American termiä. Lihavatkin ovat alkaneet olla ylpeästi fat, joten voitte unohtaa nuo eufemismit, kun englantia käytätte ja pakkohan sitä on käyttää.

The Observer on hiljattain kirjoittanut myös barbarian uusimmasta aluevaltauksesta: kirjojen uusintapainokset on sievistelty vastaavaan naurettavimpien hupsujen uusimpia oikkuja. Suosittu kirjailija Roald Dahl vannoi aikoinaan, että hänen kirjoistaan ei koskaan saa muuttaa välimerkkiäkään, muuten hän tulee kummittelemaan krokotiilinä ja syömään kustantajat.

Nyt kutenkin myös Dahlin kirjojen kimppuun on käyty ja muutettu aivan idioottimaisesti seillä olevia sanoja, jotka viittaavat vaikkapa nyt rumuuteen tai lihavuuteen. Sellainen sana, uin naisten pikkupöksyjä tarkoittava knickers on saanut uudet sievistelevät hupsut kauhun valtaan.

Ja mitäpä saammekaan lukea tämän päivän hesarista: James Bond-kirjoista karsitaan rasismia… Siis mitä helvetin rasismia. Jos jossakin kohtaa on lukenut, että paikalliset mustat ovat suhteellisen lainkuuliaisia tyyppejä, paitsi silloin kun ovat juoneet liikaa, poistaa rasismin karsija kohdan, jossa viitataan liikaan juomiseen…

Idioottikin ymmärtää, että mustilla on ihan yhtä paljon erilaisia paheita kuin kaikilla muillakin ihmisillä ja että niihin liittyvien mainintojen hävittäminen kirjojen uusintapainoksista ei ole mitään muuta kuin barbariaa ja jonkinlaista käänteistä rasismia, jos tuota sanaa nyt kerran halutaan tällaisessa yhteydessä käyttää.

Mistä ihmeestä tuo sievistelevä hupsuus eli naurettava erinomaisuuden tavoittelu/hienostelu on tähän maailmaan taas tullut ja päässyt jopa normia luovaksi valtavirraksi?

Amerikassahan se sylttytehdas selvästi sijaitsee ja vieläpä sikäläisissä sivistyksen etujoukoissa eli yliopistoissa.

Onhan tässäkin ajassa vielä sentään myös omat Moliérensa, mutta sitäkin enemmän on hyödyttömiä idiootteja, jotka eivät kavahda edes kirjallisuuden raiskaamista hinkuessaan maailman muuttamista uuskielen, tuon aito orwellilaisen newspeakin avulla.

Poliittinen korrektius on syntyjään aivan tietty mielenvikaisuuden muoto, jonka mielekkyys liittyy Yhdysvaltojen poliittiseen järjestelmää ja sikäläiseen tarpeeseen mielistellä erilaisia eturyhmiä. On hätkähdyttävää havaita, että se on muitta mutkitta siirtynyt myös Eurooppaan ja sellaiseenkin maahan kuin Suomi ja täällä puhuttuun suomen kieleen, joilla ei pitäisi olla sen kanssa mitään tekemistä.

Todennäköistä on, ettei kannettu vesi meilläkään kauan kaivossa pysy, ei sittenkään, vaikka typerät hienostelijat kuinka pyrkivät matkimaan esikuviaan. Nekin muuttavat tapojaan koko ajan…

 

Kyynikon elintoiminnot

Sievistelevät hupsut

Amerikan yliopistoissa kuuluu etenevän nyt Bodily Function Acceptance Movement, jonka sanomana lienee, ettei ruumiintoiminnoissa mitään hävettävää ole. Naturalia non sunt turpia.

Itse asia ei tietenkään ole aivan tuore. Pissisten ilmaantuminen Suomen kaduille taisi tapahtua 1980-luvulla, jolloin ei ollut harvinaista nähdä tyttöjä pyllistelemässä pikkuhätäänsä lievittääkseen milloin missäkin. Ja tekihän ne pojatkin sitä samaa.

Aikakausi lienee tälle suuntaukselle nyt erityisen otollinen, kuten se oli Diogeneen aikoina. Tämä kyynikkohan kuuluu masturboineen julkisesti torilla ja kun häntä tästä moitittiin, hän lausui: ”Kunpa voisin tyydyttää nälkänikin yhtä yksinkertaisesti”.

Epäilemättä Diogenes edusti omalla tavallaan filosofian suurta pyrkimystä ihmisen vapauttamiseen aivan samoin kuin sitä edustaa tuo mainittu amerikkalainen liike. Luonto ja inhimillinen kulttuuri ovat normaalitapauksessa keskenään enemmän tai vähemmän ristiriidassa, eikä kyyninen tapa ratkaista tätä ristiriitaa ole suinkaan ongelmaton.

1920-luvulla kukoisti Moskovassa liike nimeltä ”Alas häpeä”. Sen edustajat liikuskelivat kaduilla ilman rihman kiertämää, ajelivat samassa asussa raitiovaunuissa ja niin edelleen. Jostakin syystä liike näyttää jääneen lyhytaikaiseksi ja ainakin itse kuvittelen, että se todennäköisesti syntyi kesällä ja lopahti jo ennen joulua.

Venäjällä palattiin yleensäkin nopeasti maksimaalisesta sallivuudesta pitkälle maksimaalisen repression suuntaan. Kiinassa, jossa muutoin oltiin jossakin vaiheessa kovin radikaaleja, ei tapojen vallankumous koskaan edennyt kovin kauas niillä aloilla, jotka koskettivat seksuaalisuutta. Tämä oli 1960-luvun radikaaleille ilmeisesti mahdotonta ymmärtää ja he koettivat ainakin omalta osaltaan hoitaa asiat paremmin.

Oli hyvin luontevaa ja kaiketi väistämätöntä, että tuon ajan radikalismiin liittyi myös liike, jota leikillisesti nimitettiin uusrahvaanomaisuudeksi. Kyseessä todella oli demokraattinen liike siinä mielessä kuin tuo sana silloin ymmärrettiin. Kyseessä oli luokkaerojen ja kaiken muunkin tasaaminen ja yhteiskunnallisen erottautumisen hävittäminen.

Meillä Suomessa vasta kansakoulut olivat opettaneet rahvaan niin sanotuille tavoille. Kansakoulun käyneet tiesivät, että juhlallisiin tilaisuuksiin tuli saapua juhlallisessa asussa, kasvot ja kädet pestyinä. He lakkasivat niistämästä nenäänsä sormien väliin ja rupesivat käyttämään nenäliinaa.

Syödessä oli hattu otettu päästä jo ammoin, sillä Jumalan viljan häpäiseminen kevytmielisellä ja epäkunnioittavalla käytöksellä olisi ollut vaarallista leikkiä, joka saattoi seuraavina syksyinä kostautua

Yhtä kaikki, kansankynttilät olivat sivistäneet kansamme syvien rivien käytöstavat eikä tämä tapahtunut käden käänteessä. Vaikka kansakouluja alettiin perustaa jo 1860-luvulla, oli vielä viime sodissa palvelleista miehistä moni käynyt vajaan kansakoulun kurssin.

Käytöstavat eivät toki olleet sinänsä koulusivistyksestä kiinni, mutta kiinnostavaa on, että jo niin pian, 1960-luvulla syntyi liike niistä luopumiseksi ja nimenomaan opiskelijanuorison keskuudessa.

Yhteiskunnan yläluokka oli tietenkin erottautunut rahvaasta omilla käytöstavoillaan jo iät ja ajat ja renessanssin käytösoppaita ilmestyi meilläkin jo varhain. Erasmus Rotterdamilaisen Cullainen ciria oli peräti julkaistu suomeksi jo 1600-luvulla. Ei tietenkään pidä luulla, että sitä opiskeltiin savupirteissä.

Epäilemättä yläluokka teki itsensä rahvaan silmissä naurettavaksi keikaroivalla käytöksellään. Jukolan Juhani oli Turku-retkellään ilmeisen imponoituna seurannut teikarien ja naarojen keskinäistä peliä ja jalanraapimista, mikä taisi näyttää akkamaiselta pelehtimiseltä, joka ei talonpojalle sopinut. Ei se tietysti sopinutkaan.

Voimme vain kuvitella, miltä olisi näyttänyt, kun Juhani olisi koettanut samaan tapaan hännystellä Venlaansa. Herroille jäivät luontevasti omat metkunsa siinä kuin talonpojille omat asialliset tapansa.

Sinänsä mielettömät ja vailla luonnosta juontuvia perusteita olevat tavat monimutkaistuivat joskus äärimmäisyyksiin asti ja innoittivat Moliéren kaltaisia tarkkailijoita pilkkaamaan niitä.

Ehkä jotakin samaa on yhä anglosaksisessa kulttuurissa, jossa on kerta kaikkiaan sopimatonta kertoa vaikkapa menevänsä vessaan. Asia näkyy myös sanastossa. Muistan, miten ilahduin huomatessani, että jossakin liikkeessä oli lepohuone, restroom ja petyin, kun en löytänyt muuta kuin vessan. Vielä lupaavammalta saattaa näyttää, kun vieraiden käyttöön mainostetaan kylpyhuonetta, bathroom, mutta enää en mene siihen lankaan.

On tietenkin ymmärrettävää, ettei esimerkiksi herkullisen aterian aikana suotta muistuteta conviviumin jäsenille siitä, miltä pöydän antimet näyttävät ja haisevat tultuaan ulos pakoputesta. Vaikeampaa on ymmärtää, miksei käymälän nimeäkään voida julkisesti edes kirjoittaa. Mutta ilmiö ei ole vain amerikkalainen.  

Myös Venäjällä on hyvä pyytää anteeksi, mikäli tulee käyttäneeksi sanaa tualet. Siellä on myös tapana pestä usein käsiä, mikä on oikeasti erinomainen tapa ja sen yhteydessä sopii sitten antaa sijaa niille ruumiintoiminnoille, joiden julkista selostamista pidetään sopimattomana.

Mutta miten oikein pitäisi arvostaa niitä nykyajan kyynikoita, jotka ilmeiset vakavien pohdintojensa tuloksena ovat tulleet siihen johtopäätökseen, ettei elintoiminnoissa mitään häpeämistä ole enempää kuin ihmisen elimissäkään ja että kaikkia näitä voi tämän johdosta vapaasti harjoittaa ja esitellä kaikkialla?

Diogenestä arvostettiin aikanaan, kuten tunnettua ja jopa Aleksanteri Suuri halusi esittää intellektuellia häntä henkevästi imartelemalla. Monet kuitenkin paheksuivat sitä, että Diogeneen koiramaiseti käyttäytyvät seuraajat esiintyivät filosofin viitassa ja kantoivat Herkuleen sauvaa. Eikö tuossa nyt ollut hieman liian simppeli oikotie viisauteen, jona antoi oikeuden halveksia poroporvareita?

Oswald Spenglerin mukaan stoalaisuus, jota kyynikotkin itse asiassa edustivat, kuuluu tiettyyn aikakauteen, sivilisaatioon, kuten siihen kuuluvat toisessa aikakaudessa sosialismi ja preussilaisuus. Näiden yhteys Bodily Function Acceptance Movementiin saattaa tuntua oudolta, mutta se ei ole minun vikani.

Sivilisaation suuret kuviot ovat merkillisempiä kuin toisen vuosikurssin opiskelijoiden aivoitukset eli sophomoric posturizing käyttääkseni erään englantilaisen snobin mainiota ilmausta.

Aikakautemme etummaisen sivilisaation suunta kohti luontevaa yksinkertaisuutta on arvokasta jatkoa sille vapautumisen projektille, joka valistusfilosofiassa heräsi ja on ehkä tuonut ihmiskunnalle enemmän onnea kuin mikään uskonto tai sitten ei. Mutta olemmeko tässä asiassa sittenkin vaarassa taantua? Eivätkö renessanssin myötä kehittynyt tapojen hienostuminen ja kanssakäymisen jalostuminen ollutkaan missään suhteessa edistystä?

Erasmus muistutti, että julkinen piereskely ei ollut sopivaa ja piti sen takia peittää yskähdyksillä. En tiedä, mitä mieltä BFAM:n adeptit ovat tästä asiasta. Mikäli päästö ei ole haiseva, vaan sisältää lähinnä ilmaa ja hieman metaania, ei kai ole millään tavalla ketään loukkaavaa harjoittaa myös julkisesti Jumalan säätämiä elintoimintoja?

En tiedä vastausta ja luulenpa, etten sitä koskaan itse keksisikään, ellen miljoonien muiden kanssaihmisteni tavoin voisi tukeutua edelläkävijäryhmien auktoriteettiin. Uskon, että ihmisen vapautumisen prosessi jatkuu ja voi jatkua ilman loppua. Ehkäpä olemme vasta alussa.