perjantai 2. kesäkuuta 2023

Rapakon takaa

 

Sievistelevät hupsut vai uustotalitarismin airueet?

 

Tilasin aikoinaan kolmisenkymmentä vuotta lehteä nimeltä The New York Review of Books (NYRB), jota joskus olen nähnyt maailman parhaaksi kulttuurilehdeksikin nimitettävän.

Sitä sopi verrata vaikkapa The Times Literary Supplementiin, joka aikoinaan tilattiin instituuttiimme tai sitten hieman snobbailevampaan London Review of Booksiin.

Näin reippaasti vapaalla kädellä piirtäen NYRB oli arvostuksissaan selkeän liberaali kuten nämä muutkin. Sen mielenkiinto kohdistui vahvasti humanistiselle puolelle ja sen lisäksi politiikkaan. Juutalaisten historia ja nykyisyys olivat vahvasti läsnä ja mitäpä muuta New Yorkissa ilmestyneeltä high-brow-lehdeltä olisi voinutkaan odottaa.

TLS oli hengeltään selkeän brittiläinen tai englantilainen ja jatkoi kunnialla vanhaa common sense-perinnettä. Se oli myös hyvin kiinnostunut muustakin kuin humanistisesta alasta ja seurasi enemmän myös luonnontieteen uutuuksia. Sovjetologiakin kiinnosti sitä kovasti ja parhaat uutuudet esiteltiin aina nopeasti ja asiantuntevasti alan eksperttien voimin.

London Review sen sijaan tuntui enemmän kirjalliselta lehdeltä ja siinä oli aistivinaan vielä Bloomsburyn älyköiden hajua. Sen toimituskin oli siinä lähellä, Tavistock Squarella, yliopiston vieressä. Verrattuna TLS:ään lehti vaikutti elitistisemmältä eli viis veisasi terveestä järjestä, mikäli tuli tilaisuus sitä uhmata.

Nuo luonnehdinnat perustuvat vain joskus saatuihin vaikutelmiin, joilla ei ole sen kummempaa arvoa, ovatpahan subjektiivisia tuntemuksia sellaiselta henkilöltä, joka on täysin irrallaan tuosta ympäristöstä, eikä siis edes ymmärrä sisäpiirin juttuja ja käsitteitä.

Joka tapauksessa säännöllinen tuttavuus noiden lehtien kanssa antoi jonkinmoisen käsityksen siitä, mitä suuressa maailmassa on meneillään. Eipähän ainakaan tarvinnut paikallisista aviiseistamme sitä tavailla ja arvailla.

Muuten, olen havaitsevinani, että noiden lehtien linja ja kiinnostuksen kohteet ovat viimeisten viidenkymmenen vuoden mittaan muuttuneet, mikä lieneekin väistämätöntä. Esimerkiksi TLS ei enää ole yhtä yleistieteellinen julkaisu, kuin se vielä joskus 1980-luvulla oli. Se alkaa olla yhä kirjallisempi. Tai sitten vain kuvittelen.

1980-luvulla mikään näistä lehdistä ei tullut suomalaisiin kirjakauppoihin, mutta ne olivat luettavina esimerkiksi yliopiston opettajien kahvihuoneessa. Ei niitä tarvinnut sielläkään jonottaa.

Joskus parikymmentä vuotta sitten lopetin NYRB:n tilauksen ja olen sen jälkeen ostanut vain irtonumeroita saadakseni käsityksen siitä, mikä älymystöä Nykissä puhuttaa.

Nyt sitten ostin taas NYRB:in, joka on päivätty 25.5.2023. Mitäpä siitä voinee oppia?

Kirjallisuusjutut jätän yleensä lukematta, koska anglosaksinen kaunokirjallisuus ei enää Orwellin jälkeen ole oikein jaksanut minua kiinnostaa. Mutta tunteehan lehti muunkin kirjallisuuden.

Pidän suurena plussana sitä, että lehdessä on laaja juttu sellaisestakin vähäistä uutisarvoa omaavasta tapahtumasta kuin Eckermannin muistiinpanemista keskusteluista Goethen kanssa. Tämä lähes 700-sivunen kirja on nyt taas ilmestynyt englanniksi pehmytkantisena. Meillä eivät ns. kulttuurisivut taitaisi noteerata tällaista tapahtumaa? Onkos kirjaa edes käännetty?

Toinen kiinnostava historiajuttu koskee kirjaa, joka käsittelee erästä tunnettua haaksirikkoa vuonna 1682 ja Samuel Pepysin, tunnetun päiväkirjurin ja amiraliteetin virkamiehen suhdetta tuohon tapahtumaan. Aiheesta on kirjoitettu kiinnostavalta vaikuttava kirja, jossa näköjään tulevat hyvin esille tuon ajan merenkulun erityisongelmat.

Venäjää koskettelee yksi artikkeli, joka käsittelee balettia, joten harppaan sen. Luettavaksi jää joka tapauksessa paljon enemmän ainesta, kuin ehdin tai jaksan lukea.

Ajankohtainen on artikkeli bioteknisestä teollisuudesta ja siinä pyörivistä miljardeista: Saving Lives and Making a Killing. Epäilemättä ala on nykyajan innovaatioiden kärjessä ja juuri sieltä voi nyt ammentaa supervoittoja. Siinä on myös hyvin monien ihmisten henki panoksena. Pidätellään henkeä.

Ajan uusimpi suuntauksia käsittelee Adam Hochschildin juttu nimeltä History Bright and Dark. Siinä kerrotaan toisaalta ”sävyltään republikaanisesta” Hilldale 1776 oppikurssista ja siitä, miten koko ns. woke-kulttuuri on tuomittu ja jopa kielletty monin paikoin Amerikassa. Jotkut ovat sen sijaan tuon ideologian hyväksyneet ihan virallisesti. Hillsdale on college, joka toteuttaa isänmaallista, traditionaalista opetusta ja kieltäytyy kansallisesta katumuksesta.

Sen vastapainoksi on syntynyt 1619-projekti. Tämä vuosiluku viittaa puolestaan siihen, että ensimmäinen orjalaiva tuli Amerikkaan tuolloin, jo vuotta ennen ns. pyhiinvaeltajaisien saapumista. Hulu-niminen projekti on tuottanut dokumenttisarjan, joka käsittelee historiaa tästä näkökulmasta.

Kirjoittaja ei kätke asenteitaan, vaan sanoo, että republikaanien presidenttiehdokas De Santisin julistus, jonka mukaan kenenkään ei ole syytä tuntea häpeää satojen vuosien takaisista asioista, joihin he itse eivät mitenkään ole osallistuneet, on häpeätahra USA:n nykyisessä kansallisessa elämässä.

Ja onhan sitä kaikenlaista. Kiinnostavaa on aina, millaisia kirjauutuuksia lehdessä mainostetaan. Mainoksen saaminen näille sivuille kuuluu olevan erittäin vaikeaa ja arvostelu olisi jo varsinainen onnenpotku. Omaa kirjaani ei siellä tietenkään ole koskaan mainittu. Mieleen kuitenkin tulee, että petroskoilaisen Vasili Makurovin dokumenttikokoelma Gulagista siellä joka tapauksessa oli aikoinaan käsittelyssä.

 Asialla ei tainnut sillä kertaa olla kaupallista merkitystä, koska tuosta muutaman sadan painoksena julkaistusta kirjasta ei koskaan tullut uusintapainoksia.

Tällä kertaa voi joka tapauksessa havaita, että normaalia, tervettä järjenjuoksua edustavien, usein hyvin laadukkaiden kirjojen ohella mainostetaan hyvin paljon rotuteemaan liittyvää hyvin ideologispainotteista kirjallisuutta.

Siinä ei ole mitään uutta sinänsä, teema on perin juurin amerikkalainen ja se on ollut tässä lehdessä yksi keskeisistä niin kauan kuin minä muistan. Toinen vastaava on seksi, erityisesti psykoanalyyttisellä tasolla.

Uutta ei ole myöskään se moderni sielunhoitokirjallisuus, jonka alalla USA on ollut aina johtava maa Dale Carnegiesta lähtien. Nyt mainostaa joku teosta nimeltä Protecting Yourself from Emotional Predators. Kirjan saavutuksena esitetään komeasti: A new paradigm for protection from toxic people epidemic in politics and life. Comprehensive. Practical. “A must read!”

No, Hals- und Beinbruch, sanos saksalainen.

Minut pysäytti myös kirja nimeltä Decolonising Animals. Sen johdosta kerrotaan, että The lives of non-human animals, their experience, relationships, and knowledge, continue to be discounted and destroyed by anthropocentric practices. Within the vestiges of colonialism, these practices co-opt and consume animals into the servitude of human interests…

No niin. Kirjan tavoitteena on: how we might decolonise our relationships with non-human animals -and with each other.

Kiitettävää, aina vain. Näin kolonialismin ulkopuolisena tai ehkäpä sen uhrien traditiota kantavana jään kiinnostuksella seuraamaan saavutuksia. Kyllähän tuolle tielle on jo menty meilläkin ja kukapa tietää, mitä sieltä vielä löytyy. Here we come. Kyllä tämä meilläkin kohta osataan.

Amerikkalaisen kulttuurin uusimmat suuntaukset rotuobsessioineen ja historiallisine masokismeineen ovat kiinnostavia. Kyse ei ole mistään pelkistä ylilyönneistä, asiat otetaan monissa piireissä haudanvakavasti. Toivottavasti sieltä löytyy tuhkaa ja säkkejä riittävästi. USA:n ymmärtämätön ja röyhkeä politiikka toisten kulttuurien alueella on yhä aivan liiankin räikeää ja kaipaa kritiikkiä, jota voi kai ammentaa historiasta ja masokismistakin.

Voidaanhan asiaa verrata vaikkapa Venäjän tilanteeseen. Venäläisen imperialismin historian kritiikitön palvonta, joka nyt on valtavirtaa, on saman asian toinen äärimmäisyys. Näkisinpä mielelläni venäläisissä, historiansa puolesta maineikkaissa kulttuurilehdissä artikkeleita vaikkapa tšerkessien kansanmurhasta. Totta vai tarua? Missä sankarit, missä roistot?

Kyllähän Venäjän älymystö on vuosisatojen mittaan osannut myös kansallisen itsekritiikin. Juuri tällä hetkellä se toki on näkymättömissä. Mutta kyllä sillekin taas aikansa tulee.

19 kommenttia:

  1. "De Santisin julistus, jonka mukaan kenenkään ei ole syytä tuntea häpeää satojen vuosien takaisista asioista, joihin he itse eivät mitenkään ole osallistuneet...Amerikkalaisen kulttuurin uusimmat suuntaukset rotuobsessioineen ja historiallisine masokismeineen ovat kiinnostavia. Kyse ei ole mistään pelkistä ylilyönneistä, asiat otetaan monissa piireissä haudanvakavasti. "

    Näiden kahden asenteen väliltä kun USA löytyisi ns kultainen keskitie, niin maailma muuttuisi paremmaksi, semminkin jos saisi Venäjän - ja Kiinan - vielä samalle tielle.

    VastaaPoista
  2. Mitä kirjoittaakaan tänään laatulehti(?) Iltalehti: ..."UM:n muistion mukaan Suomi raportoi kehitysyhteistyömenoja vuonna 2022 yhteensä 1 534 miljoonaa euroa."

    No voe helvettiläinen sentään. Onhan tämä aivan mieletön summa rahaa joka vuosi heittää ulkomaille ilman mitään selvää vastinetta. Kaavamaisesti laskien yhdessä vaalikaudessa rahaa on laitettu menemään yli 6 miljardia euroa ulkomaille vaikka minkälaiseen korruptioon mukamas "ulkopoliittiseen vaikuttamiseen".

    VastaaPoista
  3. Englannin kielinen pieni piiri pyörii ja suomalaisia vedetään pakkoenglannilla kuin pässiä narussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai että on pienikin? Mihin verraten?

      Poista
    2. Kaikkeen, puhe oli henkisestä koosta.

      Poista
    3. Kommunistityttöä raivostuttaa hirvittävästi englannin osaaminen, joka tekee tytölle mahdottomaksi levittää ryssävaleitaan.
      Ihmiset voivat englannin taidon ansiosta lukea totuuden pravdan sijasta, ja sekös kommunistityttöä veetuttaa.

      Poista
    4. Ei kommunistitytöllä mitään lääkitystä ole.
      Se tietää tietävänsä kaikesta kaiken, ja kun faktat ovat ristiriidassa sen kaikentietävyyden kanssa, sen pahempi faktoille.

      Poista
  4. Juuri eilenillalla YLE-TV-2 esitti hulu-suoratoistopalvelun listoilta vuoteen 2004 sijoittuvan dokumentin Janet Jacksonin ja Justin Timberlaken väliaikashowsta USA:n kansallisessa suurtapahtumassa, amerikkalaisen jalkapallon loppuottelussa, Super Bowlissa, joka on myös maailmanlaajasti satoine miljoonine seuraajineen on yksi kaikkein suosituimmista urheilutapahtumista.

    Ottelun väliaikashowlla on aivan erityinen gloria -- siihen valitaan kulloinkin valovoimaisimmat musiikkitähdet ja viihdekoneisto valjastetaan aina ihan viimeisen päälle. Tuona onnettomana vuonna tapahtui sitten niin, että Timberlake Jacksonin ohi mennessään nykäisi tämän pukua niin että neitokaisen toinen rinta paljastui.

    Tapauksen nostattama kohu -- ihan hirvittävä uutishäly, taivastelu, moralisointi, tuomitseminen, sukupuolikysymykset, uskonnon ja politiikan purkaukset, rotukysymykset, senaattoreidenkin riehaantuminen -- on dokumentissa hyvin kuvattu. Sanoisin että maan henkisestä tilasta saa dokumentin pohjalta aika tyhjentävän kuvan. Jollakin lailla aistii myös jännitteet jotka sitten seuraavalla vuosikymmenellä johtivat wokeltamisen ja känselöinnin kaltaisiin kuohkaamisiin.

    Kulttuurisen narsismin läsnäolo ja väkivahva ylipurkautuminen näiden nykysukupolvien yksilökokemuksessa on jotain kammottavaa. Kuinka pieneksi ihminen voi hengenvoimiltaan käpertyä? Jos valtakunnan kulttuurieliitti jää jonkin tuollaisen sattumuksen symbioottiseksi panttivangiksi -- takertuu siihen kuin vastasyntynyt vauva äidin rintaan -- mitä toivoa suurvallallakaan on?

    Blogitekstissä mainittu The Times Literary Supplement tuli minulle tutksi kun 90-luvun puolivälissä sain kirjastopoistoina useamman vuosikerran sitä. Kävin lehdet läpi, leikkasin kaikki sadat kiinnostavat artikkelit ja tallensin ne asianmukaisti kotikirjastoni teosten väliin. Se oli pitkä prosessi, mutta juuri tuollaisissa toiuhuissa sitä tuntee oppivansa tavattoman paljon.


    VastaaPoista
  5. Toisten syyllistäminen on aina ollut muodissa, mutta tuo uhriutuminen on enempi aikamme ilmiö. Nyt nuokaan ei riitä, vaan syyllistämisestä ja uhriutumisesta on tehty periytyvä ominaisuus. Toinen aikamme trendi on, ettei faktoista väliä, Arabit olivat orjakaupaun suurliikemiehiä ja amerikkalaiset enemmän lopputuotteen hyödyntäjiä. Englannistakin myytiin valkoisia rikollisia laivalasteittan orjiksi, mutta sehän oli niille valkoisille roistoille ihan oikein.

    Humeen giljotiinin mukaan tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä, mutta kyllä näköjään voi, jos tuntee tuon lisäksi kuuluvansa voimakkaasti hyviin ihmisiin ja jos vielä varmuuden vuoksi valitsee tosiasioista ne, jotka sopivat parhaiden kulloiseenkin arvopohjaan.

    Kohta vaaditaan jo Platonin ja Sokrateen tiputtamista jalustoiltaan ja kirjatkin olisi varmaan paras polttaa, koska faktahan oli se, että kun heillä oli aikaa jutella ja kirjoitella kaikenlaisia onnistui vain koska maan tavan mukaan orjat tekivät työn ja valkoiset miehen kutaleet jaarittelivat toreilla ja turuilla päivät pitkät,

    VastaaPoista
  6. Suomen tasavalta -nimisen, jo katoamassa olevan Valtion, Uuden Ulkopolitiikan motto: Silimien välliin ryssää! O tempora o mores...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taivastelusi on turhaa. Jos oletat valtiomme katoavan - mikä voi olla mahdollistakin, mutta ei suinkaan 40-luvun juomalauluista johtuen, vaan täysin muista syistä.
      Vallitseva mentaliteetti on täysin naapurimme Venäjän vika.
      Venäjän perinteet lienevät pysyviä ihanteita: tappaja Putin jää kuitenkin toiseksi ihailemalleen Stalinille, puuttuu vielä noin 30-miljoonaa kuollutta suorissa toimenpiteissä: nälkään tai murhiin, sekä 20-miljoonaa "suuren isänmaallisen..." sotilasta.
      Petsamon ja Karjalan varkauden ovat pieniä, muuhun itäiseen Eurooppaan verraten, mutta "silmienvälliin" voi tulla monille mieleen.
      Ja onhan meillä vakoilukonsulaatti Ahvenanmaalla.

      Poista
  7. Gespräche mit Goethe näyttäisi olevan viroksikin käännetty, mutta ei suomeksi. Jälleen osoitus siitä että suomalaisille saksan kääntäjille olisi arvokasta työtä tehtävänä.

    VastaaPoista
  8. "Silimien välliin ryssää!"

    No mihin sitten?

    VastaaPoista
  9. ”Totta vai tarua?”

    Kuten tunnettua, Vladimir Vladimirovitsh Putin oli G-8 kerhon jäsenenä. Mutta sitten hän otti ja lähti pois eikä tullut seuraavalle kokoukselle. Minä ihmettelin kovasti ja päätin ryhtyä uteliaaksi. Minä haastattelin ahkerasti, koska osapuolia on niin paljon: miksi Vladimir Vladimirovitsh Putin hylkäsi kerhon, vaikka kaikki näytti niin ihanalta, hyödylliseltä, itsestään selvältä ja jopa kunnialliselta?

    Minä haastattelin ahkerasti ja loppujen lopuksi sain selkeät vastaukset. Nämä selkeät vastaukset minulle antoi sika, joka väitti, että kun aurinko paistaa ihanasti, niin pitää mennä tuota pikaa piehtaroimaan mutalätäkköön. Sitähän V.V. Putin tekikin, koska KGB-ihmisillä ei muuta hauskuutta olekaan, kun paljastaa, leuhkia omilla rikoksilla. Selvisi myöskin se, että V.V. Putin rakastaa sontakasoja, joita tonkimalla voi löytää maukkaita toukkia.

    V.V. Putin ei tarvitse mitään kerhoja. KGB hänelle piisaa.

    VastaaPoista
  10. Timo hyvä, huomasin kirjoituksesi viimeisestä kappaleesta:
    ”Kyllähän Venäjän älymystö on vuosisatojen mittaan osannut myös kansallisen itsekritiikin. Juuri tällä hetkellä se toki on näkymättömissä. Mutta kyllä sillekin taas aikansa tulee.”,
    että Sinähän olet loppujen lopuksi optimisti - vaikka ehkä pitkällä sihdillä.
    T. Pekka Kymäläinen

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.