Kansa kaduilla

 

Joukkosielu ja tyrannian uhka

 

Eilistä kulkuetta katsellessa tuli taas elävästi mieleen se, miten tavattomasti ihmiset pystyvät henkisesti taantumaan kerääntyessään joukoksi.

Onhan tätä teemaa jo tullut käsiteltyä monta kertaa (vrt. Vihavainen: Haun kansa tulokset), joten jääköön nyt setvimättä. Joka tapauksessa regressoitunut massa on elävä varoitusmerkki siitä tyrannian mahdollisuudesta, jota sen ajatukseton mölinä edustaa.

Kyseessä on puhtaasti emotionaalinen tapahtuma, jossa kriittisellä järjellä ei ole mitään sijaa.

Nykyaikainen demokraattisessa yhteiskunnassa elävä massaihminen kärsii arkielämässään vapaudestaan ja eristyneisyydestään ja riemuitsee saadessaan osoittaa hölmöyttään yhdessä kaltaistensa kanssa (vrt. Vihavainen: Haun idolien aikaan tulokset).

Vapaus on raskas taakka, joka on useimmille äärimäisen vastenmielinen. Vasta sitten, kun voidaan heittäytyä samanmielisten kanssa saman tunteen vietäviksi, syntyy suuri helpotuksen kokemus (Vihavainen: Haun aivot narikkaan tulokset).

Kaikki tyrannit ymmärtävät asian ja käyttävät sitä hyväkseen. Naapurimaassa nähdään pian ennätyksellisen suuria massatapahtumia, jotka tukeutuvat isänmaallisuuteen. Sehän on tunnetusti roistojen viimeinen turvapaikka, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että patriootit olisivat määritelmällisesti roistoja.

Timothy Snyder, mainittava historioitsija, kirjoitti kymmenisen vuotta sitten kirjan tyranniasta. Huomaan ostaneeni sen venäläisenä käännöksenä, mutta jostakin syystä kirjoittaneeni aiheesta blogin suomalaisen laitoksen pohjata.

Hyvä näinkin. Joka tapauksessa kannattaa panna merkille, että kirja käännettiin heti myös venäjäksi ja on varmaan siellä tänäkin päivänä saatavilla.

Tyrannian metodit eivät enimmäkseen ole niin karkeita, kuin luullaan. Kansa haluaa tulla petetyksi ja sitä myös petetään. Näin naapurissa ja näin meilläkin.

Kun toivo ei ole ”kansassa”, kehen voisimme tukeutua taistelussa tyranniaa vastaan? Perinteisesti tässä roolissa on ollut älymystö, jonka rooli Venäjällä on aiemmin ollut hyvin suuri. Aina se taisteli kaikin keinoin ”valtaa” vastaan. Nyt se kuitenkin näyttää olevan henkitoreissaan. Toivottavasti toipuu pian.

Suomessakin älymystö halusi 1800-luvulta lähtien olla kansan ystävä ja sen aivot, mutta samaan aikaan se oli myös kansallisvaltion palvelija. Sotien jälkeen se sen sijaan palvoi ja palveli parhaansa mukaan naapurin tyranniaa ja halveksi omaa kansaa ja valtiota aidossa länsimaisen oikofobian hengessä (ks. Vihavainen: Haun oikofobia tulokset).

Nyt näyttää meneillään olevan jonkinlainen murroskausi. Suuri käännös idästä länteen on älymystön osalta sujunut epävarmasti ja takkuillen, kun niin monet asiat ovatkin yllättäen kääntyneet päälaelleen.

Tuntuu siltä, että nyt tunnustetaan arvoja sitä vähemmän, mitä enemmän niistä puhutaan. Sen sijaan kaikki kaikessa on menestyminen politiikassa ja rahan kaataminen omille kannattajille.

Entäpä se tyrannia? Se on sisäistä herruutta, jonka kannattajiksi tullaan sen käsitteet omaksumalla ja niitä sokeasti kumartamalla. Yleisessä anomian tilassa etsitään edes joitakin mahdollisia dogmeja, joiden nimeen voitaisiin vannoa.

Kas tässä Snyder-blogi tyrannia-kirjan johdosta:

 

tiistai 17. tammikuuta 2023

Konservatiivista liberalismia

 

Demokratian rappeutumisesta

 

Timothy Snyder, Tyranniasta. 20 opetusta 1900-luvulta. Suomentanut Matti Kinnunen. Siltala 2017, 130 s.

 

Timothy Snyder tunnetaan ennen muuta kirjastaan The Bloodlands (suom. Tappotanner), joka sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta lienee ainakin vaikuttanut ihmisten tapaan tarkastella Keski-Euroopan historiaa. Pieni, katekismusta muistuttava Tyranniasta, joka liittyy tiiviisti Yhdysvaltojen sisäiseen kehitykseen, on myös herättänyt huomiota etenkin kotimaassaan.

Snyder kuuluu niin sanottuihin julkisiin intellektuelleihin, joita etenkin anglosaksisessa maailmassa yhä on ja hänen esseistiset kiteytyksensä laajoista ilmiöistä ovat usein osuvia. Venäjän putinilaista komentoa hän on nimittänyt skitsofreeniseksi fasismiksi. Instituutiot Venäjällä ovat yhä selkeämmin fasistisia, mutta sikäläisen historiallisen kokemuksen takia asiaa ei mitenkään kyetä siellä ymmärtämään.

Käsillä oleva pikku kirja kuuluu nimenomaan Trumpin vastaisen poliittisen taistelun kontekstiin ja siinä mainitaankin usein ”presidentin” tekevän sitä tai tätä, kulkien nimenomaan tyranniaan vievää polkua.

Katekismuksen esimerkit on joka tapauksessa usein haettu Itä-Euroopan ja fasististen liikkeiden historiasta. Kirjoittaja varoittaa liukkaasta tiestä, joka saattaa äkkiarvaamatta johtaa tyranniaan, mikäli ensi oireita ei oteta vakavasti. Ohjeet ja varoitukset on yleensä suunnattu yksilöille henkilökohtaisesti.

Joukossa on sellaisia lähinnä itsestäänselvyyksiksi luettavia käskyjä kuin Varo yhden puolueen valtiota, Varo puolisotilaallisia ryhmiä, Ole isänmaan ystävä ja niin edelleen. Osittain käskyt ovat aivan yleisellä tasolla, kuten Aja hyviä asioita, Usko totuuteen, Ole mahdollisimman rohkea ja niin edelleen.

Erityisesti totalitaarisilta liikkeiltä suojautumista ajatellen joukossa on kyllä myös todellisia, historiasta saatuja maksiimeja kuten Älä tottele ennakkoon, Puolusta instituutioita ja Puolusta yksityiselämää.

Totalitaarinen valta on aina halunnut tehdä ihmisten henkilökohtaisesta elämästä poliittista ja tyrannien vaikutusvalta on paljolti pohjautunut siihen, että heidän tahtoaan on jo ennakolta ja kenenkään käskemättä riennetty tottelemaan. Mikäli instituutiot murretaan, murtuu myös kansa. Suomessa instituutioiden puolustamiseen panostettiin paljon sekä sortokaudella että 1940-luvulla ja meillä ne myös kestivät. Itä-Euroopan maissa ne eivät kestäneet.

Kirjoittaja vaatii yksilöä myös erottautumaan (laumasta) ja säilyttämään malttinsa, kun tapahtuu mahdottomia. Ne toki ovat hyvä periaatteita, vaikka tuskin kaikille mahdollisia.

Aivan järkevän sisällön kirjoittaja antaa myös pykälälle Kuulostele vaarallisia sanoja. Tässä hän ei tarkoita anti-intellektuaalista ”vihasanojen” tarkkailua ja niihin reagoimisen opettelua. Sen sijaan hän viittaa ”älykkäimmän natsin”, Carl Schmittin periaatteeseen, jonka mukaan kaikki säännöt voidaan tuhota viittaamalla poikkeus-ideaan.

Tämän poikkeus-, erikois-, hätä- jne. instituutioiden käytönhän me tunnemme erinomaisesti Venäjän historiasta, jossa erikoispalvelut ovat aina tehneet erikoisoperaatioitaan sangen erikoisin tuloksin (ks. Vihavainen: Haun erikoisoperaatioita tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Vaarallisen sanan esimerkkinä Snyder esittää ekstremismin, jota Venäjällä alettiin jo varhain käyttää eräänlaisena yleisleimana kaikkea oppositiota vastaan. Aivan vastaavaa käyttöä voimme monessa muussa maasssa havaita sanalla rasismi.

Usko totuuteen, sen olemassaoloon, ei näinä postmoderneina aikoina ole suinkaan itsestäänselvyys enempää kuin se oli sitä Pontius Pilatuksellekaan. Totuuden hylänneitä ja kaiken propagandan kakistelematta nieleviä ihmisiä Eugene Ionesco kutsui eräässä absurdissa näytelmässään sarvikuonoiksi. No, minun sukupolveni osana oli joutua omilla silmillään näkemään sarvikuonojen absurdi näytelmä. Se tuli kyllä yllätyksenä.

Snyderin kirja sisältää enimmäkseen normaaleja terveen järjen maksiimeja, mutta sellaisten noudattaminen on näinä aikoina kaikkea muuta kuin itsesäänselvyys. Ikävä sanoa, mutta etenkin akateemisen maailman liepeillä hurahdetaan yhä uudelleen kvasitieteelliseen humpuukiin, joka peräti tieteen varjolla yrittää ajaa agendaansa ja todistaa, että ihmisestä tulee intellektuelli vasta silloin, kun hän pystyy erottautumaan muista ymmärtämällä, että kaksi kertaa kaksi on viisi.

Kun tämä uskon teko on suoritettu, on tie auki sellaiselle maailmankuvan manipuloinnille, joka ilman estoja pönkittää tyranniaa hävittämällä sananvapauden ja demonisoimalla normaalia inhimillisyyttä. Niin sanottu avoin yhteiskunta ei suinkaan ole tyranniaa vastaan haavoittumaton tai edes itseään korjaava, kuten jo Alexis de Tocqueville joutui toteamaan.

Totalitarismin mahdollisuus ja houkutus on olemassa myös demokratiassa. Jo antiikin aikana ymmärrettiin, että kaikki valtiomuodot voivat rappeutua ja niillä on taipumus rappeutua aivan tiettyyn suuntaan. Monarkia voi muuttua tyranniaksi, aristokratia oligarkiaksi ja demokratia oklokratiaksi. Toki demokratiasta voidaan päästä suoraan myös tyranniaan.

Demokratian sisällä sen suurimpia vaaroja on demagogia tai pikemmin poliittisen taistelun rappeutuminen häikäilemättömäksi jesuitismiksi, jossa osapuolet eivät enää ole lojaaleja edes itse järjestelmän periaatteille, vaan sotivat toisiaan vastaan keinoista piittaamatta ja totuuden ja oikeuden periaatteita tunnustamatta.

Epäilemättä elämme nyt monessakin suhteessa vaarallisia aikoja. Se on erityinen syy pysytellä normaalin järjen ja koettujen instituutioiden rajoissa. Aito liberalismi sulkee sisäänsä myös konservatismin, radikalismi eli juurista irtautuminen on sen sijaan sille vierasta ja siihen sisältyy aina myös vaara.

Snyderin katekismus on mitä suurimmassa määrin konservatismin puolustus 1900-luvun ikävien kokemusten valossa.

 

 

Soli Deo gloria

 

Operaatio DEI

 

Viime aikoina on julkisuudessa yhä useammin esiintynyt sana dei, jota aluksi suuresti hämmästyin. Kuten meikäläinenkin lyhyen kurssin latinisti heti huomaa, kyseessä on genetiivi sanasta deus -jumala.

Termihän on tuttu sellaisestakin organisaatiosta kuin Radio Dei, joka näyttää yhä toimivan ja jotkut tuntevat sellaisenkin organisaation kuin Opus Dei -Jumalan teko, joka on suuri kansainvälinen, katoliseen kirkkoon assosioituva organisaatio, personaaliprelatuuri, kuten siellä sanotaan. Sillä on Suomessakin kai tuhansia jäseniä tai kannattajia.

Muistelenpa takavuosina edistyspiireissä olleen melkoista kohinaa siitä, että moinen järjestö toimii meilläkin ja kaiketi yrittää saada vielä kannattajia näkemyksilleen, vaikka ne ovat vääriä. Siis salaliitto, jonkin moinen. Ultramontanismia, sano?

Itse en jaksa moisista järjestöistä innostua suuntaan enkä toiseen, vaikka kieltämättä jesuiittaveljeskunta (Societas Jesu) on aika kiehtova organisaatio, jota itse pidän modernin ajattelun pioneerina. Sen tunnuslause muuten on Ad maiorem Dei gloriam, Jumalan suuremmaksi kunniaksi.

Jesuiittojen suuressa innvaatiossa, jonka mukaan tarkoitus pyhittää keinot, on koko modernin länsimaisen moraalifilosofian ydin.

Esimerkiksi Venäjällä 1860-luvulla alkunsa saanut totalitaarinen radikalismi, joka sittemmin sai bolševismin hahmon, oli selvää jesuitismia (vrt. Vihavainen: Haun vallankumouksellisen katkismus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Kaiken maailman ekoteroristit ja muut fanaatikot ovat viime kädessä Ignatius Loyolan seuraajia.

On kiinnostavaa kuunnella vaikkapa 30-vuotien sodan ajalta periytyvää renkutusta Es schlägt ein fremder fink in Land (es schlägt ein fremder fink im land - Поиск (bing.com)).

Siinä katolisia Tillyn joukkoja edustava palkkasoturi rehvastelee sillä, että on polttanut 30 kylää, mikä ei vieläkään riitä ja että tämä tapahtuu ad maiorem Dei gloriam! Siis jesuiittojen tunnuslause tässä rienaavassa yhteydessä.

Es schlägt ein fremder Fink im Land

Radibimmel, radibammel, radibumm

Die Luft, die riecht wie angebrannt

Der Tilly der zieht um

Es klingt so fein

Radibimm, bumm, bamm

In majorem Dei gloriam.

 

No itse asiassa piti kirjoittaa jotakin tästä toiminnasta, joka nykyään esiintyy DEI-otsikon alla. Sehän viittaa käsitteisiin diversity, equity ja inclusion. Tuskin tarvitsee kääntää, mutta selittämistä näiden kattokäsitteiden todellinen käytännön merkitys vaatisi sitäkin enemmän.

Normaali terve järki ja hyvä käytös edellyttävät, että työyhteisössä huomioidaan työntekijöiden henkilökohtaiset ominaisuudet ja mahdolliset poikkeavuudet. Eihän se sen kummempaa ole, jos tavoitteena on saada homma toimimaan ja työntekijät viihtymään, mikä on kaikkien yhteinen intressi.

Tästä on kuitenkin kehitetty Amerikassa kokonainen ideologia, jossa olennaista on ns. positiivinen syrjintä eli affirmative action, mihin Amerikassa liittyy koko neekeriorjuuden ja rotuerottelun historia, millä perustellaan slummikulttuurista saapuvien ja muidenkin erilaisten alisuoriutumista, mitä pyritään kompensoimaan kollektiivisessa katumuksessa piehtaroiden.

Jostakin syystä moinen ideologia on omaksuttu ilman kritiikin häivääkään myös meidän maamme joissakin piireissä, joissa totisena tutkitaan etuoikeusympyröitä ja pohditaan, miten alisuoriutujia parhaiten palkittaisiin.

Kyseessä näyttää olevan eräs laji tuota Loyolan alulle panemaa totalitaarista ajattelua, jonka tunkeminen terveen järjen tilalle näyttää joistakin ihmisistä aina tuntuvan palkitsevalta. Päämäärä on periaatteessa ihan hyvä, mutta vasta keinot eli kokonaisuus voivat punnita tämänkin toiminnan arvon.

Bolševikit olivat aikoinaan täysin vakuuttuneita siitä, että heidän keinoja kaihtamaton politiikkansa aivan varmasti lopulta toisi koko ihmiskunnalle uuden onnen tilan ja vastaava naiivius on aina ollut ominaista kaikille muillekin totalitaarisille liikkeille.

Terve järki on valitettavasti asia, johon älymystönä itseään pitävät henkilöt aina suhtatuvat enemmän tai vähemmän vihamielisesti. Kauko Kareen tunnuslauseena oli aikoinaan Terveen järjen puolustus (Vrt. Bertrand Russellin samanniminen teos), kun hän yritti paljastaa kekkoslaisuuden heikkoja puolia. Sehän ei onnistunut lainkaan. Kun ihmiset haluavat tulla jymäytetyiksi, he myös tulevat.

Niin kauan kuin tuo dei-ilmiö pysyy rajoitetuissa mittasuhteissa, se tuskin on kovin haitallinen. Jos ja kun se valtaa Esimerkiksi Yleisradion, ollaan jo vaarallisella tiellä. Kyseessä ei nyt vain nimestään huolimatta ole mikään jumalallinen tieto ja kansakuntamme velvollisuus, joka oikeuttaisi tuon ideologian sen pakkosyöttämisen, vaan Amerikasta apinoitu ja sikäläisiin oloihin liittyvä muoti.

Näyttää siltä, että yhä useamman on mahdotonta käsittää, ettei Suomi ole mikään osa Amerikkaa, vaikka Natossa olemmekin ja että meidän olisi hoidettava omat asiamme oman järkemme mukaan eikä typerästi apinoitava sitä, mikä valtameren takana kulloinkin sattuu  olemaan muotia.

 

 

 

Konservatiivista liberalismia

 

Demokratian rappeutumisesta

 

Timothy Snyder, Tyranniasta. 20 opetusta 1900-luvulta. Suomentanut Matti Kinnunen. Siltala 2017, 130 s.

 

Timothy Snyder tunnetaan ennen muuta kirjastaan The Bloodlands (suom. Tappotanner), joka sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta lienee ainakin vaikuttanut ihmisten tapaan tarkastella Keski-Euroopan historiaa. Pieni, katekismusta muistuttava Tyranniasta, joka liittyy tiiviisti Yhdysvaltojen sisäiseen kehitykseen, on myös herättänyt huomiota etenkin kotimaassaan.

Snyder kuuluu niin sanottuihin julkisiin intellektuelleihin, joita etenkin anglosaksisessa maailmassa yhä on ja hänen esseistiset kiteytyksensä laajoista ilmiöistä ovat usein osuvia. Venäjän putinilaista komentoa hän on nimittänyt skitsofreeniseksi fasismiksi. Instituutiot Venäjällä ovat yhä selkeämmin fasistisia, mutta sikäläisen historiallisen kokemuksen takia asiaa ei mitenkään kyetä siellä ymmärtämään.

Käsillä oleva pikku kirja kuuluu nimenomaan Trumpin vastaisen poliittisen taistelun kontekstiin ja siinä mainitaankin usein ”presidentin” tekevän sitä tai tätä, kulkien nimenomaan tyranniaan vievää polkua.

Katekismuksen esimerkit on joka tapauksessa usein haettu Itä-Euroopan ja fasististen liikkeiden historiasta. Kirjoittaja varoittaa liukkaasta tiestä, joka saattaa äkkiarvaamatta johtaa tyranniaan, mikäli ensi oireita ei oteta vakavasti. Ohjeet ja varoitukset on yleensä suunnattu yksilöille henkilökohtaisesti.

Joukossa on sellaisia lähinnä itsestäänselvyyksiksi luettavia käskyjä kuin Varo yhden puolueen valtiota, Varo puolisotilaallisia ryhmiä, Ole isänmaan ystävä ja niin edelleen. Osittain käskyt ovat aivan yleisellä tasolla, kuten Aja hyviä asioita, Usko totuuteen, Ole mahdollisimman rohkea ja niin edelleen.

Erityisesti totalitaarisilta liikkeiltä suojautumista ajatellen joukossa on kyllä myös todellisia, historiasta saatuja maksiimeja kuten Älä tottele ennakkoon, Puolusta instituutioita ja Puolusta yksityiselämää.

Totalitaarinen valta on aina halunnut tehdä ihmisten henkilökohtaisesta elämästä poliittista ja tyrannien vaikutusvalta on paljolti pohjautunut siihen, että heidän tahtoaan on jo ennakolta ja kenenkään käskemättä riennetty tottelemaan. Mikäli instituutiot murretaan, murtuu myös kansa. Suomessa instituutioiden puolustamiseen panostettiin paljon sekä sortokaudella että 1940-luvulla ja meillä ne myös kestivät. Itä-Euroopan maissa ne eivät kestäneet.

Kirjoittaja vaatii yksilöä myös erottautumaan (laumasta) ja säilyttämään malttinsa, kun tapahtuu mahdottomia. Ne toki ovat hyvä periaatteita, vaikka tuskin kaikille mahdollisia.

Aivan järkevän sisällön kirjoittaja antaa myös pykälälle Kuulostele vaarallisia sanoja. Tässä hän ei tarkoita anti-intellektuaalista ”vihasanojen” tarkkailua ja niihin reagoimisen opettelua. Sen sijaan hän viittaa ”älykkäimmän natsin”, Carl Schmittin periaatteeseen, jonka mukaan kaikki säännöt voidaan tuhota viittaamalla poikkeus-ideaan.

Tämän poikkeus-, erikois-, hätä- jne. instituutioiden käytönhän me tunnemme erinomaisesti Venäjän historiasta, jossa erikoispalvelut ovat aina tehneet erikoisoperaatioitaan sangen erikoisin tuloksin (ks. Vihavainen: Haun erikoisoperaatioita tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Vaarallisen sanan esimerkkinä Snyder esittää ekstremismin, jota Venäjällä alettiin jo varhain käyttää eräänlaisena yleisleimana kaikkea oppositiota vastaan. Aivan vastaavaa käyttöä voimme monessa muussa maasssa havaita sanalla rasismi.

Usko totuuteen, sen olemassaoloon, ei näinä postmoderneina aikoina ole suinkaan itsestäänselvyys enempää kuin se oli sitä Pontius Pilatuksellekaan. Totuuden hylänneitä ja kaiken propagandan kakistelematta nieleviä ihmisiä Eugene Ionesco kutsui eräässä absurdissa näytelmässään sarvikuonoiksi. No, minun sukupolveni osana oli joutua omilla silmillään näkemään sarvikuonojen absurdi näytelmä. Se tuli kyllä yllätyksenä.

Snyderin kirja sisältää enimmäkseen normaaleja terveen järjen maksiimeja, mutta sellaisten noudattaminen on näinä aikoina kaikkea muuta kuin itsesäänselvyys. Ikävä sanoa, mutta etenkin akateemisen maailman liepeillä hurahdetaan yhä uudelleen kvasitieteelliseen humpuukiin, joka peräti tieteen varjolla yrittää ajaa agendaansa ja todistaa, että ihmisestä tulee intellektuelli vasta silloin, kun hän pystyy erottautumaan muista ymmärtämällä, että kaksi kertaa kaksi on viisi.

Kun tämä uskon teko on suoritettu, on tie auki sellaiselle maailmankuvan manipuloinnille, joka ilman estoja pönkittää tyranniaa hävittämällä sananvapauden ja demonisoimalla normaalia inhimillisyyttä. Niin sanottu avoin yhteiskunta ei suinkaan ole tyranniaa vastaan haavoittumaton tai edes itseään korjaava, kuten jo Alexis de Tocqueville joutui toteamaan.

Totalitarismin mahdollisuus ja houkutus on olemassa myös demokratiassa. Jo antiikin aikana ymmärrettiin, että kaikki valtiomuodot voivat rappeutua ja niillä on taipumus rappeutua aivan tiettyyn suuntaan. Monarkia voi muuttua tyranniaksi, aristokratia oligarkiaksi ja demokratia oklokratiaksi. Toki demokratiasta voidaan päästä suoraan myös tyranniaan.

Demokratian sisällä sen suurimpia vaaroja on demagogia tai pikemmin poliittisen taistelun rappeutuminen häikäilemättömäksi jesuitismiksi, jossa osapuolet eivät enää ole lojaaleja edes itse järjestelmän periaatteille, vaan sotivat toisiaan vastaan keinoista piittaamatta ja totuuden ja oikeuden periaatteita tunnustamatta.

Epäilemättä elämme nyt monessakin suhteessa vaarallisia aikoja. Se on erityinen syy pysytellä normaalin järjen ja koettujen instituutioiden rajoissa. Aito liberalismi sulkee sisäänsä myös konservatismin, radikalismi eli juurista irtautuminen on sen sijaan sille vierasta ja siihen sisältyy aina myös vaara.

Snyderin katekismus on mitä suurimmassa määrin konservatismin puolustus 1900-luvun ikävien kokemusten valossa.

Onko Suomikaan nyt oikeasti olemassa?

 

What do you want to do ?

New mail

Terveen järjen puolustus

 

Roger Scruton, Kansakuntaa tarvitaan. Suomalaisuuden liitto 2020, 96 s.

 

Muistelen, että jo 1980-luvulla kirjoitin arvostelun Roger Scrutonin teoksesta Thinkers of the New Left.

Kyseinen kirja arvioi muodikkaita, lähinnä ranskalaisia ajattelijoita, jotka tuohon aikaan olivat jo tunkemassa perinnäisen marxilaisuuden jättämään tyhjiöön.

Tuossa vaiheessa näiden sofistien merkitys yleensä kuitenkin rajoittui vain siihen, että he tekivät itsensä naurettaviksi. Kokonaisten tieteenalojen saati koko yliopistolaitoksen arvovaltaa ne eivät vielä horjuttaneet.

Siitä huolimatta kyseessä oli jo mannermaisen, etenkin ranskalaisen hengen tunkeutuminen anglosaksiseenkin ajatteluun, jossa perinteisesti oli kunnioitettu empiirisiä tosiseikkoja pikemmin kuin abstraktia käsitteistämistä.

Scruton tutkisteli tämän joukon ajattelua kiihkottomasti ja totesi, että sen kannattajiin kuului jopa pari eräänlaista neroakin. Toinen asia sitten oli, miten vakavasti nämä oli otettava.

Vielä jokunen vuosikymmen sitten ymmärrettiin yleisesti, etteivät vapautta ja ihmiskunnan onnea suinkaan parhaiten palvele ne, jotka suuriäänisimmin puhuvat vapaudesta ja yhteisestä hyvästä. Sir Isaiah Berlin osoitti hienosti sen, miten anarkisti Bakunin itse asiassa päätyi kannattamaan totalitaarista ajattelua. J.L. Talmon osoitti verrattomassa kirjassaan Totalitaarinen demokratia, miten Ranskan vallankumouksen kaikkein radikaaleimmat vapausaatteet toimivat kaikkein täydellisimmän orjuuttamisen perusteina.

Kun Neuvostoliitto hajosi, olivat niin sanoakseni aatteiden markkinat valmiit ottamaan vastaan uutta totalitaarista ajattelua, joka saattaisi entiseen tapaan verhoutua mitä ylevimpiin vapausaatteisiin.

Muistanemme, ettei neuvostokommunismi suinkaan myöntänyt olevansa mikään pakkojärjestelmä. Sen sijaan se selitti oman käytäntönsä olevan jo pitkä askel kohti ihmiskunnan täydellistä vapautumista ja peräti miljoona kertaa demokraattisempi järjestelmä kuin kapitalismi. Ei vähä mitään.

Scrutonille ranskalainen henki, sellaisena kuin se ilmeni suuressa vallankumouksessa, on nimenomaan epävapauden edustaja ihmisoikeuksien ja yhteishyvän abstraktissa valekaavussa. Bryssel toistelee Pariisin profeettojen perintöä ja Code Napoléonia yritetään pakolla eksportoida Englantiin, jossa se tuhoaa sitä traditiota, joka ruumiillistuu Common Law -järjestelmässä.

Voisipa sanoa, että samalla nimenomaan hyökätään sitä englantilaisten perinteisesti aina arvostamaa asiaa vastaan, joka tunnetaan nimellä common sense -terve järki.

On havaittavissa, että meilläkin on liikkeellä ollut runsaasti sellaista henkeä, joka on tuominnut Brexitin mielettömänä ja suorastaan rikollisena politiikkana, joka toimii ehdottomasti juuri brittien omia etuja vastaan.

Samalla on ylimielisesti jätetty ajattelematta sitä, että kukaan ei ymmärrä tuota brittien käsitystä omista eduistaan paremmin kuin he itse. Tosiasiallisesti asettuminen tuomariksi sen suhteen, mitä jonkin kansakunnan pitäisi äänestää ja millaista asiain tilaa sen olisi pidettävä onnenaan, on häpeämättömän totalitaarinen asenne.

On mahdollista, että britit toimivat huonon tiedon varassa eivätkä itse asiassa lainkaan haluaisi niitä seurauksia, joita brexitillä on, mutta tällainenhan kuuluu demokratian olemukseen. Kukaan 1900-luvun historiaa tunteva ei voi olla tunnustamatta, että päättäjillä oli sen kuluessa lähes aina täysin harhaiset käsitykset siitä, mitä he oikeastaan olivat tekemässä.

On toki mahdollista, että tilanne on tässä suhteessa radikaalisti muuttunut, mutta se ei ole todennäköistä. Niinpä oikeus ja kohtuus vaativat, että kansakunnat edelleenkin saavat ratkaisevan sananvallan omissa kohtalonkysymyksissään. Brexit on osoitus siitä ja on oletettava, ettei se ole sattuman tulos enempää kuin Trumpin menestys Yhdysvalloissa.

Tässä ennen brexitiä kirjoitetussa kirjasessaan Scruton katselee asioita suuressa määrin juuri Englannin ja sen perinteen kannalta, vastakohtanaan ranskalainen universalismi, jota edustavat myös ylikansalliset laitokset kuten EU ja WTO.

Englantilaiseen demokratiaan on kuulunut ajatus Englannista kotina. Kansalaisuus on suhde, joka on syntynyt kansalaisten ja sille vastuullisen valtion välille. Historian monissa koettelemuksissa se on osoittanut kestävyytensä. Kotimaa on ollut paikka, johon kohdistuvat luonnolliset, patrioottiset tunteet ja jonka asiat tunnetaan kaikille yhteisiksi.

Olennaista on ollut vallan vastuullisuus ja kotimaan hallitseminen nimenomaan sen omien tarpeiden mukaan, ei kaukaa, vastuuttomien byrokraattien toimesta ja joidenkin abstraktien periaatteiden mukaisesti.

Abstraktien ja olemukseltaan radikaalien periaatteiden joukkoon kuuluvat myös niin sanotut ihmisoikeudet, jotka filosofien keskuudessa ovat olleet monisatavuotisen kiistan kohteina. Nyt, yhtäkkiä, niistä on tullut aksioomia, joiden perusteita ei edes sovi kysellä. Sen sijaan niistä johdellaan kaikenlaisia, terveen järjenvastaisia asioita, joille vaaditaan suorastaan pyhyyttä ja koskemattomuutta älylliseltä kritiikiltä.

Tämähän on meille täysin tuttua ja kenellepä tarvitsisi muistuttaa niistä intellektuaalisesti ala-arvoisista yrityksistä, joissa oikeuslaitoksemme edustajat ovat vaatineet rangaistusta väärästä ajattelusta ja etenkin terveen järjen käytöstä.

Tällainen aksioomaksi korotettu abstrakti asia on esimerkiksi vuonna 1951 solmittu YK:n pakolaissopimus, jota nyt, aivan uusissa olosuhteissa on alettu käyttää argumenttina rajattoman maahanmuuton puolesta.

Tämä radikaalin ajattelun helmi on meilläkin onnistuttu lyömään läpi uudeksi normaaliksi, josta poikkeavia ahdistellaan kaikin keinoin, nimenomaan ylikansallisen lainsäädäntöön vedoten.

Scruton on epäilemättä aivan oikeassa nähdessään ylikansallisissa instituutioissa vaaran koko kansalliselle olemassaololle. WTO:n puitteissa kansakunnat saattavat joutua jopa ylikansallisten firmojen jyräämiksi ja pakotetuiksi luovuttamaan luonnonvaransa eniten maksavalle saalistajalle, aina vettä ja kaivannaisia myöten.

Scruton ottaa esimerkkinsä Englannista, mutta hänen käsittelemänsä ongelma on tietysti paljon yleisempi. Muuan uuden älyllisen humpuukin helmiä on ajatus kansakuntien keinotekoisuudesta, jonka pyhyys alkaa olla jo dogmin luokkaa.

Tässä on hyvä muistuttaa Leninistä, joka äkkiväärälle Pjatakoville tokaisi, ettei ole mitään mieltä koko kysymyksessä siitä, olisiko tunnustettava vain Suomen työtätekevät luokat eikä suomalaista kansakuntaa. Suomalainen kansakunta on olemassa riippumatta siitä, tunnustetaanko sitä vai ei, jyrähti Lenin. Koska se on olemassa, se myös pakottaa tunnustamaan itsensä.

Kuten havaitsemme, Leninin paljon puhuttu radikalismi oli itse asiassa vain puolinaista verrattuna nykyajan kamarioppineiden suorituksiin. Juuri tämän takia hän ilmeisesti myös pystyi säilyttämään puolueensa vallassa, vaikka oli maansa tuhonnut.

Toivokaamme, että nykyisen radical chicin älyllinen sokeus mahdollisimman nopeasti vie sen myös käytännössä siihen päämäärään, joka on sen premisseihin kirjoitettu eli siis ad absurdum, ennen kuin se ehtii tykkänään tuhota koko maanosamme.

What do you want to do ?

New mail

Vailla omininaisuuksia

Mies vailla ominaisuuksia

Joku blogin lukija heitti taannoin kaiketi haastavaksi tarkoitetun kysymyksen: sanopas, mitkä ovat sukupuolten ja rotujen tyypilliset piirteet!

Kysymys ei ollut pelkästään huvittava. On melkoinen ajan merkki, että joidenkin, lähinnä itsestäänselvyyksinä pidettävien asioiden käsittely kaiketi luokitellaan nyt tabuksi, ainakin joidenkin mielestä.

Luulen, että asia liittyy siihen, mitä Theodre Dalrymple on kutsunut nimellä non-judgementalism. Se tarkoittaa muodikasta normia, joka kieltää lausumasta normatiivisia väitteitä.

Niin sanottu identiteettipolitiikka näyttääkin saaneen aikaan sen, että terveen järjen käyttö vaatii enemmän tai vähemmän kansalaisrohkeutta, ehkäpä se on peräti vallankumouksellinen teko? Hui olkoonkin!

Vaikeneminen on muuan nykyajan selviytymisstrategia, eikä se vielä ole ihan sama asia kuin sen väittäminen, ettei sukupuolilla enempää kuin roduillakaan ole mitään tyypillisiä ominaisuuksia.

 Näyttää kuitenkin selvältä, että monet pitävät noiden eri ryhmien absoluuttista samanlaisuutta eräänlaisena pyhätotuutena (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=terveen+j%C3%A4rjen+puolustus )samaan aikaan kun he arkielämässään yleensä noudattelevat normaaleja täysijärkisen käyttäytymismalleja.

Tässä lienee turha yrittää pitää mitään logiikan alkeiskurssia ja selittää, mitä eroa on vaikkapa implikaatiolla ja ekvivalenssilla tai mitä tarkoitetaan ideaalityypillä tai määritelmällä ja miten empirian maailma suhtautuu formaalin logiikan maailmaan. Kiinnostunut opiskelkoon nämä asiat si la coeur t’en dit, jos henki siihen kehottaa.

Merkillistä on, että samaan aikaan, kun miesten ja naisten ehdotonta samanlaisuutta kovin korostetaan, nostetaan näkyvästi esille niitä, jotka eivät ole kestäneet oloaan ”väärässä’” sukupuolessa, joka siis oikeastaan onkin vain sosiaalinen konstruktio. Sellaisten korjaaminen kirurgin veitsellä tuntuu maallikosta tämän valossa kovin väärältä menetelmältä.

Evoluutiobiologia lienee nykyään melko suosittu tapa yrittää löytää selityksiä maailmamme moninaisuudelle.

Niinpä naisen biologinen rooli geenien hyväksyjänä tai torjujana ja lasten synnyttäjänä ja hoitajana on hyvin luonteva taustaselittäjä sille, että hän -samaan aikaan saalis ja torjuja-  kiinnittää tavattomasti huomiota ulkonäköönsä, hoitaa suhteitaan vehkeilemällä eikä suoralla toiminnalla, on psykologialtaan lähellä hoitamiaan lapsia ja niin edelleen.

Kaikkien lajien urokset tappelevat naaraista, mitä ei kannata pitää sattumana ja kaikkien lajien sukupuolilla on erityisiä tunnuksia, jotka saavat merkityksensä pariutumisen ja lajinkehityksen kautta.

Kanat ja kukot syntyvät lähes täsmälleen samanlaisina, mutta tiedemiehet eivät kai ole kyenneet vielä laboratorio-oloissa opettamaan kukolle munimista tai hautomista, noita kanojen perustehtäviä. Lienevätkö edes yrittäneet?

Asiaa ei muuksi muuta se, että jotkut kanat saattavat joskus yritellä kiekumista. Eihän siitä mitään kunnollista synny eikä ole tarpeenkaan.

Mitä naaraiden erityispiirteisiin nimenomaan ihmisellä tulee, on merkittävimpiä jatkuva kiima-aika, joka ei kuitenkaan ilmene samanlaisena promiskuiteettina, kuin koirilla. Ihminen on pareja muodostava olento, mitä ei muuksi muuta esimerkiksi muhamettilainen moniavioisuus.

 Luonto antaa taipumuksen, jota ihminen toki voi aina yrittää vastustaa ja siinä tietyssä määrin onnistuakin. Luonnottomuudella on kuitenkin aina ongelmansa, kun luontoäiti potkii takaisin. Luonnonoikkuja en tässä ota lukuun.

Mikä täsmälleen ottaen on luonnon ja mikä sosiaalisen ympäristön vaikutusta, on tietenkin se suuri kysymys, jota on vaikea ihmispopulaatioilla ratkaista. Missään tapauksessa tämä ei vielä tarkoita sitä, ettei luonnolla -siis geeneillä- olisi mitään vaikutusta. Sellaisen osoittaminen olisi sekä teoriassa että käytännössä tuskin mahdollista.

Entäpä sitten nuo rodut?

Hupaisaa kyllä, on olemassa piirejä, jotka kiivaasti vastustavat ihmisrotu-käsitteen käyttöä. Samaan aikaan samat viiteryhmät pitävät rodullisten erojen tasoittamista pyhänä tehtävänään.

Tämähän on alun perin amerikkalainen obsessio, jota on hämmästyttävällä menestyksellä yritetty importoida meillekin. Paketin mukana olemme sitten saaneet jopa yrityksiä kantaa syyllisyyttä neekeriorjuudesta ja niin edelleen, ad nauseam.

Joka tapauksessa noiden olemattomien rotujen eroista on olemassa melkoinen määrä tutkimusta. Hyvin lyhyenä kiteytyksenä voi sanoa, että erilaisten kykyjen yhteissummaa tarkasteltaessa europidit (”kaukasoidit”) jäävät negridisen ja aasialaisen päärodun väliin (ks. https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/0191886988901353 ).

Itse en koskaan ole jaksanut innostua rotuasioista ja pidän siihen liittyviä intohimoja jonkinlaisen vinksahtaneisuuden merkkinä.

Koska ”rotu” nykyisin, sikäli ja silloin kun sitä käytetään, on tavattoman laaja käsite, näkee syystäkin hyvin harvoin sen esiintyvän eräänlaisena ennustavana markkerina, jonka mukaan kannattaisi tehdä yksilöstä johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen.

Toki suurissa populaatioissa erot ovat jopa aika selviä, kuten ne ovat myös naisten ja miesten välillä, mikä ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö olisi olemassa vaikkapa naisia, jotka ovat paljonkin ”miehekkäämpiä” kuin miehet keskimäärin ja päin vastoin. Mutta tässähän puhumme harvinaisuuksista.

Kun nyt näitä ryhmistä puhutaan, tekee mieli nosta esille myös niin sanottu kansanluonne, käsite, jonka pilkkaaminen kuului puoli vuosisataa sitten sosiaalitieteilijöiden initiaatioriitteihin.

Kuitenkin kyseessä on asia, jonka voimme jatkuvasti edessämme havaita, mikäli kykenemme asioita arvostelemaan. Tarkempi kuvaileminen ja selittäminen onkin sitten haastavampaa.

Kansoilla ja pienemmilläkin ryhmillä on tavallisesti oma psykologiansa ja kulttuurinsa, jotka ovat muotoutuneet omassa historiallisessa kontekstissaan. Siihen voi liittyä hyvinkin monia asioita, naapurisuhteista kansalliseen omakuvaan, temperamenttiin ja niin edelleen.

Sanomattakin on selvää, ettei kyseessä ole ikimuistoinen ja staattinen asia, mutta tuskin se myöskään on nopeasti muuttuva ja labiili. Yleensä kansa itse vaalii omaa kuvaansa ja muut puolestaan asettavat sen omalle asteikolleen ulkokohtaisemmin.

Voi kaiken mokomin väittää, ettei ole olemassa mitään ”suomalaisuutta”, ”venäläisyyttä”, ”italialaisuutta” tai ”ruotsalaisuutta” -on vain ihmisiä, yksilöitä.

Väite on kuitenkin ilmiselvästi falski ja pinnallinen. Tiedämme, että kansoilla on oma luonteensa, joka on epämääräinen ja rajoiltaan määrittelemätön. Suurten ryhmien sisällä on sitä paitsi aina alaryhmiä.

 Yksilöiden kohdalla tälläisella ideaalityypillä on vähän, jos lainkaan selitysarvoa, mutta mikäli jotakin kansaa haluaa ymmärtää, voi kyllä hyötyä enemmän henkevistä yleistyksistä kuin ryppyotsaisista latteuksista, joita tilastot tukevat.

Mikäli tekeytyy sokeaksi niille asioille, jotka ovat selvästi nähtävissä, saattaa saada aplodeja niistä piireistä, jotka briljeeraavat tuolla non-judgementalityllä, käyttääkseni nykyaikaista tyyliä.

Tuloksena kuitenkin todennäköisesti on tuskin muuta kuin mitäänsanomattomia latteuksia ja pahimmillaan sitä tyylilajia, josta venäläinen käyttää nimitystä pošlost (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=poshlost ). Tämä koskee vielä enemmän puhetta sukupuolten ominaisuuksista ja keskinäisistä suhteista.