Vailla omininaisuuksia

Mies vailla ominaisuuksia

Joku blogin lukija heitti taannoin kaiketi haastavaksi tarkoitetun kysymyksen: sanopas, mitkä ovat sukupuolten ja rotujen tyypilliset piirteet!

Kysymys ei ollut pelkästään huvittava. On melkoinen ajan merkki, että joidenkin, lähinnä itsestäänselvyyksinä pidettävien asioiden käsittely kaiketi luokitellaan nyt tabuksi, ainakin joidenkin mielestä.

Luulen, että asia liittyy siihen, mitä Theodre Dalrymple on kutsunut nimellä non-judgementalism. Se tarkoittaa muodikasta normia, joka kieltää lausumasta normatiivisia väitteitä.

Niin sanottu identiteettipolitiikka näyttääkin saaneen aikaan sen, että terveen järjen käyttö vaatii enemmän tai vähemmän kansalaisrohkeutta, ehkäpä se on peräti vallankumouksellinen teko? Hui olkoonkin!

Vaikeneminen on muuan nykyajan selviytymisstrategia, eikä se vielä ole ihan sama asia kuin sen väittäminen, ettei sukupuolilla enempää kuin roduillakaan ole mitään tyypillisiä ominaisuuksia.

 Näyttää kuitenkin selvältä, että monet pitävät noiden eri ryhmien absoluuttista samanlaisuutta eräänlaisena pyhätotuutena (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=terveen+j%C3%A4rjen+puolustus )samaan aikaan kun he arkielämässään yleensä noudattelevat normaaleja täysijärkisen käyttäytymismalleja.

Tässä lienee turha yrittää pitää mitään logiikan alkeiskurssia ja selittää, mitä eroa on vaikkapa implikaatiolla ja ekvivalenssilla tai mitä tarkoitetaan ideaalityypillä tai määritelmällä ja miten empirian maailma suhtautuu formaalin logiikan maailmaan. Kiinnostunut opiskelkoon nämä asiat si la coeur t’en dit, jos henki siihen kehottaa.

Merkillistä on, että samaan aikaan, kun miesten ja naisten ehdotonta samanlaisuutta kovin korostetaan, nostetaan näkyvästi esille niitä, jotka eivät ole kestäneet oloaan ”väärässä’” sukupuolessa, joka siis oikeastaan onkin vain sosiaalinen konstruktio. Sellaisten korjaaminen kirurgin veitsellä tuntuu maallikosta tämän valossa kovin väärältä menetelmältä.

Evoluutiobiologia lienee nykyään melko suosittu tapa yrittää löytää selityksiä maailmamme moninaisuudelle.

Niinpä naisen biologinen rooli geenien hyväksyjänä tai torjujana ja lasten synnyttäjänä ja hoitajana on hyvin luonteva taustaselittäjä sille, että hän -samaan aikaan saalis ja torjuja-  kiinnittää tavattomasti huomiota ulkonäköönsä, hoitaa suhteitaan vehkeilemällä eikä suoralla toiminnalla, on psykologialtaan lähellä hoitamiaan lapsia ja niin edelleen.

Kaikkien lajien urokset tappelevat naaraista, mitä ei kannata pitää sattumana ja kaikkien lajien sukupuolilla on erityisiä tunnuksia, jotka saavat merkityksensä pariutumisen ja lajinkehityksen kautta.

Kanat ja kukot syntyvät lähes täsmälleen samanlaisina, mutta tiedemiehet eivät kai ole kyenneet vielä laboratorio-oloissa opettamaan kukolle munimista tai hautomista, noita kanojen perustehtäviä. Lienevätkö edes yrittäneet?

Asiaa ei muuksi muuta se, että jotkut kanat saattavat joskus yritellä kiekumista. Eihän siitä mitään kunnollista synny eikä ole tarpeenkaan.

Mitä naaraiden erityispiirteisiin nimenomaan ihmisellä tulee, on merkittävimpiä jatkuva kiima-aika, joka ei kuitenkaan ilmene samanlaisena promiskuiteettina, kuin koirilla. Ihminen on pareja muodostava olento, mitä ei muuksi muuta esimerkiksi muhamettilainen moniavioisuus.

 Luonto antaa taipumuksen, jota ihminen toki voi aina yrittää vastustaa ja siinä tietyssä määrin onnistuakin. Luonnottomuudella on kuitenkin aina ongelmansa, kun luontoäiti potkii takaisin. Luonnonoikkuja en tässä ota lukuun.

Mikä täsmälleen ottaen on luonnon ja mikä sosiaalisen ympäristön vaikutusta, on tietenkin se suuri kysymys, jota on vaikea ihmispopulaatioilla ratkaista. Missään tapauksessa tämä ei vielä tarkoita sitä, ettei luonnolla -siis geeneillä- olisi mitään vaikutusta. Sellaisen osoittaminen olisi sekä teoriassa että käytännössä tuskin mahdollista.

Entäpä sitten nuo rodut?

Hupaisaa kyllä, on olemassa piirejä, jotka kiivaasti vastustavat ihmisrotu-käsitteen käyttöä. Samaan aikaan samat viiteryhmät pitävät rodullisten erojen tasoittamista pyhänä tehtävänään.

Tämähän on alun perin amerikkalainen obsessio, jota on hämmästyttävällä menestyksellä yritetty importoida meillekin. Paketin mukana olemme sitten saaneet jopa yrityksiä kantaa syyllisyyttä neekeriorjuudesta ja niin edelleen, ad nauseam.

Joka tapauksessa noiden olemattomien rotujen eroista on olemassa melkoinen määrä tutkimusta. Hyvin lyhyenä kiteytyksenä voi sanoa, että erilaisten kykyjen yhteissummaa tarkasteltaessa europidit (”kaukasoidit”) jäävät negridisen ja aasialaisen päärodun väliin (ks. https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/0191886988901353 ).

Itse en koskaan ole jaksanut innostua rotuasioista ja pidän siihen liittyviä intohimoja jonkinlaisen vinksahtaneisuuden merkkinä.

Koska ”rotu” nykyisin, sikäli ja silloin kun sitä käytetään, on tavattoman laaja käsite, näkee syystäkin hyvin harvoin sen esiintyvän eräänlaisena ennustavana markkerina, jonka mukaan kannattaisi tehdä yksilöstä johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen.

Toki suurissa populaatioissa erot ovat jopa aika selviä, kuten ne ovat myös naisten ja miesten välillä, mikä ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö olisi olemassa vaikkapa naisia, jotka ovat paljonkin ”miehekkäämpiä” kuin miehet keskimäärin ja päin vastoin. Mutta tässähän puhumme harvinaisuuksista.

Kun nyt näitä ryhmistä puhutaan, tekee mieli nosta esille myös niin sanottu kansanluonne, käsite, jonka pilkkaaminen kuului puoli vuosisataa sitten sosiaalitieteilijöiden initiaatioriitteihin.

Kuitenkin kyseessä on asia, jonka voimme jatkuvasti edessämme havaita, mikäli kykenemme asioita arvostelemaan. Tarkempi kuvaileminen ja selittäminen onkin sitten haastavampaa.

Kansoilla ja pienemmilläkin ryhmillä on tavallisesti oma psykologiansa ja kulttuurinsa, jotka ovat muotoutuneet omassa historiallisessa kontekstissaan. Siihen voi liittyä hyvinkin monia asioita, naapurisuhteista kansalliseen omakuvaan, temperamenttiin ja niin edelleen.

Sanomattakin on selvää, ettei kyseessä ole ikimuistoinen ja staattinen asia, mutta tuskin se myöskään on nopeasti muuttuva ja labiili. Yleensä kansa itse vaalii omaa kuvaansa ja muut puolestaan asettavat sen omalle asteikolleen ulkokohtaisemmin.

Voi kaiken mokomin väittää, ettei ole olemassa mitään ”suomalaisuutta”, ”venäläisyyttä”, ”italialaisuutta” tai ”ruotsalaisuutta” -on vain ihmisiä, yksilöitä.

Väite on kuitenkin ilmiselvästi falski ja pinnallinen. Tiedämme, että kansoilla on oma luonteensa, joka on epämääräinen ja rajoiltaan määrittelemätön. Suurten ryhmien sisällä on sitä paitsi aina alaryhmiä.

 Yksilöiden kohdalla tälläisella ideaalityypillä on vähän, jos lainkaan selitysarvoa, mutta mikäli jotakin kansaa haluaa ymmärtää, voi kyllä hyötyä enemmän henkevistä yleistyksistä kuin ryppyotsaisista latteuksista, joita tilastot tukevat.

Mikäli tekeytyy sokeaksi niille asioille, jotka ovat selvästi nähtävissä, saattaa saada aplodeja niistä piireistä, jotka briljeeraavat tuolla non-judgementalityllä, käyttääkseni nykyaikaista tyyliä.

Tuloksena kuitenkin todennäköisesti on tuskin muuta kuin mitäänsanomattomia latteuksia ja pahimmillaan sitä tyylilajia, josta venäläinen käyttää nimitystä pošlost (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=poshlost ). Tämä koskee vielä enemmän puhetta sukupuolten ominaisuuksista ja keskinäisistä suhteista.