Tyhmyys, ylpeys ja ennakkoluulo

 

Tyhmyys ja ennakkoluulo

 

     Tyhmyys kuuluu normaalin ihmisyyden kirjoon ja sen voidaan todeta noudattavan tunnettua Gaussin käyrää, mitä sen ns. syvyyteen tulee.

     Tyhmyyttä ei siis pidä solvaavasti nimittää epänormaaliudeksi, saati poikkeavuudeksi, mikäli ajattelemme sen julkisen toteamisen käyttöä arvottavassa mielessä.

     Itse asiassa siitä on myös pyritty tekemään hyvettä, vaikka en vielä olekaan huomannut erityisiä ylpeilyjuhlia järjestettävän nimenomaan sen kunniaksi. Luulen, että niiden ilmaantuminen on vain ajan kysymys.

     Käytännössä tyhmyydestä on useimmiten kielteisiä seurauksia ja vanhan sanonnan mukaan siitä jopa sakotetaan, mitä lienee pidettävä äärimmäisen epäoikeudenmukaisena ja luulen, että sen seuraukset nykyaikaisessa hyvinvointivaltiossa olisi, jos mahdollista, jäännöksettä siirrettävä yhteiskunnan korvattaviksi.

     Nykyään on joka tapauksessa jo havaittavissa voimakas suuntaus kohti yleistä solidaarisuutta tyhmyyden kanssa ja julkinen valta on yhä useammin pyrkinyt ainakin tekeytymään tyhmäksi, ellei sitten ihan oikeasti sitä ole. Joskus asian laita on vaikea selvittää. Itselleni on jäänyt siitä sangen vaikuttavia muistoja Atlantin tuolta puolen (ks. Vihavainen: Haun tyhmäksi tekeytymisen tärkeydestä tulokset ).

     Tyhmyyttä voidaan todeta ja määritellä eri tavoin, mutta vastaansanomaton sen tunnusmerkki on, mikäli henkilö, joka on havainnut tietyn asian aina seuraavan tietystä toisesta asiasta, ei ota tästä opikseen, vaan jatkaa yhä uudelleen toistaa saman asian toistamista ja odottaa, että saisikin aikaan jotakin muuta.

     Tuollaisessa tapauksessa hylätään se empiirisesti saavutettu informaatio, jota voidaan nimittää ennakkotiedoksi (ks. Vihavainen: Haun ennakkotieto tulokset) ja toimitaan sen sijaan toiveajatteluun luottaen. Töysin alastonta kieltäytymistä  selvien tosiasiooden tunustakisesta on usein havaittavisa. Niisä enemmän tuossa edellisessä linkissä.

      Tässä tulemme myös kysymykseen yleisen ja erityisen suhteesta. Se on periaatteessa niin yksinkertainen, että sen ainakin jonkin tasoista ymmärtämisetä edellytettiin aikoinaan jo lastentarhassa

     On aikakaudellemme syvästi tyypillistä, että asiaa on nyttemmin alettu hämärtää jopa korkeakouluasteella ja alettu salakuljettaa terveen järjen tilalle tyhmyyttä suorastaan kvasitieteellisten doktriinien avulla.

Tästä olen jo joskus blogannut, enkä huomaa asiaan olevan olennaista lisättävää:

 

tiistai 15. toukokuuta 2018

Yleisen ja erityisen suhde aikakautemme oloissa

 

Jospa nyt sentään yleistettäisiin

 

     Aina silloin tällöin kuulee sanottavan, reaktiona johonkin typeryyteen, ”ei saa yleistää”. Tällöin saattaa kyseessä olla vaikkapa jonkin torvelon käytös, jonka johdosta toinen samanlainen tekee johtopäätöksen: ”no sellaisiahan ne kauhavalaiset/perniöläiset/puumalalaiset nyt ovat!”

     Tässä tapauksessa yleistäjä tekee johtopäätöksensä olemattoman pienen otoksen pohjalta. Useimmiten se onkin tarkoitettu vitsiksi, mutta aika avuton se siinäkin lajityypissä on.

     Yleistäminen on kuitenkin kaiken tieteellisen ja siis pätevyyttä tavoittelevan ajattelun ydin. Miten se tapahtuu, opittiin ainakin ennen vaikkapa sosiologian metodikursseilla. John Stuart Millin induktiivisen päättelyn säännöt pätevät yhä ja halukkaita kehotetaan tutustumaan niihin.

     Tieteellisellä yleistämisellä, eli siis pätevällä johtopäätösten tekemisellä ei pyritä ennakkoluuloon, vaan ennakkotietoon. Sen torjuminen puolestaan on osoitus ennen muuta ja suurella varmuudella tyhmyydestä eikä esimerkiksi korkeasta moraalista, kuten nykyään näytään vihjailevan.

     Kun ihmiset ovat kysymyksessä, ei ennakkotietoa ole kovin suuressa määrin mahdollista saada yksilöstä. Ryhmien kohdalla se sen sijaan onnistuu usein varsin hyvin.

     Niinpä tiedämme paljon keskimääräisyyksiä ja tyypillisyyksiä erilaisista ryhmistä. Yksilöiden -ryhmien jäsenten- kohdalla ne tietysti toimivat huonommin tai ei lainkaan. Nehän perustuvat todennäköisyyksiin, ja saattavat osoittautua yksittäisissä tapauksissa aivan vääriksi, vaikka ne suuremmassa populaatiossa olisivat hyvinkin suuria.

      Niinpä onkin syytä torjua ennakkoluulot eli yksilöä koskevat käsitykset, jotka on tehty viiteryhmän perusteella. Mikäli samalla torjutaan ennakkotieto, joka on tutkimuksella kyseisestä ryhmästä hankittu, sanotaan samalla hyvästit tieteelliselle ajattelulle.

     Yleistäminen siis on sekä tarpeellista että välttämätöntä, kuten jo terve järki sanoo. Se ei toimi yhdestä tai parista yksilöstä yhteisöön päin, mutta kyllä silloin, kun kyseessä on riittävä määrä yksilöitä, jotka muodostavat relevantin otoksen.

      Se ei toimi myöskään mekaanisesti ryhmästä yksilöön päin, vaikka ryhmää koskeva ennakkotieto antaakin rationaaliselle havainnoijalle tiettyjä odotusarvoja, jotka perustuvat todennäköisyyksiin ja niillähän tieteellinen ajattelu joutuu usein operoimaan. Tietoa, rationaalisuutta, on syytä tässäkin arvostaa ajattelun ja toiminnan lähtökohtana, eikä korvata sitä esimerkiksi sentimentaalisuudella.

     On jokseenkin masentavaa seurata, miten alkujaan amerikkalaiset muodit muuttuvat irrationaalisiksi normeiksi ja saavat vankan aseman myös Euroopassa, meilläkin.

     Parhaillaan saadaan nauttia ilmoituskampanjasta, jossa kunnioitusta ansaitseviksi ajatellut henkilöt kertovat ennakkoluuloistaan, jotka tulkitaan rasistisiksi. Rasismin taas ilmeisesti oletetaan olevan jonkinlainen synti henkeä vastaan, jota ei saa anteeksi enempää tässä elämässä kuin tulevassa, sen sijaan, että sitä pidettäisiin esimerkiksi huvittavana takapajuisuutena.

     Noissa esitetyissä tapauksissa näyttää olevan kysymys yksinkertaisesti enemmän tai vähemmän rationaalisista odotuksista, jotka eivät sitten pitäneetkään paikkaansa.

      Ilmeisesti kampanjaan saadut henkilöt häpeävät syvästi rationaalisuuttaan ja pyytelevät sitä anteeksi vihjaisten samalla, että pieni rahalahja oikealle taholle voisi toimia aneena, joka pelastaa myös lukijan sielun, mikäli hänelläkin on esiintynyt taipumusta rationaaliseen ajatteluun.

     On aika surkeaa, että alkeellisia terveen järjen piiriin kuuluvia asioita on saatu noinkin pahasti sotkettua myös tässä maassa, jossa perinteisesti on vältetty vouhotuksia. Kyseessä tuntuu olevan oire suuresta kulttuuri-ilmiöstä, joka on myös läpikotaisin politisoitunut. Ja politiikassahan kaikki keinot näyttävät nykyään olevan sallittuja.

     Kukapa ei muistaisi tuota kuuluisaa hihamerkkijuttua, jossa kysymys etnisestä profiloinnista nostettiin esille ja vaadittiin myös meillä siirtymistä amerikkalaiseen käytäntöön, jossa rationaalinen ajattelu on kiellettyä ja jopa kriminalisoitua, mikäli asia koskee etnisiä ryhmiä.

     Mutta suo siellä, vetelä täällä. Tämän päivän lehdestä luin, miten laajaksi on meilläkin paisunut se barbaria, joka tunnetaan tyttöjen ympärileikkauksen nimellä. Muuan somalityttö peräti syytti Suomen valtiota siitä, ettei se suhtaudu asiaan vakavasti ja rankaise silpomisesta. Niinpä typerät raakalaiset saavat jatkaa toimintaansa, jonka heidän yhteisönsä näköjään hyväksyy.

     Se, miksi asia painetaan villaisella, johtuu siitä, että se rajoittuu tiettyihin ryhmiin, jotka eivät kuulu kantaväestöön. Mikäli toisin olisi, saisimme taatusti lukea paljonkin suurista oikeudenkäynneistä ja paheksumisen myrsky kohtaisi järjettömän ja ihmisvihamielisen barbarian harjoittajat. Rasismiahan tässä pelätään, totesi uhri. Siinäpä sen mentaliteetin hedelmiä.

     Sokea oikeus tirkisteleekin siis tässä tapauksessa silmäliinansa raosta ja sallii yksille sen, mitä toisille ei missään tapauksessa sallittaisi. Tässä taidetaan olla kaukana siitä ihanteesta, että kieltäydyttäisiin näkemästä ihmisten ihonväriä ja etnistä alkuperää.

     Paluu barbariaan ei tapahdu yhdellä rysäyksellä, vaan pitkällä kitinällä. Sen välttämättömiin ehtoihin taitaa kuulua arvojen ja arvoarvostelmien suhteellistaminen: kukapa voisi tuomita toisten tapoja? Saako edes käyttää leimaavia sanoja? Pitäisikö sana barbaria kieltää? Tai, hei! Miksi se pitäisi sallia?

     Kun barbaaristen instituutioiden ensin annetaan pesiytyä maahamme ja sitten kielletään tuomitsemasta niitä, on tie auki muullekin irrationaalisuudelle. Olennaista siinä on rationaalisen ajattelun kieltäminen ja esimerkiksi ennakkotiedon leimaaminen ennakkoluuloksi.

     Siitä on vain askel siihen, että ensin kielletään rationaalinen ajattelu yleensä ja sen myötä irrationaalisten uskomusjärjestelmien arvostelu. Sen jälkeen voidaankin jo vaatia myös ulkopuolisia osoittamaan mille tahansa mumbo-jumbolle rituaalista kunnioitusta.

 

Käytetäänkö Ukrainassa pistintä?

 

Sodan psykologian kehitystä 2020-luvulla

 

     Elämme hyvin herkkätunteista ja sievistelevää aikaa ja jopa yksittäiset sanat, joista joku voisi pahastua -vaikka ei tiedetä kuka ja pahastuuko hän oikeasti- tuomitaan rikoslain mukaan kaikkein suurimpien rikosten rankaisemista varten kehitettyjen pykälien mukaan. Näin itseään ihailevan sentimentaalinen ei Eurooppa ole ollut koskaan.

     Kiitettävänä tarkoituksena on ilmeisesti ollut sellaisen uuden sivilisaation luominen, joissa ihminen ei ole ehdollistettu vain tekemään hyvää ja kammoksumaan pahaa, vaan myös karttamaan pahoja ajatuksiakin. Niistähän se paha sikiää: Sen jälkeen tulevat vihapuheet ja sitten alkaakin jo joukkoteurastus…

     No, nämähän tiedetään. Jotta täydellisesti tapahtuisi tuo ihmiskunnan eksorkismi ja perkele ajettaisiin ikuisiksi ajoiksi pois sen mielestä, keksitään asioille uusia nimiäkin ja vanhojen käytöstä rankaistaan.

      Mutta, kuten muinaiset roomalaiset sanoivat: Naturam expellas furca, tamen usque recurret -voit hangolla heittää luonnon pellolta pois mutta takaisin se vain aina palaa.

     Viha hyökkäyssodan törkeää aloittajaa vastaan on tietenkin kovinta mahdollista laatua, kuten rikoksen suuruus edellyttää. Rikolliset ovat itse käytöksellään menettäneet oikeutensa tulla luetuiksi varsinaisen ihmiskunnan piiriin ja ne kätyreineen voidaan luokitella örkeiksi. Analogisesti vastapuoli on määritelty koostumaan natseista, jotka jo määritelmällisesti ovat ihmiskunnan vihollisia.

      Martti Luther, jonka oppi edusti Jumalan sanaa sen puhtaimmassa muodossa, ei muuta voinut kuin kehottaa tappamaan uudestikastajat, Jumalan viholliset, kuin hullut koirat. Tuota samaa kielikuvaa viljeltiin ahkerasti myös Neuvostoliitossa, kun trotskilaiset, sosialismin ja ihmiskunnan katalimmat viholliset paljastettiin vuonna 1937.

     Kun asia on niin hyvä ja suuri kuin se yleensä voi olla, on sen vastustaminenkin suurin mahdollinen rikos. Tämä nyt on ihan banaali perusasia, mutta juuri siksi ei kannata antaa sen hämärtyä. Bertrand Russell oli kovin huolissaan siitä, että ihmiset menivät niin herkästi mukaan epäitsekkääseen aatteellisuuteen ja olivat sen hyväksi valmiita mihin tahansa. Fiat justitia, pereat mundus.

     Sodassa ihminen vajoaa jalkapallofanin tasolle ja ottelu saattaa venyä vuosien mittaiseksi. Yksilöiden sijasta on olemassa vain ”me”. Enää ei tarvitse eikä edes saakaan rajoituksitta käyttää omia aivoja eikä toteuttaa omaa persoonallisuuttaa.

     Sulautuminen massaan ja sen bersekkimäiseen riehuntaan on palaamista karvaisten esi-isien lauman jäseneksi sellaisella hetkellä, kun se syöksyy karjuen ja teräviä hampaitaan näyttäen toisen lauman kimppuun.

     Toki homo sapiens on osannut myös pyhittää asian. Onhan sen alkukantaisessa voimassa jotakin huumaavaa ja kiehtovaa. Tyrtaios ja Körner käänsivät sen jopa runouden kielelle ja lukemattomilla muistomerkeillä hiljennytään yhä uudelleen kunnioittamaan kaatuneiden muka vapaaehtoisesti antamaa uhria, sen sijaan, että keskityttäisiin suremaan heidän uhraamistaan epäjumala Moolokille.

     Venäjällä ollaan jo kehittämässä täysimittaista fasismia, jossa sodan tarvitsemaa psykologiaa istutetaan jo pikkulapsiin. Ne, jotka Venäjää pelkäävät ja siis myös vihaavat, ovat nopeasti myös kehittäneet vastaavanlaista psykologiaa.

     Lapsekkaasti voidaan tietenkin kysyä: ”No entäs sitten? Kuka aloitti? Eikö meidänkin ole pakko? Eikö se muka ole oikeus, kohtuus ja velvollisuus?”

     No jospa hän nyt sitten lienee. En nyt kuitenkaan ole ihan varma siitä, että tällä puolen rajaa olisi syytä laskeutua samalle tasolle, kuin Putin haluaa oman kansansa tekevän. Voitaneen ainakin harmitella ikävää suuntausta, jos niin tapahtuu.

     Ennen sotaa kirjoitin aiheesta blogin, jossa ei vielätiedetty mitään siitä uudesta psykologiasta, joka jo vajaan vuoden kuluttua aloitti voittokulkunsa myös meillä: 

 

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Onko nykyään vielä rauhanliikettä?

 

Ihmisen hyvyydestä

 

     Normaali tämän päivän homo sapiens on hyvin rauhallinen olento, joka yleensä tekee kaikkensa miellyttääkseen lajitovereitaan.

     Häntä on hyvin vaikea saada tappamaan toista ihmistä. Empatia, human fellow-feeling, kuten englanniksi sanotaan, on hänessä vallitsevana ja sen syrjäyttämiseen vaaditaan erityisiä olosuhteita. Suomessa sellainen näyttäisi yleensä olevan monen päivän juoppoputki, joka lopettaa aivojen otsalohkon toiminnan.

     Jossakin Buster Keatonin filmissä kuvataan sankaria alokkaana, joka katsoo, kun kersantti demonstroi pistimen käyttöä taistelussa. Kalpea alokas alkaa horjua ja viimein pyörtyä kupsahtaa, kun karjuva kersantti kiertää pistintä harjoitusnuken mahassa.

     Busterin kaltaisia ihmisiä varmastikin oli ihan oikeasti ja heitä joka tapauksessa kärrättiin rintamille ehkä jopa miljoonittain, paukuttelemaan automaattiaseilla ilmaan panoksia, joiden tuotantoa ja jakelua varten oli luotava valtava organisaatio.

      Itse asiassa suurin osa amerikkalaisista sotilaista ei ampunut vihollista kohti eikä monessakaan tapauksessa ampunut lainkaan, väittää Hyvän historian kirjoittaja Rutger Bregman, joka viittaa tunnettuihin tutkimuksiin.

     Tällainen oli tilanne muun muassa toisessa maailmansodassa ja Vietnamin sodassa, erityisesti asevelvollisten keskuudessa. Erikoisjoukot olivat jo sitten vähän muuta.

     Erikoiseksi asian tekee se, että eräässä Bregmanin esimerkissä kyse oli puolustuksesta japanilaisten hyökkäystä vastaan. Oliko ampumattomuus osoitus ihmisen perimmäisestä hyvyydestä vai lähinnä pelkuruudesta, jätän ratkaisematta. Käytössä oleva aineisto ei ole riittävä.

     Tosiasia joka tapauksessa on, että panosten tuhlaaminen on nykyaikaisessa sodassa äitynyt valtavaksi, mikä on tehnyt tarpeelliseksi myös pienentää ja keventää niitä. Muistelen kuulleeni jonkin laskelman siitä, miten monet rivimiesten laukauksista olivat tähdättyjä ja miten monet taas ilmaan ammuttuja.

     Eri armeijoidenkin kohdalla erot olivat tässä asiassa hyvin suuria, mutta joissakin tapauksissa kyse näyttää olleen lähinnä jonkinlaisesta yleisestä räiskinnästä, jonka tarkoituksena oli sekä pelottaa näkymätöntä vihollista tulemasta näkyviin, että jonkinlaisesta turvaa tuovasta itsetehostuksesta.

     Jo maailmansodissa oli usein mahdollista tappaa vihollisia heitä koskaan näkemättä, mikä auttoi ylittämään sen normaalin inhimillisyyden kynnyksen, joka estää sivistyksen piirissä murhaamisen. Nythän asiat voidaan hoitaa lennokeilla jopa tuhansien kilometrien päästä eikä edes koko sivilisaation hävittämiseksi ydinaseilla tarvita varsinaista murhaajan luonnetta. Pelkkä tyhmyys voisi riittää, jos se olisi kyllin syvää.

     Venäjän armeijassa on pistinhyökkäyksellä eli käsikähmällä (rukopašnyi boi) oma myyttinen asemansa. Mikäli googlaa sanat ”saksalainen pelkää pistintä” (nemets boitsja štyka) saa heti liki puoli miljoonaa osumaa. Tämä myytti oli nimittäin hyvin vahvasti hengissä vielä toisessa maailmansodassa ja luulenpa, että on vieläkin.

     Sen isänä voitaneen pitää kenraali/generalissimus Suvorovia, voittamatonta ja eksentristä sotapäällikköä, joka siunasi ihmesankarinsa (tšudo-bogatyri) taisteluun sanoen: Minä olen venäläinen, te olette venäläisiä, Jumala on puolellamme, kiirehtikää tekemään hyvää! Hurraa! (Uraa!)

     Viittaus venäläisyyteen, jonka juuriltaan suomalainen Suvorov teki, oli käyttökelpoinen tilanteessa, jossa käytännössä kaikki ei-venäläiset edustivat paitsi toista kansallisuutta, myös toista uskontoa.

     Vääräuskoisten voitiin a priori arvella olevan paholaisen palveluksessa ja ainakaan taivas ei ollut todennäköisesti se paikka, jossa he saisivat viettää ikuisuutensa, joten passitus paholaisen luo oli joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tulossa. Hyvän tekeminen oli pahan tuhoamista.

     Musulmaaneiksi (bašurmany, bušurmany) venäläiset rivimiehet nimittivät paitsi turkkilaisia, myös Napoleonin joukkoja ja vielä ensimmäisessä maailmansodassa saksalaisiakin.

Runoelmassaan Borodino Lermontov kuvaa ranskalaisten perääntymistä:

Вот затрещали барабаны —
И отступили бусурманы.
Тогда считать мы стали раны,
Товарищей считать.

     Kun musulmaanit oli saatu perääntymään, alettiin laskea haavoja ja henkiin jääneitä tovereita. Mutta sitä ennen oli näytetty, millaista oli venäläinen käsikähmä, pistintaistelu:

Изведал враг в тот день немало,
Что значит русский бой удалый,
Наш рукопашный бой!..

     Pistintaistelussa venäläiset olivat ainakin Suvorovin päivistä lähtien uskoneet olevansa voittamattomia ja uskovat kai vieläkin. Sivumennen sanoen, vuoden 1812 partisaanisodan sankari Denis Davydov oli vuonna 1808 taistellut myös Suomessa ja mainitsee muistelmissaan, etteivät suomalaiset olleet pistintaistelussa venäläisiä huonompia.

     Se oli aika paljon suomalaisilta rengeiltä ja torppareilta, joiden sotilaskoulutus oli miltei olematon ja joilla ei ollut lainkaan sotakokemusta, jota venäläisillä joukoilla tuolloin jo oli runsaasti.

     Mutta ehkäpä tällaisessa taistelussa ratkaisevaa olikin henki, jota ei saatu aikaan ainakaan pelkällä koulutuksella, vaan joka syntyi siitä, että puolustettiin omaa maata. Sitähän Lermontovin kuvaamat venäläisetkin puolustivat. Mutta Suvorovin sodat olivat kaikki hyökkäyssotia…

     Suvorov ihaili Kaarle XII:ta, jonka joukkoja pidettiin häikäilemättömän pistintaistelun mestareina aina Poltavaan saakka. Sen jälkeen taisi mennä usko ja jälki alkoi olla sen mukaista.

      Venäjän armeijassa pistintaistelun ihannointi sen sijaan, kuten todettiin, säilyi aina toiseen maailmansotaan saakka ja ne tolkuttomat rynnäköt lumikenttien poikki konekiväärejä kohti, joita talvisodassa tehtiin, ovat selvää kaikua suvorovilaisesta uskosta pistimen pelotusvaikutukseen.

     Entä miten oikeastaan oli mahdollista 20, vuosisadalla saada normaali, sivistynyt ihminen juoksemaan kohti lajitoveria sotkeakseen tämän suolia pistimellään?

     Antiikin aikana riehuvan taistelun jumaluudeksi korotettiin Ares eli Mars, jolle kuitenkin kävi aina huonosti, mikäli hän joutui vastakkain Pallas Athenen viileän järjen ohjaamalle joukolle. Areksen handicappina oli tyhmyys.

     Tuntuu selvältä, että niin sanotun tappamisen meiningin aikaansaamiseen tarvittiin adrenaliiniannos, jonka aiheutti jo pelkkä pelko omasta kohtalosta, mikäli vihollista ei nujerrettaisi. Rynnäköivät sotilaat olivat hurjistuneita. Venäjäksi sanotaan, että he petomaistuivat tai eläimellistyivät -ozvereli.

     Sen sijaan avuttoman ja pahaa-aavistamattoman vihollisen tappaminen oli pahempi juttu. Solženitsynin kuvaama eversti Vorotyntsev hiipi vihollisen vartion ohi aseenaan terävä lihakirves, vaikka tiesi, ettei pystyisi sitä käyttämään. Mikäli vartiomies olisi puolestaan valmis käyttämään omaa asettaan, olisi tilanne varmaankin ollut toinen.

     Tuntuu paradoksilta, että nimenomaan pistinhyökkäyksen kulta-aikana, mikäli termiä kehtaa käyttää, vallitsivat toisaalta vihollisarmeijoiden upseerien kesken tuttavalliset välit ja ritarillisuuttakin yritettiin osoittaa. Suomen sodassa upseerit saattoivat syödä yhteisen päivällisen ja lyödä vetoa siitä, miten sota edistyisi.

     Kustaa III:n sodassa taas venäläiset joukot olivat kerran ruhjoneet jonkun ruotsalaisen upseerin muodottomaksi, minkä johdosta suuttunut päällikkö lupasi rankaista syyllisiä.

     Sodan eläimellinen puoli haluttiin siis delegoida rahvaalle samaan aikaan kun upseeristo pyrki säilyttämään sivistyksen ulkokuoren sodankin keskellä.

     20. vuosisadan keksintö, totaalinen sota, sitten tuhosi tämän viimeisenkin sivistyksen rippeen sodankäynnistä.

     Käsitys siitä, että asevelvollisarmeijoiden kyvyttömyys vihollisen vahingoittamiseen olisi osoitus ihmisen perimmäisestä hyvyydestä, saati hänen jalostumisestaan 18. vuosisadalta 20. vuosisadalle mentäessä, ei välttämättä tunnn ihan vakuuttavalta. Inhimillisyydestä eläimellistymiseen on vain askel ja sen ottaminen on mahdollista, joskin se vaatii tietyt olosuhteet.

 

 

Sivistyksen kriisi numero 2

 

Mitä on sivistys ja mitä sillä tekee?

 

     Sokrates tiesi paljon asioita, mutta selitti vaatimattomasti, että tietää vain sen, ettei tiedä. Se oli häneltä toki turhaa vaatimattomuutta, joskin hyvä metodinen lähtökohta. Muuan Dostojevskin henkilö, joka lienee kuullut Sokrateen näkemyksistä, sanoi olevansa hölmö (durak), mutta tietävänsä sen, minkä vuoksi hän itse asiassa onkin lakannut olemasta hölmö.

     Tämä jälkimmäinen henkilö, joka muuten kuului aikansa radikaaleihin, ei ole ajatuksenjuoksuna puolesta vakuuttava. Sokrates toki kärjisti asioita, mutta pääsi hedelmälliseen tulokseen: on opittava lisää, että tietäisi. Hölmö taas oli jo valmiiksi hölmö, eikä ilmeisesti kokenut taritsevansa enää lisää hölmöyttä. Sitä oli hänen yhteiskuntafilosofiassaan jo yllin kyllin.

     Die Zeit-lehdessä (13.5.2026) on alettu julkaista uutta pysyvää palstaa, joka käsittelee tietämistä. Aluksi teemana on: Mitä tarkoitetaan nykyään sivistyneellä ihmisellä? Was ist heute ein gebildeter Mensch?

     Kysymyksestä tekevät ajankohtaisen paitsi yhä laskevat PISA-tulokset, myös tekoälyn, käännöskoneiden ja wikipedian kaltaiset asiat. Miksi opiskella, kun kone tietää ja kertoo joka tapauksessa kaiken paremmin?

     Artikkelissa kerrotaan opiskelijoiden yliopistoissakin jo tulleen yhä avuttomammiksi ja tyhmemmiksi. Monet eivät pysty enää itsenäisesti ymmärtämään ammattilehtien artikkeleita. Siitä huolimatta he saattavat tuoda esille täydellistä tietämättömyyttään huomattavan itsevarmasti. Kaikenhan voi kysyä ja teettää tekoälyllä.

     Olemmeko saapuneet toiseen sivistyksen/kasvatuksen kriisiin (Bildungskrise)? Nyt alkaa olla salonkikelpoista olla tietämätön. Omien ajatuksien muotoilemista ei enää edellytetä, eikä yleissivistystä arvosteta. Onko korkeakulttuurimme romahtamassa? Onko uusien välineiden merkitys yhtä suuri mullistus kuin kirjapainotaidon keksiminen?

     Kysymystä sivistyneisyydestä (Bildung) on yritetty kiertää puhumalla asian moniselitteisyydestä.  Eikö jokainen, jolla on omalla alallaan tarvittavat tiedot, ole sivistynyt?

     Toimittaja Anna-Lena Scholz on eri mieltä. Tarvitaan sivistystä/koulutusta, että pystyisi esittämään kysymyksiä. Pyrkimys tietoon on asia, joka ei koske ainoastaan yksilöä, vaan myös hänen suhdettaan ympäristöön. Hänen on tiedettävä samoja asioita muiden kanssa ja ymmärrettävä maailmaa myös toisten kannalta. On opittava, että oma maailma on vain maailman yksi nurkkaus.

    Mutta mitä siis konkreettisesti olisi tiedettävä? Toimittajan mielestä ainakin seuraavaa: on osattava ainakin yhtä vierasta kieltä, on matkustettava vieraissa maissa, on ymmärrettävä menneisyyden ilmeneminen nykyajassa, sen kirkoissa, muistomerkeissä ja museoissa. On tiedettävä kaikkien suurten maailmanuskontojen juhlapäivien merkitys ja tunnettava Euroopan historian pääpiirteet Ranskan vallankumouksesta alkaen ja myös suurten vapautusliikkeiden historia, on ymmärrettävä matematiikan alkeet algebraa myöten, on tunnettava kemiaa (alkuaineiden jaksollinen järjestelmä) ja astronomian perusteita (aurinkokunta). On tunnettava luontoa ja osattava erottaa pyökki (Buch) koivusta.

     Ja kirjoja (Bücher) täytyy lukea ja paljon. Musiikkiakin on kuunneltava ja filmejä vilkaistava. Oman maan poliittinen järjestelmä on osattava selittää, kuten myös ilmastokriisi ja lajikato sekä maailmantalouden häiriöt. Digitaalisten konsernien talousmallikin on ymmärrettävä ja on seurattava päivän tapahtumia.

     Luettelossa on aukkoja, kuten kirjoittajan omassa yleissivistyksessäkin, mutta olennaista on, että ihminen kykenee muotoilemaan kysymyksiä.

     Toki vastauksia saa kysymyksiin nopeasti ja helposti, mutta on tiedettävä, mitä haluaa tietää ja ymmärrettävä, ovatko vastaukset tyydyttäviä vai ei

     Mikäli tämä toinen sivistyskriisi äityy pahaksi ja lasten luku- ja kirjoitustaito vain hupenee, on siitä seurauksia myös koko maalle, jonka tieteellinen, taloudellinen ja poliittinen potentiaali kuihtuu.

    Kirjoittaja etenee sitten pohtimaan Goethen ja Wilhelm von Humboldtin sivistysajattelua ja heidän näkemystään siitä, että sivistys on arvo sinänsä, riippumatta sen välineellisestä hyödystä.

     Sanalla sivistys (Bildung)on yhä entinen, lämmin sävynsä ja yhä puhutaan myös sydämensivistyksestä (Geistes- und Herzensbildung).

     Yliopistojen yhä suurempi suuntautuminen välineellisyyteen ja kilpailuun tarvitsee täydennyksekseen sivistysajattelua. Ehkäpä toimittajan lapsella jo jossakin vaiheessa on aivoissa mikrosiru, joka simultaaitulkkaa vieraita kieliä ja ammentaa loputtomista tietovarastoista. Ehkäpä lapsi isona onkin vain tekosivistynyt (künstlich intelligent)…

     Tai sitten ei. Tekoäly osaa kaikenlaista, mutta eihän se tahdo mitään. Lapsetkin sentään kysyvät: kuka? miten? mitä? miksi? Ihminen tahtoo tietää ja vain se, joka tietää paljon, osaa kysyä. Ja vain se, joka osaa kysyä, on vapaa.

     No, jos näin on, ei tulevaisuus vielä kovin pahalta näytä. Tekoäly kaikkine apuneuvoineen on mahtava väline, mutta päämäärien asettaminen ehkä sittenki jää ihmiselle.

     On kuitenkin ymmärrettävä, ettei päämäärien ja keinojen välinen suhde koskaan ole selkeä. Jälkimmäisistä tulee aina myös päämääriä ja ne saattavat helpostikin syrjäyttää alkuperäiset. Tekoäly saattaa hyvinkin johtaa pyrkimään päämääriin, joita sen käyttäjä ei edes ymmärrä.

     Pelkään pahoin, että Sokrateen kaltaisen tyypin sijasta maailmassa saattaa tulla vallitsevaksi tuon alussa mainitun Dostojevskin hahmon edustama suhtautuinen tietoon ja sivistykseen. Itsekylläinen tyhmyys on muuan aikamme merkittävimmistä ilmiöitä, kuten jokainen internetin keskusteluja seurannut voi todistaa.

Juristit demokratian vaarantajina

 

Sananvapaus hupenee

 

     Viime aikoina on saanut lukea yhä uudelleen törkeistä sananvapauden loukkauksista, joita Euroopassa tehdään tuomioistuimien avulla.

      Saksa taitaa olla tässä omaa luokkaansa ja siellä pienikin vihjaus natsimenneisyyteen herättää heti poliisin ja oikeuslaitoksen, luvassa on herkästi pidätys ja kotietsintä, ellei asiasta selviä pelkillä sakoilla.

     Kuten Die Zeitin (7.5.2026) julkaisemasta kirja-arvoselusta käy ilmi, rikoksena on pidetty miltei mitä tahansa, jota on voidaan tulkita holokaustin ”normalisoimiseksi” (Verharmlosung). Jos vaikkapa koronan aikana kirjoitti ”maski tekee vapaaksi”, joutui leivättömän pöydän ääreen, vaikka yhteys tuohon mammuttirikokseen syntyikin vain juristin epäluuloisten aivojen tekemässä assosiaatiossa.

     Edellä mainitussa Die Zeitin numerossa on kaksikin tärkeää artikkelia sananvapaudesta. Toinen on arvostelu Ronen Steinken kirjasta Meinungsfreiheit. Wie Polizei und Justiz unser Grundrecht einschränken -und wie wir es verteidigen – Mielipiteenvapaus. Miten poliisi ja oikeuslaitos rajoittavat perusoikeuttame jamiten me puolustaudumme sitä vastaan (Berlin Verlag, München 2026, 304 s.). Arvostelun otsikkona on Wie viel Hass ist rechtens?- Kuinka paljon vihaa on oikein?

     Steinkellä sattuu olemaan juutalaisia juuria ja se luultavasti pelastaa hänet oikeinajattelevien pölkkypäiden lynkkaukselta, kun hän argumentoi, että myös vertauksia natsimenneisyyteen on saatava esittää.

     Steinken mielestä Saksassa yleistynyt tyhjä leimaaminen tyyliin ”rasisimi ei ole mikään argumentti”, ei myöskään ole mikään argumentti. Perustuslaki määrää takaamaan mielipiteen esittämisen oikeuden myös vapauden vihollisille.

     Mikään mielipide ei ole niin hyvä, ettei sitä saisi kritisoida. Imbesillit lepertelyt (minun ilmaukseni) ”sananvastuusta” ja ”vihapuheesta” eivät yksinkertaisesti riitä argumenteiksi. Totuuksistakin on kiisteltävä (diskutiert werden) eikä niitä saa määrätä.

     Tämähän on normaalia tervettä järkeä, mutta nykyisessä tilanteessa sellaisen käyttäminen on kuin onkin vallankumouksellinen teko. Ymmärrän, etä Steinke säikäyttää tässä kovasti kelpo poroporvaria -den tüchtigen Spiessbürger. Ajatelkaamme nyt vain, että ehdotonta kunnollisuutta edustavalle Saksalle kehdataan juuri nyt tarjota jopa vaihtoehtoa. Mitä sellainen voisi tarkoittaa?

     Sivumennen sanoen, artikkelissa kuvataan iskusanojen käyttöä argumentolnnin asemesta sanalla ”Selbstvergewisserung”, mikä tarkoittaa pyrkimystä saattaa itsensä jostakin asiasta vakuuttuneeksi.      Ehkäpä sen meillä voisi korvata sanalla ”Itsevanhurskauttaminen”. Kysymyshän on strategiasta, jonka tarkoituksena on farisealaisesti paeta todellisuutta ja onnitella itseään sen johdosta.

     Mainittakoon, että Steinken kirja on ehdolla Saksalainen tietokirja-palkinnon saajaksi. Tämä osoittaa, että suureen maahan mahtuu sentään aina myös kriittistä ajattelua, jota voidaan yhä esittää kaiken maanisen noitavainopsykoosin keskelläkin.

     Sivumennen sanoen, julkisen kritiikin mahdollisuus ei suinkaan välttämättä johda ilmapiirin normalisoitumiseen. Myös noitavainojen aikaan esitettiin mielipiteitä, joiden mukaan kyseiset prosessit olivat mielettömiä.

     Mutta, kuten muuan ranskalainen intellektuelli totesi, le peuple est toujours aussi bête. Se ei ole mikään herjaus, vaan väite, jota sopii vapaasti arvostella. Tuohon kansaan on luettava kulloinkin vallitsevan konsensuksen kannattajat.

     Enemmistöhän kannattaa aina sitä, mitä se kokee johtajien siltä vaativan. Tämä koskee myös juristeiksi nimittämiämme toimihenkilöitä.

     Ja johtajathan vaativat. Samaisessa Zeitin numerossa on myös ”rikoksia”-osastossa englantilaisen Lucy Connollyn haastattelu.

     Kyseessä on perheenäiti, joka Englannissa tuomittiin 31 kuukauden vankeuteen twiitistä(!). Hänen twiittinsä oli toki vihainen ja jopa raivostunut. Kun uutiset kertoivat, mettä muuan aahanmuuttaja oli puukottanut kolme pikkutyttöä kuoliaaksi, menetti perheenäiti malttinsa ja kirjoitti twiitin.

     Twiitissä hän vaahtosi, että siirtolaiset olisi palautettava heti ja että ”minun puolestani nuo paskahotellit kaikkine paskiaisineen saisi polttaa heti ja panna sinne mukaan myös koko petturihallituksen ja poliitikot. Tulen fyysisesti sairaaksi, kun ajattelen, mitä nuo perheet nyt saavat kestää. Jos tämä tekee minusta rasistin, niin siitä vaan.”

     Hyvin pian kirjoittaja alkoi pitää twiittiään inhottavana ja kun levottomuudet alkoivat, hän kehotti lopettamaan ne. Eihän se tietenkään mitään vaikuttanut, kuten ei aiempikaan twiitti ja jokunen tuhopolttokin tapahtui mellakoiden yhteydessä.

     Pääministeri Keir Starmer, entinen korkea oikeusviranomainen, kehotti nyt käyttämään kiihottajia vastaan kaikkea ankaruutta ja niinpä myös Conolly vangittiin ja joutui vuodeksi istumaan.

     Miten hyvin pääministerin käytös sopii vallan kolmijaon piiriin, voi kysyä ja sitäkin suuremmalla syyllä voi kysyä, mitä järkeä oli panna 12-vuotiaan tytön äiti vuodeksi vankilaan siksi, että hän oli menettänyt malttinsa ja kirjoittanut sosiaalisen mediaan raivokkaan purkauksen.

     Lieventävänä asianhaarana olisi voinut pitää, että hän oli itsekin menettänyt poikansa pikkulapsi-ikäisenä ja lasten tappaminen oli hänelle erityisen herkkä asia. Oikeuskin peräti totesi tämän seikan, mutta tuomiosta tuli mitä tuli.

     Kun Zeitin haastattelija kysyi Conollyltä, miten hän selittää tuollaisen tuomion vuoden 2024 Englannissa, tämä vastasi, että nyt oli vallassa kommunistinen diktatuurihallitus, jonka alaisuudessa sananvapaus on vain vasemmistolla.

     Zeitin reportteri ehdotti syyn mahdollisesti kuitenkin olevan se, että maahanmuuttajamaaksi muuttunut Englanti oli alkanut pelätä itseään ja ettei kahta asiaa voinut saada samaan aikaan, mielipiteenvapautta ja yhteiskuntarauhaa.

     Conolly myönsi asiaa voitavan niinkin ajatella, mutta Britanniassa kansalaiset olivat erityisen herkkiä vapaudestaan. Englanti oli toki Magna Chartan maa. Sen sijaan, että ihmiset pakotettiin vaikenemaan olisi tartuttava niihin ongelmiin, jotka ihmisiä suututtivat.

     Conolly kertoi kannattavansa Nigel Faragen Reformipuoluetta, eikä sulkenut pois ajatusta, että ryhtyisi poliitikoksi. Amerikassa oli sananvapaus joka tapauksessa selkeästi määrätty perustuslaissa ja hänet olikin kutsuttu Washingtoniin kertomaan tapauksestaan. Koska tuomio kuitenkin jatkuu maaliskuuhun 2027 saakka, hän ei voinut matkustaa.

     Siinäpä taas muuan tarina kaikessa karuudessaan. En suotta pilaa lukijan iloa vertaamalla tätä tapausta johonkin vastaavaan suomalaiseen.

      Totean vain, että elämme aikoja, jolloin tyhmyys marssii yhä ylpeämmin demokratian perusteita vastaan ja oikeamieliseen laumaan kuulumisen todistelu ja muu itsevanhurskauttaminen koetaan suurimpina hyveinä ja älyllisesti palkitsevina suorituksina myös journalistien piirissä.

     Siellä sentään Kekkosen kaudellakin esiintyi aina myös kriittistä ajattelua. Kannattaa miettiä, mitä meidän kannaltamme tarkoittaa se, että jopa saksalaisissa laatulehdissä esiintyy yhä itsenäistä ajattelua, kun taas meillä sen sijaan jopa ns. koomikot ja pilapiirtäjät tekevät kaikkensa osoittaakseen, että valtavirran ideologia on ainoa oikea.

     Näinhän Neuvstoliitossakin tehtiin., enkä sano tätä heittääkseni kevyen hehrjan. Se, joka selailee esimerksiksi neuvostoajan Krokodil-lehteä, näkee heti yhtäläisyydet meikäläisten ”satiirikkojen” kanssa.

     Mutta tämä kuuluu pintailmiöihin. Olennaista on, mitä perustavia muutoksia pinnan alla tapahtuu. Die Zeitin toimittajan sanat Britannian ”maahanmuuttajayhteiskunnasta”(Einwanderungsland) ja sen yhteensopimattomuudesta sananvapauden kanssa on syytä panna merkille.

Parodia talvisodasta?

 

Ironista historiaa

 

Куусинен против Маннергейма. К 85-летию победы СССР над Финляндией в Советско-финской войне 1939-1940гг. Музей политической истории России. Санкт-Петербург 2025. 43 с.

Kuusinen Mannerheimia vastassa. Neuvostoliiton Suomessa vuosien 1939-1940 sodassa saavuttaman voiton johdosta. Venäjän poliittisen historian museo, Pietari 2025.

 

     Minulla on takavuosina ollut aihetta kehua Venäjän poliittisen historian museota, joka sijaitsee entisessä Kšesinskajan palatsissa Pietarissa (ks. Vihavainen: Haun venäjän poliittisen historian museo tulokset ).

     Samaan aikaan, kun kaikenkarvaiset hämärämiehet olivat jo puuhaamassa Venäjän palauttamista aikaan ennen järjen saapumista Venäjälle, tuo museo järjesti varsin onnistuneen näyttelyn Venäjän uudistumisen yrityksistä kautta historian. Valitettavastihan niistä aina peräännyttiin.

     Nyttemmin järjenvastainen liike näyttää saaneen niskalenkin koko Venäjästä, kuten sotaa käyville kansakunnille on luonteenomaista. Ei ole kuitenkaan syytä olettaa, että kaikki ihmiset tuossa suuressa maassa olisivat yhdellä iskulla muuttuneet älykääpiöiksi.

     Kollektiivinen regressio vaikuttaa aina siihen, mitä saa sanoa ja miten saa sanoa, mutta eihän se ajattelua estä. Monessa tapauksessa on syytä pohtia, eikö tämä tai tuo hengentuote itse asiassa haluakin sanoa aivan jotain aivan muuta, kuin se väittää sanovansa.

     Neuvostoaikana Aisopoksen kieli oli normaali tapa puhua ja sitä ymmärsivät kaikki. Myös runoudessa oli mahdollista sanoa asioita, joita proosan vartijat eivät missään tapauksessa olisi sallineet ja se selittääkin suurelta osalta venäläisten intohimon runoutta kohtaan neuvostoaikana.

     Tämä mielessäni lehteilen Poliittisen historian museon uuden näyttelyn luetteloa. Kappas vain, että aiheeksi on otettu Neuvostoliiton voitto(!) Suomesta talvisodassa. On siis oletettava, että kai se olisi hävitäkin voinut, joten voitto kannattaa huomioida.

     Koko asian huomiointi on ylipäätään joka tapauksessa tärkeää, kun kyseessä on sota, jota jo neuvostoaikana oli tapana nimittää maineettomaksi (neznamenitaja). Ollaanko siitä nyt tekemässä maineikasta?

     Kyseessä oli joka tapauksessa koko Neuvostoliiton ja Stalinin suurin nolaus sen siihenastisessa historiassa ja vastaavaa löytyy ehkäpä vain tuon suuren kommunismin rakentamisen projektin (1961-1980) epäonnistumisesta.

     Eikö se sittenkin ole parodia? tulee mieleen. Tatjanahan kysyi samaa Jevgeni Oneginista: ”Уж не пародия ли он?» Kysyn tätä vilpittömällä mielellä.

     Katsotaanpa. Kirjanen koostuu enimmäkseen tuon ajan propaganda-aineistosta. Venäläisen propagandan teho Suomessa näyttää todella olleen merkittävä, mutta vain ja ainoastaan siinä mielessä, että se itse todisti olevansa järjetöntä ja läpikotaisin valheellista.

     Toisin kuin väitettiin, ei Suomessa ollut mitään vallankumousta tapahtunut, eikä Kuusisella ollut täällä mitään kannatusta. Ne lehtiset, jotka tällaista väittivät olivat parasta propagandaa itseään vastaan ja suomalaiset itse levittivät sitä sitten jatkosodassa. Paljonhan sille on naurettu aina noista ajoista lähtien.

     Se koko kirjasen sisällöstä yleisesti. Siinä esitetty lyhyt katsaus talvisodan todelliseen historiaan ansaitsee myös tarkkaa lukemista.

      Sodan syttymistä ei sen tarkemmin kuvata eikä esimerkiksi nosteta esille lapsellista tarinaa siitä, että Mainilan laukauksilla olisi ollut jokin ihan oikea merkitys siinä asiassa, lukuun ottamatta sitä, että tarina siitä antoi Stalinille viikunanlehden, jolla voi yrittää selittää hyökkäämättömyyssopimuksen irtisanomista, mihin Neuvostoliitolla ei nyt vain siitä huolimatta ollut mitään oikeutta.

     Ei siis mitään Mainila-lepertelyjä, vaan faktaa: 28.11. 1939 Neuvostoliito irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksen ja 30.11. alkoivat sotatoimet. Repikää siitä.

     Julkaistuissa propagandalehtisissä kerrottiin Suomen proletariaatin muka aloittamasta kapinasta (о якобы начавшемся восстании финского пролетариата). Kuusisen hallituksen iskulauseet ja julistukset eivät kuitenkaan saaneet kannatusta Suomessa (не нашли поддержки в Суоми).

     Näinhän se oli ja siitä huolinatta koko näyttely rakentuu Kuusisen ja hänen ”hallituksensa” ympärille. Neuvostoaikana koko Kuusisen hallituksesta vaiettiin visusti. Miksihän se nyt tuodaan aivan keskeisesti esille…?

     Tekstissä kerrotaan, että Kuusinen ei pelkästään symbolisoinut proletaarisen vallankumouksen ja Suomen sovjetisoinnin ideaa, vaan olennoi (воплощал) myös suomalaisten ystävällistä suhtautumista Neuvostoliittoon.

     Mannerheimissa sen sijaan ruumiillistui Suomen vaihtoehtoinen kehitystie (олицетворяя альтернативы развития Суоми).

     Erinomaista! Näinhän se asia juuri oli. Ei lukijalle jää mitään illuusioita siitä, kumman tien suomalaiset valitsivat ja miksi. Eihän minkään maan ystävyyttä saavuteta hyökkäämällä sinne, mikä juuri tämän päivän maailmassa voidaan myös havainnollisesti todeta.

     No, joka tapauksessa 13.3.1940 vastaisena yönä Moskovassa allekirjoitettiin rauhansopimus ja 105 päivää kestänyt sota ”päättyi Neuvostoliiton voittoon ja rauhan solmimiseen maallemme edullisin ehdoin”.

     Neuvostoliitto oli kuin olikin siis ”meidän maamme” myös nykyakan näkökulmasta. Mitä muutakaan se olisi voinut olla?

     Esitteessä kuvattujen dokumenttien joukossa on myös pätkä ”kansanhallituksen” julistusta ja mm. ”kansanarmeijaan” liittyvää materiaalia. Julistuksessa kerrotaan siitä, miten kansa on noussut ja ”valtavalla innostuksella tervehtii loistavaa, voittamatonta puna-armeijaa”.

     Brosyyristä kuitenkin puuttuu Kuusisen hallituksen varsinainen raison d’etre: sen Neuvostoliiton kanssa 2.12.1939 solmima sopimus, jossa puna-armeija kutsutaan Suomeen auttamaan sen ”kansanhallitusta” ja jossa Suomelle lahjoitetaan Itä-Karjala ja muodostetaan täten tuo kuuluisa Suur-Suomi, toteuttaen näin ”Suomen ja Karjalan kansojen vuosisatainen unelma jälleenyhdistymisestä riippumattomassa Suomen valtiossa”.

     Tarina jää siis torsoksi, vaikka onkin sanottava, että siinä tuodaan esille paljon olennaista: siinä sodassa oli tosiaan kysymys siitä, minkä tien suomalaiset valitsevat. Kuusisen valitseminen olisi samalla merkinnyt Suomen sovjetisoimista ja stalinistisen komennon tuomista maahan ja sen tien suomalaiset hylkäsivät. Ystävyyttä tarjottiin kovin oudossa paketissa ja oudolla tavalla.

     Muuan venäläinen tutkija, joka on julkaissut tuota samaa propagandamateriaalia, kertoo aluksi uskoneensa, että se omalla painollaan jo kertoisi, miten valheellista politiikkaa Neuvostoliitto noudatti ja miten absurdisti se vääristeli tosiasioita.,

    Ennen pitkää hän sai huomata, että suurin osa kansasta otti kaiken ihan tosissaan ja niinpä hän alkoi kärsivällisesti kommenteissa selostaa, miksi tuo propaganda ei ollutkaan rehellistä puhetta oikean asian puolesta.

     Kun nyt ajattelen tätä Poliittisen historian museon näyttelyä, teen sen johtopäätösen, että kyseessä ilmeisesti on historiallista totuutta arvostavien henkilöiden tapa nostaa esille asioita, jotka pakottavat ajattelemaan ja näkemään, mitä itse asiassa oli tuon läpeensä falskin propaganda takana. Kyllähän kansa nyt sen verran ymmärtää.

     Tai sitten ei. Le peuple est toujours aussi bête, kansa on aina yhtä tyhmää, kirjoitti muuan ranskalainen taannoin ikuisena totuutena (ks. Vihavainen: Haun bête tulokset ). Tämä pitää paikkansa myös Venäjällä, mutta mitä suurimmassa määrin myös Suomessa. Lienee se tyhmyys lienee kansoja joskus pelastanutkin, mutta tuhon tielle se helpommin johtaa.

 

 

Ajankohtainen asia

 

Pikauusinta

 

Tässä taas uusintana aika äsken kirjoittamani blogi, joka mielestäni on juuri nyt ajankohtainen. Pyydän halukkaita syventymään siihen kunnolla. Kyseessä on vakava yritys selvittää ongelmaa, eikä mikään helppohintainen tapa koettaa olla sukkela ja pilkata kanssaihmisiä. Tässäpä tämä:

maanantai 9. helmikuuta 2026

Siunattu tyhmyys ja kirottu hulluus

 

Tyhmyys, hullutus, hölmöys ja mielettömyys

 

The Psychology of Stupidity. Ed. by Jean-François Marmion. Translated from the French by Liesl Schollinger. Pan Books 2020, 367 s.

 

Useimmissa kielissä lienee sanansa erilaisille vähäjärkisyyden ilmentymille. Ranskassa esimerkiksi ”folie”, joka enemmän tai vähemmän vastaa englannin sanaa ”folly”. Huomattakoon, että ”coup de folie” tarkoittaa samaa kuin englannin ”brainstorm”.

”Folie” on siis suunnilleen samaa kuin suomen ”hullutus”, ”Folies Bergère” viittaa hupsuihin paimenettariin, ei kuitenkaan tyhmiin. Tyhmyyttä taas tarkoittaa ranskan sana ”bêtise”, jonka kantana on latinan ”bestia”- elukka.

”Con” sen sijaan tarkoittaa sekä tyhmyyttä, että naisen sukupuolielintä.

”Elle est con” olisi englanniksi Oxford/Hachette -sanakirjan mukaan ”She is bloody stupid”, mikä on jo englannissa aika härski ilmaus. Kuitenkin ”connerie” on ranskan kielessä varsin salonkikelpoinen, kuten muuan tämän alun perin ranskalaisen kirjan kirjoittaja Ewa Drozda-Senkowska toteaa.

”Quelle connerie”, ei viittaa niinkään tylsään tietämättömyyteen, vaan hävyttömyyteen tai roskapuheeseen (bullshit).

Yleensä pidetään loukkaavana jonkun sanomista tyhmäksi, typeräksi tai hölmöksi. Hulluksi sanominen saattaa olla vielä kohteliaisuuskin, etenkin nykyään. Vanhassa suomen kielessä ”hullua” voitiin sanoa myös esimerkiksi ”hurjaksi” ja ”tyhmän” sijasta  käytettiin sanaa ”tuhma”, joka viittaa jonkinlaiseen hämäryyteen, tummuuteen, jonka läpi ei maailma kunnolla erotu.

Tässä on nyt pakko sanoa, että varsinaisen tyhmyyden pilkkaaminen ja alentava suhtautuminen siihen on moraalinen pahe, jota voi verrata koulukiusaamiseen. Kuten Jukolan Juhani totesi, hänelle oli hyvä Jumala antanut järkeä juuri sen verran kuin oli, eikä ollut ihmisen asiana mennä sitä arvostelemaan. Sellainen ajatus hänellä ainakin oli, eikä se ollut hölmöimmästä päästä.

Muuan mies, jota olen eläissäni ihaillut enemmän kuin useimpia muita, oli yleisesti tyhmänä pidetty, mutta luonteeltaan ja elämäntavoiltaan aivan tavattoman mallikelpoinen, eikä tämä ollut mitään miraaliposeerausta, vaan aitoa, sisimmästä lähtevää käytöstä.

 Hän nauroi harvoin eikä koskaan puhunut joutavia, mutta nautti yksinkertaisesta ja mielekkäästä elämästä ja työstä hevosen kanssa. Hänen henkiystävänsä sanoi hautajaisissa osuvasti: ”autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan”.

Sehän oli Raamatusta, mutta tiedän, että häntä ihailivat myös jotkut pakanat. Ei hän millään uskovaisuudella pyrkinyt pätemään, vaikka joka sunnuntai kirkossa kävikin. Hänen elämäntapansa oli yksinkertainen ja läpeensä rehellinen, vailla vilppiä.

Tämä tässä siksi, että on tärkeää olla suhtautumatta ylimielisesti ihmisten luonnollisiin kykyihin ja taipumuksiin. Hullutuksille ja tyhmyyksille voimme nauraa ja niihin suuttua, mutta olemme itse hölmöjä (assholes, connards), jos teemme sen ylimielisesti, omaa paremmuttamme sillä korostaen.

Tämän kirjan artikkelissaan ”From Stupidity to Hogwash”  Pascal Engel (EHESS) yrittää luokitella tyhmyyden (stupidity) muotoja. Kyseessä lienee käännös ranskasta janon valitettavaa, ettei alkukielisiä termejä esitetä, Joka tapauksessa löytyy seuraavia: moronic, idiotic, cretinous, silly, foolish, imbecilic, clueless, inept ja viho viimein ”fucking stupid”.

Mutta sopivatko kaikki saman nimittäjän ”stupid” alle? Ranskassa sana ”con” kyllä kävisi. Eri kielten termit ovat kuitenkin vain osin käännettävissä, eivät ekvivalentteja. Onko esimerkiksi espanjan ”tonto” sama kuin ranskan ”idiot”, onko Amerikan englannin ”moron” sama kuin brittien ”dunce”? Onko englannin” asshole” sama kuin ranskan ”connard”?

Totean lyhyesti, etteivät ne ole täsmällisiä toistensa vastineita joka tilanteessa. Kirjoittaja kokeilee sitten laatia jonkinlaisen tyhmyyden/typeryyden asteikon ja asettaa alimmalle portaalle englanniksi käsitteen ”dull-witted stupidity”, joka edustaa eläimellisyyttä hipovaa tasoa (bestial), kuten aasi. englanniksi käytetään myös termejä ”scrotum” (kivespussi) ja ”dickhead”.

Sitten tulevat idiootit ja imbesillit, mukana myös synnynnäiset kretiinit. Sen jälkeen ”simpletons,” ”ninnies”, ”dolts” aja ”nitwits”. Ylempänä seuraavalla portaalla ovat hölmöt, ”the fools”. Heiltä ei välttämättä puutu älyä ja joskus he saattavat osittaa hyvää harkintaa. Mutta he käyttävät älyään huonosti ja se kärsii turhamaisuudesta. He kaipaavat seuraa ja ovat täynnä itseään, kuten Molièren näytelmän sankari.

 Ääliöt (brutes) ovat yksinäisiä, ”hölmöt” sosiaalisia. He eivät ole vihamielisiä tiedolle, mutta eivät osaa sitä käyttää ja vaativat vertaistyhmää, jossa heidän kykynsä kukoistaa ja tiivistyy.

Vielä korkeammalla tasolla löydämme sen tyypin, jota Robert Musil on kutsunut ”sofistikoituneeksi” tai ”intelligentiksi” hölmöksi. Sellainen henkilö pyrkii kiipeämään älykkään sukkeluuden (wit) huipulle.

Tällainen henkilö saattaa olla hyvin oppinut ja kultivoitunut ja saattaa jopa säkenöidä seurassa, mutta hänen intelligenssinsä ei toimi käytännössä. Hänen älynsä ja hänen tunteensa eivät pääse harmoniaan. Tällainen hölmöys on ”rehellisen” yksinkertaisuuden vastakohta.

 

Sofistikoituneella hölmöllä on moraalinen puute, joka ei liity siihen, ettei hän kykenisi löytämään välineitä päämäärään pääsemiseksi, vaan siihen, että hän on sokea noille päämäärille.

Tällainen korkeaa tasoa edustava typeryys on myös moraalinen pahe, ja ne, joilla se esiintyy, ovat siitä täysin vastuussa. Tällaisten henkilöiden maailmassa tärkeää roolia näytttelee  roskapuhe (bullshit), jota kirjoittaja kutsuu mieluummin nimellä ”hogwash”, mikä viittaa jätesankoon.

Tästä ilmiöstä olen ennenkin kirjoittanut ja muuan Harry Frankfurt on siitä tehnyt kirjankin (ks. Vihavainen: Haun bullshit tulokset ).

Tämän (hevon)paskan viljelyssä ei ole kyse typeryydestä saati tyhmyydestä kyvyttömyytenä, vaan epäkunnioituksesta itse totuutta kohtaan.  Ranskalaisten kotijumaliin kuulunut Malebranche on sanonut: ”tietämätön (ignoramus) ja henkevä seuramies (bel esprit) ovat yhtä lailla totuuden ulkopuolella, mutta ero on siinä, että kun tietämätön kunnioittaa totuutta, niin henkevä halveksii sitä”.

Kirjoittaja pohtii myös sitä, että ”hölmö ajattelee liikaa”. Vanhoille eurooppalaisille hullutus (folly)  oli ristiriidassa viisauden ja järjen kanssa, mutta ei sen absoluuttinen vastakohta. Ahkeralla ajattelulla vaatimattomasta alusta voidaan kyllä kasvattaa suuri ongelma.

Ranskassa näyttää ilmestyneen tyhmyyden käsikirja (Bréviaire de Bêtise), jonka opetuksiin kuuluu, että itsetyytyväinen ja arrogantti hölmö uskoo järjen ja vieläpä oman järkensä ratkaisevan kaikki ongelmat. Usein hän päätyy vain tautologioihin muotoa: ”nainen on nainen”, ”hulluhan hullu on”. Toki tautologiat voivat kätkeytyä näennäisesti päättelyketjuihin.

Nyt elämme massatyperyyden aikaa, toteaa kirjoittaja, eikä omasta maastammekaan tarvitse esimerkkejä kaukaa hakea. Tärkeää on, ettei typeryys ole enää niinkään yksilön ominaisuus, vaan suurten joukkojen, jotka sitä kaipaavat ja ympäristökseen tarvitsevat.

Vielä muuan kiinnostava seikka löytyy tästä kirjata ja pidän sitä varsin tärkeänä. Kyse on älyllisestä oikosulusta, joka liittyy tiettyihin asenteisiin. Tällainen ilmiö saattaa esiintyä jopa huippuälykkäillä ja monessa muussakin suhteessa lahjakkailla ihmisillä. Siitä kirjoittaa myös Ewa Drozda-Senkowska artikklelissaan ”Stupidity and Cognitive Bias”.

Kirjoittajan mielestä tuo kognitiivinen ennakkoasenne ei liity tyhmyyteen, vaikka merkitseekin kriittisen ajattelun ohittamista. Tässä olemme jälleen tekemisissä ”bullshitin” kanssa, joka on ennen muuta moraalinen pahe: se osoittaa, ettei totuudesta olla edes kiinnostuneita.

Tämän ilmiön kohtaa yhä uudelleen, saadessaan hämmästyneenä todeta, että hyvinkin älykkäät ja etevät henkilöt nielaisevat ilman vähäisintäkään epäröintiä sellaiset väitteet kuin että muuan nimimerkki ”Riikka” olisi ihan oikeasti halunnut tappaa siirtolaislapsia, että jotkut kansanedustajat venyttelivät silmiään tarkoituksella pilkata mongolirotuun kuuluvia tai vaikkapa että on hirvittävän väärin ja rasistista käyttää termiä ”mongolirotu”, kun ei sellaista rotua kerran ole olemassakaan…

Ja niin edelleen. Esimerkkejä ei tarvitse etsiä.

Tätä ranskalaista ja englanniksi käännettyä kirjaa lukiessa tulee mieleen, että omassa kielessämmekin kannattaisi paremmin huomioida tyhmyysden, typeryyden, ääliömäisyyden, hulluuden, hupsuuden, hurjuuden ja monien muiden termien välisiä eroja paremmin kuin usein tehdään.

Tyhmyys koetaan meillä usein solvauksena. Tosin O,W. Kuusinen oli joutua Neuvostoliitossa vaikeuksiin sanoessaan, että Venäjällä ei kukaan loukkaannu, jos häntä epäilee epärehellisyydestä, mutta suuttuu, jos sanotaan tyhmäksi. Suomessa asia on päin vastoin.

Kaikki on kuitenkin suhteellista. Itse näkisin, ettei aitoa tyhmyyttä saisi koskaan pilkata, jos nyt ei yenmäärin suojellakaan, ellei siihen liity moraalista arvokkuutta. Sen sijaan tietoista tai tuottamuksellista valheellisuutta, joka on paskapuheen (skitprat, bullsiht) ytimessä, on aina syytä ahdistella.

Tosin nuo älymystön ja niin sanoakseni paremmiston ajatteluun kuuluvat oikosulut taitavat olla yhtä vaikeita hoitaa kuin korkeajännitelinjojen vastaavat ongelmat silloin, kun virtaa ei saada pääkytkimellä kytkettyä pois.

Mutta uskotaan nyt parempaan. Luulen, että maassamme in jo tapahtunut kehitystä, ainakin median ulkopuolella.

 

Kun suureen sotaan päästiin

 

Miten sodat alkavat

 

Kuten tiedetään, kaikista ammattikunnista ainakin lukkarit saattavat olla innostuneita sodan alkamisesta, sillä tiedossa on, etteivät he joudu rintamalle, vaan saavatsen sijaan  taidoilleen ennenkuulumattoman kysynnän, kun sankarihautajaisia alkaa tulla yhä enemmän ja enemmän.

   ”Melperi”, joka muistetaan toinsena hanakasti sotaan lähtevänä miehenä kuvataan ranskalaisessa laulussa hölmöksi, joka ennen pitkää kentällä kaatuu. Itse asiassa renkutus oli kohdistettu Marlboroughin herttuaan, joka todellisuudessa otti ja voittikin koko Ranskan armeijan, toki liittolaistensa tuella.

   Suurvallat lähtevät ihan normaalistikin sotaan soitellen ja niiden lehdissä hekumoidaan sillä millaista jälkeä omat pojat uusine aseineen pian tekevät royhkeästä vihollisesta, joka pian saa tunnustaa totuuden ja oikeuden olevan meidän puolellamme, olimmepa sitten hyökkääjiä tai puolustajia.

   Suomessa talvisota ei suinaan alkanut riemumielellä, vaikka kyllä ilman paniikkia ja on hämmästyttävää, ettei tieto vastassa olevan puna-armeijan valtavasta koosta ja mahdista kokonaan lamauttanut sitä.

   Joukkojen moraalin pitäminen sellaisessa tilanteessa on hämmästyttävää ja vaatii selitystä tullakseen ymmärrettäväksi. Pelkkä tyhmyys ei riitä vastaukseksi. Mielialatarkkailuhan tilanteen kehityksen kertoo.

   Jatkosodan alun ”riemusota” ei enää yhdistänyt koko kansakuntaa, vaikka luottamus suureen takuumieheen olikin tietysti suurta eikä oikeudesta ryöstetyn alueen palauttamiseen voinut olla kahta mielipidettä. Mitä Suur-Suomeen tulee, sen oikeutuksen oli itse Kreml vahvistanut Kuusisen-Molotovin valtiosopimuksessa. Se tuli kuvaan vasta hieman myöhemmin.

   Mutta näissä sodissahan me olimme pakkorakosessa. Ei niihin lähdetty omasta aloitteesta kansan hurratessa ja muut vaihtoehdot hyläten, vaikka niin voisi joskus kuvitella lukiessa tätä kysymystä loputtomasti jauhavien skribenttien tekstejä. Ei historia ole mikään valintamyymälä, josta sopii noukkia vain hyvä tarjouksia.

   Suurvaltojen piirissä sodat ovat toista. Kun oman valtion mahdista tuntuu osa koituvan myös sen pienelle kansalaiselle, hän osaa riemuita siitä, että hänen maansa vihollinen nyt saa, mitä kuuluu ja kuka käski, maksoi mitä maksoi.

   Ensimmäisen maailmansodan alkamista on meillä käsitelty harvakseltaan, mikä selittyy jo siitä, että meillä oli onni olla ottamatta varsinaisesti osaa tuohon lahtaukseen ja järjestimme sitten omamme sosialidemokraattisen puolueen toimesta ja naapurin avulla.

   Toki niitä vapaaehtoisia meni Venäjän puolellekin puolisen tuhatta ja Saksan puolelle parikin tuhatta, osa ilmeisesti huijattuina. Laajat kansanjoukot jäivät kuitenkin ulkopuolelle -se ei ollut heidän sotansa, eikä mieli tehnyt mukaan.

   Amerikasta on nyt kuulunut, että hyökkäys Iraniin on ollut kansan kovasti kannattama ja Venäjällähän Putin on nostattanut suosionsa huikeaksi suistamalla maansa tolkuttomaan soitaan veljeskansaa vastaan.

   Sodassa tuntuu siis yhä vain olevan sitä jotakin, yhä tänäkin päivänä. Asiaa voine selittää sillä, että se pakottaa aivan äärimmäisiin uhrauksiin, eikä tavallinen  ihminen voisi sellaisia lainkaan sietää, ellei ajattelisi, että ne ovat välttämättömyyden sanelemia ja siis korvaamattoman kallisarvoisia. Toki ne joskus ovatkin.

   Mutta tässä nyt joka tapauksessa muuan ennen nykyisiä sotia kirjoitettu näkymä vuoden 1914 euforiaan Venäjän ja Suomen näkökulmasta. Silloinkin oli paljon pelissä, myös Suomella, jonka kohtalo näytti jo ratkaistun muutamaa vuotta aiemmin:

 

Lauantai 22. marraskuuta 2014

Stolypin, Suomi ja Venäjä

 

Stolypin, Suomi ja Venäjä

 

Vuosi 1914 on Venäjän nykyisen valtiollisen mytologian keskeisiä pisteitä. Kuten tunnettua, Vladimir Putinin hallinto tekee hyvin aktiivista historiapolitiikkaa, jossa yksi kohta on ensimmäisen maailmansodan historian uudelleenkirjoittaminen. Venäjästä on tarkoitus tehdä yksi voittajavalloista, mikä vaatinee melkoisia älyllisiä ponnisteluja.

   Tähän mennessä ensimmäinen maailmansota on Venäjällä jäänyt historiankirjoituksessa täysin vuoden 1917 vallankumousten, etenkin aikoinaan ns. Suuren lokakuun sosialistisen vallankumouksen varjoon ja sen alkusoitoksi ja taustaksi. Nyt siitä ollaan valtion tuella tekemässä itsenäistä ja suurta lukua isänmaan historiaan.

   Itse asiassa Venäjän suuri aika nykyisen hallinnon tulkitsemana on helppo löytää. Se oli Stolypinin pääministerikausi vuodesta 1906 vuoteen 1911. Siis vain viitisen vuotta.

    Joka tapauksessa Stolypin pani vallankumoukselliset kuriin tiukoin ottein hirsipuiden ja rangaistusretkikuntien avulla. Muutama tuhatta teloitettiin ja loput hiljenivät. Myös talous kasvoi kohisten, Venäjälle tuli ulkomaista rahaa, rupla oli vahva ja teollisuus, modernisoitui voimakkaasti.

   Myös maaseudulla toimeenpantiin kuuluisat Stolypinin reformit, jotka merkitsivät kyläyhteisön hajottamista ja uudismaan jakamista halukkaille viljelijöille mm. Siperiasta. Stolypin ei siis ollut pelkkä byrokraattinen kurinpitäjä, vaan myös valtiomies. Sitä paitsi se oli juuri hän, joka lausui siivekkäät sanat vasemmistolaisille: ”Te haluatte suuria mullistuksia, me haluamme suuren Venäjän!”

   Venäjällä monet patriootit ovat jo kauan lähteneet siitä, että Stolypinin kausi oli Venäjän kotkan uljasta nousukiitoa, jonka sitten katkaisi sankarin kavala salamurha.

   Murhan tarkoituksena voitiin arvioida olevan mahdollistaa ne suuret mullistukset, jotka Stolypin olisi voinut estää ja kannattaa huomata, että murhaaja, Dmitri Grigorjevitš (itse asiassa Mordko Gerškovitš) Bogrov sattui olemaan, tai joidenkin mielestä ei vain sattunut, vaan nimenomaan oli juutalainen.

    Jopa sangen säädyllinen Solženitsyn kuvaa kirjassaan elokuu 1914, miten Stolypinin murha toi Venäjälle mustan myrskyn, läntistä alkuperää olevan marxilaisen sosialismin. Juutalainen toimi siis ainakin sen kätilönä, nolens volens.

   Stolypinin ansioita suurmiehenä voidaan myös epäillä. Hänen kuuluisat uudistuksensa olivat itse asiassa Sergei Witten käsialaa ja hovissa hän oli menettänyt kannatuksensa jo ennen murhaa. Tuskin murha siis oli mikään Venäjän historian suuri käännekohta.

    Edes lausahdus ”suuresta Venäjästä” ei ollut itse asiassa Stolypinin itse kirjoittama ja itse J.K. Paasikivi kertoo muistelmissaan, ettei Pjotr Arkadjevitš tehnyt häneen mitään suurmiehen vaikutusta. Suomen kannalta hän ehkä sitä paitsi olikin pahempi sortaja ja vaarallisempi vihollinen kuin kukaan ennen häntä.

   Paasikivi kertoo kenraalikuvernööri Gerardin, jolla oli runsaasti kanssakäymistä Stolypinin kanssa, sanoneen, että se mies on vähemmän älykäs kuin kuvitellaan ja myös vähemmän rehellinen. Paasikiven mielestä Stolypiniltä puuttui jotakin keskeistä: das politische Augenmass, jota Bismarck oli teroittanut.

   Paasikiven arvion mukaan stolypiniläinen politiikka Suomen suhteen oli sitten sen mukaisesti alhaista pisteiden saalistamista, jossa totuudesta ei piitattu. Puhuessaan duumassa Stolypin korotti Suomen kysymyksen ratkaisemisen muka tärkeäksi periaatteelliseksi asiaksi, jolla poistettaisiin Venäjään kohdistuva uhka.

   Näin hän keräsi irtopisteitä pienen maan kustannuksella. Valtiomies olisi sen sijaan käyttänyt rehellisiä keinoja ja pyrkinyt hankkimaan takaisin suomalaisten lojaalisuuden, joka oli Bobrikovin aikana menetetty.

   Itse asiassa Stolypinin suhtautuminen Suomeen oli Paasikiven mielestä samalla tasolla kuin Bobrikovin politiikka: ”Sama suomalaisten käsitysten huomioon ottamattomuus ja niistä välinpitämättömyys. Sama yksipuolinen jyrkkyys ja sovittelemattomuus. Sama suomalaisten yli olkain katsominen ja suomalaisten tunteiden loukkaaminen. Sama peittelemätön ja miltei tarkoituksellinen osoittelu, että Suomi ja sen kansa oli quantité négligeable…” Paasikivi muistuttaa myös, että ”Stolypin oli myös altis vihaan, jonka valtiomies ei saa koskaan antaa johtaa itseään.”

   Toki tässä puhui koleerikko, joka saattoi ajaa takaa vahtimestaria, joka oli liian iloisena tervehtinyt häntä aamulla tai saattanut marssia kiukkua puhisten puolustusvoimien komentajaa läksyttämään, kun Sotakorkeakoulun katolta oli pudonnut hänen eteensä kadulle jääpuikko.

   Mutta itse suuren periaatteen Paasikivi varmasti oli oivaltanut oikein: henkilökohtaiset emootiot eivät saa häiritä valtiomiehen ajattelua, muuten hän ei ole asemansa mittainen. Ja venäläisten ylimielisyydellä ei tosiaankaan ollut siunausta ja se koitui heidän omaksi vahingokseen. Übermut tut selten gut saattoi saksalaisista sananlaskuista pitävä Paasikivi ajatella kirjoittaessaan muistelmiaan 1950-luvulla.

   Vai oliko Stolypin sittenkin aidosti huolissaan Suomesta, joka tarjosi aivan Pietarin vieressä kaiken maailman maksimalisteille ja bolševikeille paikan, jossa kyhäillä pommejaan ja jossa oikeuslaitos suhtautui kummallisen sallivasti itsevaltiuden vastaisiin vehkeilyihin?

   Kuten Paasikivi itse kertoo, arkistolähteeseen  viitaten, kaksikymmentä minuuttia ennen loppuaan Pjotr Arkadjevitš sanoi selvästi ja lujasti: ”Tärkeintä on, että sana Suomi kuuluu” (главное, чтобы было слышно слово Финляндия)… Se siis oli kuin olikin itsevaltiaan valtiomiehen viimeisenä huolenaiheena.

   Mutta olkoon miten oli, vuonna 1914 Stolypin oli jo ollut pari vuotta kuolleena ja paitsi komeaa nousukiitoa, Venäjällä oli myös ongelmia. Paljolta ne olivat rakenteellisia.

   Kuten Witten, myös Stolypinin politiikkaan kuului vauraiden suosiminen. Näin saataisiin kehitystä ja kasvua aikaan, kannattamattomilta pikkutilkuilta talonpojat siirtyisivät muuhun tuotantoon, kuten kaikkialla oli käynyt.

Idea oli varmaankin aivan terve, mutta Venäjän kaltaisessa kehitysmaassa, jossa vain pieni osa väestöä eli modernin yhteiskunnan piirissä ja siitäkin vain pieni osa rikastui huimasti, jäi väestön suuri valtaosa heitteille, kun valtava väestönkasvu teki mahdottomaksi riittävän viljelyalan hankkimisen kaikille.

   Se tuskin olisi järkevää ollutkaan, mutta eipä muitakaan mahdollisuuksia ollut riittävästi. Yhteiskunnallisia jännitteitä riitti niin maaseudulla kuin kaupungeissa.

   Vaikka Stolypin oli pannut kapinalliset  kuriin, ei parannus ollut pitkäaikainen. Lenan lakkoliike ja siihen liittyvät ampumiset vuonna 1912 olivat kapitalisteille jälleen muistutus kuolevaisuudesta. Ja sen jälkeen kuohunta sen kuin lisääntyi.

   Vuonna 1914 Venäjällä oli taas runsaasti lakkoja ja myös niihin liittyviä väkivaltaisia mellakoita. Sellaisia oli myös Pietarissa aivan välittömästi ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä.

   Jotkut historioitsijat, jotka suhtautuivat ns. Lokakuun sosialistiseen vallankumoukseen enempi tai vähempi tosissaan, kiinnittivät aikoinaan huomiota tähän seikkaan ja väittivät jopa, ettei vallankumouksen syynä ollut sota, se vain toimi katalysaattorina.

    Asiaa voi vahvasti epäillä, mutta kannattaa panna merkille, ettei kaksoiskotkan lento niin vaivatonta ollut, kuin nykyään halutaan esittää. Jopa Ranskan sotilasasiamies raporteissaan Venäjältä piti vallankumouksellisuutta merkittävänä uhkana Venäjän sotilaalliselle suorituskyvylle. Olihan vuosi kaikkine komplikaatioineen 1905 tuoreessa muistissa. Potentiaalia oli ranskalaisen mielestä yhä.

   Kun sota vuonna 1914 syttyi, ei tilanne Venäjällä paljoakaan muistuttanut vuotta 1904, saati vuotta 1905. Japanin-sota, josta tunnetusti toivottiin pientä ja voittoisaa sotaa, joka olisi palauttanut hallitsijalle kansansuosion, muodostui katastrofiksi.

    Se ei ollut suosittu edes alun perin ja lakot, verisunnuntai ja Tsušiman katastrofi muuttivat koko asian painajaiseksi. Väitetään ettei edes oikeauskoinen kansa ymmärtänyt koko sodan pyhyyttä, kun tähän sotaan lähdettiin vastapyhitetyn Serafim Sarovilaisen nimissä eikä esimerkiksi pyhän Nikolauksen tai vaikkapa Kazanin jumalanäidin siunauksella, kuten tapana oli ollut.

    Joka tapauksessa tunnelmat Venäjällä, mikäli sanomalehtiä on uskominen, kehittyivät vuonna 1914 ennen sodan syttymistä hyvin myönteisesti. Vihollisiksi nousivat nyt Itävalta ja Saksa ja liittolaisiksi tulivat Ranska ja Englanti. Ne olivat vanhoja ja melko tuoreitakin vihollisia, kun taas vihollisuudet Itävallan saati Saksan kanssa olivat vanhempaa perua.

    Tosin Turkin-sodan loppuselvitys Berliinin kongressissa oli jäänyt Venäjällä kaivelemaan, joka tapauksessa saksalaisuus oli Venäjällä vanhastaan läheinen asia, jos kohta monissa piireissä hieman karsastettu. Mitään suuria intressiristiriitojakaan Venäjän ja Saksan välillä ei ollut paitsi että Saksassa pelättiin Venäjää, joka oli Ranskan kanssa liitossa. Venäjä oli vain liian vahva ja yhä vahvistumassa.

   Miten siis oikein oli mahdollista, että kulttuuriltaan kansan syville riveille, joskaan ei yläluokalle outojen vanhojen vihollisten Englannin ja Ranskan kanssa niin intouduttiin juuri perinteisesti paljon läheisempien Saksan ja Itävallan vastaiseen sotaan?

   Selitystä lienee haettava kahdesta asiasta. Ensinnäkin Serbia, jota Itävalta nöyryytti, koettiin veljeskansaksi, jota oli puolustettava. Tähän asiaan viitattiin usein ja sillä oli satavuotiset perinteet.

   Toiseksi Saksan hyökkäys näytti aivan provosoimattomalta väkivallalta. Sehän julisti Venäjälle sodan ensimmäisenä ja vasta sitten Venäjä vastasi samalla mitalla. Tämä antoi venäläiselle isänmaallisuudelle vahvan valtin käteen. Ensin lyötiin ortodoksisia slaaviveljiä ja sitten rohjettiin vielä käydä itse Venäjänkin kimppuun.

   Saksan- vastainen sota synnytti Venäjällä ennenkuulumattoman isänmaallisen innon, joka ilmeni sekä Serbiaan että Ranskaan ja kaiketi myös Englantiin kohdistuvana myötämielisyytenä. Siitä ei tosin erikseen mainita ja luultavasti Englanti, jonka kanssa Venäjä sai riitansa sovittua vasta vuonna 1907, herätti paljon vähemmän lämpimiä tunteita kuin Ranska.

   Toisaalta sotaa edeltävä kuohunta ja itse sodan syttyminen tietenkin aiheuttivat vihaa hyökkääjiksi koettuja keskusvaltoja vastaan. Ja kolmanneksi kriisi aiheutti valtavia solidaarisuusmielenosoituksia hallitsijahuonetta, omaa kansallista symbolia kohtaan.

   Sanomalehdet antavat kesäkuukausista vuonna 1914 hyvin dramaattisen kuvan. Vielä heinäkuun lopulla Pietarissa tapahtuu mielenosoituksia, jotka kukistetaan verisesti. Samaan aikaan mobilisoituvat myös serbien puolustajat, myös sekä Itävallan ja Saksan vastustajat että oman keisarin kunnioittajat, lähtevät kaduille.

   Kun sota syttyy, murtautuvat mielenosoittajat pian poliisivartion läpi ja ryöstävät ja vandalisoivat Saksan lähetystön, joka sijaitsee Iisakin kirkkoa vastapäätä. Tuota uutta taloa, joka sai kunnian palvella myös Suomen eduskuntatalon esikuvana, muuten kuvataan Birževyja Vedomostissa synkäksi ja kolkon kasarmimaiseksi, mikä pitääkin paikkansa.

   Lähetystön lisäksi ryöstetään saksalaisten pieniä pulla- ja makkarapuoteja Pietarin keskustassa ja kaiken kaikkiaan saksalaisuus pannaan maassa ahtaalle. Syyskuun alussa julistetaan Pietarin eli Sankt-Peterburgin saaneen uuden venäjänkielisen nimen Petrograd. Jopa saksan julkinen puhuminen, mikä oli Pietarissa aina ollut yleistä, kielletään. Kaikenlaista kiusaa keksitään saksalaisille, jotka sentään olivat Venäjällä yli puolentoista miljoonan asukkaan ryhmä ja erittäin hyvin edustettuna myös korkeimmassa hallinnossa.

   Oma lukunsa ovat mielenosoitukset, joissa asetutaan tukemaan keisaria. Erityisesti ansaitsee maininnan se kahdenkymmenentuhannen hengen joukko, joka lähti liikkeelle Pietarin pääsynagogasta ja marssi keisarin kuvia kantaen ensin Aleksanteri pylväälle ja sitten Anitškovin palatsille ja lopuksi Aleksanteri III:n patsaalle. Niiden kaikkien edessä polvistuttiin, rukoiltiin esivallalle korkeimman suojelusta, laulettiin kansallisia hymnejä ja juutalaisia rukouksia ja pidettiin puheita.

   Puheissa vakuutettiin, että Venäjän taistelevassa armeijassa olevat 400 000 juutalaista olivat kiihkeästi valmiit tekemään isänmaallisen velvollisuutensa.

   Mielenosoitus kannattaa nähdä sitä juutalaisvastaisuuden ilmapiiriä vasten, joka noina vuosina oli saanut ilmauksensa ns. mustasotnialaisessa liikkeessä. Tunnuksin ”lyö (tapa) juutalaisia, pelasta Venäjä!” tuo aines oli kiihottanut kansaa juutalaisvastaisiin pogromeihin ja esittänyt juutalaiset katalana ja epäluotettavana joukkona.

   Oli siis merkittävä sosiaalinen tilaus sille, että juutalaiset, joiden joukossa mainitaan olleen paljon kunnostautuneita sotilaita ja yrjönristin ritareita, osoittivat puolestaan, kenen joukoissa seisoivat.

   Ilmeisesti myös Suomessa mieliala oli jollakin tavoin venäläisisänmaallisuuden tartuttama. Ainakin monet lehdet kertoivat Suomesta pelkkää hyvää. Suomalaiset olivat osoittaneet ystävällisyyttä maassa oleville venäläisille matkailijoille ja olleet suorastaan ylitsevuotavan huomaavaisia leskikeisarinna Marija Fjodorovnalle, joka matkusti Suomen halki Torniosta Pietariin.

   Myös Suomen rautatiet saivat tunnustusta korkeimmalta sotilasjohdolta. Kaikki ne odotukset, jotka lähtivät suomalaisten petollisuudesta ja vihamielisyydestä näyttivät joutuvan häpeään. Ennen pitkää huomattiin, että merkittävä määrä suomalaisia halusi myös liittyä vapaaehtoisina Venäjän armeijaan.

   Vuosi 1914 oli sodan kuherruskuukausi, joka edelsi ankeaa arkea, josta tuli sitten helvetillinen. Sota vaikutti heti talouteen ja esimerkiksi Suomessa työllisyyteen, kun yhteydet ulkomaille katkesivat. Venäjälläkään ei innostus kantanut pitkälle. Tannenbergin katastrofin on myöhemmin väitetty pelastaneen Pariisin saksalaisilta, jotka juuri olivat päässeet Marnelle, mutta venäläisiä se ei ehkä paljon lohduttanut. Sodasta tuli idässäkin ankeaa ja tolkutonta juoksuhautasotaa.

   Marraskuun lopulla suomalaiset saivat taas kerran aiheen miettiä uudelleen jo kerran pahoin rakoillutta lojaalisuuttaan keisarikuntaa kohtaan. Lehdet julkistivat ns. suuren venäläistämisohjelman, jonka keskeinen idea oli venäjän kielen tekeminen valakieleksi myös Suomessa. Näin asia ainakin tulkittiin.

   Sen sijaan, että olisi saanut palkkion lojaalisuudestaan, Suomelle luvattiinkin yhä kiihtyvää sortoa. Kuten tunnettua, ihminen, jonka hyvää tarkoittaviin yrityksiin vastataan niistä rankaisemalla, ”käyttäytyy tavalla, jota nimitämme vihaisuudeksi”, kuten muuan käyttäytymistieteilijä on asian muotoillut. Näin tekivät suomalaisetkin.

   Jo samana päivänä kokoontui Ostrobotnialla pieni seurue, jonka pohdiskeli suursodan tarjoamia mahdollisuuksia Suomen irrottamiseksi Venäjästä. Tästä on laskettu jääkäriliikkeen historian alkavan.