Venäjän arvot

Venäjän arvot

Stepan Stepanovitš Sulakšin on kiinnostava henkilö Hän johtaa think tankia, jolla on hieman konstikas nimi ”Probleemianalyysin ja valtionhallinnon projektien keskus” ( Центр проблемного анализа и государственно-управленческого проектирования). Se kuulostaa siis melko viralliselta.

Sen hallintoneuvoston puheenjohtaja on rautatiemagnaatti Vladimir Jakunin ja siihen kuuluvat myös esim. oligarkki Potanin sekä tutkijoista mm. Moskovan yliopiston (MGU) rehtori Sadovnitšnyi. Sulakšinin ohella tunnettuja keskuksen analyytikkoja on Sergei Kara-Murza , jonka nimi puhuu asianharrastajille puolestaan.

Sulakšin, joka on koulutukseltaan fyysikko, on julkaissut useita kirjoja, yleensä yhdessä muiden tekijöiden kanssa, mukana on ollut mm. Jakunin. Sangen kiinnostava sekä metodologialtaan että sanomaltaan on hänen yhdessä V.E. Bagdasarjanin kanssa vuonna 2012 julkaisema ”Venäjän valtion ylimmät arvot”. Kirja on yli kuusisataasivuinen järkäle, joka on täynnä erilaisia kaavioita, joissa vertaillaan eri maailman maiden edustamia ja tunnustamia arvoja. Analyysin kohteena ovat esimerkiksi perustuslait, kunniamerkit, rangaistukset, rikollisuus, poikkeava käyttäytyminen ja niin edelleen, aina sananparsiin saakka.

Läpikäyty materiaali on valtava ja sitä pyritään useimmiten käsittelemään matemaattisesti. Metodi muistuttaa siis Pitirim Sorokinin kulturologiaa. Kvantitatiivisten metodien syvällisyydestä ja vertailujen vakuuttavuudesta tutkitun aihepiirin –arvojen- kohdalla voi esittää varauksia, mutta ainakin  metodi on selkeä, toisin kuin tällä alalla yleisesti harrastettu täyttä mutua suoltava kvalitatiivinen lähestymistapa.

Koska Sulakšin ja Bagdasarjan tuovat yleensä selkeästi esille sekä aineistonsa että metodinsa, voisi heidän teoksensa ainakin periaatteessa siis haastaa tieteellisessä keskustelussa ja tutkia kussakin tapauksessa, miten pätevällä pohjalla johtopäätökset ovat.

Koska aion vielä ennen eläkeikää ja mahdollisesti sen jälkeenkin harrastaa muitakin asioita, jätän mainitun työn tällä kertaa muille. Sen sijaan kannattaa vilkaista tekijöiden johtopäätöksiä. Ne nimittäin ovat hyvin selkeät.

Tekijöiden mielestä Venäjän valtiolla on käytössään selkeä arvopaketti, joka turvaa sen elinkykyisyyden. Nuo arvot on koeteltu Venäjän historian katastrofeissa ja läpimurroissa. Noiden arvojen vastakohdaksi hahmottuvat ”antiarvot”, jotka ovat toistuvasti tulleet esille Venäjää kohdanneiden katastrofien aikoina. Niiden selville saanti edesauttaa taistelua niiden juurrutusyrityksiä vastaan. Itse asiassa tällä hetkellä on kyse informaatiosodasta, jolla näitä antiarvoja yritetään juurruttaa. Niiden vastaisesta taistelusta pitää tehdä osa Venäjän kansallisen turvallisuuden ohjelmaa.

Tekijät esittävät taulukon Venäjän valtion eloonjäämisarvoista, joka koostuu kahdestatoista universaalien arvojen blokista, jokaisessa on useita osioita.

Työn suhteen niissä korostuu kollektivismi ja spekuloinnin hyljeksintä sekä ei-materiaalisten kannustimien merkitys. Hengen suhteen korostuvat usko, kollektiivisen pelastuksen idea, uskonnollisen ja maallisen yhteys ja pelastuksen luonne palkintona hurskaista töistä.

Kollektivismin kohdalla esille tulevat muun muassa valtiovallan sakraalinen luonne, provinssien keskihakuisuus, valtiota muodostavan kansan ja uskonnon olemassaolo, valtioalueen pyhyys ja marginaaliryhmien vaikutuksen minimointi. Ei-aineellisten arvojen kohdalla korostuvat hyvän ja pahan selkeä ero, historiallisen menneisyyden arvo, hedonismin ja ylellisyyden hylkääminen sekä totuuden henkisyys: Jumala ei ole voimassa, vaan oikeudessa («Не в силе Бог, а в правде»).

Rakkauden kohdalla tulevat esille sukupolvien ketju, perinteinen sukupuolten roolijako, kolmen sukupolven perhe, lapsuuden pyhyys, lasten kollektiivinen kasvatus, vanhempien kunnioitus ja vaatimattomuuden ja hurskauden ihanteet.

Altruismin kodalla todetaan kansallisen idean messiaaninen komponentti, yhteisöllinen (соборная)moraalisuus, egoistisen pragmatismin hylkääminen, uhrautuvuus ja epäitsekkyys. Suvaitsevaisuus kohdistuu monietnisyyteen ja monikansallisuuteen. Tärkeä arvo on myötäkärsimys, sääli.

Täydellisyyden tavoittelun kohdalla mainitaan suuntautuminen tulevaisuuteen, kansallisten sankarien Pantheonin olemassaolo, ”passionaarisuuden” korkea taso, hurskauden mallin olemassaolo, estetiikan kansalliset koordinaatit sekä kilvoittelu  ja ”iskurius”.

Luettelo on siis varsin pitkä ja edellä esitetty hieman lyhennetyssä muodossa. Kuten lienee käynyt ilmi, kyseessä ovat osittain todella Venäjälle historiallisesti tyypilliset korostukset, kuten esimerkiksi kollektiivisuuden kohdalla. Suurimmaksi osaksi kyseessä ovat kuitenkin traditionaaliset arvot, ne joita kansainvälisessä World Values –projektissa nimitetään ”eloonjäämisarvoiksi”. WVS:n tutkijoiden mukaan kaikissa maissa voidaan havaita arvojen muuttuvan, kun hyvinvointi saavuttaa tietyn tason. ”Eloonjäämisarvoista” siirrytään silloin ”postmateriaalisiin” arvoihin, joihin kuuluu erityisesti hyvin suuri poikkeavuuden, esimerkiksi homoseksualismin ja erilaisten perhemuotojen suvaitseminen. Samalla lisääntyy yleinen kaikkien ihmisten keskinäinen solidaarisuus.

Venäjällä tämä prosessi ei vielä ole oikein käynnistynyt. Tapasin Sulakšinin viime syksynä Nogvorodissa Venäjän valtion 1150-vuotisjuhlaseminaarissa ja huomautin, että myös Venäjää odottaa sama kohtalo kuin muitakin kehittyneitä maita. Hän oli asiasta eri mieltä.

Itse asiassa Bagdasarjan ja Sulakšin esittävät, että maailman kansojen sopii seurata Venäjää eikä pohjoismaita, jotka ovat olleet WVS:n johtotähtinä. Heidän analyysinsä mukaan Venäjän valtion perusarvoilla on universaalinen luonne. Tämä antaa ”Venäjälle oikeuden esittää yhtenäinen, messiaaninen aksiologinen projekti koko planeetalle” he vakuuttavat.

He selittävät analyysinsä kumonneen sen Toynbeen ja Huntingtonin näkemyksissä olevan pohjimmiltaan rasistisen näkemyksen, että sivilisaatioiden erot olisivat laadullisia. Itse asiassa kyse on vain suhteellisuudesta.

Toinen merkittävä seikka on, että venäläiset arvot osoittautuivat käytännössä amerikkalaisten vastakohdiksi. He esittävät yhteensä 22 vastakohtaparia, jotka kuvaavat tätä suhdetta. Niitä ovat:

individualismi – sosiaalisuus

etu – epäitsekkyys

järkevä egoismi – yhteisöllinen moraali

ekspansio – messianismi

sulatusuuni – kansojen sinfonia

kulutuksen massakulttuuri – kansallisen kulttuurin henkinen ydin

materialismi – ideokratia

avoin yhteiskunta – autarkia

kilpailu – solidaarisuus

liberaali demokratia – poliittinen autosubjektiivisuus

pluralismi, relativismi – yhtenäisusko (единоверие)

yksityinen aloitteellisuus – etatismi

vapaus – pidäkkeettömyys (свобода – воля)

valtiosopimus – valtiovеlvollisuus (тягло)

maailman työpaja – meidän luostarimme

meren herruus – maan herruus

liiketointen etiikka – auttamisen etiikka

sekularismi – venäläinen teokratia

vapaa avioliitto – kolme sukupolvea

”urgia” – ”gonia”

innovaatio – traditio-innovaatio

verkottuminen – hierarkia

Mikä merkittävää: mikäli USA:n arvoja yritetään tuoda Venäjälle, ne muuttuvat vaarallisiksi, sillä valtion olemus on siellä toinen.

Globalisaation puitteissa nämä arvot todella uhkaavat myös Venäjää, eikä vaara kohdistu vain siihen, vaan koko planeettaan. Tilanne on tällä hetkellä se, etteivät Venäjän instituutiot vastaa sen perusarvoja. Itse asiassa esimerkiksi sen perustuslaki on suorastaan este niiden toteuttamiselle. Se on siis muutettava. Lisäksi tarvitaan selkeä ideologinen dokumentti.

Venäläisten arvojen olisi vallittava opetuksessa, kulttuurissa, kasvatuksessa, tiedotusvälineissä, mainoksissa, propagandassa ja valtionhallinnossa. Lisäksi on huomioitava taiteellisten ihanteiden ja mallien taso, jolla valtiollisia ihanteita välitetään. Tällä hetkellä Venäjä on outsiderin asemassa, sen symboliikka on eklektistä ja satunnaista. Samaan aikaan Venäjällä toteutetaan ”antiarvojen” projektia, joka on maalle varsin vaarallinen. Joka tapauksessa: valtio kykenee ja sen täytyy säännöstellä väestön arvosuuntautumista. Sitä vaatii sen eloon jääminen. Neuvostoliiton kohtaloista on otettava opiksi, katsovat kirjoittajat.

Ulkopuoliselle tarkkailijalle tulee tämän johdosta kiusaus sanoa, että Neuvostoliitto tuhoutui juuri siihen, että se julisti arvoja, joita ei noudattanut. Mikäli Venäjän valtio nyt julistautuu pyhäksi ja kertoo vastustavansa egoismia, ylellisyyttä, materialismia ja vaikkapa varastamista ja kertoo kantavansa suurinta huolta köyhistä ja sorretuista, niin sen vakuuttavuus on vielä huonompi kuin aikoinaan Neuvostoliiton. Ovatkohan tekijät nyt todella ottaneet huomioon sen, että sanojen tulisi vastata tekoja. Muussa tapauksessa rappeudutaan poliittisiksi kaksinaamaisiksi, kuten Stalin aikoinaan sanoi  –sekä itse rappeutui että sanoi vihollisistaan.

В.Э. Багдасарян, С.С. Сулакшин, Высшие ценности Российского государства. Серия «Политическая аксиология». Москва, «Научный эксперт» 2012, 622 с.

Suomi-neidon lankeemus

Suomi-neidon lankeemus aikakauden kuvastimessa

Vuonna 1908 julkaisi Aika-lehti Maila Talvion Tolstoi-juhlassa pitämän ylistyspuheen. haltioitunut oraattori nimitti Tolstoita ”aikamme suurimmaksi totuudenetsijäksi”, joka oli osoittanut, että onni oli sitä, että sai elää toisten hyväksi. Vain rakkauden ja uhrautuvaisuuden haluja voi aina tyydyttää. ”Meidän on riistäydyttävä irti niistä ryhmistä ja joukkokunnista, joiden turvissa me kuljemme vihaten ja vainoten ja hautoen kiroja… totuus, rakkaus, niissä etsijän määrä, niissä onni, niissä Jumala.”

Tolstoi ei hyväksynyt enempää kirkkoa kuin valtiotakaan eikä sen mukaisesti ymmärrettyä isänmaata. Oliko myös Maila Talviosta tullut anarkisti, kuten niin monista muista suomalaisista Tolstoin jalanjäljissä? Oliko hänkin luopunut sekä kirkosta että isänmaasta ja saarnasi nyt universaalisen rakkauden oppia?

Ainakaan Talvio ei ollut tässä yksin. Tolstoin ihailijakaartiin –ehkä fan club on tässä anakronistinen-  kuuluivat Suomen merkittävimmät porvarillisetkin kirjailijat, Ilmari Kiannosta V.A. Koskenniemeen. Tolstoilaisuus levisi Suomessa nopeasti myös rahvaan keskuuteen ja sivistyneistö kannatti profeettaa myös poliittisista syistä: olihan hän sen sortovallan vihollinen, joka kuristi Suomeakin. Toisaalta: Suomikin taisi olla jonkunlainen valtio ja ainakin se oli myös isänmaa…

Vastavaikutus ei antanut kauan odottaa itseään. Vuonna 1912 V.A. Koskenniemi julkaisi ohjelmallisen artikkelin ”Oriens an occidens?”, jossa hän teilasi Tolstoin Anna Kareninan. Artikkeli otti laajemminkin kantaa siihen, mihin suomalaisen kulttuurin tuli suuntautua. Venäjällekö, jossa Stolypin oli vielä hiljan ollut tiukasti ohjissa, ja joka oli valjastanut Venäjän kansaa edustavan duuman kuristamaan taas Suomea? Vai oliko käännettävä selkä Venäjälle ja suuntauduttava länteen?

Koskenniemen mielestä venäläisessä kulttuurissa oli ansioistaan huolimatta vakavia puutteita. Siitä puuttui tahto, järjen ja sydämen tasapaino. Venäläisyydessä ei ollut todellista luonnetta, rakentavaa voimaa. Tolstoi oli mestari kuvaamaan konkreettista, aistillista, hetkellistä. Missä oli henki? Samoihin seikkoihin kiinnittivät huomiota muutkin suomalaiset kriitikot, Eino Leinosta Juhani Siljoon.

Kyösti Wilkuna kertoo saaneensa saman herätyksen istuessaan Špalernajan vankilassa, uhkaavaa hirttotuomiota odottamassa. Hänen kirjastaan ”Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa” otettiin nopeassa tahdissa useita painoksia. Kirjassa Wilkuna totesi venäläisen kirjallisuuden olleen viime aikoina Suomessa tavattoman suosittua. Itsekin hän myönsi, että tähän oli syynsä: ”Rehevässä naturalismissaan, tarkassa vaistoelämän kuvauksessaan ja psykologisessa analyysissään on venäläinen kirjallisuus kyllä erinomainen, voimmepa sanoa voittamatonkin. Mutta siinäpä sitten onkin kaikki. Synteettisiä, rakentavia elämänarvoja siltä puuttuu mitä suurimmassa määrin ja älyllisesti se on varsin kehkeentymätöntä.”

Tolstoin vaistoelämän kuvausta Wilkuna nimitti nerokkaaksi. Kuitenkaan hän ei jaksanut lukea Anna Kareninaa loppuun, se oli kuin ”vaellus rannattomalla pehmeäpohjaisella venäläisellä arolla” ja päähenkilö Levin (”Lenin”!) oli ”älyllisesti selkiintymätön olento”.

Tolstoin ”uskonnollinen aatteilukin” oli Wilkunasta lopultakin  ”lapsellista lepertelyä”. Eihän kreivi ollut jakanut omaisuuttaan köyhille vaan elänyt maatilallaan rikkaana miehenä: ”Tolstoin venyvälle venäläisluonteelle on kokonaan vierasta se joko-tahi-päättäväisyys, mikä on välttämätöntä todelliselle profeetalle”.

Näistä kirjallisista mietteistä Wilkuna päätyi historiantulkintaan: ”Yhtä sinulta puuttuu, Venäjän kansa ja sen yhden mukana kaikki: Suuria persoonallisuuksia.” Kirjailija on kenties lukenut huolimattomasti Venäjän ”pakkohistoriansa”, mutta joka tapauksessa hän ei huomaa sieltä Lutherin, Goethen, Kantin tai Bismarckin kaltaisia ”peninkulmapatsaita” –ainoastaan ”kruunupäisiä despootteja”. Esipappi Avvakuum, patriarkka Nikon tai vaikkapa ruhtinas Kurbski ja hetmanni Mazepa olivat ilmeisesti vaikuttaneet vähäpätöisiltä persoonallisuuksilta tai sitten tilanne ja ympäristö vaikuttivat asiaan.

Joka tapauksessa, vankilassa istuvaa Wilkunaa innosti Tolstoin sijaan hänen siellä lukemansa Maila Talvion teos, ”Elämän leikki”, jossa oli kuvaus siitä, miten perinpohjaisesti kaikki muuttui, kun ylitettiin Venäjän raja ja siirryttiin Saksan puolelle. Edellisessä maassa (itse asiassa kai sitten Puolassa) kaikki oli kurjaa ja surkeaa, karja nälkäistä ja lapset surullisia. Ihmiset töllistelivät junaa velttoina, humalaisina ja tihrusilmäisinä, kiusattujen hevosten kylkiluut näkyivät. Maa oli laiminlyöty ja hävitetty, karja nälkiintynyt ja kitukasvuinen, ihminen eli kuin viimeistä päivää, täydessä järjettömyydessä.

 Kun ylitettiin kapea joki, muuttui erämaa loputtomaksi kasvitarhaksi. Kaikkialla vallitsi järjestys, tarmo ja rehellisyys. ”Hiki vuoti raatajien kasvoilta ja elämän onni heijastui heidän piirteisiinsä, jotka olivat suuret ja tyynet niin kuin omantunnon rauha”. Venäjä näytti siis edustavan epämääräistä ja rehellisyydeltään epäilyttävää haihattelua, lyhytjänteisyyttä,  juoppoutta ja velttoutta, kun taas Saksassa vallitsi selkeys ja päättäväisyys ja, Maila Talvion sanoin ”Jumala yhä jatkoi luomistyötä ihmisen kautta”.

Tässä yhteydessä voi todeta, että myös Saksassa samaan aikaan otettiin etäisyyttä modernin kulttuurin velttouteen ja aistillisuuteen, joka tulkittiin feminiiniseksi ja vaadittiin paluuta aitoon germaaniseen maskuliinisuuteen. Englantilainen tutkija Ritchie Robinson on katsonut, että Saksassa tätä velttoutta ja aistillisuutta symbolisoivat juutalaiset, jotka Otto Weiningerin tunnetussa teoksessa ”Sukupuoli ja luonne” määriteltiin naisellisiksi. Niinpä siis saksalaisuuden oli karistettava harteiltaan tämä modernin yhteiskunnan rappioilmiö ja palattava miehekkyyteen. Tämä taas tarkoitti sotilaallisuutta, itsekuria, sankaruutta ja jopa barbaarisuutta.

Juutalaissyntyinen Weininger teki Wienissä itsemurhan vain 23 vuotiaana. Ehkä hän piti asiaa hyvinkin miehekkäänä. Eivätpähän ainakaan feministit päässeet enää kiusaamaan.

Uutta miehekkyyttä eivät vaatineet vain lukuisat germaanisuutta ja saksalaiskansallisuutta ihannoivat kuppikunnat, vaan myös eräät ”itseään vihaavat” juutalaiset kuten Maximilian Harden ja Walther Rathenau. Myös sionismin perustajaisiin kuulunut, kulttuurin rappion teoreetikkona tunnettu Max Nordau tunnisti tämän velttouden kansansa ongelmana. Hänen mielestään sen oli aikaansaanut ghettoelämä ja se voitiin pyrkiä voittamaan sekä ruumiinkulttuurin että rodunjalostuksen kautta.

Omituinen paikka oli tuo vuosisadan alun Wien, josta kahdeskymmenes vuosisata sai loputtoman aarteiston ammennettavakseen.

Venäjällä ei oltu pekkaa pahempia. Max Nordau, joka tulkitsi modernin kulttuurin ilmiöitä rappion ja suorastaan fysiologiaan ja rotuun liittyvän sairaalloisuuden näkökulmasta, tuli vähäksi aikaa myös Venäjällä hyvin suosituksi.

Totisesti, yli-ihmiselle tai ainakin nyt korkeammalle ihmiselle oli tilausta, jos niin sanottu korkeakulttuurikin alkoi olla yhtä sairaalloista leperrystä ja feminiinistä vinkumista.

Nietzsche tuli myös Venäjällä erittäin suosituksi ja jotkut ovat pitäneet häntä jopa länsimaisista filosofeista venäläisimpänä. Nietzschen lukuisista seuraajista monista tuli myöhemmin bolševikkeja, jotka Maksim Gorkin tavoin etsivät yli-ihmisen rakennuspuita uudesta, sosialistisesta yhteiskunnasta.

Gorkin nuoruudenteoksissa ja hieman myöhemmissäkin hätkähdyttää hänen tapansa sokeerata tolkuttoman väkivallan kuvauksilla. ”Aro-Nietzsche” löysi mieleisiään poroporvarillisen moraalin yläpuolelle asettuneita hahmoja yhteiskunnan marginaalien joukosta. Mutta jos Jumala oli kuollut, niin miksi ihmisen tuli vaivautua noudattamaan juutalaista orjamoraalia?

Vladimir Solovjov oli sanonut: ”ihminen on tullut apinasta, siispä rakastakaamme toisiamme”! Mutta parodia alkoi jo olla mahdotonta.

Venäjällä oli tarjolla rajatonta rakkaudenoppia julistava Tolstoi ja sitten siellä oli kovuuden ja raakuuden ihailijoita anarkisteista ja bolševikeista mustasotnialaisiin. Barbariakin alkoi tuntua mielekkäältä. Miksei olisi? Kun maailmansota sitten syttyi, kirjoitti Maximilian Harden uhmakkaasti englantilaisille: ”Wir sind die Barbaren!” Venäjällä Aleksandr Blok ei jäänyt pekkaa pahemmaksi: ”Da, skify my!” , hän runoili, tosin vasta 1918, kun sota oli Venäjän osalta jo käyty. Skyytit tekivät nyt kurjimman temppunsa ja jättivät Euroopan suojattomaksi kuten bolševikit vetäytyessään sodasta. Blokin Venäjäkin taisi olla perinaisellinen?

Monet Venäjän tulkitsijat kuten Nikolai Berdjajev ovat pitäneet sitä luonteeltaan feminiinisenä. Tullakseen täydelliseksi tai edes saadakseen jotain aikaan naisellinen prinsiippi tarvitsi Weiningerin näkemyksen mukaan miestä. Maximilian Hardenin mukaan juutalaiset olivat Saksan feminiininen elementti ja kuuluivat yhteen kuten mies ja vaimo. Koska avioero ei ollut mahdollinen (kukaan ei kuvitellut, että juutalaiset olisi voinut esimerkiksi karkottaa), oli vaimon mukauduttava miehen tahtoon eli assimiloiduttava.

Ne suomalaiset, jotka Kyösti Wilkunan tavoin ilmeisesti näkivät Venäjässä vastaavanlaisen feminiinisen elementin, olivat ilmeisesti hankalassa tilanteessa. Mikäli suomalaisuus olikin maskuliinista eikä neitseellinen Suomi-neito, kuten tällä kertaa ilmeisesti täytyi olettaa, ei venäläisyys sopinut sen puolisoksi, koska se oli liian suuri. Venäläisyyden assimiloiminen suomalaisuuteen oli ainakin yleisvaltakunnallisella tasolla mahdotonta, ellei se sitten ollut jo tapahtunut vuosisatoja sitten, kuten puolalaiset patriootit väittivät.

Koska valtakunnan ja suuriruhtinaskunnan suhde itse asiassa oli yhä avoliiton asteella oli kai jonkinlainen kieltäytyminen yhteiselämästä ainoa ratkaisu.  Suomen oli pysyttävä erillään idästä. Vuonna 1917 kaikki meni päinvastoin: raja-aidat aukesivat ja rahvas karkeloi ryssien kanssa. Mitä tästä oli pääteltävä?

Ehkäpä tästä vuosisadanvaihteen henkisestä pohljobkasta oli mahdollista tehdä aivan mitä tahansa johtopäätöksiä. Kyösti Wilkuna oli jo vuonna 1913 runoillut: ”Tulkohon sota/ ja veriset vaatteet…”

 Kun vankilan portit sitten aukesivat, Wilkuna lähti innoissaan sotimaan ja kukkoili mielellään valokuvissa kivääreineen. Akkamaisuuttako siinä pantiin kuriin? Vaiko pikemmin irstasta aistillisuutta ja feminiinistä velttoutta?

Suomi-neito oli vuonna 1917 langennut. Ryssänmorsiamet ja ”svabooda” todistivat sen. Saksasta päin saatiin asialle tervehdyttävää lääkettä, jota Wilkunakin oli kaivannut. Oliko neidolla itse asiassa lesbosuhde feminiinisen Venäjän kanssa vai ei, selittäköön se, joka tästä sotkusta luulee saavansa tolkkua. Ainakin maskuliinisen elementin vahvistamista pidettiin yleisesti välttämättömänä kulttuurin pelastamiseksi. Siinä sitten tapettiin aika monta miestäkin.

Maila Talviolle Wilkuna oli ilmeisesti ainakin jonkin verran velkaa, noin henkisesti ellei muutoinkin. Jostakin selittämättömästä syystä hän kuitenkin joskus kertoi vihaavansa tätä. Välit tästä tietenkin hieman kärsivät.

Mutta Wilkuna ei tainnut päästä sopuun itsensäkään kanssa päätellen siitä, että hän vielä melko nuorena miehenä teki itsemurhan, vaikka oli päättänyt elää peräti 63-vuotiaaksi.

Tällaisissa tapauksissa, kuten Weiningerinkin kohdalla, tulee ulkopuoliselle, jonka pitäisi pysyä erossa asioista, joita ei ymmärrä, kiusaus kysyä: kuka tappoi kenet?

Mutta mitäpä se kenellekään kuuluu.

Metamorfoses eli Brysselin taikurit

Brysselin apinat

Joskus takavuosina EU-byrokraatit olivat direktiiveillään estämässä ylimuistoisia ranskalaisia juustonvalmistustapoja. Ranskalaiset eivät kumarrelleet kuvia, vaan toivottivat ”Brysselin apinat” sinne, missä pippuri kasvaa. Mitä EU-byrokraatti juustonvalmistuksesta ymmärsi ja mitä se hänelle kuului?

Mitäpä suomalaiset olisivat vastaavassa tilanteessa tehneet? En tiedä, mutta vähemmän värikkäästi olisivat ainakin puhuneet. Pienen kansan ei tietenkään kannata pullistella, eikä ranskalaistyyppinen alituinen rettelöinti liene tehokkain mahdollinen tapa ajaa asioita. Suaviter in modo, fortiter in re on vanha pätevä ohje kaikille diplomaateille. Venäläinen taktiikka, jossa myönnellään ja kumarrellaan eikä käytännössä tehdä mitään, on hyvä sekin. Sen pystyy murtamaan vain terrori, ainakin Stalinin aikana. Putinin aikana ei taida pystyä mikään. Mutta Suomessa se taktiikka on mahdoton.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin teki hiljattain päätöksen, jonka mukaan Ranskan valtion pitää maksaa neljä miljoonaa euroa erinäisille lahkoille ihmisoikeusloukkauksista.

L’Express lehden pääkirjoitus otsikoi asian ”Ei penniäkään lahkoille!” (Pas un sou pour les sectes!). Euroopan unioni se osaakin joskus herättää vastenmielisyyttä: ”Bryssel kuten tyhmyys (betise) ja kuten byrokratia. Tai tässä tapauksessa Strasbourg kuten hulluus (sottise)…”

Summa on pieni, mutta periaatteen vuoksi kelpo ranskalainen rohkenee arvostella jopa ylhäisistä ylhäisintä Euroopan oikeudenjakajaa. Miten tehtäisiin Suomessa? Jos joku typerän päätöksen uhri uskaltaisi inahtaakaan tuon maanmainion tuomioistuimen päätöksestä, hänet polttomerkittäisiin oitis kelvottomaksi kansalaiseksi ellei sitten impivaaralaiseksi metsäläiseksi.

Tämä tuli vain mieleeni siitä, kun luin lehdestä, että Euroopan luontojärjestöt ajavat direktiiviä, joka tekisi suomalaisesta hakkeesta pahimmanlaatuisen saastuttajan. Sen luonne muuttuisin totaalisesti, ellei voitaisi todistaa haketettujen risujen kasvaneen nimenomaan energiapuulle tarkoitetussa metsässä… Tällaisessa tapauksessa hakkeen tuotantoa voitaisiin pitää ”kestävänä”, muuten ei.

Direktiiviä ei vielä ole tullut, mutta kun se kerran tulee, niin eiköhän meillä oteta hattu kouraan ja tehdä asiat niin kuin ne Belgiassakin tehdään. Siellähän ne asiat paremmin ymmärretään ja sen takia me kai EU:ssa olemmekin. Metsäläiset ovat sitten erikseen.

Kleio ja markkinamiehet

Onko totuudella merkitystä?

Venäjällä on, kuten tiedämme demokraattinen poliittinen järjestelmä, mutta demokratiaa on monenlaista. Amerikkalainen, ranskalainen ja englantilainen demokratia poikkeavat toisistaan ja samoin vaikkapa kreikkalaisesta, joka myös poikkeaa suomalaisesta. Venäläinen demokratia on yksi monien joukossa. Sen merkittävä erikoispiirre on, että se ilmoittaa olevansa ”suvereeni” eli päättävänsä omista arvoistaan itse ja muilta kysymättä.

Jokaisessa kulttuurissa toki korostuvat tietyt arvot ja normit juuri sille ominaisella tavalla. Ei tarvitse olla relativisti hyväksyäkseen tämän asian. Vain tietyt, Samuel Huntingtonin sanontaa käyttääkseni ”ohuet” eettiset periaatteet ovat koko ihmiskunnalle päteviä ja niiden loukkaamista voidaan ja täytyy kaikkialla pitää yleisen ihmisyyden loukkauksina. Kansainvälisessä oikeudessa niiden loukkaaminen yleensä onkin kriminalisoitu.

Sen sijaan kulttuurisidonnaiset normit kantavat mukanaan kansakunnan tai vastaavan yhteisön kulttuuriperintöä ja on moraalisesti hyvin arveluttavaa mennä ulkoa käsin mestaroimaan niitä. Raja yleisinhimillisten ja kulttuurin sisäisten normien välillä on kuitenkin veteen piirretty. Onko homofobia koko ihmiskunnan vastainen rikos? Jos on, milloin siitä tuli sellainen? Oliko amerikkalainen kulttuuri siis rikollista vielä kaksikymmentä tai ehkä kymmenen vuotta sitten? Entä onko punk-messun esittäminen temppeleissä loukkaamaton ihmisoikeus? Onko islamilaiset maat pakotettava hyväksymään tämä oikeus?

Luulen, ettei meillä ole mitään yleisavainta, jonka avulla voisimme tuomita koko maailman tapoja ja normeja, vaikka ainakin USA:n entinen ulkoministeri näyttää näin ajatelleen. Kyllä meidän lienee viisainta alistua siihen ajatukseen, että jokaisella kulttuurilla on ainakin jossakin kohtuullisessa määrin sisäinen itsemääräämisoikeus, jonka loukkaaminen on sekä epäviisasta että epäeettistä.

Venäläisellä kulttuurilla on epäilemättä omat erikoispiirteensä, kuten siellä päin on jo iät ja ajat korostettu. Siellä monet eivät halua noudattaa ainakaan kaikkia länsimaisia normeja ja tuskin on länsimaiden asia painostaa heitä tähän, ellei kysymys ole törkeistä ”ohuiden” ihmisoikeuksien loukkauksista, kuten murhista.

 Tietoinen valehtelu selvistä tosiasioista on niin ikään universaalisen pätevyyden omaava rikkomus, vaikka se ehkä joissakin Machiavellin tarkoittamissa tapauksissa voi olla puolustettavissa.

Venäjällä voi nykyään havaita voimakkaasti korostettavan informaationhallinnan, ”piarin” (PR) merkitystä. Nykyinen kulttuuriministeri Vladimir Medinski on erityisesti kunnostautunut kirjoittamalla historiaa uusiksi ”piarin” näkökulmasta. Hän on julkaissut toistakymmentä teosta, joissa venäläisyyteen liittyviä negatiivisia myyttejä puretaan. Yksi teoksista keskittyy nimenomaan venäläisen ”piarin” historiaan –Rurikista Pietari Suureen... Kirjan nimi on Особенности национального пиара PRавдивая история Руси от Рюрика до Петра. Nimessä on siis viittaus kulttielokuvaan ”Kansallisen metsästyksen erikoispiirteet”,

Ne myytit, joita vastaan Medinski hyökkää, liittyvät yleensä Venäjän ja venäläisten kielteisiksi koettuihin ominaisuuksiin, väitetyistä laiskuudesta ja lahjottavuudesta petollisuuteen ja ”kovan käden kaipuuseen”.

Kirjat ovat hyvin kirjoitettuja ja hauskoja, useimmiten niissä esitetään merkittäviä faktoja, jotka puhuvat yksioikoisia kielteisiä tulkintoja vastaan. Nuo tulkinnat asetetaan myös historialliseen vertailuun, jossa lopputuloksena on aina, ettei Venäjä ollut sen huonompi kuin muutkaan, vaan yleensä päinvastoin.

En halua lainkaan kiistää Medinskin hyvin suosittujen kirjojen oikeutusta. Yksisilmäiset negatiiviset stereotypiat tekevät Venäjän ja venäläisyyden historialle vääryyttä. Kun Medinski ei myös ainakaan kirjoissaan ole ryppyotsainen nationalistinen fanaatikko, voi niitä itse asiassa pitää sangen hyödyllisenä luettavana kenelle tahansa.

Apologia ei kuitenkaan ole historiaa sen syvemmässä merkityksessä. Jos Venäjänkin historiaa haluaa todella ymmärtää, on kyllä hyväksyttävä myös sen ikävät piirteet. Vasta niiden tunnustaminen on kansakunnan kypsyyden aatelismerkki. Kansallinen pöyhkeily taas alentaa hienointakin historiaa.

Vaarana tässä ministerin kovin tarkoitushakuisessa lähestymistavassa on, että historialliseen totuuteen aletaan suhtautua kyynisesti: totuus on se tulkinta, joka menee parhaiten kaupaksi, tarkemmin sanoen, totuus on se, joka saadaan myytyä kansalle ja tässä aktiivisella markkinoinnilla on avainasema. Medinski puhuu yllä mainitussa teoksessaan ”leimojen” roolista historiassa. Oliko Napoleon historian suurin hahmo vai lurjus ja tyranni, joka huijasi koko maailmaa? Oliko Pietari Suuri suuri uudistaja vai hullu repijä?  Kumpaakin voi pitää totuutena ja kummankin voi todistaa. Vanhassa historiassa tapana onkin käyttää vain mustavalkoisia värejä ja yhtä leimasinta. Mitäpä ihminen tekisi kymmenellä tulkinnalla jostakin Vale-Dmitristä? Oppiriidat ovat spesialisteja varten, miksipä vaivaamaan niillä suurta yleisöä?

Historia on kuitenkin erittäin ajankohtaista, Medinski katsoo. Ei siitä suotta lehdissä riidellä. Juuri tällä hetkellä sitä käytetään instrumenttina. Jotkut tekevät sille väkivaltaa ja joillekin se tekee väkivaltaa. Joka tapauksessa historialla tehdään sitä. Tässä ei kysymys ole tieteestä, vaan nykypäivän politiikasta, ministeri päättelee. Hänen mielestään kansakunnan olisi itsesuojelunsa takia juurrutettava ihmisten mieliin positiivisia stereotyyppejä ja esitettävä musta mustana ja valkoinen valkoisena.

Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa, että Venäjän Korkein taho on ilmaissut tyytymättömyytensä siihen, että historianopetuksessa o esitetään oppilaille monia erilaisia tulkintatapoja. Asian korjaamiseksi onkin asetettu työryhmä akateemikko Aleksandr Oganovitsh Tshubarjanin johdolla.

Venäjä ei kuitenkaan ole Neuvostoliitto. Kun tiedotusasiain varaministeri Andrei Volin hiljattain puhui Moskovan yliopiston journalistiikan tiedekunnan opiskelijoille siitä, että heidän on syytä kirjoittaa sitä, mitä omistaja haluaa, eikä yritettävä parantaa maailmaa, hän sai vastaansa tömistyksiä ja vihellyksiä.

Pettynyt varaministeri katsoi, etteivät opiskelijat ymmärtäneet elämän realiteetteja. Hän selitti yrittäneensä kertoa, miten tiedotusvälineet markkinataloudessa oikeasti toimivat, mutta nämä totuudet eivät kuulijakuntaa miellyttäneet.

Vaikka varaministeri saattoi todella puhua aivan hyvässä tarkoituksessa, on Moskovan yliopiston journalistiikan tiedekunnan ”naiiveille” opiskelijoille syytä antaa täysi tunnustus. ”Realiteettien” tunnustamisesta on lyhyt matka kyynisyyteen ja nihilismiin. Me tiedämme hyvin, miten Paasikiven viisaus meillä tiettyjen henkilöiden käsissä myöhemmin jalostui itseriittoiseksi tyhmyydeksi.

Venäjän uudessa demokratiassa ja kapitalismissa on niiden koko olemassaolon ajan esiintynyt meidän sivusta katsojien mielestä kummallisia piirteitä. Kapitalistista maailmaa kuvattiin Neuvostoliitossa moraalittomaksi työtätekevien helvetiksi. Kun kapitalismi sitten tuli Venäjällekin, oli loogista, että siitä tehtiin juuri sellaista, kuin sen oli aina kuviteltu olevan.

 ”Demokraatit” olivat Venäjällä käytännössä usein pelkkiä roistoja ja totuus ja oikeus jäivät uuden kyynisyyden aallossa harvalukuisten intelligentsian edustajien murheeksi. Päälle päätteeksi julisti uusi älymystö koko intelligentsijan kuolleeksi ja tarpeettomaksi muinaisjäänteeksi. Demokratia kyllä pitäisi huolen itsestään.

Kun Venäjän ”suvereeni demokratia” on nyt yhä selkeämmin kumartelemassa obskurantismia ja yhä kyynisemmin manipuloimassa tiedotusta, on se aidon intelligentsijan hengen herääminen, joka Moskovan yliopistossa nähtiin, hyvin ilahduttava merkki.