Koskaan et muuttua saa?

 

Luonto elää

 

Luontokato näyttää olevan monen huolenaiheena, mutta jo koko sana kuulostaa niin omituiselta, ettei siitä heti saa tolkkua. Puheet siitä, että suurin osa lajeista on jo muutamassa vuosikymmenessä hävinnyt, ovat sen verran selvästi huuhaata, ettei koko asiaan oikein monikaan voi suhtautua vakavasti.

Voihan siinä silti olla jutun juurta ja kukaties on kyseessä jopa megaluokan ongelma, jota ei vain osata pukea ymmärrettävään muotoon. Mikä siis on häviämässä ja mistä, mikä takia ja millä seurauksella? Tarttisko tehdä jotakin ja mitä?  Mitä voidaan tehdä ja millaisia ovat hyväksyttävät kustannukset?

Olisiko valtavien kaivosten ja louhosten avaaminen akkuteollisuudelle ja tuulipuistojen raivaaminen metsiin tässä suhteessa hyvä vai huono asia, vaiko peräti välttämättömyys, olisi kiinnostavaa tietää. Haittaako jotakin jollakin tavalla niiden lintujen määrä, joita tuulimyllyjen lavat tappavat joukkomitassa, vai onko kyseessä vain tervetullut lisäruokinta erilaisille haaskansyöjille ja mikrobeille?

Kun puhutaan luonnosta, puhutaan valtavasta systeemistä, jota ei pidä sekoittaa siihen ulkoilumaastoon, joka halutaan pitää ihmistä miellyttävänä tai aivan tiettyihin eläin- ja kasvilajeihin, joita näemme ympärillämme mieluummin kuin joitakin toisia.

Mutta onhan meidän omallakin lajillamme preferenssimme, eikä niitä kukaan muu jaa, ellemme me itse tee omassa asiassamme jotakin. Luonnolta ei pidä odottaa armopaloja sanoi aikoinaan kuuluisa kasvinjalostaja Mitšurin. Aito stalinistiseen tapaan hän arveli, että se, mitä halutaan, pitää vääntää luonnolta väkisin, mutta se tai mennä jo hybriksen puolelle ja sellaisestahan seuraa aina rangaistus, nemesis.

Luontoa hyvin vähän seuranneena ja tuntevanakin olen kuitenkin 70+ ikävuosien mittaan tehnyt joitakin subjektiivisia havaintoja, joilla tuskin on suurempaa yleistä arvoa, mutta tällaiselta on kehitys yhden todistajan silmin näyttänyt Kaakkois-Suomen järvien ja metsien ja Suomenlahden saarten ja ulapoiden suunnalla.

1950-luvulla ei varmastikaan vallinnut mikään ihanteellinen luonnontila, johon kaikki kuuluisi nyt palauttaa. Metsät tuottivat puuta vain puolet nykyisestä eli olivat juuri sen verran huonompia hiilinieluja. Peltotilkkujen suuri määrä kyllä ilahdutti silmää ja lehmänpaskat, joihin helposti astui ja jopa liukasteli, elättivät suurta määrää kaikenlaisia eliöitä.

 Siksontiainen, tuo hohtavan kaunis ja pullea siivekäs hyönteinen tulee ensimmäisenä mieleen. Missäpä sitäkään enää näkisi? Ja kyseessä lienee sentään sama olio, kuin muinaisten egyptiläisten pyhä skarabi (skarabee).

Toinen hävinnyt hyönteinen näyttäisi oleva ns. perskärpänen, kuparinhohtoinen hyönteinen, jollaisia kuhisi hevosten takapuolessa. Ne olivat harvinaisen kauniita olentoja.

Luojan kiitos, hyttysiä on vielä löytynyt lintujen ruoaksi vaikka kuinka. Pölyttäjähyönteisten väitetään sen sijaan kovasti vähentyneen, mikä voisi olla jo erittäin vakava asia, jos paikkansa pitää.

Pääskysiä kyllä tuntuisi nyt olevan entistä vähemmän, ennenhän niillä oli pesänsä jokaisen saranin kattohirsien päällä. Haukkojen määrä lienee kuitenkin kasvanut. Kotkia ainakin on paljon enemmän kuin 50-luvulla, jo karkean kokemusarvioinnin perusteella.

Talvilinnuista puheen ollen, eipä ole taas näkynyt sellaisia valtavia tilhiparvia, jotka joskus ilmeisesti kännipäissään pitivät huikeita konsertteja käyneitä pihlajanmarjoja syötyään. Mutta ei niitä ennenkään joka vuosi paljon ollut, joskus oli ja se ehkä riippui pihlajanmarjavuodesta.

Talitinttejä on yhä vaikka kuinka paljon ja muitakin tiaisen näköisiälintuja. Varpuset kyllä ovat harventuneet, mistä johtuneekin? Ehkäpä haukkojen lisääntyminen voisi liittyä tähän? Variksi ja harakoita riittää vaikka lampaat söis. Luultavasti sellainenkin asia, kuin autojen tuhansittain tappamat supikoirat tarjoavat ruokaa, vaikka aikoinaan runsaan ruokapöydän tarjonneet tunkiot ovatkin hävinneet. Rottiakaan ei enää näy missään.

Metsäkanalintuja oli ennen paljon enemmän kuin nykyään. Epäilen, että supikoirien ja villiminkkien lisääntyminen oin tässä avaintekijä. Maassa pesivillä linnuilla ei ole niitä vastaan paljon mahdollisuuksia.

Vikkelät jänikset sen sijaan kukoistavat ja mehtämiehelle riittää niitä näköjään pataan pantavaksi siinä kuin ennenkin.

Paitsi että nythän sitä pataan pantavaa vasta riittääkin. Hirvet nimittäin täyttävät tuhansien ihmisten pakastimia nykyään. 1950-luvulla ei ollut hirviä eikä pakastimia. Hirvistä tuli liikenneonnettomuuksia aiheuttava ja taimikoita tuhoava maanvaiva vasta 1960-luvulla. 1900-luvun alussa laji oli meillä lähellä sukupuuttoon kuolemista, mutta eipä ole enää.

Eipä ollut 1950-luvulla Kaakkois-Suomen metsissä myöskään karhuja, susia tai ilveksiä. Nyt on niitä kaikkia vaikka millä mitalla. Tilanne on muuttunut jyrkästi ja metsästettävääkin riittää. 1950-luvulla metsästäjillä ei ollut noilla main montaakaan laillista kohdetta: oravia sai ampua ja niiden nahoilla oli jopa arvoa, variksia ja kanahaukkoja petolintuina sai ampua ja sitten metsäkanalintuja ja jäniksiä.

Siinä se sitten olikin. Majava, Kanadasta tuotu, ilmoittautui noihin aikoihin paikalle, mutta oli suojeltu harvinaisuus. Joutsenia pääsi harva edes näkemään, kurjista (kurki) nyt puhumatta. Ne olivat autioiden soiden ja saloseutujen harvinaisuuksia. Nyt niitä on keväisin pellot ja koskien suvannot kirjavanaan.

Nyt pyydystetään myös pienpetoja minkä ehditään, mutta eihän ihminen luonnolle mitään mahda. Villiminkit ja supikoirat tekevät selvää jälkeä omalla ruokalistallaan olevista lajeista, mutta valitettavasti eivät pääse esimerkiksi sellaisten eläinten kuin merimetson tai valkoposkihanhen kimppuun. Ne näyttävät olevan ns. luonnonystävien erityisessä suojeluksessa ja voi vain arvailla, miksi.

Täysin järjenvastainen valkoposkihanhien rauhoittaminen leimaa koko luonnonsuojelun hysteeristen akkojen ja akkamaisten miesten huuhaaksi. Jos niitä joskus saakin ampua erikoisluvalla, ei niitä sitten saa syödä. Tämä koskee niiden oleskelua Suomen alueella, ei muissa maissa. Asia on täysin absurdi, mitä ei tarvinne todistella.

Ihminen osaa joissakin asioissa toimia symbioosissa luonnon kanssa ja sellaista on esimerkiksi tuholaisten biologinen torjunta. Vastaavasti kannattaisi miettiä, millaisia pienpetoja voisi käyttää vaikkapa merimetsoja vastaan. Ehkä niitä voisi jotenkin auttaa? Kissojahan me olemme käyttäneet hiiriä vastaan jo tuhansia vuosia. Mahtaisivatko ne mitään merimetsoille? Entä millä saisi tehokkaasti vähennettyä supikoiria

Voidaan tietenkin ajatella, ettei ihmisellä ole mitään oikeutta tehdä ns. luontoon interventioita tämän tai tuon lajin puolesta, olipa se uhanalainen tai ei. Suloinen sopusointu kaikkien lajien kesken ja ikuinen paratiisimainen rinnakkaiselo olisivat parempi ratkaisu.

Mutta kun ne uudet vieraslajit vaativat omaa elintilaa ja laajentavat sitä niin paljon kuin pystyvät. Jos lajien maksimaalista määrää pidetään ihanteena, on ihmisen oltava aktiivinen. Sopusoinnun sijasta luonnossa valitsee ikuinen taistelu. Olosuhteet siellä ovat jatkuvassa muutoksen tilassa ja henkiin jäävät ne, jotka parhaiten sopeutuvat kulloiseenkin tilanteeseen.

Näinhän meille on opetettu, lieneekö sitten totta vai ei. Noin 70 vuoden kokemuksella tilanne ei nyt näytä erityisen huolestuttavalta, vaan pikemminkin normaalilta. Nämä havainnot voivat toki olla hyvinkin pinnallisia suurta kokonaiskuvaa ajatellen, mutta tällaiselta se nyt silti on näyttänyt.

 

 

 

 

 

 

Sivistyksen soihtu

 

Kansankynttilöitä

 

Ulla-Lena Lundberg, Liekinkantajat. Suomentanut Leena Vallisaari. Teos&Förlaget 2022, 394 s.

 

Tämä romaani on kirjoitettu Espoossa sijainneen Finnsin kansanopiston ympärille ja noudattelee ilmeisen uskollisesti sen vaiheita. Siinä esiintyy aikakauden todellisia henkilöitä Edvard Westermarckista Arvid Mörneen ja siinä näyttää olevan pyrkimystä historialliseen uskottavuuteen. Tuskin se kovin huonosti siinä onnistuukaan.

Tarina alkaa muutaman vöyriläistytön matkasta kävellen Helsinkiin työnhakuun Vaasan vuoden 1852 palon jälkeen. Siinä kuvataan niitä tavallisia seikkailuita, joita tuollaisella matkalla voi odottaa aikana, jolloin eletään esimodernissa maailmassa toimeentulominimin rajoilla. Tarina jatkuu kuvauksella yhden tytön sulhasen matkasta marssien kohti Krimin sodan näyttämöitä ja Suomen kaartin miesten menehtymisestä tautien ja puutteen kynsissä.

Tästä esimodernista köyhyyden ja kurjuuden alhosta päästään sitten uuteen aikakauteen, jonka symbolisena keskipisteenä on kansanopisto, tässä tapauksessa tuo mainittu espoolainen, ruotsinkielinen laitos, joka avaa oppimattomalle ja halveksitulle rahvaalle oven aivan uuteen, maailmaan, sivistykseen.

Kansanopistoaate tuli meille Tanskasta, joka noihin aikoihin oli muutenkin hyvinvoinnin ja kansansivistyksen ihmemaa -kehittyneen maatalouden pohjalta ponnistava pikkuvaltio, jota meilläkin yleisesti ihailtiin ja haluttiin jäljitellä.

On syytä muistaa, että Krimin sodan jälkeinen modernisaatiokehitys oli sekä aineellista että henkistä ja muutti Suomea muutamassa vuosikymmenessä perusteellisesti. Romaanin kuvaamassa Espoossakin elettiin aika karusti ja välimatka Tanskan ja jopa Ruotsinkin hyvinvointiin oli melkoinen, kuten romaanihenkilöt saavat opintomatkallaan huomata.

Savon savupirteistä matka moderniin maailmaan oli vielä tietysti paljon pitempi, mutta niitä tässä kirjassa ei kuvatakaan. Joka tapauksessa aikakausi suoritti kulttuurisen hyppäyksen, jossa etujoukoissa olivat kansan syvistä riveistä tulleet ihmiset, jotka nyt nousivat vanhojen eliittien rinnalle matkalla kohti täysiarvoista kansalaisuutta.

Ruotsinkielisellä puolella matka oli lyhempi, koska valmis kulttuurikieli oli jo ainakin jollain tasolla hallussa ja maailmankirjallisuus oli sen kautta saatavilla. Silti sosiaalinen kuilu oppimattoman rahvaan ja herrasväen eli paremman väen (bättre folk) välillä oli suuri ja noustuaan keskiluokkaan oli tuoreiden ryökkynöiden vaikeaa tunnustaa edes olevansa sukua niille moukille, jotka elivät yhä esimodernissa maailmassaan, vailla sivistyksen kiiltoa -tai edes pintakiiltoa.

Itse tuota sivistystä saatettiin usein pitää suorastaan pyhänä asiana, eikä kyseessä ollut mikään suomalainen tai pohjoismainen erikoisuus (vrt.  Vihavainen: Haun martin eden tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Ylhäällä katsottiin yksinkertaisesti, että sivistymätön ihminen oli lähellä elukkaa ja saattoi nousta siitä vasta sitten, kun hänen piilevät kulttuuri-ihmisen edellytyksensä herätettiin ja niitä viljeltiin.

Usko kansanopetuksen kautta saatavan sivistyksen kaikinpuoliseen muuttavaan voimaan oli suurta. Aikakauden dokumenteista voi havaita, että opinkäynnin ja siinä samalla saavutettavan tapojen hienostumisen tuloksena voitiin odottaa vaikkapa sellaisenkin raakuuden kuin ns. yöjuoksujen vähenevän ja kenties häviävän. Pettymys oli suuri, kun näin ei käynytkään.

Joka tapauksessa sekä kansakoulu, että erityisesti jonkin verran vanhempana suoritettu kansankorkeakoulu avasivat nuorille aivan uuden maailman. Ne antoivat itsevarmuutta, kun tiedettiin tunnettavan samoja asioita kuin herrasväkikin, lukeminen ja kirjastot olivat tie tiedon rajattomaan valtakuntaan ja sanomalehdet, joita syntyi yhä useampia, veivät ymmärtämään ja ajattelemaan yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Sellainenkin asia kuin näytelmät ja niihin osallistuminen avasivat myös rahvaan lapselle tien aivan uuteen maailmaan. Grundtvigilaisen kansankorkeakoulun eetos oli syvästi aatteellinen: ihminen ei ole pelkkää tomua: hänessä on henki, joka kaipaa korkeuksiin.

Kaikki opettajat eivät suinkaan ymmärtäneet tehtävänsä ylevyyttä tällä tavoin. Joidenkin kuivakkaiden sielujen mielestä koulun tehtävänä oli vain jakaa tietoa ja sillä siisti. Oppilaat reagoivat tällaiseen omalla tavallaan.

Romaani, joka käsittelee kolmen sukupolven kohtaloita, jatkuu 1920-luvulle saakka. Historiaa se pyrkii noudattelemaan hyödyntäen aikakauden kirjeenvaihtoa ja muuta aikalaismateriaalia. Poliittinen historia on kuitenkin vain taustatekijä, joka saa aikaan Krimin sodan ja kansalaissodan. Kansanliikkeet, kuten naisasia tulevat enemmän esille.

Ulla-Lena Lundberg on aiemmin kirjoittanut muun  muassa Ahvenanmaalle sijoittuvan romaanin Jää (ks. Vihavainen: Haun lundberg tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tuosta kirjasta muistuttaa tässäkin romaanissa vallitseva naisnäkökulma lörpöttelyineen, jotka ovat usein aivan viehättäviä, mutta joskus hieman puuduttavia. Epäuskottavuutta ei ole häiritsevässä määrin, vaikka pari henkilöä käyttäytyy kovin omituisesti. Onhan meitä joka junaan.

Kaiken kaikkiaan kirja on varsin luettava, vaikka se onkin epätasaisempi ja kömpelömpi kuin tuo mainittu Jää.

 

 

Vapaus, mi meitä viet!

 

Hurskaat kiduttajat?

 

Juhani Sarsila, Struggle of Faith and Reason: A History of Intolerance and Punitive Censorship.

Part I: From Homer to Peter Abelard and Arnold of Bresccia, 569 s.

Part II: From Mediaeval Cathars to Giordano Bruno and Lucilio Vanini, 564 s.

Peer Lang, Berlin 2020-2021.

 

Μέγα βιβλίον, μέγα κακόν -suuri kirja on suuri paha, kuuluu aikoinaan sanoneen Kallimakhos, joka tunsi asiaa, kun työskenteli Aleksandrian kirjastossa.

Tämä on ilmeisesti kirjastovirkailijan ja ainakin opiskelijan näkökulma, tiettyä anti-intellektualismiahan siinä luulee haistavansa.

Toki suuri kirja, etenkin nyt käsillä olevan kaltainen vertaisarvioitu järkäle, vaatii lukijalta paljon, mutta onhan se vaatinut tekijältä vielä paljon enemmän. Tuloksena on erittäin vaikuttava oppineisuuden osoitus, joka ei sitä paitsi ole mikään referaatti, vaan kriittinen, pohdiskeleva ja kantaa ottava teos. Saatan olla väärässä, mutta luulen, ettei vastaavaa ole ennen edes tehty missään.

Suuren kirjan ongelmaa joka tapauksessa voi verrata elefantin syömiseen. Sekin on pakko tehdä pieninä paloina. En minäkään vielä tunne Sarsilan kirjasta kuin pienen palan, mutta otan kirjan nyt joka tapauksessa esille ja palaan sen muihin osiin sitten, kun olen niihin tutustunut.

Sarsila on tässä blogissa mainittu ennenkin (ks. Vihavainen: Haun sarsila tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hän on monipuolinen vanhemman historian sekä klassisen filologian ja filosofian tuntija. Olen ymmärtänyt, etteivät hänen apuraha-hakemuksensa ole menestyneet ja juuri tätähän voi nykyisessä ilmapiirissä odottaa, kun kyseessä ovat suuret ja tärkeät ja normaalijärjen piirissä pysyttelevät aiheet.

Joka tapauksessa siis kirja on ehdottoman kiinnostava ja usein tiukastikin kantaa-ottava, ei mikään nollatutkimus tai mammuttireferaatti.

Kirjan ensimmäisessä osassa tulevat esille klassisen antiikin ongelmat ajatuksenvapauden ja sananvapauden kanssa ja sen kannessa on tuon aikakauden ehkä tunnetuimman tämän alan marttyyrin, Hypatian kuva. Naispuolisena filosofina hän oli hyvin harvinainen ilmestys ja juuri nyt tietenkin kovasti esillä, ainakin nimenä.

Kirjan toisessa osassa käsitellään laajasti muun muassa kataareja, kerettiläisiä, joita kirkko armottomasti vainosi. Kirkon rooli ajatuksenvapauden vihollisena tulee muutenkin laajasti esille. Tunnetustihan jo keskiajalla oli vapaa-ajattelijoita Roger Baconista Saksan keisari Fredrik II:een. Rienaavaa kirjaa De Tribus Impostoribus (kolmesta huijarista) pidettiin aikoinaan hänen kirjoittamanaan. Nuo kolme huijaria olivat Mooses, Jeesus ja Muhammed. Keisari tuskin oli tässä ollut asialla, mutta rienaava kirjallisuus ja jopa julkiset esiintymiset, joissa kiellettiin kirkon opin pyhyys ja totuus, olivat aina jossakin päin läsnä myös keskiajalla.

Keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa renessanssi löysi uudelleen antiikin rikkaan filosofian, joka ei rajoittunut Aristoteleen sinänsä ansiokkaaseen ajatteluun, joka nyt oli alistettu palvelemaan teologiaa Tuomas Akvinolaisen hengessä.

Teologian palkkapiika, ancilla theologiae joutui nyt ongelmiin yrittäessään vastata Demokritoksen ja Lucretiuksen materialismiin. Epikurolaisuus nosti päätään ja kirkon piirissä ymmärrettiin, että maailmanselityksen monopoli oli vaarassa.

Mutta, kuten sanottiin, extra ecclesiam nulla spes salutis -pyhän kirkon ulkopuolella ei ollut toivoakaan pelastuksesta. Nykyihmiselle asian ankaruus saattaa valjeta, kun sanotaan, että kirkon ja sen opetuksen arvovallan kieltäminen oli yhtä suuri synti ja rikos (myös maallisen vallan lakikirjoissa) kuin sitten myöhemmin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen maailmanhistoriallisen roolin ja ehdottoman arvovallan kieltäminen.

Martti Luther ja Jean Calvin monien muiden tapaan kielsivät kuitenkin kirkon auktoriteetin, mutta eivät silti olleet suuria sananvapauden apostoleita. Sarsila pitää heitä Savonarolan tapaisina keskiaikaisina hahmoina, joiden ero antiikista ammentaviin renessanssin filosofeihin nähden oli olennainen.

Uskonpuhdistajien tapauksessa oleellisinta oli kirkon arvovallan kieltäminen ja sen korvaaminen toisilla auktoriteeteilla. Erityisesti Calvinin suvaitsemattomuus oli legendaarista.

Kussakin maassa oli omat instituutionsa väärinajattelevien rankaisemiseksi ja panemiseksi ruotuun. Italiassa ajatuksenvapauden marttyyrejä oli erityisen paljon ja Espanjan inkvisition uutteruus on tunnettua. Englanti ja Ranska olivat sen sijaan jo ennen valistuksen aikaa kohtuullisempia otteissaan.

Lucilio (Giulio Cesare) Vanini oli muuan sananvapauden marttyyri, joka joutui maallisen oikeuden, Toulousen parlamentin kynsiin, tuomittiin, kuoli ja tuhkattiin vuonna 1619.

Vanini oli kierrellyt ympäri Eurooppaa ja saanut kaikkialla osakseen vainoa kirjoituksillaan, joissa hän kyllä esiintyi uskovaisena kristittynä, mutta joihin hän salakuljetti uskonnon kritiikkiä. Se ei jäänyt valppailta oikeaoppisuuden vartijoilta huomaamatta.

Vaninin suurin synti näyttää olleen, että hän kiisti sen ajatuksen, että retoriikassa olisi ikuisia ja kumoamattomia totuuksia. Sen sijaan oli olemassa vain enemmän tai vähemmän päteviä dialektisia argumentteja ja argumentit ovat vain mielipiteitä tai parhaimmassa tapauksessa todennäköisyyksiä, mutta eivät enempää. Teologiakin oli siis vain kokoelma epämääräisiä ja ristiriitaisia näkemyksiä.

Aristoteles ja Pyhä Tuomas Akvinolainen olivat kirjoituksissaan eri mieltä ja kirkko sitten niiden mukana. Maallinen oikeus sai töitä.

Puuttumatta enemmälti siihen, mitä sanottiin puolesta ja vastaan, katsokaamme tässä vain, millainen tuomio oli ja miten siihen voidaan ja on syytä suhtautua.

Syntinen ja rikollinen todettiin syylliseksi ateismiin, rienauksiin ja pyhäinhäväistyksiin. Pyöveli ripusti hänen kaulaansa kyltin, jossa luki Ateisti ja Jumalan nimen häpäisijä. Hänet vietiin Pyhän Tapanin katedraalikirkon eteen, jossa hänen tuli polvistua pää ja jalat paljaina, pitäen kädessään kynttilää ja pyytää anteeksi Jumalalta, kuninkaalta ja oikeudelta mainittuja rikoksiaan.

Sen jälkeen hänet tuli viedä mestauspaikalle, johon oli pystytetty rovio ja sitoa paaluun. Siellä pyövelin tuli irrottaa hänen kielensä ja kuristaa hänet, minkä jälkeen ruumis poltettiin ja tuhka siroteltiin kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Tässä siis osoitettiin armeliaisuutta, jota ei monelle muulle suotu: ruumis poltettiin vasta kuristamisen jälkeen.

Haluten noudattaa antiikin jalojen filosofien jälkiä Vanini pyrki kuolemaan ilolla ja kieltäytyi uskonnollisesta katumuksesta ja krusifiksin suutelusta sekä viimeisestä voitelusta. Kielen leikkaaminen oli ajan virallisen jargonin mukaan hurskauden ja rakkauden akti, mutta niin tuskallinen, että onneton uhri ei voinut olla surkeasti huutamatta.

Näin murhattiin 33-vuotias mies hurskaiden ääliöiden toimesta, jotka olivat itse asiassa apinoita ihmishahmossa, ei kirjoittaja malta olla kommentoimatta.

Vai olivatko Vaninin murhaajat itse asiassa hurskaita uskovia, jotka omantuntonsa pakottamina tekivät vain sen, minkä katsoivat velvollisuudekseen, kenties jopa suuresti kärsien velvollisuudestaan olla oikeuden toimeenpanijoina?

Oswald Spengler on esittänyt näistä uskonnollisista vainoista tuon suuntaisia käsityksiä, mutta Sarsilaa ne eivät tunnu vakuuttavan.

Entä miten olivat asiat Neuvostoliitosa ja muissa vastaavissa diktatuurimaissa? Neuvostoliitossa nostettiin pääpyöveli, Feliks Džerzinskin hahmo suorastaan pyhimyksen asemaan: hänellähän oli palava sydän, kirkkaat aivot ja puhtaat kädet (ei lahjuksia). Tämän tradition nykyisen jatkajan FSB:n toimihenkilöitä on aivan hiljattain nimitetty aikamme aatelistoksi.

Ja kuuluisana vuonna 1937 nostettiin verenhimoinen kääpiö Nkolai Ježov jokaisen neuvostokansalaisen esikuvaksi. Hänellä ei sana koskaan eronnut teosta, sanottiin, assosioiden uuden ajan pyöveli Iivana Julman ajoilta periytyvään slovo i delo -traditioon, jolla tarkoitettiin ilmiantovelvollisuutta.

Sivumennen sanoen, törmäsin juuri siihen, miten venäläinen ylimys Platon Ivanovitš Musin-Puškin oli keisarinna Anna Ioannovnan aikana vuonna 1740 tuomittu tällaisen slovo i delo-kantelun perusteella menettämään kielensä (tuomiossa puhuttiin kielen repimisestä irti) ja karkotettavaksi Solovetskin luostariin.

Jo hyvin pian huomattiin, että ilmianto oli ollut perätön ja Musin-Puškin sai muuttaa Moskovaan, jossa hän kielettömänä eli vielä pari vuotta… Hänen poikansa sai sittemmin kunnian komentaa venäläisiä joukkoja Suomen rintamalla Kustaa III:n sodassa vv. 1788-1790. Sukuhan liittyy muutenkin Suomen historiaan.

Mutta palatkaamme Sarsilan kirjan aihepiiriin. Luulen, että jo tämä esille nostettu detalji kertoo, että kirjassa käsitellään aiheita, jotka ovat vuosituhannesta toiseen tärkeitä ja jopa olennaisia. Meidän aikanamme sensuuri ja väärien mielipiteiden vainoaminen on saanut avukseen järkeä, tahtoa ja omaatuntoa vailla olevan tekoälyn, jolle likainen työ on usein voitu delegoida. Hyödyttömät idiootit ovat nousseet joukolla vaatimaan sananvastuuta ja uudet oikeaoppisuudet kasvavat yhä kivettyneemmiksi uskonnoiksi.

En tiedä, aikooko Sarsila jatkaa teostaan nykypäivään saakka, aineistoa ei ainakaan puuttuisi. Se, mitä ihmiskunta oin tällä alalla jo saanut aikaan, on ehdottomasti tutustumisen arvoista.

Kyse ei ole simppelistä asiasta, päinvastoin, se on aihepiiri, jonka käsittelyssä otetaan miehestä mittaa. Luulen, että olemme menossa kohti sellaista tulevaisuutta, jossa tämän kaltaiset kirjat ovat kultaakin kalliimpia käyttääkseni tällaista tuoretta ilmausta.

 

Sekasortoista aikaa

 

Väkivallan asiamies

 

Pavel Malkov, Kremlin komendantin muistelmia. Edistys 1964, 340 s.

 

Nimikuulu Sosialistisen opiskelijaliiton Musta kirja koostui sitaateista, joita pidettiin neuvostovastaisina. Se ilmoitti olevansa todistusaineisto imperialismin ja äärioikeiston vaikutuksesta Suomen korkeakouluopetuksessa.

Älylliseltä tasoltaan tämä aineisto oli pelkkää wokeilua, siinä ei edes yritetty argumentoiden osittaa, mikä vika esitetyissä lainauksissa mahdollisesti oli. Riitti, kun ne suhtautuivat kriittisesti siihen tarinaan, jota brežneviläinen Neuvostoliitto omasta itsestään ja maailmasta esitti.

Erään tuossa kirjasessa esitetyn lainauksen mukaan R.R. Palmerin uuden ajan historiassa oli sanottu: vuonna 1918 kommunismi merkitsi kaaosta, mutta vuonna 1945 se oli hyvin järjestetyn suurvallan elämäntapa.

Kirjasen kokoajille näytti olevan itsestään selvää, ettei mitään kaaosta koskaan ollut eikä voinutkaan olla, moinen puhe oli siis pelkkää rienausta.

Olihan itse Vladimir Iljitš jo etukäteen kuuluisassa artikkelissaan Pystyväkö bolševikit pitämän valtiollisen vallan? selittänyt vakuuttavasti perustellen, että kansan oma valta oli tavattoman helppo perustaa, eikä edes tarvinnut mitään erityistä suojelua väkivaltakoneistojen taholta -omaa valtaahan se oli ja sellaiseksi ymmärrettiin. Silloin toteltiin innolla ja vapaaehtoisesti.

Että tapahtuisi, mitä kirjoitettu on, selostettiin vallankumousajan tapahtumat historiankirjoituksessa juuri tässä hengessä. Suomeksi oli saatavissa lähinnä pari panegyyristä teosta Suuren Lokakuun ihmeellisistä päivistä ja kansan verenimijöistään saavuttamasta voitosta.

Tietenkin kaikki tapahtui viime kädessä väkivalloin, sillä tieteellinen ajattelu edellytti, että väkivalta oli yhteiskunnallisen taistelun korkein muoto ja kaiken edistyksen kätilö. Se ratkaiseva ero entiseen valtaan oli, että nyt kaikki tapahtui kansan toimesta ja kansan hyväksi. Mallikelpoisen järjestyksen säilymisestä tuyoss prosessissa ei Marxismi-leninismin opiskelijalla ollut epäilystäkään.

Sanomattakin on selvää, että se kirjallisuus, jota neuvostoaikana julkaistiin Suuresta Sosialistisesta Lokakuun Vallankumouksesta, joka nyt on jo kauan sitten tunnustettu vallankaappaukseksi, oli tarkoin sensuroitua eli lyhyesti sanottuna väärennettyä.

Sen tarkoituksena oli legitimoida bolševikkien vallananastus ja vähintäänkin jättää kertomatta sellaiset asiat, jotka eivät sopineet kauniiseen kuvaan. Tarpeen vaatiessa keksittiin uuttakin aineistoa.

Joskus sentään lipsahti kustantajalta, jopa tuolta poikkeuksellisen puisevalta aja oikeaoppiselta Edistykseltä sellaisiakin kirjoja, joissa oli ainakin jotakin sen kaltaista totta, joka paljasti heti historiallisten kiiltokuvien falskiuden.

Sellainen kirja oli Smolnan ja Kremlin komendanttina palvelleen matruusi Pavel Malkovin muistelmat. Niistä käy hyvin ilmi se kaikkialle levinnyt anarkia, joka vallankaappauksen jälkeen vallitsi Venäjällä. Valta oli sillä ja vain sillä, jolla oli takanaan asevoimaa. Vähintään tarvittiin revolvereita ja mausereita, enimmillään konekivääreitä ja jopa tykkejä. Itse asiassa talonpoikia vastaan jouduttiin käyttämään jopa lentokoneita ja taistelukaasuja.

Näissä talonpoikaista kansaa vastaan suunnatuissa hommissa kunnostautui nouseva tähti, Mihail Tuhatševski mutta nuo merkittävät operaatiot tapahtuivat vasta pari vuotta Suuren Lokakuun jälkeen. Sama väkivallalla hallitsemisen perinne kuitenkin oli ollut vallalla jo kauan.

Anarkian asteesta kertoo vaikkapa se, että itse uuden hallinnon päällikkö Lenin ryöstettiin yöllä Pietarissa ja hänen komea autonsa otettiin rosvojen haltuun. Ei siinä auttanut, että herra ilmoitti olevansa Lenin. Vastaukseksi tuli: Ole sinä vain Levin, mutta minä olen Ivanov ja hallitsin Pietaria yöaikaan!

Anarkian vallitessa nousivat aktiivisiksi tietenkin myös varsinaiset aatteelliset anarkistit ja Malkov kertoo siitä, miten näitä oli nujerrettava aseellisesti. Kuitenkin aateveljet ainakin tuolla kertaa päästettiin vapaaksi ja annettiin jonkin pitää vielä edes yksi revolveri, suuri määrä aseita kuitenkin takavarikoitiin.

Kuten Max Weber on esittänyt, valtiolla täytyy olla alueellaan väkivallan monopoli, muuten se ei ole des valtio. Tuollaista monopolia ei Venäjällä vuosien 1917- 1918 vaihteessa ollut vielä kenelläkään. Bolševikkien käskettävissä oli vain joukko latvialaisia, jotka ties mistä syystä olivat säilyttäneet sotilaskurin ja tottelivat esimiehiään. Lisäksi oli tšekan joukkoja, muun muassa kiinalaisia ja suomalaisia ja asetettiinhan niitä miliisejäkin. Matruuseissa oli myös jonkin verran luotettavaa väkeä.

Mikäli jokin määräys piti panna toimeen, lähetettiin asiaa hoitamaan aseellinen joukko. Joskus kuitenkin kävi niin, että hallitusta edustaville aseellisille joukoille tuli keskinäistä erimielisyyttä ja Malkov kuvaa, miten miliisit ja tšeka aikoivat jo tosissaan käyttää konekiväärejä toisiaan vastaan. Vasta viime hetkessä saatiin rauha aikaan.

Järjestys oli muutenkin aivan olematonta. Kuten tunnettua. Lenin kansankomissaareineen majaili entisessä aatelityttöjen oppilaitoksessa, Smolnassa (Smolnyi institut). Se on pitkä rakennus ja hallituksen ja sen palveluskunnan lisäksi siellä asusteli aluksi vielä muitakin.

Malkov kertoo, miten joskus havaittiin jonkin kovin herrasmiehen näköisen tyypin hiippailevan Smolnaan. Oliko kyseessä vakooja? Kuulusteluissa ilmeni, että rakennuksessa majaili naisten ns. kuolemanpataljoonan entisiä jäseniä, jotka olivat henkensä pitimiksi alkaneet harjoittaa prostituutiota. Juuri niiden asiakkaaksi herrasmies oli menossa ja kiitteli noiden hienojen naisten palveluksia Malkovillekin.

Tämä ongelma oli helposti ratkaistavissa ja kuului juuri Malkovin alaan: ylimääräiset asukit häädettiin kansaa -sitä oikeata kansaa- edustavan hallituksen päämajan rakennuksesta… Kyseessä olivat sitä paitsi rappeutuneen riistäjäluokan edustajat.

Vaikeampi kysymys nousi esille, kun Talvipalatsiin tunkeutunut kansa huomasi, että sen kellareissa oli tuhansia litroja viiniä ja muuta alkoholijuomaa.

Sinne virtasi nyt kansa ja joi itsensä sikahumalaan keisarin parhailla viineillä. Järjestystä pitämään lähetettiin sotilaita, kaiketi noita harvoja uskollisia latvialaisia, mutta ennen pitkää hekin olivat täydessä hutikassa ja hirveä meno ja mellastus valitsi Nevan rannoilla, jonne väkeä tulvi pilvin pimein.

Kyseessähän oli epäilemättä ja kiistämättä itse kansa, joten joukkoampumistakaan ei oikein voinut julkisesti suorittaa. Niinpä esitettiin ajatus, että ainakin parhaat juomat pelastettaisiin ja vietäisiin Smolnaan. Malkov torjui ehdotuksen kauhuissaan: kansan hyökyaaltoa itse vallankumouksen päämajaan ei silloin voisi estää mikään.

Niinpä komendantti uskollisineen lähti Talvipalatsiin ja alkoi särkeä pulloja. Viini lainehti kellareissa ja sitä pumpattiin Nevaan palokunnan pumpuilla. Ihmiset yrittivät vielä juoda kaikkea, minkä käsiinsä saivat, mutta ennen pitkäähän aine loppui.

Näin pelastettiin ainakin bolševikkien valta kansalta, joka oli nyt hallituksensa kanssa eri mieltä. Nyt näytettiin, kuka on kuka. Vielä hiljattainhan kansa oli innolla täyttänyt Leninin tunnusta: ryöstäkää ryöstettyä! (Grab nagrablennoje!), eli ottakaa takaisin se, minkä lurjukset ovat tieltä ottaneet.

Malkovin puheita kuolemanpataljoonan prostituoiduista ja monesta muustakaan asiasta ei kannata ottaa ihan täydestä. Kuitenkin nuo lukuisat kertomuksen siitä, miten määräysten toimeenpano oli aina varmistettava aseella uhaten, ovat hyvin uskottavia ja saavat vahvistuksensa lukuisista eri lähteistä.

Todennäköisesti ruumiitakin tuli noissa yhteyksissä paljon, mutta sitä komendantti ei kerro. Hänellä ja hänen kustantajallaan oli tälle syynsä.

Jopa suomeksi oli siis kyllä olemassa aineistoa, johon tutustumalla aktiiviset opiskelijanuoret olisivat voineet koetella sellaisia järjettömiä väittämiä, joiden mukaan Suuren Lokakuun vallanottoa muka olisi seurannut hyvä, proletaarinen järjestys.

Mutta kaikille uskontoa muistuttavien ideologioiden kannattajille on ominaista, etteivät he halua koetella ideologiansa perusteita.  Näin on ollut ja näin in aina oleva.

 

Ihmisten historiaa

 

Suomi -minun historiani

 

Perttu Immonen, Suomalainen historia. Kolmen suvun elämää keisariajalta 2000-luvulle. Atena 2023, 646 s.

 

Perttu Immosen Suomen rahvaan historiasta on jo tullut kirjoitettuakin (ks. Vihavainen: Haun immonen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Siinä jäljitettiin kolmen suvun vaiheita keskiajalta Ruotsin vallan lopulle saakka. Tässä nyt sitten edetään aina 2000-luvulle asti. Esi-isien ja muiden menneen maailman hahmojen jälkeen nousee viimein esille itse kirjoittaja, Perttu.

Näinhän historia onkin miellettävä, ei jonakin ulkokohtaisena tarinana, joka sijoittuu jonnekin oman aikakautemme ja todellisen maailmamme ulkopuolelle. Meidän tarinaamme se kaikki liittyy myös silloin, kun emme itse ole vielä kuvassa mukana. Sukupolvien ketju ei menneisyyden suuntaan voi katketa, ja jos se joiltakin osin sitten myöhemmin katkeaakin, kuuluu sekin historiaan, jota myös tulevaisuus tulee olemaan.

Kaikki, mikä ihmiseen liittyy, on historiaa, tulevaisuuteen kurottuvaa menneisyyttä, jossa nykyhetki itse asiassa on vain abstraktio, josta tuskin edes tiedämmekään mitään sanan vähänkään vaativammassa merkityksessä.

Venäjällä on perustettu ympäri maata historiamuseoita, joiden nimenä on Rossija, moja istorija -Venäjä, minun historiani (Vihavainen: Haun pyhän venäjän historia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Niiden idea noudattelee etatistista kaavaa: kaiken keskipisteenä on Venäjän valtio, johon myös kirkko tiiviisti nivoutuu. Niiden näkökulma on kaukana siitä matalan katseen metodista, jossa kaiken keskipisteessä on ihminen. Noissa venäläisissä laitoksissa ihminen on olemassa vain valtiota varten.

Perttu Immosen lähestymistapa muistuttaa ns. mikrohistoriaa, mutta ei enemmälti pysähdy tutkimaan ihmisen ja hänen läheisten instituutioidensa keskinäisiä riippuvuuksia ja niiden rakenteita. Keskipisteessä on pikemmin suku, jota kulloinkin elävät sukupolvet vuorollaan edustavat.

Siinä yhteydessä toki tulee havainnollisesti esille myös se muutos, joka tapahtuu aineellisen tuotannon ehdoissa ja sen mahdollistamassa kehityksessä nälkärajalta hyvinvointiin ja maanviljelyksestä yrittäjätoimintaan ja virkamieheksi. Suuret murroskaudet nälkävuosista kapinaan ja sotiin ovat myös suuria sukupolvikokemuksia ja aikakauttaan muovaavia tapahtumia.

Myöhemmin seuraavat koulutuksen ja informaation vallankumous, elintason ja kulutuksen hämmästyttävä ja äkillinen nousu ja kansainvälisyyden ja globalisaation aikakausi. Suuria murroksia riittää itse kullekin sukupolvelle. Kun historiassakin Jumala piilee detaljeissa, ovat myös tarinat yksittäisten henkilöiden ainutkertaisista kokemuksista tärkeitä ja paljon puhuvia.

Valitut suvut Räihä (myöh. Reihe) vie ruotsinkieliselle puolelle, Kannikoski Helsinkiin ja rautateiden palvelukseen ja Immonen Rantasalmen Tuusmäelle ja sieltä Virroille, maanviljelyksestä yrittäjämaailmaan. Kirjoittaja itse kuuluu viimeksi mainittuun kokonaisuuteen ja saattaa hyödyntää laajasti omaa kokemusmaailmaansa loppuvaiheen tarinoissa.

Suomen historian voi epäilemättä esittää sukujen ja niiden jäsenten näkökulmasta siinä kuin tietyn alueen tai instituution näkökulmastakin. Silloin toki keskeisiksi nousee erilaisia asioita, suurpoliittisten ratkaisujen synty ja seuraukset, taustat ja merkitys sellaisenaan eivät tule keskeisiksi, vaan sen sijaan niiden merkitys eri asemassa olevien yksilöiden kannalta.

Kuten edellisessä kirjassakin, tämä näkökulma antaa virkistävää uutta ajateltavaa, vaikka siinä liikutaankin etupäässä kuvailevalla tasolla.

Muuan ongelma epäilemättä syntyy aina, kun ihmiset kuvaavat sitä maailman muutosta, joka kuuluu heidän omaan kokemukseensa. Ennen parinkymmenen ikävuoden saavuttamista kokemus maailmasta on vielä pakostikin lapsellinen ja se, mikä koetaan suurena muutoksena, tapahtuukin suurimmaksi osaksi ihmisen omassa päässä eikä ympäröivässä yhteiskunnassa.

 Jälkimmäisen kehityksestä syntyy silloin helposti harhainen kuva ja monet uudet asiat, esimerkiksi seksuaalisuuden alalla, luullaan helposti keksityn vasta nyt, eikä jo tuhansia vuosia sitten.

Nuoriso ei koskaan ymmärrä edellisen sukupolven ajattelua ja luulee aina olevansa sen yläpuolella. Kyseessä on tietenkin ajatusharha, joka perustuu siihen näkökulman muutokseen, joka syntyy lapsuudesta aikuisuuteen siirryttäessä. Tämä epäilemättä edesauttaa yhteiskunnallisia muutoksia, jotka ainakin viime vuosisatoina ovat olleet jatkuvasti tarpeellisia.

Sukupolvesta toiseen innostusta herättävät asiat kuitenkin aina vaihtelevat. Kuten U.K. Kekkonen sanoi Vanhan valtauksen aikaan: Mitä ylioppilaat tänään, sitä he eivät varmasti enää huomenna.

Immosen oman sukupolven avainkokemuksiin näyttää kuuluneen paitsi lama, myös tietotekniikan räjähtäneet mahdollisuudet. Kansainvälistyminen näyttää keskittyvän kovasti 1990-lukuun.

Itse asiassa varsinainen murros tapahtui epäilemättä aiemmin ja 1950-luvun ja sen henkisen ilmaston kohdatessa 1960-luvun hyvinvoinnin alkutahdit ja suurten ikäluokkien uuden radikalismin. Silloin oli kyseessä todella suuri kulttuurin vallankumous, jonka merkitys ei taida oikein tulla kirjassa esille.

Myös 1800-luvun lopun murros, johon kuuluivat luontaistalouden muuttuminen vaihdantataloudeksi, patriarkaalisen maatalouden kriisiytyminen, uusi yleissivistyksen nousu ja vientiteollisuuden synty kaikkine seurausvaikutuksineen, oli lähes hyppäyksenomaista siirtymistä uuteen maailmaan, kuten jo aikalaiset asian kokivat. Vastaava hyppy tapahtui 1960-1970-luvuilla. Sen tärkeä henkinen muutos tuskin korreloi täysin kvantitatiivisten osoittimien kanssa. Joskus 1980-luvulla ja sen jälkeen monet uudet asiat vain vahvistuivat.

Tässähän sitä nyt sitten askarrellaan ilmaston lämpenemisen ja muiden globaalien ongelmien kanssa. Nämä eivät ole uusia asioita ja se varsinainen harppaus ympäristöasioiden tulemiseen elefantiksi olohuoneeseen tapahtui jo ennen 1980-lukua. Sen jälkeen otus on vain kasvanut.

Mutta Immonen on kirjoittanut nimenomaan oman näköisensä kirjan, joka on oikein hyvä ja niin kiinnostava, että sen hyvin jaksaa kahlata. Sitä voi suositella muillekin.

Merkittävä ennuste

 

Tulevaisuus nyt!

 

Wilhelm Fucks, Tulevaisuuden voimasuhteet. Tammi 1966, 217 s. (Formeln zur Macht, suom. Maija Sarakontu)

 

Tämä saksalaisen ydinfyysikon kirja herätti jo ilmestyessään melkoista mielenkiitoa, muistan, että nuori tohtori Osmo Apunen arvosteli sen Historiallisessa aikakauskirjassa (!) aika myönteisesti.

Kyseessä on yritys insinööritieteellisin keinoin (matemaattisesti) ennustaa maailman valtioiden taloudellisen ja sotilaallisen potentiaalin eli yhdessä laskettuna poliittisen voiman muutokset noin 80 vuotta eteenpäin eli olosuhteisiin nähden hyvin pitkällä tähtäimellä.

Tekijä kokeilee ensin erilaisia yhtälöiden malleja erilaisten osoittimien kannalta ja päätyy sitten valitsemaan kolme tekijää, jotka ylitse muiden kuvastavat valtioiden mahtia: väestön määrä, energian tuotanto ja teräksen tuotanto.

Kaikki nuo mittarit eivät ole ihan yhtä tärkeitä ja joudutaan myös kysymään, tuleeko pullonkauloja vastaan ja mikä niiden merkitys voisi olla. Kirjoittaja ymmärtää myös hyvin sen, ettei kehitys ole lineaarista, vaan kulminoituu tietyssä vaiheessa, jonka jälkeen saavutetaan aikanaan tasapainotila.

Joka tapauksessa yli kaiken merkitsee väestön määrä, jonka kehitykseen myös muut osoittimet ovat sidottuja. Armeijoiden koko, ydinaseet, ideologiat ja vastaavat voidaan sivuuttaa ”värähtelynä”, joka ei vaikuta mahtavuuden perustekijöihin.

Matemaatikkona kirjoittaja kokeilee erilaisia malleja ja valitsee sitten ne, jotka tuntuvat uskottavimmilta. huomautan, että tämä tapahtuu aikana, jolloin Kiinassa oli vallalla Mao Tse-tung (Mao Zedong), Kiina tunnettiin erityisesti pahoista nälänhädistään ja teki yhä yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa, vaikka riitaa jo rakennettiin.

Joka tapauksessa kirjoittaja valitsee esimerkeikseen kolme mahtia: Yhdysvallat, Kiinan ja Euroopan yhteisön, joka vielä on hiukan fiktiivinen pelaaja. Joka tapauksessa vain yhtenäisenä se saattaisi nousta merkitykseltään USA:n ja Neuvostoliiton tasolle, muussa tapauksessa se jää mitättömien sirpaleiden kokoelmaksi.

Tämä siis sanottuna siihen aikaan, kun Euroopan rooli maailman hallitsijana oli vain parin vuosikymmenen takainen asia. Myöskään Intiaa kirjoittaja ei pidä todennäköisenä kandidaattina todellisen suurvallan rooliin ja sivuuttaa myös Indonesian kaltaisen kasvavan vallan.

Japani tulee hänen arvioissaan jäämään keskinkertaiseksi alueelliseksi vallaksi, jollainen se itse asiassa on ollutkin, samoin kuin Saksa. Näiden maiden menneet suurvaltapyrkimykset olivat kriittisessä tarkastelussa arvioiden olleetkin alusta pitäen tuomittuja.

Kaiken a ja o on väkilukujen muuttuminen, väestöräjähdys. USA:n ja Neuvostoliiton väkilukujen tekijä arvelee saavuttavan 2000-luvun alussa noin 300 miljoonaa, mikä jälkeen kasvu lakkaa. Intian väkiluku kipuaa samaan aikaan noin 700 miljoonaan, mutta Kiinassa on vuonna 2040 jo peräti yli 2500 miljoonaa ihmistä.

Huomattakoon, että vuonna 1950 Kiinassakin oli vasta vähän yli 500 miljoonaa asukasta ja Intiassa noin 400 miljoonaa (silmämääräisesti graafista arvioiden).

Jo vuonna 2000 kirjoittaja arvioi Kiinan olevan maailman johtava maa ja vuonna 2040 ei koko muu maailma yhdessä pärjää enää sille. Maailman väkiluku saavuttaa noin 8 miljardia, eikä enää kasva. Maapallo pystyy elättämään tämän valtavan massan ja Kiinassakin löytyy kansalle kylliksi tilaa. Vain Egyptin arvioitu 80 miljoonainen kansa saattaa kirjoittajan arvion mukaan joutua maassaan ahtaalle, asumiskelpoinen osa maatahan on kovin pieni.

Huomattakoon, että lähtökohta ei ollut kovin vakuuttava: vuonna 1963 Yhdysvallat tuotti terästä asukasta kohti noin 600 kiloa vuodessa, Neuvostoliitto noin 360 kiloa ja Kiina 20kiloa. Energiaa asukasta kohti tuotti USA 67 megawattituntia, Neuvostoliitto 30 ja Kiina 3,5.

Maapallon saastumista ja raaka-aineiden riittävyyttä kirjoittaja ei nosta vakaviksi esteiksi ennustetun kehityksen tiellä ja nyt tiedämme hänen olleen ilmeisen oikeilla jäljillä. Voi olla, että kestävän kasvun rajan on jo ylitetty, mutta kasvu on tosiasia. Kauhukuvat siitä, että kaikilla kiinalaisilla voisi olla jääkaappi (!) tai peräti auto, ovat itse asiassa toteutuneet.

Maailman voimasuhteet ovat siis mullistuneet hyvin suuressa määrin Fucksin oletusten mukaisesti. Neuvostoliitto tosin on hävinnyt ja sitä on seurannut puolta pienempi Venäjä, jonka hinku supervallaksi on ilmeisesti yhtä toivotonta kuin Saksan ja Japanin aikoinaan.

Nyt joka tapauksessa ollaan sellaisessa pisteessä, joka kirjoittajan mukaan on kaikkein vaarallisin. Kun voimablokkien mahdin kehityskäyrät leikkaavat eli ovat yhtä suuria, voidaan odottaa niiden turvautuvan jopa sotaan tilanteen ratkaisemiseksi.

Itse asiassa sellaisia asioita ei ratkaista sodalla, vaan sänkykamarissa. Kuten Keijo Korhonen aikoinaan muotoili, valta ei kasva kiväärinpiipuista (kuten Mao virheellisesti arvioi), vaan naisen lantiosta. Kiina on jo tiellä ainoaksi supervallaksi, eikä asiaa voi estää.

En tiedä, miten suuri vaikutus Fucksin ennusteilla aikanaan oli. Minut kirja ainakin sai aloittamaan kiinan opinnot, joissa edistyinkin mielestäni kohtalaisesti, mutta pääsin hyvin harvoin käyttämään vähäisiä taitojani, joten nekin alkavat jo olla unohtuneita.

Ainoa kiinan harrastaja en sentään ollut. Samoihin aikoihin teki Die Zeit (Magazin) kokeen, jossa toimittaja yötä päivää paukutti päähänsä magnetofonikeloilta kiinaa neljän viikon ajan ja saavutti jo jonkinlaisen kielitaidon. Muistan vieläkin, miten lehti otsikoi artikkelinsa, jonka oitis talletin: Vier Wochen Qual -1000 Wörter Chinesisch.

Tuhannen sanan sanavarasto kuukaudessa lienee tosiaan mahdollista hankkia ja kenties myös oppia ne 400 merkkiä, jotka tarvitaan alkeelliseen lukutaitoon, jonka Mao halusi kaikille opettaa. Ich konnte mit Mao plaudern -voisin jutella Maon kanssa, kehaisi nääntynyt, mutta onnellinen toimittaja.

Olkaamme kuin hän!

 

Karu kohtalo

 

Kun Savosta jouduttiin Venäjän armeijaan

 

Niin sanotussa Vanhassa Suomessa eli vuosien 1721 ja 1743 rauhoissa Venäjälle joutuneilla alueilla jäivät voimaan vanhat Ruotsin lait, Uudenkaupungin rauhan erottamalla alueella ne olivat keskiaikaista perua ja Turun rauhan tuomalla lisäalueella noudatettiin jo Ruotsin vuoden 1734 lakia.

Tämä hillitsi venäläisen aateliston pyrkimystä tehdä näillä alueilla talonpojilleen mitä lystäsi. Verot toki sai koota ns. lahjoitusmailta, joita etenkin keisarinna Katariina avokätiseen tapaansa myönteli suosionsa merkiksi.

Kartanotaloudessa hiipivätkin vallalle venäläiset käytännöt ja maaorjan asemaan joutuminen tuli yhä todennäköisemmäksi. Rajan länsipuolella asia tiedettiin ja se lisäsi talonpoikien haluttomuutta alistua Venäjän valtaan. Maanpuolustukseenkin oltiin valmiita, sillä se vaati ruotusotilailta vain parin viikon harjoitukset vuodessa. Lopun aikaa sai tehdä normaaleja ja mielekkäitä talonpojan töitä.

Venäjän puolella oli toisin. Armeijaan otettiin pakolla, eikä sieltä hengissä ja terveenä moni palannut. Palvelusaika vuodesta 1793 lähtien rajoitettu 25 vuoteen, aiemmin se saattoi olla enemmänkin.

Olen kuullut väitettävän, että Parkumäen taistelussa olisivat olleet vastakkain Rantasalmen, Puumalan ja Sulkavan seutujen miehet Kerimäkeläisten kanssa, Kerimäki kun kuului Venäjälle samoin kuin Sääminki ja pieni Savonlinna sekä Sulkavan Vekaransalmen takainen alue.

Tämä ei voi pitää paikkaansa, koska asevelvollisuus ulotettiin noille Vanhan Suomen alueille vasta vuonna 1797, toisen tiedon mukaan vuonna 1796. Jokunen paikallinen opas tai tulkki Kerimäeltä on kyllä hyvin voinut olla mukana kenraalimajuri Schultzin epäonnisissa joukoissa Parkumäellä, mutta muuten juttu kuulosta myöhäsyntyiseltä fabuloinnilta.

 Sotilaaksi joutuminen oli 1700-luvun ja vielä 1800-luvun Venäjällä (ja taas nytkin) onnettomuus, jota koetettiin kaikin tavoin välttää. Palvelukseen otetut olikin tapana viedä palveluspaikalleen sidottuina. Sotilaaksi myös määrättiin erilaisia lurjuksia ja ei-toivottuja henkilöitä. Tällaisesta on tietoa Kerimäeltäkin.

Vanhassa Suomessa väenotot alkoivat vasta keisari Paavalin (1796-1801) aikana. Tämä antoi aihetta kansanrunoon, jonka Asko Mielonen esittää Kerimäen historiassaan:

Suru tuli Suomen maalle

Suru Suomen poikasille,

kun se kuoli kunnon rouva

kaunis Katrina kuningas

Pääsi Paavo päälliköksi

Suuri kelmi keisariksi

Suutariksi suuri narri

 

Mainittakoon, että ”suutari” tarkoittaa tässä hallitsijaa (ven.  gosudar). Katariinaa taas oli tullut tavaksi nimittää ”Kaisa-kuninkaaksi”, jota sanaa olen joskus vielä kuullut käytettävän (”Ne on niitä Kaisa-kuninkaan aikasia kaluja”).

Vanha Suomikin jaettiin vuonna 1797 venäläisiin ”ruotuihin”, joissa kussakin oli 500 asekuntoista ”revisiosielua”. Tältä alueelta sitten otettiin tarpeen mukaan sotilaita, ensimmäisenä vuonna Kerimäeltä saatiin peräti 15 miestä.

Siihen mennessä, kun Vanha Suomi liitettiin ”Uuteen Suomeen” vuonna 1812, ehdittiin Kerimäeltä Mielosen mukaan ottaa 18 sotamiestä.

Sulkavan ”Veskansa” kuului myös tunnetusti Venäjään vuosina 1743-1812 ja Paavo Seppäsen mukaan Venäjän puoleisella Sulkavalla eli Veskansan puolessa sotaväenotto Venäjän armeijaan alkoi vuonna 1796.

Venäjällä sotaväenotto oli hyvin pelätty tapahtuma. Rekryytit vietiin usein sidottuina värväyspaikalle ja heitä hyvästeltiin kuin kuolemaan meneviä. Palvelus kesti aluksi yhtä kauan kuin sotilaan kunto ja terveys ja se saattoi olla aluksi jopa 35 vuotta. Vuonna 1793 palvelusaika sentään rajoitettiin maksimissaan 25 vuoteen.

Seppäsen mukaan Sulkavalta tiedetään Venäjän armeijaan joutuneen ainakin 9 miestä, joista peräti kuuden sukunimi oli Hämäläinen. Nimi on venäläiselle mahdoton lausua, joten se lienee muutettu venäjän kielen mukaiseksi (”Gamelein”?). Vastaavaahan tapahtui myös Ruotsin armeijassa.

Ensimmäisenä lähtijänä mainitaan vuonna 1774 syntynyt Telataipaleen Pekka Auvinen, joka sai lähtökäskyn 26.3.1796.

Seppäsen mukaan vain kahden sotilaan tiedetään palanneen kotiin, ne olivat Aatami ja Antti Hämäläinen. Lisäksi tiedetään kaartilanmäkeläisen Juho Hämäläisen kuolleen Haminassa vuonna 1811. Muut häviävät historian hämärään.

Mahdollisesti sulkavalaiset sotilaat palvelivat lähelle sijoitetuissa joukoissa, mihin myös tieto Juho Hämäläisestä viittaa. On tietenkin myös mahdollista, että rajaseudulta kotoisin olevia haluttiin enimmäkseen sijoittaa kauempana olleisiin joukko-osastoihin karkaamisen estämiseksi.

Rivimiesten roolista Napoleonin sodissa ei ole sen enempää tietoa, mutta Suomen sodan jälkeen monet upseerit siirtyivät Venäjän armeijaan, jossa herrana kyllä kelpasi olla ja taistelivat Napoleonia vastaan, kuten sulkavalaissyntyinen C.W: Brusin, joka kaatui Dresdenin taistelussa vuonna 1813.

Useat muut sulkavalaisiakin komentaneet upseerit siirtyivät Suomen sodan jälkeen uuden esivallan eli Venäjän palvelukseen taistelemaan Napoleonia vastaan. Myös vanha emämaa Ruotsi oli samassa rintamassa ja Savossa hyvin tutut Sandelsin ja Döbelnin kaltaiset upseerit olivat siellä kaikkein korkeimmissa asemissa, siis Ruotsin armeijassa.

Seppänen 1999

Tigerstedt 1908

Mielonen 1993