Koskaan et muuttua saa?

 

Luonto elää

 

Luontokato näyttää olevan monen huolenaiheena, mutta jo koko sana kuulostaa niin omituiselta, ettei siitä heti saa tolkkua. Puheet siitä, että suurin osa lajeista on jo muutamassa vuosikymmenessä hävinnyt, ovat sen verran selvästi huuhaata, ettei koko asiaan oikein monikaan voi suhtautua vakavasti.

Voihan siinä silti olla jutun juurta ja kukaties on kyseessä jopa megaluokan ongelma, jota ei vain osata pukea ymmärrettävään muotoon. Mikä siis on häviämässä ja mistä, mikä takia ja millä seurauksella? Tarttisko tehdä jotakin ja mitä?  Mitä voidaan tehdä ja millaisia ovat hyväksyttävät kustannukset?

Olisiko valtavien kaivosten ja louhosten avaaminen akkuteollisuudelle ja tuulipuistojen raivaaminen metsiin tässä suhteessa hyvä vai huono asia, vaiko peräti välttämättömyys, olisi kiinnostavaa tietää. Haittaako jotakin jollakin tavalla niiden lintujen määrä, joita tuulimyllyjen lavat tappavat joukkomitassa, vai onko kyseessä vain tervetullut lisäruokinta erilaisille haaskansyöjille ja mikrobeille?

Kun puhutaan luonnosta, puhutaan valtavasta systeemistä, jota ei pidä sekoittaa siihen ulkoilumaastoon, joka halutaan pitää ihmistä miellyttävänä tai aivan tiettyihin eläin- ja kasvilajeihin, joita näemme ympärillämme mieluummin kuin joitakin toisia.

Mutta onhan meidän omallakin lajillamme preferenssimme, eikä niitä kukaan muu jaa, ellemme me itse tee omassa asiassamme jotakin. Luonnolta ei pidä odottaa armopaloja sanoi aikoinaan kuuluisa kasvinjalostaja Mitšurin. Aito stalinistiseen tapaan hän arveli, että se, mitä halutaan, pitää vääntää luonnolta väkisin, mutta se tai mennä jo hybriksen puolelle ja sellaisestahan seuraa aina rangaistus, nemesis.

Luontoa hyvin vähän seuranneena ja tuntevanakin olen kuitenkin 70+ ikävuosien mittaan tehnyt joitakin subjektiivisia havaintoja, joilla tuskin on suurempaa yleistä arvoa, mutta tällaiselta on kehitys yhden todistajan silmin näyttänyt Kaakkois-Suomen järvien ja metsien ja Suomenlahden saarten ja ulapoiden suunnalla.

1950-luvulla ei varmastikaan vallinnut mikään ihanteellinen luonnontila, johon kaikki kuuluisi nyt palauttaa. Metsät tuottivat puuta vain puolet nykyisestä eli olivat juuri sen verran huonompia hiilinieluja. Peltotilkkujen suuri määrä kyllä ilahdutti silmää ja lehmänpaskat, joihin helposti astui ja jopa liukasteli, elättivät suurta määrää kaikenlaisia eliöitä.

 Siksontiainen, tuo hohtavan kaunis ja pullea siivekäs hyönteinen tulee ensimmäisenä mieleen. Missäpä sitäkään enää näkisi? Ja kyseessä lienee sentään sama olio, kuin muinaisten egyptiläisten pyhä skarabi (skarabee).

Toinen hävinnyt hyönteinen näyttäisi oleva ns. perskärpänen, kuparinhohtoinen hyönteinen, jollaisia kuhisi hevosten takapuolessa. Ne olivat harvinaisen kauniita olentoja.

Luojan kiitos, hyttysiä on vielä löytynyt lintujen ruoaksi vaikka kuinka. Pölyttäjähyönteisten väitetään sen sijaan kovasti vähentyneen, mikä voisi olla jo erittäin vakava asia, jos paikkansa pitää.

Pääskysiä kyllä tuntuisi nyt olevan entistä vähemmän, ennenhän niillä oli pesänsä jokaisen saranin kattohirsien päällä. Haukkojen määrä lienee kuitenkin kasvanut. Kotkia ainakin on paljon enemmän kuin 50-luvulla, jo karkean kokemusarvioinnin perusteella.

Talvilinnuista puheen ollen, eipä ole taas näkynyt sellaisia valtavia tilhiparvia, jotka joskus ilmeisesti kännipäissään pitivät huikeita konsertteja käyneitä pihlajanmarjoja syötyään. Mutta ei niitä ennenkään joka vuosi paljon ollut, joskus oli ja se ehkä riippui pihlajanmarjavuodesta.

Talitinttejä on yhä vaikka kuinka paljon ja muitakin tiaisen näköisiälintuja. Varpuset kyllä ovat harventuneet, mistä johtuneekin? Ehkäpä haukkojen lisääntyminen voisi liittyä tähän? Variksi ja harakoita riittää vaikka lampaat söis. Luultavasti sellainenkin asia, kuin autojen tuhansittain tappamat supikoirat tarjoavat ruokaa, vaikka aikoinaan runsaan ruokapöydän tarjonneet tunkiot ovatkin hävinneet. Rottiakaan ei enää näy missään.

Metsäkanalintuja oli ennen paljon enemmän kuin nykyään. Epäilen, että supikoirien ja villiminkkien lisääntyminen oin tässä avaintekijä. Maassa pesivillä linnuilla ei ole niitä vastaan paljon mahdollisuuksia.

Vikkelät jänikset sen sijaan kukoistavat ja mehtämiehelle riittää niitä näköjään pataan pantavaksi siinä kuin ennenkin.

Paitsi että nythän sitä pataan pantavaa vasta riittääkin. Hirvet nimittäin täyttävät tuhansien ihmisten pakastimia nykyään. 1950-luvulla ei ollut hirviä eikä pakastimia. Hirvistä tuli liikenneonnettomuuksia aiheuttava ja taimikoita tuhoava maanvaiva vasta 1960-luvulla. 1900-luvun alussa laji oli meillä lähellä sukupuuttoon kuolemista, mutta eipä ole enää.

Eipä ollut 1950-luvulla Kaakkois-Suomen metsissä myöskään karhuja, susia tai ilveksiä. Nyt on niitä kaikkia vaikka millä mitalla. Tilanne on muuttunut jyrkästi ja metsästettävääkin riittää. 1950-luvulla metsästäjillä ei ollut noilla main montaakaan laillista kohdetta: oravia sai ampua ja niiden nahoilla oli jopa arvoa, variksia ja kanahaukkoja petolintuina sai ampua ja sitten metsäkanalintuja ja jäniksiä.

Siinä se sitten olikin. Majava, Kanadasta tuotu, ilmoittautui noihin aikoihin paikalle, mutta oli suojeltu harvinaisuus. Joutsenia pääsi harva edes näkemään, kurjista (kurki) nyt puhumatta. Ne olivat autioiden soiden ja saloseutujen harvinaisuuksia. Nyt niitä on keväisin pellot ja koskien suvannot kirjavanaan.

Nyt pyydystetään myös pienpetoja minkä ehditään, mutta eihän ihminen luonnolle mitään mahda. Villiminkit ja supikoirat tekevät selvää jälkeä omalla ruokalistallaan olevista lajeista, mutta valitettavasti eivät pääse esimerkiksi sellaisten eläinten kuin merimetson tai valkoposkihanhen kimppuun. Ne näyttävät olevan ns. luonnonystävien erityisessä suojeluksessa ja voi vain arvailla, miksi.

Täysin järjenvastainen valkoposkihanhien rauhoittaminen leimaa koko luonnonsuojelun hysteeristen akkojen ja akkamaisten miesten huuhaaksi. Jos niitä joskus saakin ampua erikoisluvalla, ei niitä sitten saa syödä. Tämä koskee niiden oleskelua Suomen alueella, ei muissa maissa. Asia on täysin absurdi, mitä ei tarvinne todistella.

Ihminen osaa joissakin asioissa toimia symbioosissa luonnon kanssa ja sellaista on esimerkiksi tuholaisten biologinen torjunta. Vastaavasti kannattaisi miettiä, millaisia pienpetoja voisi käyttää vaikkapa merimetsoja vastaan. Ehkä niitä voisi jotenkin auttaa? Kissojahan me olemme käyttäneet hiiriä vastaan jo tuhansia vuosia. Mahtaisivatko ne mitään merimetsoille? Entä millä saisi tehokkaasti vähennettyä supikoiria

Voidaan tietenkin ajatella, ettei ihmisellä ole mitään oikeutta tehdä ns. luontoon interventioita tämän tai tuon lajin puolesta, olipa se uhanalainen tai ei. Suloinen sopusointu kaikkien lajien kesken ja ikuinen paratiisimainen rinnakkaiselo olisivat parempi ratkaisu.

Mutta kun ne uudet vieraslajit vaativat omaa elintilaa ja laajentavat sitä niin paljon kuin pystyvät. Jos lajien maksimaalista määrää pidetään ihanteena, on ihmisen oltava aktiivinen. Sopusoinnun sijasta luonnossa valitsee ikuinen taistelu. Olosuhteet siellä ovat jatkuvassa muutoksen tilassa ja henkiin jäävät ne, jotka parhaiten sopeutuvat kulloiseenkin tilanteeseen.

Näinhän meille on opetettu, lieneekö sitten totta vai ei. Noin 70 vuoden kokemuksella tilanne ei nyt näytä erityisen huolestuttavalta, vaan pikemminkin normaalilta. Nämä havainnot voivat toki olla hyvinkin pinnallisia suurta kokonaiskuvaa ajatellen, mutta tällaiselta se nyt silti on näyttänyt.