Karu kohtalo

 

Kun Savosta jouduttiin Venäjän armeijaan

 

Niin sanotussa Vanhassa Suomessa eli vuosien 1721 ja 1743 rauhoissa Venäjälle joutuneilla alueilla jäivät voimaan vanhat Ruotsin lait, Uudenkaupungin rauhan erottamalla alueella ne olivat keskiaikaista perua ja Turun rauhan tuomalla lisäalueella noudatettiin jo Ruotsin vuoden 1734 lakia.

Tämä hillitsi venäläisen aateliston pyrkimystä tehdä näillä alueilla talonpojilleen mitä lystäsi. Verot toki sai koota ns. lahjoitusmailta, joita etenkin keisarinna Katariina avokätiseen tapaansa myönteli suosionsa merkiksi.

Kartanotaloudessa hiipivätkin vallalle venäläiset käytännöt ja maaorjan asemaan joutuminen tuli yhä todennäköisemmäksi. Rajan länsipuolella asia tiedettiin ja se lisäsi talonpoikien haluttomuutta alistua Venäjän valtaan. Maanpuolustukseenkin oltiin valmiita, sillä se vaati ruotusotilailta vain parin viikon harjoitukset vuodessa. Lopun aikaa sai tehdä normaaleja ja mielekkäitä talonpojan töitä.

Venäjän puolella oli toisin. Armeijaan otettiin pakolla, eikä sieltä hengissä ja terveenä moni palannut. Palvelusaika vuodesta 1793 lähtien rajoitettu 25 vuoteen, aiemmin se saattoi olla enemmänkin.

Olen kuullut väitettävän, että Parkumäen taistelussa olisivat olleet vastakkain Rantasalmen, Puumalan ja Sulkavan seutujen miehet Kerimäkeläisten kanssa, Kerimäki kun kuului Venäjälle samoin kuin Sääminki ja pieni Savonlinna sekä Sulkavan Vekaransalmen takainen alue.

Tämä ei voi pitää paikkaansa, koska asevelvollisuus ulotettiin noille Vanhan Suomen alueille vasta vuonna 1797, toisen tiedon mukaan vuonna 1796. Jokunen paikallinen opas tai tulkki Kerimäeltä on kyllä hyvin voinut olla mukana kenraalimajuri Schultzin epäonnisissa joukoissa Parkumäellä, mutta muuten juttu kuulosta myöhäsyntyiseltä fabuloinnilta.

 Sotilaaksi joutuminen oli 1700-luvun ja vielä 1800-luvun Venäjällä (ja taas nytkin) onnettomuus, jota koetettiin kaikin tavoin välttää. Palvelukseen otetut olikin tapana viedä palveluspaikalleen sidottuina. Sotilaaksi myös määrättiin erilaisia lurjuksia ja ei-toivottuja henkilöitä. Tällaisesta on tietoa Kerimäeltäkin.

Vanhassa Suomessa väenotot alkoivat vasta keisari Paavalin (1796-1801) aikana. Tämä antoi aihetta kansanrunoon, jonka Asko Mielonen esittää Kerimäen historiassaan:

Suru tuli Suomen maalle

Suru Suomen poikasille,

kun se kuoli kunnon rouva

kaunis Katrina kuningas

Pääsi Paavo päälliköksi

Suuri kelmi keisariksi

Suutariksi suuri narri

 

Mainittakoon, että ”suutari” tarkoittaa tässä hallitsijaa (ven.  gosudar). Katariinaa taas oli tullut tavaksi nimittää ”Kaisa-kuninkaaksi”, jota sanaa olen joskus vielä kuullut käytettävän (”Ne on niitä Kaisa-kuninkaan aikasia kaluja”).

Vanha Suomikin jaettiin vuonna 1797 venäläisiin ”ruotuihin”, joissa kussakin oli 500 asekuntoista ”revisiosielua”. Tältä alueelta sitten otettiin tarpeen mukaan sotilaita, ensimmäisenä vuonna Kerimäeltä saatiin peräti 15 miestä.

Siihen mennessä, kun Vanha Suomi liitettiin ”Uuteen Suomeen” vuonna 1812, ehdittiin Kerimäeltä Mielosen mukaan ottaa 18 sotamiestä.

Sulkavan ”Veskansa” kuului myös tunnetusti Venäjään vuosina 1743-1812 ja Paavo Seppäsen mukaan Venäjän puoleisella Sulkavalla eli Veskansan puolessa sotaväenotto Venäjän armeijaan alkoi vuonna 1796.

Venäjällä sotaväenotto oli hyvin pelätty tapahtuma. Rekryytit vietiin usein sidottuina värväyspaikalle ja heitä hyvästeltiin kuin kuolemaan meneviä. Palvelus kesti aluksi yhtä kauan kuin sotilaan kunto ja terveys ja se saattoi olla aluksi jopa 35 vuotta. Vuonna 1793 palvelusaika sentään rajoitettiin maksimissaan 25 vuoteen.

Seppäsen mukaan Sulkavalta tiedetään Venäjän armeijaan joutuneen ainakin 9 miestä, joista peräti kuuden sukunimi oli Hämäläinen. Nimi on venäläiselle mahdoton lausua, joten se lienee muutettu venäjän kielen mukaiseksi (”Gamelein”?). Vastaavaahan tapahtui myös Ruotsin armeijassa.

Ensimmäisenä lähtijänä mainitaan vuonna 1774 syntynyt Telataipaleen Pekka Auvinen, joka sai lähtökäskyn 26.3.1796.

Seppäsen mukaan vain kahden sotilaan tiedetään palanneen kotiin, ne olivat Aatami ja Antti Hämäläinen. Lisäksi tiedetään kaartilanmäkeläisen Juho Hämäläisen kuolleen Haminassa vuonna 1811. Muut häviävät historian hämärään.

Mahdollisesti sulkavalaiset sotilaat palvelivat lähelle sijoitetuissa joukoissa, mihin myös tieto Juho Hämäläisestä viittaa. On tietenkin myös mahdollista, että rajaseudulta kotoisin olevia haluttiin enimmäkseen sijoittaa kauempana olleisiin joukko-osastoihin karkaamisen estämiseksi.

Rivimiesten roolista Napoleonin sodissa ei ole sen enempää tietoa, mutta Suomen sodan jälkeen monet upseerit siirtyivät Venäjän armeijaan, jossa herrana kyllä kelpasi olla ja taistelivat Napoleonia vastaan, kuten sulkavalaissyntyinen C.W: Brusin, joka kaatui Dresdenin taistelussa vuonna 1813.

Useat muut sulkavalaisiakin komentaneet upseerit siirtyivät Suomen sodan jälkeen uuden esivallan eli Venäjän palvelukseen taistelemaan Napoleonia vastaan. Myös vanha emämaa Ruotsi oli samassa rintamassa ja Savossa hyvin tutut Sandelsin ja Döbelnin kaltaiset upseerit olivat siellä kaikkein korkeimmissa asemissa, siis Ruotsin armeijassa.

Seppänen 1999

Tigerstedt 1908

Mielonen 1993