Ihmisten historiaa

 

Suomi -minun historiani

 

Perttu Immonen, Suomalainen historia. Kolmen suvun elämää keisariajalta 2000-luvulle. Atena 2023, 646 s.

 

Perttu Immosen Suomen rahvaan historiasta on jo tullut kirjoitettuakin (ks. Vihavainen: Haun immonen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Siinä jäljitettiin kolmen suvun vaiheita keskiajalta Ruotsin vallan lopulle saakka. Tässä nyt sitten edetään aina 2000-luvulle asti. Esi-isien ja muiden menneen maailman hahmojen jälkeen nousee viimein esille itse kirjoittaja, Perttu.

Näinhän historia onkin miellettävä, ei jonakin ulkokohtaisena tarinana, joka sijoittuu jonnekin oman aikakautemme ja todellisen maailmamme ulkopuolelle. Meidän tarinaamme se kaikki liittyy myös silloin, kun emme itse ole vielä kuvassa mukana. Sukupolvien ketju ei menneisyyden suuntaan voi katketa, ja jos se joiltakin osin sitten myöhemmin katkeaakin, kuuluu sekin historiaan, jota myös tulevaisuus tulee olemaan.

Kaikki, mikä ihmiseen liittyy, on historiaa, tulevaisuuteen kurottuvaa menneisyyttä, jossa nykyhetki itse asiassa on vain abstraktio, josta tuskin edes tiedämmekään mitään sanan vähänkään vaativammassa merkityksessä.

Venäjällä on perustettu ympäri maata historiamuseoita, joiden nimenä on Rossija, moja istorija -Venäjä, minun historiani (Vihavainen: Haun pyhän venäjän historia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Niiden idea noudattelee etatistista kaavaa: kaiken keskipisteenä on Venäjän valtio, johon myös kirkko tiiviisti nivoutuu. Niiden näkökulma on kaukana siitä matalan katseen metodista, jossa kaiken keskipisteessä on ihminen. Noissa venäläisissä laitoksissa ihminen on olemassa vain valtiota varten.

Perttu Immosen lähestymistapa muistuttaa ns. mikrohistoriaa, mutta ei enemmälti pysähdy tutkimaan ihmisen ja hänen läheisten instituutioidensa keskinäisiä riippuvuuksia ja niiden rakenteita. Keskipisteessä on pikemmin suku, jota kulloinkin elävät sukupolvet vuorollaan edustavat.

Siinä yhteydessä toki tulee havainnollisesti esille myös se muutos, joka tapahtuu aineellisen tuotannon ehdoissa ja sen mahdollistamassa kehityksessä nälkärajalta hyvinvointiin ja maanviljelyksestä yrittäjätoimintaan ja virkamieheksi. Suuret murroskaudet nälkävuosista kapinaan ja sotiin ovat myös suuria sukupolvikokemuksia ja aikakauttaan muovaavia tapahtumia.

Myöhemmin seuraavat koulutuksen ja informaation vallankumous, elintason ja kulutuksen hämmästyttävä ja äkillinen nousu ja kansainvälisyyden ja globalisaation aikakausi. Suuria murroksia riittää itse kullekin sukupolvelle. Kun historiassakin Jumala piilee detaljeissa, ovat myös tarinat yksittäisten henkilöiden ainutkertaisista kokemuksista tärkeitä ja paljon puhuvia.

Valitut suvut Räihä (myöh. Reihe) vie ruotsinkieliselle puolelle, Kannikoski Helsinkiin ja rautateiden palvelukseen ja Immonen Rantasalmen Tuusmäelle ja sieltä Virroille, maanviljelyksestä yrittäjämaailmaan. Kirjoittaja itse kuuluu viimeksi mainittuun kokonaisuuteen ja saattaa hyödyntää laajasti omaa kokemusmaailmaansa loppuvaiheen tarinoissa.

Suomen historian voi epäilemättä esittää sukujen ja niiden jäsenten näkökulmasta siinä kuin tietyn alueen tai instituution näkökulmastakin. Silloin toki keskeisiksi nousee erilaisia asioita, suurpoliittisten ratkaisujen synty ja seuraukset, taustat ja merkitys sellaisenaan eivät tule keskeisiksi, vaan sen sijaan niiden merkitys eri asemassa olevien yksilöiden kannalta.

Kuten edellisessä kirjassakin, tämä näkökulma antaa virkistävää uutta ajateltavaa, vaikka siinä liikutaankin etupäässä kuvailevalla tasolla.

Muuan ongelma epäilemättä syntyy aina, kun ihmiset kuvaavat sitä maailman muutosta, joka kuuluu heidän omaan kokemukseensa. Ennen parinkymmenen ikävuoden saavuttamista kokemus maailmasta on vielä pakostikin lapsellinen ja se, mikä koetaan suurena muutoksena, tapahtuukin suurimmaksi osaksi ihmisen omassa päässä eikä ympäröivässä yhteiskunnassa.

 Jälkimmäisen kehityksestä syntyy silloin helposti harhainen kuva ja monet uudet asiat, esimerkiksi seksuaalisuuden alalla, luullaan helposti keksityn vasta nyt, eikä jo tuhansia vuosia sitten.

Nuoriso ei koskaan ymmärrä edellisen sukupolven ajattelua ja luulee aina olevansa sen yläpuolella. Kyseessä on tietenkin ajatusharha, joka perustuu siihen näkökulman muutokseen, joka syntyy lapsuudesta aikuisuuteen siirryttäessä. Tämä epäilemättä edesauttaa yhteiskunnallisia muutoksia, jotka ainakin viime vuosisatoina ovat olleet jatkuvasti tarpeellisia.

Sukupolvesta toiseen innostusta herättävät asiat kuitenkin aina vaihtelevat. Kuten U.K. Kekkonen sanoi Vanhan valtauksen aikaan: Mitä ylioppilaat tänään, sitä he eivät varmasti enää huomenna.

Immosen oman sukupolven avainkokemuksiin näyttää kuuluneen paitsi lama, myös tietotekniikan räjähtäneet mahdollisuudet. Kansainvälistyminen näyttää keskittyvän kovasti 1990-lukuun.

Itse asiassa varsinainen murros tapahtui epäilemättä aiemmin ja 1950-luvun ja sen henkisen ilmaston kohdatessa 1960-luvun hyvinvoinnin alkutahdit ja suurten ikäluokkien uuden radikalismin. Silloin oli kyseessä todella suuri kulttuurin vallankumous, jonka merkitys ei taida oikein tulla kirjassa esille.

Myös 1800-luvun lopun murros, johon kuuluivat luontaistalouden muuttuminen vaihdantataloudeksi, patriarkaalisen maatalouden kriisiytyminen, uusi yleissivistyksen nousu ja vientiteollisuuden synty kaikkine seurausvaikutuksineen, oli lähes hyppäyksenomaista siirtymistä uuteen maailmaan, kuten jo aikalaiset asian kokivat. Vastaava hyppy tapahtui 1960-1970-luvuilla. Sen tärkeä henkinen muutos tuskin korreloi täysin kvantitatiivisten osoittimien kanssa. Joskus 1980-luvulla ja sen jälkeen monet uudet asiat vain vahvistuivat.

Tässähän sitä nyt sitten askarrellaan ilmaston lämpenemisen ja muiden globaalien ongelmien kanssa. Nämä eivät ole uusia asioita ja se varsinainen harppaus ympäristöasioiden tulemiseen elefantiksi olohuoneeseen tapahtui jo ennen 1980-lukua. Sen jälkeen otus on vain kasvanut.

Mutta Immonen on kirjoittanut nimenomaan oman näköisensä kirjan, joka on oikein hyvä ja niin kiinnostava, että sen hyvin jaksaa kahlata. Sitä voi suositella muillekin.