lauantai 22. huhtikuuta 2023

Sekasortoista aikaa

 

Väkivallan asiamies

 

Pavel Malkov, Kremlin komendantin muistelmia. Edistys 1964, 340 s.

 

Nimikuulu Sosialistisen opiskelijaliiton Musta kirja koostui sitaateista, joita pidettiin neuvostovastaisina. Se ilmoitti olevansa todistusaineisto imperialismin ja äärioikeiston vaikutuksesta Suomen korkeakouluopetuksessa.

Älylliseltä tasoltaan tämä aineisto oli pelkkää wokeilua, siinä ei edes yritetty argumentoiden osittaa, mikä vika esitetyissä lainauksissa mahdollisesti oli. Riitti, kun ne suhtautuivat kriittisesti siihen tarinaan, jota brežneviläinen Neuvostoliitto omasta itsestään ja maailmasta esitti.

Erään tuossa kirjasessa esitetyn lainauksen mukaan R.R. Palmerin uuden ajan historiassa oli sanottu: vuonna 1918 kommunismi merkitsi kaaosta, mutta vuonna 1945 se oli hyvin järjestetyn suurvallan elämäntapa.

Kirjasen kokoajille näytti olevan itsestään selvää, ettei mitään kaaosta koskaan ollut eikä voinutkaan olla, moinen puhe oli siis pelkkää rienausta.

Olihan itse Vladimir Iljitš jo etukäteen kuuluisassa artikkelissaan Pystyväkö bolševikit pitämän valtiollisen vallan? selittänyt vakuuttavasti perustellen, että kansan oma valta oli tavattoman helppo perustaa, eikä edes tarvinnut mitään erityistä suojelua väkivaltakoneistojen taholta -omaa valtaahan se oli ja sellaiseksi ymmärrettiin. Silloin toteltiin innolla ja vapaaehtoisesti.

Että tapahtuisi, mitä kirjoitettu on, selostettiin vallankumousajan tapahtumat historiankirjoituksessa juuri tässä hengessä. Suomeksi oli saatavissa lähinnä pari panegyyristä teosta Suuren Lokakuun ihmeellisistä päivistä ja kansan verenimijöistään saavuttamasta voitosta.

Tietenkin kaikki tapahtui viime kädessä väkivalloin, sillä tieteellinen ajattelu edellytti, että väkivalta oli yhteiskunnallisen taistelun korkein muoto ja kaiken edistyksen kätilö. Se ratkaiseva ero entiseen valtaan oli, että nyt kaikki tapahtui kansan toimesta ja kansan hyväksi. Mallikelpoisen järjestyksen säilymisestä tuyoss prosessissa ei Marxismi-leninismin opiskelijalla ollut epäilystäkään.

Sanomattakin on selvää, että se kirjallisuus, jota neuvostoaikana julkaistiin Suuresta Sosialistisesta Lokakuun Vallankumouksesta, joka nyt on jo kauan sitten tunnustettu vallankaappaukseksi, oli tarkoin sensuroitua eli lyhyesti sanottuna väärennettyä.

Sen tarkoituksena oli legitimoida bolševikkien vallananastus ja vähintäänkin jättää kertomatta sellaiset asiat, jotka eivät sopineet kauniiseen kuvaan. Tarpeen vaatiessa keksittiin uuttakin aineistoa.

Joskus sentään lipsahti kustantajalta, jopa tuolta poikkeuksellisen puisevalta aja oikeaoppiselta Edistykseltä sellaisiakin kirjoja, joissa oli ainakin jotakin sen kaltaista totta, joka paljasti heti historiallisten kiiltokuvien falskiuden.

Sellainen kirja oli Smolnan ja Kremlin komendanttina palvelleen matruusi Pavel Malkovin muistelmat. Niistä käy hyvin ilmi se kaikkialle levinnyt anarkia, joka vallankaappauksen jälkeen vallitsi Venäjällä. Valta oli sillä ja vain sillä, jolla oli takanaan asevoimaa. Vähintään tarvittiin revolvereita ja mausereita, enimmillään konekivääreitä ja jopa tykkejä. Itse asiassa talonpoikia vastaan jouduttiin käyttämään jopa lentokoneita ja taistelukaasuja.

Näissä talonpoikaista kansaa vastaan suunnatuissa hommissa kunnostautui nouseva tähti, Mihail Tuhatševski mutta nuo merkittävät operaatiot tapahtuivat vasta pari vuotta Suuren Lokakuun jälkeen. Sama väkivallalla hallitsemisen perinne kuitenkin oli ollut vallalla jo kauan.

Anarkian asteesta kertoo vaikkapa se, että itse uuden hallinnon päällikkö Lenin ryöstettiin yöllä Pietarissa ja hänen komea autonsa otettiin rosvojen haltuun. Ei siinä auttanut, että herra ilmoitti olevansa Lenin. Vastaukseksi tuli: Ole sinä vain Levin, mutta minä olen Ivanov ja hallitsin Pietaria yöaikaan!

Anarkian vallitessa nousivat aktiivisiksi tietenkin myös varsinaiset aatteelliset anarkistit ja Malkov kertoo siitä, miten näitä oli nujerrettava aseellisesti. Kuitenkin aateveljet ainakin tuolla kertaa päästettiin vapaaksi ja annettiin jonkin pitää vielä edes yksi revolveri, suuri määrä aseita kuitenkin takavarikoitiin.

Kuten Max Weber on esittänyt, valtiolla täytyy olla alueellaan väkivallan monopoli, muuten se ei ole des valtio. Tuollaista monopolia ei Venäjällä vuosien 1917- 1918 vaihteessa ollut vielä kenelläkään. Bolševikkien käskettävissä oli vain joukko latvialaisia, jotka ties mistä syystä olivat säilyttäneet sotilaskurin ja tottelivat esimiehiään. Lisäksi oli tšekan joukkoja, muun muassa kiinalaisia ja suomalaisia ja asetettiinhan niitä miliisejäkin. Matruuseissa oli myös jonkin verran luotettavaa väkeä.

Mikäli jokin määräys piti panna toimeen, lähetettiin asiaa hoitamaan aseellinen joukko. Joskus kuitenkin kävi niin, että hallitusta edustaville aseellisille joukoille tuli keskinäistä erimielisyyttä ja Malkov kuvaa, miten miliisit ja tšeka aikoivat jo tosissaan käyttää konekiväärejä toisiaan vastaan. Vasta viime hetkessä saatiin rauha aikaan.

Järjestys oli muutenkin aivan olematonta. Kuten tunnettua. Lenin kansankomissaareineen majaili entisessä aatelityttöjen oppilaitoksessa, Smolnassa (Smolnyi institut). Se on pitkä rakennus ja hallituksen ja sen palveluskunnan lisäksi siellä asusteli aluksi vielä muitakin.

Malkov kertoo, miten joskus havaittiin jonkin kovin herrasmiehen näköisen tyypin hiippailevan Smolnaan. Oliko kyseessä vakooja? Kuulusteluissa ilmeni, että rakennuksessa majaili naisten ns. kuolemanpataljoonan entisiä jäseniä, jotka olivat henkensä pitimiksi alkaneet harjoittaa prostituutiota. Juuri niiden asiakkaaksi herrasmies oli menossa ja kiitteli noiden hienojen naisten palveluksia Malkovillekin.

Tämä ongelma oli helposti ratkaistavissa ja kuului juuri Malkovin alaan: ylimääräiset asukit häädettiin kansaa -sitä oikeata kansaa- edustavan hallituksen päämajan rakennuksesta… Kyseessä olivat sitä paitsi rappeutuneen riistäjäluokan edustajat.

Vaikeampi kysymys nousi esille, kun Talvipalatsiin tunkeutunut kansa huomasi, että sen kellareissa oli tuhansia litroja viiniä ja muuta alkoholijuomaa.

Sinne virtasi nyt kansa ja joi itsensä sikahumalaan keisarin parhailla viineillä. Järjestystä pitämään lähetettiin sotilaita, kaiketi noita harvoja uskollisia latvialaisia, mutta ennen pitkää hekin olivat täydessä hutikassa ja hirveä meno ja mellastus valitsi Nevan rannoilla, jonne väkeä tulvi pilvin pimein.

Kyseessähän oli epäilemättä ja kiistämättä itse kansa, joten joukkoampumistakaan ei oikein voinut julkisesti suorittaa. Niinpä esitettiin ajatus, että ainakin parhaat juomat pelastettaisiin ja vietäisiin Smolnaan. Malkov torjui ehdotuksen kauhuissaan: kansan hyökyaaltoa itse vallankumouksen päämajaan ei silloin voisi estää mikään.

Niinpä komendantti uskollisineen lähti Talvipalatsiin ja alkoi särkeä pulloja. Viini lainehti kellareissa ja sitä pumpattiin Nevaan palokunnan pumpuilla. Ihmiset yrittivät vielä juoda kaikkea, minkä käsiinsä saivat, mutta ennen pitkäähän aine loppui.

Näin pelastettiin ainakin bolševikkien valta kansalta, joka oli nyt hallituksensa kanssa eri mieltä. Nyt näytettiin, kuka on kuka. Vielä hiljattainhan kansa oli innolla täyttänyt Leninin tunnusta: ryöstäkää ryöstettyä! (Grab nagrablennoje!), eli ottakaa takaisin se, minkä lurjukset ovat tieltä ottaneet.

Malkovin puheita kuolemanpataljoonan prostituoiduista ja monesta muustakaan asiasta ei kannata ottaa ihan täydestä. Kuitenkin nuo lukuisat kertomuksen siitä, miten määräysten toimeenpano oli aina varmistettava aseella uhaten, ovat hyvin uskottavia ja saavat vahvistuksensa lukuisista eri lähteistä.

Todennäköisesti ruumiitakin tuli noissa yhteyksissä paljon, mutta sitä komendantti ei kerro. Hänellä ja hänen kustantajallaan oli tälle syynsä.

Jopa suomeksi oli siis kyllä olemassa aineistoa, johon tutustumalla aktiiviset opiskelijanuoret olisivat voineet koetella sellaisia järjettömiä väittämiä, joiden mukaan Suuren Lokakuun vallanottoa muka olisi seurannut hyvä, proletaarinen järjestys.

Mutta kaikille uskontoa muistuttavien ideologioiden kannattajille on ominaista, etteivät he halua koetella ideologiansa perusteita.  Näin on ollut ja näin in aina oleva.

 

18 kommenttia:

  1. "Anarkian vallitessa nousivat aktiivisiksi tietenkin myös varsinaiset aatteelliset anarkistit ja Malkov kertoo siitä, miten näitä oli nujerrettava aseellisesti. Kuitenkin aateveljet ainakin tuolla kertaa päästettiin vapaaksi ja annettiin jonkin pitää vielä edes yksi revolveri, suuri määrä aseita kuitenkin takavarikoitiin."

    Anarkismi, tuo 1800-luvun kapitalismin lapsi, ja kommunismin vihollisveli. Leninin hautajaiset taisivat olla viimeinen kerta, kun mustan lipun julkinen näyttö ja käyttö sallittiin? Lopullinen niskalenkki taisi sitten tulla Espanjan sisällissodassa, missä kommarit ja anarkistit päätyivät ns. tasavaltalaisten jäsentenvälisiin, ja jolla ei tokikaan ollut mitään vaikutusta ao. selkkauksen lopputulokseen? No, ainakin anarkismin tarina jonkunmoisena itsenäisenä ja edes jotenkin efektiivisenä poliittisena voimana taisi päättyä noihin tapahtumiin.

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiettävästi anarkistien musta lippu esiintyi NL:ssa julkisesti viimeisen kerran Pjotr Kropotkinin hautajaisissa 1921.
      Leniniä pidettiin usein anarkistina ja hän sanoikin "Valtiossa ja vallankumouksessa", etteivät bolshevikit eronneet anarkisteista päämäärän, vaan keinojen suhteen. Molemmat pyrkivät valtion hävittämiseen, bolshevikit vain tekivät sen vahvistamalla ensin valtiota maksimaalisesti.

      Poista
  2. "valtiolla täytyy olla alueellaan väkivallan monopoli, muuten se ei ole des valtio. Tuollaista monopolia ei Venäjällä vuosien 1917- 1918 vaihteessa ollut vielä kenelläkään."

    Mielenkiintoinen jatkokertomus Malkovin kirjalle on Beevorin uusin kirja, joka kuvaa miten tuosta puolianarkistisesta tilasta rakennettiin uusi, vahva valtio Trotskin ja tämän organisoiman puna-armeijan - sekä Tsekan - johdolla, siinä teräs sanamukaisesti karaistui. Kyllähän se niin on, että valtio ilman asevoimaa ja sen monopolia on pelkkää haihattelua - valitettavasti.

    VastaaPoista
  3. Max Weberin ajatelmaa, jonka mukaan valtio on se jolla on legitiimi väkivaltakoneisto ja alueellaan oikeus väkivaltaan, voidaan tarkastella myös esimerkkinä sellaisesta laadultan opillisesta teoretisoinnista, jossa yleiskäsitteet määrittelevät toisiaan, mutta tavoittamatta jää syvempi ymmärrys siitä mitä tajunnassa tapahtuu, eli nimenomaan se selitys, jota Weber niin paljon peräänkuulutti ja joka sijoittuisi yleistävän käsitteenmuodostuksen taakse ja paljastaisi käsitetiedollisia ristiriitoja.

    Weberiä lukiessa syntyy usein vaikutelma siitä, että tässä saarnaa uskonpuhdistaja, joka haluaa pelastaa yksilöiden sieluja. Durkheimin koko tutkijanote on toisenlainen. Jo sosiologian ensimmäinen varsinainen tilastotutkimus, itsemurha-ilmiön kartoitus, loi ja toi kuvaan mukaan uusia käsitteitä, sosiaalisen vakion, yhteiskunnan sosiaalisen sitovuuden asteen, laatuerot altruististen, egoististen ja anomisten itsemurhien välillä. Durkheimin elämäntyö huipentuu hänen tutkielmaansa uskontoelämän alkeismuodoista, joissa tavataan kaikki ne tajunnalliset alkiot, jotka edelleen elävät ihmisen kollektiivisen psyyken pohjalla ja määräävät yksiöiden käyttäytymistä paljon enemmän kuin minkään aikalaisajattelun käsitepinnoilla voidaan nähdä.

    Triviaalissa historiankirjoituksessa Ranskan suuri vallankumous asetetaan liberaalin ajattelun merkkipaaluksi, vaikka tämän ajanhengen muotoilijoita olivat ennemminkin englanninkieliset ajattelijat ja vaikka ihanteellisista opeista kyhäsivät suuria yhteiskuntapoliittisia kertomuksia ja julistuksia saksankieliset agitaattorit. Kyllähän jo uskonpuhdistuksessa luotiin uusia suhteita yksilön ja kollektiivisen vallan ja sen voimien välille, mutta saarnan ja kapinan -- pitäisikö sanoa irvokkaasti että puhdistuksen -- henki kyti nimenomaan saksankielisten vaikuttajien keskuudessa. Yhtäältä vastapari Schopenhauer ja Nietzsche, toisaalta tukilinja Hegelistä Marxiin -- näiden suuria kertomuksia, kieltä ja käsitteistöä sosialismin opillinen nousu tarvitsi ja porvarillisen yhteiskunnan vastainen taistelu käytti.

    Nämä ajatukset tulevat nyt mieleeni, kun lueskelen uuden ajan alun niin sanottujen suurten susteeminrakentajien teoksia. Kuinka moni kirja sisälsi nimessään termin "inhimillinen ymmärrys"? - Nuo tiedon aikakauden edelläkävijät suuntasivat tarkastelujensa polttopisteen yhtä lailla sisäänpäin, omiin miellemaailmoihinsa, siis hahmonmuodostuksen alkulähteille, kuin ulospäin, todellisuuteen ja maailmaan -- ja tuolloin koko ajattelu oli jotenkin alkuperäisempää ja älyllisestikin rehellisempää kuin miksi se sitten muuttui, kun opilliset yleiskäsitteet vakiintuivat ja myös yhteiskuntateoreettiset pohdiskelut saivat sellaisen käsitepohjan, jolta rintamajakojen ja taistelun ehdot toteutuivat.

    VastaaPoista
  4. En ole anarkisti, mutta Valtio lakkautettava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miksi? Yksilökeskeinen ajattelu on hölmöä. Vaikka itse katsonen etten sitä tarvitse, vielä naisena.
      Niin ymmärtänen etten ole yksin. Verovaroista osallistun poliisin rahoittamiseen, on naisia joilla parisuhde on huonoissa kantimissa ja tarvitsevat näitä palveluita. Kuin myös sairaanhoitopalveluita monessa muodossa väki tarvitsee, ikään tai sukupuoleen katsomatta. (Sitten on tietty tämä uusi kuvio kun muutetaan sukupuolta jolla ei ole mitään tekemistä terveydenhoidon kanssa, mutta koettane se sitten kertoa, sen sijan että ymmärrettäisiin kyseessä olevan psykologinen ilmiö, johon tulisi panostaa mielenterveyden kautta, niin tarjotaan palveluita joissa muutetaan fyysisiä ominaisuuksia, pahimmissa kohdin pysyvästi).
      Sitten on tietenkin kehitysvammaiset tms. jotka tulevat aina olemaan enemmän tai vähemmän riippuvuussuhteessa valtioon.
      Autoilijana osallistun teistön rahoittamiseen.
      Ei valtio tarkoita että se olisi minua varten, vaan meitä kaikkia jotka eletään siinä maantieteellisellä sijainnilla.
      Eikä sitä voi lakkauttaa, valtio ei ole yhtiö. (Ja vaikka tuo olisi mahdollista ei se automaationa tarkoita anarkiaa.) Neuvostoliiton hajoaminen tarkoitti eri ihmisille eri asioita, nimi muuttui. Mitä väki sen jälkeen teki on heidän asiansa.

      Poista
    2. Mitäs tilalle?
      Yritykset?
      Kansalaisjärjestöt?
      Moottoripyöräjengit?

      Poista
    3. Valtiota ei, kuten ei minkään muunkaan muotoista ihmisyhteisöä, voi lakkauttaa, koska ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen olento. Ihmislajin pienin yksikkö ei ole yksi ihminen, yksilö, vaan kaksi ihmistä, mies ja nainen, kuten nerokas elokuvaohjaaja Jean-Luc Godard jossain sanoi.

      Eikä ole miestä ja naista ilman perhettä, ei perhettä ilman sukua, ei sukua ilman suurempia yksiköitä. Olemme selviytyneet ja selviydymme, sikäli kun yleensä selviydymme, olemassaolon taistelusta vain yhteisöinä, emme yksilöinä.

      Valtion määritelmä voisi olla, että se on yhteisö jota ei voi lopettaa. Kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio on eräänlainen ideaali, koska nimenomaan inhimillinen kieli käsitekoneistoineen mahdollistaa todellisuuden hallinnan, joka on ollut selviytymisen erityinen avaintekijä. Kieli on sosiaalista ja historiallista muodostetta, eikä sitäkään voi mitenkään "lakkauttaa". Se on se jatkuvuuden sidos, jonka lujuus ei muodostu siitä että jokin lanka kulkisi siinä alusta loppuun saakka, vaan siitä, että niin monet langat ovat niin tiukasti kutoutuneet toisiinsa (Wittgenstein).

      Ja kun puhumme näistä lajin- ja yhteisöjensisäisistä väkivallan ongelmista, kyllähän ne saavat ilmiasunsa myös käsitteellisinä konflikteina, tunnustuksellisina kollektiivivoimien julistuksina, katsomuksellisina ja opillsina ongelmina. Kieli on meihin niin perustavanlaatuisesti sisäänkudottua, että likimain kaikki sodat ja väkivallanteot tehdään ylevöitettyjen yleiskäsitteiden nimissä.

      Siksi "pasifismi" ei katoa maailmasta -- se on vain vastavoima sille että ihmisellä on niin vahva taipumus noitua ymmärryksensä yleiskäsitteillä ja että väkivalta on aina läsnä ja leimaa histoariaamme. Jokainen joka hokee totuutena sitä miten sota on ikuista unohtaa, että aito pasifismi on täsmälleen yhtä ikuista.

      Poista
    4. Vai uskonnot? Varaa on mistä valita.

      Poista
    5. Miten olisi mahdollista ilman valtiota tuottaa järjestynyt yhteiskunta, joka mahdollistaa erityityneen yhteiskunnan, joka tuottaa sairaanhoitoa, lääkkeitä ja kenkiä. Kuka ilman valtiota panee väkivallantekijät ja muut omankädenoikeuden harjoittajat kuriin? Kyllä järjestys olla pitää ja joskus se edellyttää pakkovallan käyttöä.

      Poista
  5. Jahas... Kiitos täsmennyksestä, muistelin vain jossain parin vuoden takaisessa, anarkismin historiaa käsitelleessä dokkarissa puhutun jotakin myös anarkistien osallistumisesta "Vileenin" hautajaisiin, vaan ainahan näihin tämmöistä pientä epävarmuutta saattaa sisältyä...

    "Molemmat pyrkivät valtion hävittämiseen, bolshevikit vain tekivät sen vahvistamalla ensin valtiota maksimaalisesti."

    Tuota eroa voinee ehkä luonnehtia vaikkapa niin, että bolshevikit olivat (ainakin käytännössä) radikaaleja autoritaareja, siinä missä anarkistit puolestaan radikaaleja antiautoritaareja. No, kumpaisenkaan osapuolen radikaalista väkivaltaisuudesta ei sinänsä ole erityistä epäilystä. Ja viimeistään Espanjassa tuo sitten saavutti erään huipentumansa.

    https://fi.wikipedia.org/wiki/Partido_Obrero_de_Unificaci%C3%B3n_Marxista

    "Mutta kaikille uskontoa muistuttavien ideologioiden kannattajille on ominaista, etteivät he halua koetella ideologiansa perusteita. Näin on ollut ja näin in aina oleva."

    Sattumoisin lueskelen tällä hetkellä Hannah Arendtin "Eichmann Jerusalemissa" -kirjaa, jossa on kieltämättä aika hyviä kuvauksia tuosta ideologiallaan itsensä aivopesseestä miehestä. Varsinkin loputon piehtarointi itse itseään rationalisoivassa itsepetoksessa on suorastaan surkuhupaisaa luettavaa, olkoonkin että aihe sinänsä on makaaberi.

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
  6. Tuo kommunistien ja anarkistien skisma taitaa sinänsä olla melko vanhaa perua. Ja uskonsodathan ovat tunnetusti niitä kaikista katkerimpia. Varsinkin tässä yhteydessä kannattaa mainita myös Mihail Bakunin.


    https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Mihail_Bakunin


    Tiettävästi Bakunin oli mm. Marxin kanssa tukkanuottasilla monestakin asiasta, ei vähiten siitä, pitäisikö kumouksellisten pitää ensisijaisena vihollisenaan valtiota vaiko ns. pääomaa. Bakuninin vahvin argumentti valtionvastaisuuden ensisijaisuudesta oli, että kapitalistillakin on se pääomansa vain valtion armosta, mikä toki varsinkin tuohon aikaan oli monella tapaa tottakin. Eikä kai vailla kaikkia perusteita yhä tänäkään päivänä.

    Tulin lukaisseeksi Bakuninin pääteoksen "Jumala ja valtio" jokunen vuosi takaperin, kun siitä oli viimeinkin kelvollinen suomennos saatavilla. Sanotaanko vaikka, että kaikessa freneettisyydessään (ja groteskisuudessaankin) sinänsä kiintoisa läpileikkaus eräästä oman aikansa ajatusmaailmasta.

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
  7. Mikäpä on muuten professorin kanta siihen väittämään, että mikäli Venäjän Keisarikunta olisi säilynyt sen noin parikymmentä vuotta pitempään, niin lopputulemana olisi saattanut olla, että suomalaiset olisivat (Venäjän- ja Baltiansaksalaisten ja juutalaisten ohella) päätyneet johtamaan koko Venäjää? Eli ns. välimiesvähemmistöt olisivat ikään kuin kaapanneet koko hallinnon?

    Suomalaisissa voi olla perusvaluvikana jonkinmoinen poliittinen naiivius (mitä esim. Paasikivi lienee tietyillä tokaisuillaan tarkoittanut), mutta yhtä kiistämätöntä lienee, että päteviä teknokraatteja täältä on kyllä löytynyt, esim. Helge Haavisto, tai Nesteen diktaattori Uolevi Raade, joka aikanaan luovi huomattavan taitavasti NL:n, USA:n ja UKK:n puristuksissa, ja rakensi alkujaan parista öljysäiliöstä Pohjoismaiden johtavan kemianteollisuuden konsernin... Alansa saavutuksia toki sekin, joten mainittakoon.

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kysymästä, ei tuo kyllä minun mieleeni olisi tullut. Sen sijaan ottaisin vakavasti Kyösti Wilkunan näkemyksen, jonika mukaan ei olisi enää kauan tarvittu, kun suomalaisten vastarintahenki olisi kokonaan lopahtanut. Maailmansota jääkäriliikkeineen tuli kreivin aikaan (kun painui päät muun kansan, maan...).
      Ei meillä ollut sitä ryssänvihaa kuin nimeksi, kuten E.E. Kaila valitteli 20-luvun alussa.

      Poista
    2. Kun nyt nuo välimiesvähemmistöt tuli mainittua, niin em. lisäksi joukkoon on syytä sisällyttää myös armenialaiset. Mikäli tuommoinen "välimieskaappaus" olisi todella tapahtunut, niin luultavaa on, että myös armeenit olisivat olleet tosiasialliseen lukumääräänsä suhteutettuna huomattavasti yliedustettuina hallinnon avainpaikoilla.

      No, vaihtoehtoista todellisuuttahan ei ole, yhtä vähän kuin on jotain vaihtoehtoista lääketiedettä tai vaihtoehtoista matematiikkaa, Hannu Lauerman viisautta siteeraten. Joten se jäi sitten näkemättä, millaiseksi tuo Venäjän mahdollinen kehitys olisi muotoutunut, tuon ajatuskokeen raamittamassa skenaariossa. Vaikka noin valistuneella arvauksella voisi päätellä, että ehkäpä siihen olisi jotakin, sittemmin toteutuneita tapahtumia positiivisempiakin trendejä hyvinkin mahtunut, mene ja tiedä.

      (Toisaalta on jo itsessään ongelmallista, mikäli yhteiskunta mikä tahansa ajautuu voimakkaaseen riippuvuuteen välimiesvähemmistöistä, sillä se on melko suora indikaatio siitä, ettei enemmistön muodostava väestönosa oikein kykene tuottamaan sellaista keskiluokkaa (esim. lääkärit, lakimiehet, opettajat, jne.), jotka tuon tapaisia, tyypillisesti keskiluokkaisia tehtäviä yleensä hoitavat. Ja jotka samalla myös takaavat niin demokratian kuin markkinataloudenkin ainakin joltisenkin toteutumisen ja toimivuuden.)

      -J.Edgar-

      Poista
    3. Välimiesvähemmistöihin liittyy toisaalta liki poikkeuksetta myös huomattava taipumus nepotismiin, joten ei ole sikäli aivan käsittämätöntä, että niihin on useinkin enemmän ja vähemmän nuivasti suhtauduttu... Onhan tästä runsaasti esimerkkejä ollut, ja on toki yhä edelleenkin nykymaailmassakin (esim. kiinalaiset ja varsinkin intialaiset eräissä Afrikan maissa). Nyttemmin jo valitettavasti edesmenneessä Takkirauta-blogissahan noista välimiesvähemmistöihin liittyvistä teemoista oli aikanaan juttua useampaankin otteeseen.

      Summa summarum, mitä keskiluokkaistuneempi yhteiskunta, sen suuremmassa määrin "normaali" keskiluokka kykenee ottamaan sen roolin mikä sille järkevästi kuuluukin, ja mikäli sen enemmistö koostuu ns. valtaväestöstä, niin aina parempi. Niin yhteiskuntarauhan kannalta kuin muutoinkin (ja myös niiden vähemmistöjen, noin ylisummaan). Esim. suomenkielisen sivistyneistön muotoutuminen siitä 1800-luvun jälkipuolelta lähtien on tässä(kin) katsannossa eräs huomattavimpia meikäläisen kansallisvaltioprojektin saavutuksia.

      Ja positiivisena erottajana esim. Baltiaan verrattuna on ollut merkityksensä myös sillä seikalla, että meillä tuo kielirajakaan ei ole ollut aivan yhtä automaattisesti myös sääty- ja luokkaraja, kuten esim. baltiansaksalaisten ja sikäläisen rahvaan välillä oli vielä n. 100 vuotta sitten. Nykyisinhän, tai siis II MS:n jälkeen, ns. baltiansaksalaisia ei enää juuri olekaan omana ryhmänään sen mainittavammassa määrässä olemassa missään päin, ns. sattuneista syistä.

      -J.Edgar-

      Poista
  8. Kirjailija Kyösti Wilkuna, joka kutsui itseään ”körttikaartin” päälliköksi, teloitti 12.5. yhdessä tovereidensa kanssa 16 henkilöä venäläisinä, tosin useimmat heistä olivat virolaisia. (Tulee mieleen Jüri Vilms:n epäselvä kuolema ja oliko tällä siihen yhteyttä)


    Vilkuna oli erikoinen tyyppi ja -opettaja: laillisuutta ja siveellisyyttä korostanut, ja joka kuitenkin juopotteli rajustikin 1.6.1919 alkaneen kieltolain aikanakin.

    Liekö jo lopussaan tullut 1918 tapahtumista tunnontuskiin, kuten niin monille kävi ja lopulta monet sitten tekivät myöhemmin itsemurhan.

    Kyösti Wilkuna ampui lopulta itsensä.

    http://fi.wikipedia.org/wiki/Kyösti_Wilkuna

    Hänellä oli tapana ammuskella kotonaan pistoolilla yläkerrassa kattoon ja joskus kiväärilläkin seinän läpi.
    Itsenäisyyspäivänä esitetyn näytelmän, Niilo Skalm:in, huonoista arvosteluista suivaantunut ja juopottelemaan alkanut Wilkuna ei selvinnut kouluun hoitamaan tuntejaan kovassa krapulassa ja käytyään kävelemässä aamulla lähellä koululla mutkan, hän palasi kotiinsa hyvästeli lapsensa ja lukittautui huoneeseensa. Hän ammuskeli pari kertaa kattoon. Vaimo ja piika meni katsomaan ja W käveli kierroksen yläkerran huoneissa ja kotiväki rauhoittui, KW oli omat omituiset tapansa ja hän sanoi ettei tekisi muille paha vaan itselleen jos tekisi. Sitten tuli 3. laukaus, jonka hän ampui Mauserillaan korvansa taakse. Siihen kuoli tuo lahtari.


    Lähteenä on Eino Railo
    Kyösti Wilkuna
    Ihmisenä
    Kirjailijana
    Itsenäisyysmiehenä

    Jälkimäinen osa 2. painos, 1930, Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki.

    Kappale XXIX Kyösti Wilkunan kuolema, sivut 497-510

    VastaaPoista
  9. Kirjailija Vilkuna lienee ollut jonkin sorttinen jumalan hullu, kuten Elias Simojoki tai Väinö Havas. Nämä 2 olivat toki pappeja ja sotahulluja. Miekkaan tarttuivat ja miekkaan hukkuivat.

    Vilkuna oli kirjailijana pyrkinyt herättämään kansallista taistelutahtoa ennen Venäjän vallankumousta. Hän oli toiminut myös jääkärivärvärinä. Vilkunan toimet olivat johtaneet hänen vangitsemiseensa, mutta keisarivallan kukistuessa kirjailija vapautettiin. Sisällissotaan hän osallistui aktiivisesti ja oli mukana vielä Aunuksessakin, kun sota oli jo päättynyt Suomessa. Hän kutsui itseään ”körttikaartin” päälliköksi. Sodan aikana hän toimi myös kenttätuomarina eikä säälinyt isänmaanpettureina pitämiään punaisia. Vilkuna oli siis edustanut militaristis-hengellistä ajattelua jo aikaisemminkin.

    KEPPIHEVONEN VAI TUKIKEPPI? KIRKKO, PAPISTO JA USKONTO KRIISIVUOSINA 1917–1919 OULUN SANOMALEHDISSSÄ

    https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/9711/urn_nbn_fi_uef-20100002.pdf


    Mannermaan saarnan lisäksi Kaiussa julkaistiin kirjailija Kyösti Vilkunan puhe, jonka hän piti suojeluskuntajuhlilla. Puheen otsikointi Kaiussa kertoi paljon itse puheen sisällöstä: ”Meikäläinen sosialismi – turmiollinen henkinen sairaus”. Alaotsikossa vakuutettiin, että sosialismia vastaan taistelu ei ollut luokkataistelua, vaan se oli jokaisen isänmaanystävän siveellinen velvollisuus. Puheensa Vilkuna aloitti kuvailemalla Lutherin opetuksia jokapäiväisestä leivästä. Vilkuna korosti, että siihen kuuluivat hurskas ja hyvä esivalta, hyvä ”hallitusmeno”, hyvät tavat ja kunnialliset menot ja paljon muuta tarpeellista.

    Lutherin ajatukset edustivat Vilkunan mukaan sitä siveellistä pohjaa, jonka varassa yhteiskunnan ja yksilön menestys seisoivat. Sosialistinen anarkismi oli luopunut näistä arvoista. Se oli polkenut siveelliset arvot isänmaanrakkaudesta sukupuoliseen siveyteen saakka jalkoihinsa. Vilkunan mukaan sosialistien päämääränä oli ollut hajottaa porvarillisten puolueiden rintama itsenäisyysasiassa. He olivat valitettavasti myös osittain onnistuneet tavoitteessaan. Sosialistit kylvivät eripuraa puolueiden ja luokkien välille. Siksi Vilkuna piti aatetta sairautena, jota vastaan täytyi vieläkin taistella.

    Kaiku 28/4.2.1919, Oulun suojeluskuntajuhlat.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.