Poeta laureatus. Runeberg ja hänen kansansa

 

Kirjoitin aikoinaan nimellään kauhistusta herättäneen kirjan Itäraja häviää. Siinä toki tarkoitettiin vain sitä henkistä Kiinan muuria, jonka todettiin jo 1800-luvulla olleen suuriruhtinaskunnan ja emämaan välillä.

Pieleenhän se meni sekin ennustus ainakin jossakin mielessä ja ainakin on hyvä niin, ettei rajasta ole tullut vain yhteen suuntaan läpäisevä, kuten typerimmät poliitikkomme näyttivät sallivan.

Joka tapauksessa esitin tuossa kirjassa, että Runebergin rooli Suomessa oli historiallisesti yhtä suuri kansakunnan symbolina kuin oli Puškinin rooli Venäjällä.

No, yleisen sivistystason laskun myötä kummatkin ovat meillä nykyään tuntemattomia, mutta vielä viime sotien aikaan asiat olivat toisin.

Runeberg symbolisoi meillä oman kansakunnan kunnioittamista ja sen halua ja kykyä kehittää omaa kulttuuriaan Venäjästä erillisenä.

Ymmärrettävästi suhtautuminen emämaan puolella oli sitten sen mukaista.

Pistän tähän taas pikku tutkielmani Runebergin Venäjällä aiheuttamasta reaktiosta. Hän ei suinkaan vain mielistellyt venäläisiä ja pyrkinyt tulemaan siellä suureksi nimeksi, mistä Matti Klinge on kertonut. Myös runoelma Nadeschda oli aika tökerö ja sitä paitsi aina uskallettu puhuessaan Potjomkinin kulisseista.

Skandinaviassa Runebergista tuli aikana supertähti (ks. Vihavainen: Haun runeberg tulokset), mutta Suomessa hänen roolinsa oli vielä suurempi. Venäjäänhän se liittyi kautta linjan:

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Venäläisten Runeberg

 

J.L. Runeberg venäläisin silmin

 

Sodan aikana kerrottiin kaskua, että venäläiset olivat pommittaneet Porvoota siksi, että siellä kuului asuvan suuri fasistinen kansankiihottaja Runeberg.

Kuten monet muutkin hyvät kaskut, myöskään tämä ei pidä paikkaansa, mutta on silti hyvin keksitty.  Runebergista todella tuli Suomen autonomiakauden lopulla Suomen ”vääränlaisen”, eli siis venäläisvastaisen tai ainakin venäläisyydestä erottautuvan isänmaallisuuden keskeinen symboli. M.M. Borodkin, kenraali, historioitsija ja muuan keskeisistä Suomi-syöjien ideologeista kiteytti vuonna 1909 asian paljon puhuvasti: ”Vänrikki Stoolin tarinoista on tullut Suomen taiteen keskipiste. Vuosien 1808-09 sodasta on tullut suomalaisen kansallisuuden ja suomalaisen patriotismin keskeinen lähde. Se herätti suomalaisessa kansassa tietoisuuden omasta erikoislaadustaan ja merkityksestään. Suomalaisten Venäjää ja venäläisyyttä kohtaan kohdistamien tunteiden juuret lähtevät Runebergin runouden luomalta pohjalta. Koko niin sanottua ”Suomen kysymystä” ei voi lainkaan käsittää ilman ”Vänrikki Stoolin tarinoita”. [1]

”Vänrikkien” joutuminen venäläisten silmätikuksi on tavallaan aika outoa siksi, että kokoelman ensimmäinen osa saatiin painettua ikimuistoisena vuonna 1848 nimenomaan venäläistä veljellistä apua ja Pietarin tietä käyttäen, kuten tutkimus on osoittanut. Aleksanterin yliopiston Venäjän kielen ja historian professori Jakov Grot, jota Valentin Kiparsky nimittää venäläiseksi fennofiiliksi oli tässä korvaamattomana apuna. Grot ihastui Kulnev-runoon, käänsi sen heti venäjäksi ja toimitti Pietariin. Loppujen lopuksi kirja, jota Suomen sensuuri jo oli kavahtanut, sai synninpäästön itse pääkaupungissa. Vänrikkien voittokulku alkoi näin venäläisellä siunauksella.[2]

Ansiokkaissa tutkimuksissaan professori Klinge on osoittanut, että vänrikkien ensimmäinen runo, Maamme-laulu oli sekin alun perin Nikolai I:n virkavaltaiselle Venäjälle mitä otollisin tuote.  Itse asiassa luonnontunnelmiin keskittyvä suomalainen isänmaallisuus oli poliittisesti kovin harmitonta ja sen korkea veisu ”Maamme” oli kaikessa epäpoliittisuudessaan suorastaan eräänlainen ”antimarseljeesi”. Sen ensiesityksessä järjestetyt Floran päivän juomingit Kumtähden kentällä olivat mitä ovelin tapa purkaa ylioppilaiden ajan hengen kiihottamaa intomieltä vaarattomalla tavalla. Vänrikkien poliittisessa korrektiudessa ei siis ainakaan alun alkaen pitänyt olla paljoakaan toivomisen varaa. Vänrikit voidaan muutoinkin ymmärtää ajan hengessä tyypilliseksi kunniaa ja hyveitä ylistäväksi runoudeksi, jolla on vastineensa ja ehkä esikuvansa myös Venäjällä: Žukovski ja Lermontov ovat Klingen mielestä tällaisia.[3]

Mutta se, mikä sopii Juppiterille, ei sovi härälle. Venäjän kielen, historian ja statistiikan professori, myöhempi akateemikko Jakov Grot oli venäläinen patriootti, joka hyväksyi myös muiden kansallisuuksien oman patriotismin. Grotin Helsingin periodi 1840-1852 oli alkuvaiheessaan suomalais-venäläisten suhteiden kuherruskuukautta, joka kuitenkin jo loppuvaiheessa alkoi saada koiruhon makua. Vuonna 1840 pidetyissä Aleksanterin yliopiston promootiojuhlissa ystävyys oli ylimmillään ja ajatus suomenkielen edistämisestä yliopistossa ja koko maassa rinnan venäjän kanssa innoitti ainakin muutamia entusiasteja, jotka arvelivat ruotsinkielen tulevan täten syrjäytetyksi. Käytännössä suomalaisten karsaus Venäjää ja sen kieltä kohtaan osoittautui kuitenkin mahdottomaksi voittaa eikä tässä liene eri kieliryhmillä ollut eroa. Kaikkihan sitä paitsi käyttivät ruotsia akateemisissa piireissä. Kun oppilaidensa penseyteen tuskastunut Grot vaihtoi opetuksessaan porkkanat keppiin, alkoi ylioppilailta tulla palautetta samalla mitalla. Kivenmurikat ja ruutipaukut korostivat nuorekkaan protestin painokkuutta ja Grot pakkasi laukkunsa.[4] Hänen kollegansa Stepan Baranovski, monipuolinen keksijänero ja yhteiskunnallinen aktivisti oli puolestaan omaksunut opetuksessaan lepsumman linjan ja kannatti venäjän vapaaehtoisuutta. Helpoimmaksi ratkaisuksi jäi pitää vaatimustaso matalana. Ja tapahtui niin, ettei Suomessa sitten ennen Bobrikovin aikaa juuri opiskeltu venäjää yliopistossa eikä paljon muuallakaan eikä sitä myöskään opittu muutoin kuin työn sivutuotteena, mikäli se sattui olemaan Pietarissa.[5] Kielitaistelun rintamien muodostuttua Venäjän tuki toki kelpasi suomalaiselle puolueelle, mutta tämäkään ei millään muotoa edesauttanut valtakunnallisen, venäläisen isänmaallisuuden kehittymistä, toisin kuin emämaassa toivottiin. Hallitsijaa kohtaan oltiin toki moitteettoman lojaaleja, mutta tämä ei tarkoittanut kansojen lähentymistä. Se ”Kiinan muuri”, joka erotti Suomea Venäjästä, ei ollut pelkkä kieliraja. Kyseessä oli mitä ilmeisimmin syvä kulttuuriraja juuri siinä mielessä, kuin Samuel Huntington on sen myöhemmin hahmotellut.[6] Kielen ohella ihmisiä erottivat uskonto ja politiikka sekä historialliset kokemukset. Nämä jälkimmäiset kodifioitiin enemmän tai vähemmän myytinomaiseksi suomalaisen identiteetin perustaksi Runebergin ja Topeliuksen toimesta. Suomen ja Venäjän kulttuurirajan ylittäminen onnistui lähinnä vain sille lopultakin varsin vähälukuiselle joukolle aatelisnuorukaisia, jotka lähtivät Venäjälle luomaan upseerinuraa. Heidän ”juuretonta” kosmopoliittisuuttaan paheksuttiin yleisesti. Suomen mahdollinen hukkuminen Venäjän ”kansainmereen” häämötti molempien kotimaisten kieliryhmien piirissä suurena potentiaalisena uhkana, jota liian hyvä kielitaito oli omiaan edistämään.

On ilmeistä, että suomalaisten venäjän taito todella oli autonomian aikana vielä huonompi kuin se on nykyään. Silloin sen oppimista myös kammoksuttiin paanisesti ja sitten kun siitä Bobrikovin aikana tehtiin pakollista, tuli kunnia-asiaksi olla sitä oppimatta.

Vastoin Grotin odotuksia, suomalaiset molemmista kieliryhmistä osoittautuivat huonoiksi venäläisiksi. Venäjän kielen stipendiaattien satavuotinen tarina, jota Kari Ketola on tutkinut, puhuu selvää kieltään. Odotetun veljestymisen sijaan ilmeni venäläisten suosimalla suomenkieliselläkin puolella suoranaista russofobiaa, esimerkiksi August Ahlquistin teatraalisessa kirouksessa ”ministerivaltiosihteerikokelaille”, jotka ottivat vastaan Venäjän rahaa oppiakseen sen kieltä.[7] Jakov Grot, joka itse oli saksalaista sukujuurta, oli kummastellut suomalaisten omituista tapaa syrjiä ihmisiä sillä ainoalla perusteella, että nämä kuuluivat toiseen kansakuntaan ja puhuivat toista kieltä. Venäläisille moinen ei ollut tyypillistä, hän arveli, ehkäpä ei saksalaisillekaan, mutta molemmat olivat suuria kansoja.

Venäläisestä näkökulmasta katsoen suomalaisten asenteissa näytti tyhmänylpeys yhdistyvän kiittämättömyyteen. Venäläiset isänmaanystävät kehuivat näihin aikoihin itseään juuri suvaitsevuudellaan kansallisissa asioissa. Erityisen kuuluisaksi tuli Dostojevskin ajatus siitä, että venäläiset eivät itse asiassa olleet kansakunta, vaan ihmiskunta ja venäläinen ihminen ”kaikki-ihminen” (vsetšelovek).[8] Suomalaisten, tai pikemmin venäläisestä näkökulmasta ”ruotsalaisten”, sillä asia koski ennen kaikkea ruotsinkielistä herrasväkeä, pöyhkeys venäläisiä kohtaan alkoi jo 1860-luvulla herättää kiukkua. Mikäli haluttiin seurata Dostojevskin ajatuksenjuoksuja, tuossa erottautuvassa asenteessa oli jo Venäjältä katsoen tiettyä raakalaisuuden leimaa. Myös Grot oli närkästynyt havaitessaan, että ylioppilaat Suomessa pitivät venäläisiä raakoina ja moraalittomina.[9]

Dostojevskin kaltaisista internationalisti-patriooteista tuli sittemmin tyypillisesti venäläinen ilmiö, jonka kukoistuskautena voidaan pitää neuvostoaikaa. Heidän ohellaan Venäjältä löytyi kuitenkin myös suorasukaisempia nationalisteja, jotka tunsivat tarvetta asettaa suomalaiset oikealle paikalleen, jonka oletettiin sijaitsevan venäläisten alapuolella. Itse asiassa Dostojevskikaan ei käytännössä voinut sietää esimerkiksi puolalaisia, joita hän monissa teoksissaan kuvasi sangen ilkeästi. Myös ranskalainen pikkuporvari, venäläisen lavean luonteen vastakohta nostatti suuren mystikon kiukkua. Dostojevskin kaksijakoinen suhde kansallisuuskysymyksiin lienee ollut melko tyypillinen muillekin ajan patriooteille. Juhlallisen paatoksen vallassa saatettiin sulaa ikimuistoisella tavalla yleisen veljeyden huumaan kuten Dostojevskin puhuessa Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1880.[10] Käytännössä niiden osaksi, jotka halusivat kauemmas tästä syleilystä, tuli varsin tyly kohtelu. Willst du nicht mein Bruder sein, schlag ich dir den Schädel ein, riimitteli aikoinaan Goethe tällaisesta psykologiasta.

Suurvenäläisyyden ja pian myös suomalaisvastaisuuden symboliksi nousi 1800-luvun jälkipuoliskolla aluksi Mihail Katkov, intellektuelli, joka oli nuoruudessaan harhaillut poliittisen kentän vasemmalla laidalla, mutta siirtynyt sitten isänmaalliseen, joskaan ei varsinaisesti slavofiiliseen leiriin. Katkovista tuli kuuluisa skribentti, joka sivalteli usein ja kiivaasti myös suomalaisia. Aleksanteri II:n aikana lehdistöstä kasvoi Venäjällä nopeasti yhteiskunnallinen vaikuttaja ja Katkov oli yksi alan menestyjistä. Koko Venäjä saikin 1880-luvulla toistuvasti kuulla suomalaisten ikävistä piirteistä, kun Katkov kritisoi heitä Moskovskije vedomosti-lehdessään. Hänen mielestään suomalaiset eivät pelkästään siekailleet käyttää tullirajaansa hyötyäkseen Venäjän kustannuksella. Päälle päätteeksi he olivat kyllin hävyttömiä kieltäytyäkseen puhumasta venäläisten kanssa venäjää edes niissä harvoissa tapauksissa, kun he sitä osasivat.[11]

Venäjän suurimmaksi lehdeksi kehittyi A.A. Suvorinin julkaisema Novoje Vremja, joka Suomen kysymyksessä oli leppymättömän suurvenäläinen. Lehti oli aluksi liberaalissa maineessa, mutta kehittyi Turkin sodasta lähtien yhä patrioottisemmaksi.

Suomea koskevia valituksia ilmestyi lehdissä vuosien mittaan yhä lisää kiihtyvällä vauhdilla. Tämä on ymmärrettävää jo sikäli, että Riihimäen-Pietarin rata muodosti vuodesta 1870 lähtien nopean yhteyden pääkaupungin ja Suomen välille ja kuten tunnettua, kansainvälisten kontaktien lisääntyminen lisää varmuudella myös niiden välistä kitkaa. Vain onnellisissa ihannetapauksissa se lisää suvaitsevuutta. Sellaiselle oli suomalais-venäläisissä suhteissa vain vähän pohjaa. Niinpä venäläisessä lehdistössä syntyi ”Suomen kysymys”, josta vuosien mittaan kirjoitettiin tuhansia artikkeleita. Tarinan perusjuoni pysyi samana hamaan Suomen itsenäistymiseen saakka. Sen mukaan suomalaiset nauttivat Venäjällä ansaitsemattomia etuoikeuksia eli itse asiassa elivät venäläisten kustannuksella. He eivät antaneet Venäjän valtionkassaan mitään, mutta nauttivat sen armeijan suojelusta ylläpitäen itse vain pientä kevytaseista sotajoukkoa. Muutkin ulkomaansuhteisiin ja maan yleisiin hallintokustannuksiin liittyvät velvollisuudet olivat kokonaan muun keisarikunnan harteilla.[12] Suomen liberaaleja instituutioita Katkov, Suvorin ja heidän hengenheimolaisensa vihasivat aivan erityisesti, mutta vastaavasti Venäjältä löytyi kyllä myös Suomen puolustajia. Näitä olivat luonnollisestikin liberaalit länsimieliset eli zapadnikit, ja heidän lehtensä Vestnik Jevropy, Novosti ja usein muutkin. Yllättävää kyllä Suomen puolustajiin kuului myös kruununperijän kasvattaja, ruhtinas Vladimir Meštšerski, jota yleisesti pidettiin varsinaisena taantumuksen perikuvana ja joka julkaisi hieman paradoksaalisesti Graždanin (kansalainen) nimistä lehteä. Meštšerskin mielestä Suomesta ei kannattanut vaahdota, kun Venäjän todellinen vaara olivat juutalaiset. Moskovskije Vedomosti reagoi tähän ihmettelemällä, minkä osan Venäjästä juutalaiset aikoivat irrottaa. Suomalaisten kohdalla asia oli ilmeinen.[13] Ruhtinas tiedettiin myös homoseksuelliksi ja sai pilkkanimen ”Sodoman ruhtinas ja Gomorran kansalainen”. Aleksanteri III:n suojelus säästi ruhtinaan pahemmilta seurauksilta, mutta Suomi-syöjiä lienee ilahduttanut se, että Suomen ystävien joukko Venäjällä muodostui kelpo kansalaisten näkökulmasta epäilyttäväksi. Siihen kuului aina myös runsaasti juutalaisia, muun muassa Novosti-lehden julkaisija O.K. Notovitš.[14]

Vuonna 1885, kun Venäjän ja Ison Britannian välinen sota uhkasi Afganistania koskevan kiistan takia, puhuivat eräät, lähinnä liberaalia Helsingfors Dagbladia edustavat piirit Suomessa siitä, että suuriruhtinaskunnan olisi julistauduttava sodassa puolueettomaksi. Muussa tapauksessa kauppalaivastoa uhkasi tuho. Pietarilaisen valtalehden, Novoje Vremjan päätoimittaja A.A. Suvorin julkaisi asian johdosta artikkelin ”Seitsemäs suurvalta”, jossa hän ivasi suomalaisten esittämää ajatusta. Hän myös varoitti suomalaisia liiasta ylpeydestä: heidän oli syytä kiittää Venäjää jokaisessa iltarukouksessaan ja muistaa, että he asuivat maassa, joka oli yksi Euroopan köyhimmistä ja kuuluivat kansaan, jonka intelligenssi jo rodullisista syistä oli alhainen.[15]

Sanomattakin on selvää, että tällainen epälojaalisuuden ilmaus kirvoitti muissakin venäläisissä lehdissä Suomi-kirjoitusten tulvan, joka ei ollut Suomelle hyödyksi, vaikka maamme lojalistit yrittivät korottaa ääntään ja korostivat dagbladilaisten olematonta suosiota maassamme. Suomeen oli 1880-luvulla jo venäläispatrioottisissa piireissä kerta kaikkiaan ehtinyt tarttua tietty separatistisen loismaisuuden leima. Kritiikille löytyi sinänsä perusteita, Suomi todella nautti monenlaisia etuoikeuksia, joita Venäjän muut alueet eivät voineet kuvitellakaan. Oma raha, oma kansalaisuus, oma tulliraja ja tariffit, oma valtiontalous, omat lait ja lainsäädäntö ja kaiken huippuna vielä oma sotajoukko (vojsko), jota joskus komeasti nimitettiin armeijaksikin, olivat liikaa monille sellaisille nuhteettomille kansalaisille, joiden mielestä Venäjän tuli kuulua venäläisille. Kuuluisaksi tuli Katkovin varoitus siitä, että Suomen poliittiset laitokset olivat hallitsijan jalomielinen lahja ja että se voitiin ottaa poiskin, jos lahjan saaja osoitti kiittämättömyyttä..[16]

Katkov kuoli vuonna 1887, mutta sen jälkeen suomalais-venäläinen polemiikki vasta todella alkoi. Sen merkkipaaluna oli Leo Mechelinin Suomen perustuslakeja koskevan ranskankielisen kirjan ilmestyminen vuonna 1886. Se provosoi Kesar Ordinin kirjoittamaan tunnetun teoksensa ”Suomen valloitus”(1889), minkä jälkeen riita Suomen asemasta keisarikunnan yhteydestä ja sen mahdollisesta perustuslaista kirvoitti yhä uusia artikkeleita. Suomi-syöjät löysivät yhä uutta arvosteltavaa ja moitittavaa Suomesta ja Suomen ystävät joutuivat pysyvästi puolustuskannalle. Hyvinkin vähäpätöiset seikat saattoivat nousta uutisaiheiksi ja pakinan kohteiksi, mikäli ne tapahtuivat Suomessa. Suomi-syöjät eivät jättäneet käyttämättä jokaista tilaisuutta osoittaa, ettei Suomi suinkaan ollut mallikelpoinen eikä varsinkaan keisarikunnalle lojaali maa, kuten suomalaiset itse ja heidän venäläiset suosijansa väittivät ja että venäläiset joutuivat siellä suorastaan kärsimään kansallisuutensa takia. Suomalaisten hävyttömyys meni jopa niin pitkälle, että he saattoivat puhua venäläisten pahasta hajusta.[17]

”Suomen privilegiot” taloudellisena ja hallinnollisena seikkana ärsyttivät varmasti venäläisiä jo sinänsä, mutta edellä jo mainittu eristäytyminen, kieltäytyminen kielen opettelusta ja tiukka linnoittautuminen omien lakien ja asetusten taakse vain pahensivat asiaa. Aivan yksilötasollakin näyttävät suomalaiset usein olleen venäläisiä kohtaan kovin kopeita, ainakin jälkimmäisten kirjoittamissa kuvauksissa. Asiaan saattoivat toki vaikuttaa sekä kulttuurinen kuilu että venäläisten tässä suhteessa herkistynyt mielentila. Etenkin ruotsinkielisellä puolella kyllä myös kerkeästi korostettiin Suomen kuuluvan läntiseen kulttuuripiiriin, joka lähtökohtaisesti arvioitiin venäläistä korkeammaksi.[18] Tämähän oli se perintö, josta suomenkielinenkin kansa sai vallitsevan oletuksen mukaan olla ruotsalaisuudelle ikuisesti kiitollinen, vaikka ns. ”alkuperäistä velkakirjaa” ei pystyttykään löytämään. Venäläinen nationalistinen lehdistö siteerasi tavan takaa sarkastisesti suomalaisten viittauksia korkeampaan sivistykseensä ja näin edellytettyyn venäläisten barbaarisuuteen.[19] Itse asiassa suomalaisten oma tietämättömyys Venäjän kielestä ja kulttuurista oli pöyristyttävää, venäläiset patriootit korostivat. Kadunnimet saattoivat olla venäjäksi aivan tolkuttomasti kirjoitettuja, suomalainen venäjän opettaja saattoi jopa lausua Puškinin ”Pjutškiniksi” ja niin edelleen.[20]

Kulttuurinen separatismi, ajatus erillisestä suomalaisesta isänmaasta oli monen venäläisen patriootin mielestä koko ”Suomen kysymyksen” alku ja juuri. Tämän isänmaallisuuden luomisessa ja perustelemisessa taas Runebergin ansiot olivat olennaiset, kuten myös kenraali Borodkin alussa esitetyssä sitaatissa hyvin voimakkaasti korosti.

Vuonna 1885 Katkov sai aihetta kiukkuisiin pääkirjoituksiin Suomen sodan juhlinnasta. Katkov kirjoitti, ettei hän aluksi voinut uskoa todeksi muuatta skandaalimaista uutista: Suomessa oli juhlallisesti paljastettu muistomerkki Venäjän joukkojen tappion johdosta Virran taistelussa. Paikalla oli kuvernööri Järnefelt, joka kantoi juuri tuon samaisen Venäjän armeijan kenraalimajurin univormua. Itse Virran taistelussa kärsittyä ”tappiota” ei muuten Venäjän sotahistoria tuntenut lainkaan, koko taistelu oli suomalaisten patrioottien luomus. Katkov totesi myös happamasti tilaisuudessa lauletun paljastetuin päin Suomen kansallishymniä (Naša rodina) sekä Savolaisten laulua. Kuopion pataljoonan orkesteri oli soittanut myös Porilaisten marssin, jonka ”mahtava ja hieno musiikki veti kaikki mukaansa juhlatunnelmaan”, kuten venäläinen (mirabile dictu!) lehti Novosti suvaitsi kertoa.[21]

Runeberg oli tietenkin vahvasti taustalla koko tässä tilaisuudessa, vaikka hänen nimeään ei Katkov edes maininnut. Ennen pitkää tilanne kuitenkin muuttui. Vähitellen vakiintui tieto siitä, että kuuluisa Runeberg oli se runoilija, joka oli laatinut tekstin pahamaineiseen Maamme-lauluun, joka oli Suomessa tullut keisarihymnin tilalle ja että juuri hän oli valtavasti liioitelleen kuvannut suomalaisten urotöitä vuosien 1808-09 sodassa. Niinpä pietarilainen Novoje Vremja saattoi vuonna 1893 viitata siihen, että venäläiset lukijat kyllä tunsivat nimeltä runoilijan, mutta eivät sitä, miten mahtipontisesti koko Suomi juhli hänen syntymäpäiväänsä. Pääkaupungin valtalehden mukaan juhlissa laulettiin Runebergin lauluja, joissa itkettiin Suomen surkeaa kohtaloa Venäjän alaisuudessa. Teatterissa esitettiin kehotus yksimielisyyteen tulevien koettelemusten (sodan?) varalta, Runebergin runoutta havainnollistavissa kuvaelmissa ylistettiin Viaporin häpeän vuoksi veljensä hylkäävän Wadenstjernan ja urhoollisen maaherra Wibeliuksen hyvettä ja Suomen neitokin ylisti kuvaelmassa kaatuneen sulhasensa urhoollisuutta sen sijaan, että olisi häntä surrut. Kirjoittajan mielestä venäläiset esitettiin kuvaelmissa barbaareina ja hän poistui teatterista loukkaantuneena.[22]

Lienee turha sanoakaan, että suomalaisen patriotismin nousu ja Runebergin juhlinnan korostuminen liittyivät siihen uhkaan, jonka Suomessa tuolloin nähtiin nousevan suurvenäläisen sovinismin taholta. Keisari Aleksanteri III, joka oli ollut Suomessa suosittu, oli hänkin ryhtynyt myös Suomen suunnalla tiettyihin valtakunnan yhtenäisyyttä lisääviin toimiin. Vuoden 1890 postimanifesti koettiin aikanaan hyvin järkyttävänä.

Moskovskije Vedomosti kirjoitti Runebergista samaan aikaan ja löysi Vänrikeistä paljon sellaista epäilyttävää, jota ei aiemmin ollut edes huomattu. ”Pahamaineinen” (preslovutyi) Maamme päättyi ”profeetalliseen” vetoomukseen Suomelle: kukoistuksesi, joka on vielä nupulla, kerran vielä vapautuu vankeudestaan” (osvoboditsja iz nevoli).[23]

Yleisesti ottaen, kirjoittajan mielestä runoilija oli paisutellut kahakoista ja jälkijoukkoyhteenotoista suuria taisteluita ja ”kunniakkaita voittoja”, joissa ruotsalais-suomalainen armeija löi venäläiset. Syntyi vaikuttava tarina: suomalaiset osoittivat epätavallista sankaruutta ja rohkeutta ja löivät jatkuvasti venäläiset vähälukuisuudestaan huolimatta. Vain ruotsalaisen ylijohdon pelkuruus ja kyvyttömyys saattoivat heidät perääntymään ja luovuttamaan ”isänmaansa” venäläisille. Kirjoittaja ei tyytynyt tähän yleistykseen, vaan analysoi tarkemmin useita runoja, Sotavanhuksen, Vänrikki Zidenin, Sandelsin, Sotilaspojan, Pilven veikon, Kaksi rakuunaa ja Wilhelm von Schwerinin. Suomalaisten urheus ja venäläisten raakuus ja kyvyttömyys pistivät silmään näissä kaikissa. Jostakin syystä vain yhden venäläisen, eversti Kulnevin kohdalla oli tehty poikkeus, kirjoittaja huomautti. Kirjoittaja oli vieraillut myös Runebergin päivän juhlissa ja nähnyt kuvaelmina ”Veljekset”, ”Maaherran” ja ”Pilven veikon”. Kirjoittaja ei kuvannut tarkemmin omia tunnelmiaan, mutta ne olivat selostuksesta aistittavissa eikä hän jättänyt kertomatta, että Helsingin lehtien mukaan Ruotsalaisen teatterin illanvietossa vallitsivat koko illan ”kuumat patrioottiset mielialat, jotka ilmenivät myrskyisissä ja kauan kestävissä suosionosoituksissa”.[24]

Moskovskije Vedomostin lukijat olivat tuossa vaiheessa jo saaneet tutustua ”erään Helsingin yliopiston professorin” sanoittamaan ”Sotamarssiin” (”Syttynyt on sota julma, vihan liekki leimahtaa…”), joka päättyi sanoihin ”väkivalta täältä pois!”, mutta jota oli tapana lopettaa sanoihin ”Ryssät täältä pois!”. Nyt Runebergia analysoiva ”Suomen asukas” (Obyvatel Finljandii) kertoi maanmiehilleen seikkaperäisesti Porilaisten marssista. Sitähän esitettiin Suomessa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa ja taiteilija Albert Edelfelt oli maalannut siitä taulun. Edelfeltin Vänrikki-Stool tauluilla suomalaiset patriootit halusivatkin korvata laukkuryssien levittämät kivipiirrokset. Kolmentuhannen kappaleen painos oli jo myyty loppuun. Kirjoittaja pohti, mikä mahtoikaan olla Edelfeltin seuraava taulu Porilaisten marssin jälkeen: ehkäpä nuo kuuluisat ”Kaksi rakuunaa”, jotka päihittävät viisi venäläistä kasakkaa! Muuten: Runebergin päivänä sekä Suomalaisessa että Ruotsalaisessa teatterissa laulettiin jostakin syystä myös ”Sotamarssi!” ja ”Herää Suomi”, joista kumpikaan ei ollut Runebergin sanoittama…[25]

Edellä kuvattu suomalaisten Runebergin päivän juhlinta innoitti Moskovskije Vedomostin pääkirjoittajan lausahtamaan, että vaikka suomalaisilta poliitikkopahasilta, jotka fanaattisesti vihasivat Venäjää, oli kyllä totuttu odottamaan kaikkea tai ainakin monenlaista, mutta nyt oli jo pakko kysyä, missä tällaista saattoi tapahtua: Venäjällä vai jossain sille vihamielisessä vieraassa maassa? Oliko todella mahdollista, että tällä tavalla saatettiin rankaisematta saarnata vihaa ja ylenkatsetta Venäjää kohtaan, esittää venäläisten asein kukistamat toisheimoiset (inorodtsy) ”sankareina” ja ”voittajina” ja venäläiset lyötyinä ja pakoon ajettuina verenhimoisina ja raakoina barbaareina, ”villipetoina” ja ”susilaumana” ja levittää rajamaan väestön keskuudessa kuvia sen esi-isien muka joskus venäläisistä saavuttamista voitoista?[26]

Kirjoittaja muistutti mieleen kahdeksan vuoden takaisen kohun Virran monumentista ja totesi, että sen jälkeen oli paljon muuttunut. Venäläiset olivat alkaneet tarkemmin katsoa, mitä Suomessa oikein puuhattiin ja havainneet, että separatistinen klikki oli jo vuosikausia kehitellyt oppia Suomesta itsenäisenä, (samostojatelnoje), Venäjästä erillisenä valtiona. Myös vuonna 1885 oli vuosien 1808-09 sodan muistoja oli käytetty ”patriotismin” nostatuksessa. Nyt tilanne oli toinen sikäli, että venäläiset olivat heränneet huomaamaan suuriruhtinaskunnan asemaa koskevat vääristelyt.

Aiemmin oli kysymys ollut separatismista, nyt oppositiosta ja kuvattu vihan lietsominen Venäjää kohtaan tapahtui opposition vahvistamiseksi. Agitaatio oli puhtaasti poliittista eikä sitä edes yritetty kätkeä, arvioi pääkirjoittaja ja siteerasi pitkälti Hufvudstadsbladetin artikkelia kyseisen Runebergin päivän johdosta. Tuon lehden kirjoittaja puhui jokavuotisen isänmaallisen juhlan tarpeesta synkkinä aikoina, ”kansan” kunnioituksesta runoilijan muistoa kohtaan, ”parhaista muistoista”, ”ikeestä”, ”toivosta”, ”tulevaisuudesta” ja ”ihanteista”. Kaikki nämä sanat varustettiin paljonpuhuvasti huutomerkillä ja, sikäli kuin oli kysymys ”tulevaisuudesta” tai ”toivosta”, kysymysmerkillä.

 Moskovskije Vedomostin kirjoittajan mielestä tulevaisuusviittauksissa oli kyse röyhkeästä unelmasta itsenäisestä, Venäjästä riippumattomasta Suomen valtiosta, joka oli edellisen kanssa korkeintaan ”unionissa”. Kun Venäjän valtio nyt oli aikonut ilmeisesti rajoittaa ja pysäyttää tätä kehitystä, olivat paikalliset ”patriootit” ruvenneet lietsomaan vihaa sitä kohtaan ja suurentelemalla suomalaista ”sankaruutta” herättelivät kansassa oppositiohenkeä. ”Vaaran” hetkellä kansa nousisi yhdessä ”patrioottien” kanssa venäläisiä vastaan.

Itse asiassa kansa oli tähän saakka pysynyt rauhallisena ja suhtautunut venäläisvastaiseen agitaatioon välinpitämättömästi. Sen keskuudessa oli ollut havaittavissa pyrkimystä lähestyä Venäjää ja sen tosialamaisista tunteista Monarkkia kohtaan ei ollut epäilystä.

Mutta ajan mittaan agitaatio saattaisi levitä syvälle kansaan. Siihen ei ollut varaa suhtautua välinpitämättömästi. Pelkkä sensuuri ja poliisitoimet eivät riittäneet. Tepsivämmät lainsäädännölliset ja hallinnolliset keinot olivat välttämättömiä, että hävitettäisiin pohja separatistiselta teorialta ”Suomen perustuslaillisesta valtiosta”.[27]

Kirjoittaja, luultavasti lehden päätoimittaja Sergei Petrovski näki siis Runebergin ja Vänrikkien juhlinnan puhtaasti poliittisena ja tuskin oli siinä aivan väärässä. Runeberg ja Topelius olivat ne keskeiset vaikuttajat, joiden työlle ajatus Suomesta rakentui. Vänrikkejä ja Maamme-kirjaa lukivat suuriruhtinaskunnan kaikki koululaiset ja Välskärin kertomuksista ja Talvi-iltain tarinoista isänmaallinen nuoriso sai lisää ravintoa ihanteilleen. Runebergin ja Vänrikkien poliittinen mobilisointi ei ollut vaikea tehtävä, sillä kysymys oli kaikille tutusta ja rakastetusta runoilijasta, jonka moraalinen arvovalta oli valtava.

Venäläisten lehtien kirjoittelu Runebergin päivän johdosta sai kenraalikuvernööri Heidenin määräämään, että vastedes olisi tällaisten juhlien ohjelmat tarkastettava ennakolta, jottei venäläisen yhteiskunnan enempää suuriruhtinaskunnassa kuin keisarikunnassa laajemminkaan tarvitsisi tuntea oikeutettua tyytymättömyyttä. Moskovskije Vedomosti noteerasi asian tyytyväisyydellä, mutta toisti, etteivät sensuuri ja poliisitoimet riittäneet. Ei riittänyt, ettei Runebergin päivä vietetty eikä Porilaisten marssia[28] tai sotamarssia esitetty julkisesti tai ruotsalais-suomalaisten (”švedo-finny”) muka voittoisista taisteluista levitetty kuvia. ”Patrioottien” venäläisvastainen agitaatio löytäisi kyllä muita polkuja. Oli päästävä pahan juuriin toisti kirjoittaja ja hävitettävä pohja puheilta ”Suomen perustuslaillisesta valtiosta”. [29]Tässä mitä ilmeisimmin tarkoitettiin sitä, että vanhojen epämääräisten käytäntöjen sijaan oli ulotettava venäläinen hallinto selkeästi Suomeen.

Suureksi harmikseen nationalistiset venäläiset lehdet saivat myös huomata, että Maamme-laulua esitettiin jatkuvasti ja ihmiset paljastivat aina silloin päänsä.[30] Maammelaulun kunnia-asema kiukutti muuatta Suomessa vierailevaa venäläistä siinä määrin, että tämä jo epäili koko Runebergin ”suuruutta”. Kovinpa oli paljon kertynyt suuruuksia pieneen maahan! Jopa laulun säveltäjä Paciuskin oli ”suuri”. ”Sivistynyt” suomalainen, ”jota muuten jotkut venäläisetkin erehtyivät pitämään aidosti sivistyneenä”, katsoi siis, että keisarihymni kelpasi vain ”venäläiselle barbaarille”. Suomalainen ei sitä laulanut, mutta Maamme-laulu kaikui kyllä jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa tilaisuudessa. Tällöin paikalla olevat venäläisetkin paljastivat päänsä ja sotilasosastot seisovat asennossa ja käsi lipassa. Huvittavaa kyllä, kirjoittaja selitti, Marseljeesi oli ollut myös Suomessa suuressa suosiossa, mutta heti sen jälkeen kun sitä oli alettu Venäjällä esittää venäläis-ranskalaisen ystävyyden merkeissä, se oli lakannut kiinnostamasta suomalaisia. [31]

”Venäläinen maahanmuuttaja”, jonka ”kohtalo oli tuonut Suomeen”, ei ollut uskoa korviaan kuullessaan, että Pietarin konservatorion professori oli johtanut kuoroa, joka esitti Helsingissä Maamme-laulun. Tämä laulu ja puolalaisten Jeszcze Polska nie zginela kuuluivat samaan repertuaariin, katsoi harmistunut patriootti. Hänen mielestään Suomen kansalaiset itsekin ihmettelivät miksi venäläiset sallivat heidän kukkoilunsa ja selittivät asian pelolla, jota ”Narvan muistot” venäläisissä herättivät. Miten kauan tällaista jatkuisi? Eikö lopulta jo ilmaantuisi mahtava Ruslan, joka lujalla kädellään murskaisi tämän ”petoksen linnakkeen”?[32]

Kiistassa ei kysymys ollut pelkästään suomalaisten kopeudesta, suomalaisesta separatismista valtioteoriana tai edes Venäjän sotilaallisista tarpeista luoteisrajallaan. Suomalais-venäläinen konflikti uhkasi suuriruhtinaskunnan ja sen kansalaisten näkökulmasta Suomen ja Venäjän tarkoin vaalittua erillisyyttä. Venäläisten mielestä uhattuna oli valtakunnan yhtenäisyys. Moskovskije Vedomostin pääkirjoittajan kuvitelmat suomalaisen ”kansan” valmiudesta lähestyä Venäjää tuskin vastasivat todellisuutta. Erillinen suomalainen patriotismi merkitsi erottautumista emämaasta, mutta sen hävittämisessä ei Runebergin kieltäminen olisi paljoa merkinnyt. Suomen ja Venäjän kansojen välillä, samoin kuin Venäjän ja Puolan välillä oli kuin olikin vuosisatainen kulttuuriraja, jonka murtaminen olisi ollut mahdollista vain väkivalloin, massamittaisella maahanmuutolla muutaman sukupolven aikana. Tämä olisi edellyttänyt juridisten esteiden poistamista. Tällainen denationalisaatio onnistui Skoonessa, mutta se on historiassa ollut hyvin harvinainen poikkeus. Mikäli uskontoraja säilyy, ei kansallistuntoa voi hävittää. Sehän ei onnistunut myöskään Puolassa, jossa puhuttiin emämaan kielelle läheistä sukulaiskieltä. Se ei onnistunut edes Irlannissa tai Jugoslaviassa, joissa kieli on yhteinen, mutta uskonto erottaa.

 Suomen kieliryhmien välillä uskontorajaa ei ole ja yhteinen valtiollinen ja historiallinen identiteetti oli periaatteessa luonut hyvät edellytykset suomalais-ruotsalaiselle assimilaatiolle. Yhteistä identiteettiä ovat täydentäneet kulttuuriset tekijät, joista Runebergin runous on tärkeimpiä. Venäläisen paineen kasvaessa Runebergin ”ruotsalais-suomalaisen” patriotismin klassiset sankarihahmot sopivat erinomaisesti molempien kieliryhmien tarpeisiin eivätkä myöhemminkään tulleet ruotsinkielisten monopoliksi, vaikka asialle ehkä olisi tiettyjä edellytyksiä.

Hyökätessään Runebergin vänrikkejä vastaan venäläiset nielaisivat liian suuren palan. Imperiumin vastaisku aiheutti valtavan Runeberg-renessanssin. Vuonna 1899, kun Suomen sulattaminen Venäjään näytti alkaneen, alkoi kansa aivan erityisen ponnekkaasti juhlia suurmiestään ja erityisesti tämän vuosien 1808-09 sotaan liittyvää runoutta. Bobrikov ja M.M. Borodkin, joka oli hänen neuvonantajansa Suomen kysymyksissä, ymmärsivät Runebergin suuren symboliarvon. Keisarille antamassaan kertomuksessa Suomen hallinnosta vuosina 1898-1902 Bobrikov kiinnitti paljon huomiota historian ja maantiedon oppikirjoihin, mutta huomautti, että myös kirjallisuuden opetuksessa oli suuriruhtinaskunnassa luettu teoksia, jotka ”vahingoittavat valtakunnallista itsetietoisuutta, jopa suorastaan ovat tähdätyt Venäjää ja venäläisiä vastaan.” Kenraalikuvernööri ei kiistänyt, ettei näissä saattanut olla myös kirjallisia ansioita ja yleviä ajatuksia, mutta kypsymättömät mielet omaksuisivat niistä ainoastaan ”räikeästi ja puolueellisesti kerrotut faktat, jotka siis synnyttävät vain vähemmän suotavia tunteita”. Viittaus oli Vänrikki Stoolin tarinoihin.[33]

Runeberg oli ”rajamaan epäjumala” ja vänrikkien henki ja näkemykset olivat kyllästäneet koko kansan, joutui Bobrikov toteamaan. Kuten jo parikymmentä vuotta aikaisemmin, ”Maamme”-laulu oli kenraalikuvernöörille yhä kompastuskivi, jonka esittämistä oli kuitenkin vaikea kieltää. Hankaluutta toi se, etteivät ainoastaan edelliset kenraalikuvernöörit, vaan jopa keisaritkin olivat tehneet kunniaa tätä laulua esitettäessä. Leskikeisarinna Marija Fjodorovna eli entinen Tanskan prinsessa Dagmar oli mielihyvin kuunnellut jopa ylioppilaiden esittämää Porilaisten marssia. Uusi ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwe, joka toimi myös Helsingin yliopiston kanslerina, ei jakanut kenraalikuvernöörin huolia, vaan pyysi itse Ylioppilaskunnan laulajia kajauttamaan itselleen tämän skandaalimaisen laulun.[34]

Kieltopolitiikalla ei suomalaista nationalismia ollut mahdollista pysäyttää. Päinvastoin, sortokaudella Runebergin asema venäläisvastaisen taistelun symbolina nousi korkeammalle kuin koskaan. Hänen runojaan, ja erityisesti tietenkin Maamme-laulua ja Porilaisten marssia esitettiin ahkerasti. Vänrikkejä myytiin pelkästään vuonna 1899 peräti 75000 kappaletta. Ajan oloissa se oli huikea määrä.[35]

Toisella sortokaudella Runebergin ajankohtaisuus jatkui. Vuonna 1911 nimetön kirjoittaja, joka ilmeisesti oli M.M. Borodkin[36], julkaisi Finljandskaja Gazetassa neliosaisen analyysin Vänrikki Stoolin tarinoista.[37]

Kirjoittaja totesi kirjan kanonisoidun aseman. Siitä oli tullut jokaisen kodin käsikirja ja isänmaallisen kasvatuksen katekismus. Analysoidessaan Maamme-laulua hän totesi, että rakkaus karuun luontoon oli tavallaan liikuttavaa, mutta kalliot ja järvet eivät vielä olleet isänmaa, samanlaisia kun oli kaikilla pohjoisilla seuduilla. Sotaisat runot olivat kyllä omiaan kasvattamaan isänmaallisuutta, mutta vääränlaista. Niissä vihollinen oli aina venäläinen. Oliko normaalia, oikeudenmukaista tai toivottavaa, että Suomessa laulettiin von Döbelnin venäläisistä saavuttaman voiton ylistystä? Historia ei muuten ollut koskaan vielä tuntenut suurta suomalaista sotapäällikköä. Keitä olivatkaan Runebergin ihannoimat sankarit? Ruotsalaista tuontitavaraa, jonka isänmaallisuuttakin oli pidettävä varsin epäilyttävänä, koska he sodan jälkeen jäivät Ruotsiin. Mitä tavallisiin rivimiehiin tulee, kerrottiin satua siitä, että yksi suomalainen voitti kymmenen vihollista. Tämä oli selvää keksintöä, mutta satua uskoivat niin sivistyneet kuin sivistymättömätkin…

Sen sijaan, että vaalittiin keskinäisen vihollisuuden muistoja, oli aika nyt unohtaa ne, vaati kirjoittaja. Runebergin runot muistuttivat vain surusta ja vihollisuudesta, Puškin sen sijaan tarjosi sovinnon kättä ja Vaskiratsastajassaan viittasi Suomeen kehottaessaan Suomenlahden aaltoja unohtamaan vanhan kaunansa ja olemaan ”turhalla vihallaan häiritsemättä Pietarin ikuista unta”. Myöskään suuri Venäjän kansa ei kantanut kaunaa, vaan kutsui kaikkia Kotkan mahtavien siipien suojasta turvapaikan löytäneitä kansoja yhteiseen kulttuurityöhön ja valtiolliseen rakennustyöhön. Nyt oli jo aika unohtaa sadut ja aikuistua. Oli aika kypsällä ja lujalla harkintakyvyllä arvioida tilanne ja ryhtyä rehelliseen yhteistyöhön kiteytti kirjoittaja.[38]

”Yleisvaltakunnallinen” näkökulma, jota muiden muassa Borodkin edusti, oli periaatteessa realistinen, perusteltu ja järkevä. Useat huomautukset suomalaisten historiallisista myyteistä olivat aivan osuvia. Suomea ja Puolaa ei kuitenkaan suotta rinnastettu venäläisissä nationalistipiireissä toisiinsa. Molemmat olivat Venäjältä katsoen kulttuurirajan takana ja ajatus yleisestä koko keisarikuntaan kohdistuvasta isänmaallisuudesta osoittautui näissä rajamaissa utopiaksi. Siksi ajatus niiden venäläistämisestä oli lopultakin epärealistinen.

Myytti suomalaisten erinomaisesta urhoollisuudesta ja siitä, että tämän valitun kansan edustajat usein voittivat jopa kymmenkertaisen ylivoiman, oli toki kirjallista keksintöä, ”satua”, jonka sepittäjät Runeberg ja Topelius leimautuivat venäläisen patriootin silmissä tuholaisiksi ja yleisvaltakunnallisen ajattelun sabotööreiksi. Tällaiset myytit saattavat kuitenkin muodostua itsensä toteuttaviksi ennusteiksi. Näyttää tosiaankin siltä, että paljolta niiden ansiosta Suomen kansalta eräinä tärkeinä historiansa hetkinä huomattavissa määrin puuttui kykyä itsekritiikkiin ja realistiseen tilanteenarviointiin. Maailma hämmästyi, kun suomalaiset vuonna 1939 asettuivat vastustamaan moninkertaista ylivoimaa. Se ruotsalainen havainnoitsija, joka sanoi, että vuonna 1940 ”Karjalan kannaksella voitti vänrikki Stool”, tuskin oli täysin väärässä, vaikka suomalaiset eivät siellä varsinaisesti voittaneetkaan.[39] Mutta hävittyjen sotien tulkitsemisella voitoiksi on Suomessa vankat perinteet. 

 

Timo Vihavainen

 

---

[1]  Mihail Mihailovitj Borodkin, Istorija Finljandii. Vremja Imperatora Aleksandra I. (S:t Petersburg 1909), s. 291.

[2]  Matti Klinge, Poliittinen Runeberg (Helsinki 2004), s. 468-70; Johan Wrede, Se kansa meidän kansa on. Runeberg, vänrikki ja kansakunta. (Jyväskylä 1988), s. 42-44.

[3] Klinge: Poliittinen Runeberg, s.464-474, 409-417.

[4] Kari Ketola, Ryssän koulussa. Suomalaiset Venäjän stipendiaatit autoniomian aikana 1812-1917 (Helsinki 2007), s. 44-46;Temira Pachmuss, A Moving River of Tears. Russia’s Experience in Finland (New Yorl 1992), s. 51-83.

[5] Suomalaisten olematonta venäjän taitoa ruoski seitsenosasisessa matkakertouksessaan vuonna 1893 Vera Petrovna Želihovskaja, Sergei Witten sekku ja Jelena Blavatskajan sisar. Želihovskajan mukaan jopa Viipurissakin oli mahdotonta tulla ymmärretyksi venäjän kielellä. Moskovskije Vedomosti 19.7.1893.

[6] Samuel Huntington, The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (London 1996), s.157-163.

[7] Kari Ketola, Ryssän koulussa, s. 46.

[8] Andrzej Walicki, A History of Russian Thought. From the Enlightenment to Marxism. (Stanford 1979), s. 320-326.

[9] Ketola, Ryssän koulussa. s. 45.

[10] Walicki, s. 320-326..

[11] Moskovskije Vedomosti 19.3.1883.

[12] Ks. esim. Valtakunnanduumassa 24.5.1910 käyty keskustelu Suomea koskevien yleisvaltakunnallisten lakien esittelyjärjestyksestä. Duuman pöytäkirjat. Gosudarstvennaja duma, tretij sozyv, sessija III, Tšast IV, zasedanije vosemnadtsatoje, 24.5.1910, s. 2176-2254.

[13] Moskovskije Vedomosti, 7.6.1890.

[14] Lauri Hyvämäki, Suomalaiset ja suurpolitiikka. Venäjän diplomatian Suomen sanomalehdistön kuvastimessa 1878-1890 (Helsinki 1964), s. 195.

[15] Novoje Vremja 10.8.1885 (vanhaa lukua). Lauri Hyvämäki, Suomalaiset ja suurpolitiikka, s. 193-194.

[16] Moskovskije vedomosti 31.8.1885 (vanhaa lukua).

[17] Moskovskije Vedomosti 5.8.1893, 3.5.1890.

[18] Moskovskije Vedomosti 17.9.1894.

[19] Moskovskije Vedomosti  22.7.1891,  6.8.1891.

[20] Moskovskije Vedomosti  6.8.1891, 1.12.1890, 6.9.1892.

[21] Moskovskije vedomostui  31.8.1885.

[22] Sergei Petrovski, Finljandskaja okrajna Rossii. Vypusk vtoroj,(Moskva 1894), s.418-420.

[23] Moskovskije vedomosti 24.2.1893.

[24] Moaskovskije vedomosti 24.2.1893

[25] Moskovskije vedomosti 24.2.1893.

[26] Moskovskije vedomosti 6.3.1893.

[27] Mowskovskije vedmomosti 6.3.1893.

[28] Myöhemmin samana vuonna sotaministeriö kielsikin Porilaisten marssin esittämisen. Moskovskije vedomosti 5.8.1893.

[29] Moskovskije Vedomosti 17.3.1893.

[30] Moskovskije Vedomosti 28.7.1893; 15.4.1894.

[31] Moskovskije Vedomosti 10.6.1895.

[32] ibid.

[33] Kenraaluikuvernööri Bobrikoff’in kertomus Suomen hallinnosta syyskuusta 1898 syyskuuhun 1902. (Stockholm, 1905), s.81-82.

[34] Tuomo Polvinen, Valtakunta ja rajamaa. N.I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898-1904. (Porvoo 1985), s. 195-197.

[35] Johan Wrede, Se kansan meidän kansa on.  (Jyväskylä 1988), s. 13.

[36] Artikkeli sisältää hyvin paljon yhteistä Borodkinin vuonna 1905 julkaiseman Runeberg-analyyysin kanssa . Ks. M.M. Borodkin, Iz novejšej istorii Finljadii. Vremja pravlenija N.I. Bobrikova. (S.Peterburg 1905), s. 138-142.

[37] Finljandskaja Gazeta 1.2.,6.2.,10.2. ja13.2. 1911.

[38] Finljandskaja Gazeta 13.2.1911.

[39] Juhani Niemi, Viime sotien kirjat (Helsinki 1988), s. 59.

 

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 11.34 11 kommenttia:   

Seuraavat viestitEtusivu

 

Kun seksi teki tuloaan

 

Blondi ja muut

 

John Steinbeck, Oikutteleva bussi. Suomentanut Alex. Matson. Tammi 1948, 307 s.

 

John Steinbeck (1902-1968) sai Nobelin palkinnon vuonna 1962 ja oli tietenkin kouluissa esillä niihin aikoihin, kuten me metusalemit muistamme.  Mahtavatkohan muuten koulut enää noteerata nobelisteja kirjallisuustunneilla ja jos niin miksi?

Alfred Nobelhan edellytti palkitulta, että hän edustaisi ihanteellista suuntausta kirjallisuudessa. Sellaisia kirjailijoita ei ymmärtääkseni ole enää aikoihin palkittu, sikäli kuin heitä enää voisi löytääkään.

Steinbeck saattoi jossakin määrin olla tuollaiseen ihanteellisuuteen taipuvainen, ainakin jos otamme huomioon, että myös Freud voidaan tulkita ja on tukittu moralistiksi (vrt. Freud: The Mind of the Moralist - Wikipedia), vaikka hän armottomasti ruotii ihmisten sisuksia.

Steinbeckin kirjailijanura, kuten elämäkin oli monenkirjava. Nuoruudessaan hän närkästyi Kalifornian maataloustyöläisten kurjasta asemasta ja kuvasi heitä naturalistisesti. Yksin tein hän liittyi kannattamaan kotimaansa harvalukuisia kommunistejakin ja hairahtui osoittamaan solidaarisuutensa myös toveri Otto W. Kuusisen ”hallitukselle”.

Samaan halpaan meni moni muukin niin sanotusti edistyksellinen henkilö, joka uskoi Neuvostoliiton olevan jalosti tämän maailman sorrettujen ja solvattujen puolella ja edistävän oikeudenmukaisuuden toteutumista tässä katalassa maailmassa.

Helppohan se oli uskoa, että Suomen kansan enemmistö kannatti ikiomaa kansanhallitustaan, kun maassa kerran oli niin äskettäin kuin vuonna 1918 vallinnut hirveä valkoinen terrori. Uskoohan moni tänäänkin Putinin versiota Ukrainan sodasta.

Ennen pitkää Steinbeck sentään tuli järkiinsä ja alkoi jopa uida älymystön suhteen vastavirtaan osoittaessaan kannattavansa Vietnamin sotaa. Se oli jo edistyksellisille aivan liikaa.

Mitä tulee Steinbeckin kirjoihin, niiden aihepiiri on vaihteleva, eikä hänestä mitenkään saa esimerkiksi työläiskirjailijaa, keskiluokkaisesta perheestäkin hän oli lähtöisin.

Useimmat tuntevat kirjailijan varmaankin hänen kirjansa pohjalta tehdystä upeasta värielokuvasta Eedenistä itään (1955), jossa nuori James Dean likinäköisine silmineen vaikutti jotenkin kiinnostavalta nuorelta kapinalliselta, vaikka kukaan ei tiennyt, miksi hän oikein kapinoi tai miten.

Minäkin katsoin tuon leffan Sulkavan ”Kino Suoja”-elokuvateatterissa ja olin aika vaikuttunut. Siinä nimittäin jo näytettiin sitä rahavallan maailmaa, joka sitten TV:n välityksellä tuli Suomenkin maaseudulle ”Dallasin” ja vastaavien saippuasarjojen myötä. Niitä en enää viitsinyt katsoa.

Joka tapauksessa tämä 1940-luvun kirja Oikutteleva bussi on idealtaan läpikotaisin psykologinen syväluotaus, tarkemmin sanoen sitä hallitsee paljastava psykologia Entlarvende Psychologie, kuten muistan aikoinaan sanotun.

Tarinassa on mukana pieni bussilastillinen ihmisiä, jotka joutuvat pieneen seikkailuun, kun bussi joutuu keskeyttämään matkansa.

Itse asiassa kyydissä on varsinainen roolien ja kompleksien galleria, jonka keskeltä nousee muita ylemmäs muuan blondi, jolla on niin voimakas seksuaalinen vetovoima, että se iskee miehiä päin naamaa kuin rätti ja heidän on pakko yrittää jollakin tavoin salata tapahtunutta, jolle he eivät mitään mahda.

”Sex appeal” oli tuohon aikaan vielä uusi käsite, joka tuli nimenomaan pin up-kuvien ja elokuvatähtien Amerikasta. Nykyaikaista ”seksin” käsitettä (ks. В СССР секса нет — Википедия) ei Amerikassakaan vielä ollut, kuten sitä ei ollut Neuvostoliitossa ennen sen romahtamista, Amerikassakin se oli vasta muotoutumassa eikä asiaa edes vielä kuvattu yhdellä sanalla.

Naiset ovat aina olleet innokkaita ja taitavia psykologeja, sillä itse luonto on sen määrännyt heidän tehtäväkseen. Heidän on opittava käyttäytymään toisin, kuin itse asiassa haluttaisi, heidän on opittava manipuloimaan ja väistelemään. Torjunta on taidoista tärkeimpiä ja senkin voi kehittää taiteeksi, kuten myös viehättämisen.

Psykologia oli sodan jälkeen muotitiede myös Suomessa ja lehdissä mainostettiin ihmistuntemuksen ja itsehallinnan kursseja, jotka perustuivat psykologian lainomaisuuksien tuntemiseen ja ymmärtämiseen.

Juoksuhaudoissa (jotka eivät siis vielä olleet taisteluhautoja) oli opittu yllättäviä asioita ihmisen psykologiasta ja niitä puitiin nyt kirjallisuudessa. Mieleeni tulee erityisesti Kullervo Rainio, upeat muistelmat kirjoittanut sosiaalipsykologian professori. Myös komppaniaa pienoisyhteiskuntana käsiteltiin (Pipping) ja pelon ja pakokauhun ilmiöitä tutkittiin (Mielonen).

Mutta kyllä sitä riitti ymmärtämistä ja paljastamista omissa pienissä ympyröissäkin, kun niin moni asia oli pakko pitää piilossa. Amerikkalaisen keskiluokkaisen säädyllisyyden perikuvat osoittautuivat mainitussa kirjassa tarkemmin katsoen usein suuriksi lurjuksiksi ja täydellisen avioliiton takaa saattoi paljastua perhehelvetti.

Jotkut naiset olivat kyltymättömän seksuaalisia ja jotkut eivät voineet sietää koko asiaa. Joku halusi ehdottomasti, että hänet otettaisiin ainakin jonkin verran väkivaltaa käyttäen ja eräs mahdoton akka pelkäsi kuollakseen, että mies jättäisi hänet, kun se ei kerran edes viitsinyt lyödä, vaikka oli saanut kokea törkeää kiukuttelua.

Ihmisen psyyke on todellakin monimuotoinen ja arvaamatonkin. Vasta alan ammattilainen (seksiä myyvä) blondi pystyy tässä kirjassa näkemään heti kaikenlaisen poseerauksen läpi, mutta hänen kohdallaan kyse onkin aina samasta asiasta: miehet tuppautuvat ja naiset vihaavat.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on alallaan varsin etevä opus ja muistakaamme, että Kinseyn raportti miesten seksuaalisesta käytöksestä ilmestyi vasta vuonna 1948 (naisia käsittelevä osa 1953). Ne antoivat sitten jo aivan uutta pohjaa seksuaalisuuden käsittelylle ja koko ”seksin” tulemiselle.

”Oikutteleva bussi” (The Wayward Bus) ilmestyi sentään jo vuonna 1947. Jopahan olikin ajanmukainen teos. Mahtoi se herättää pahennusta!

Yhä se on lukemisen arvoinen.

Hätä on suuri

 

Noidan oppipoika

 

Stehe! Stehe!
Denn wir haben
deiner Gaben
vollgemessen! -
Ach, ich merk es! Wehe! wehe!
hab ich doch das Wort vergessen!

(J.W. v. Goethe, Der Zauberlehrling)

 

Runossaan ”Noidan oppipoika” kertoo Goethe pojasta, joka oli noidan opissa ja halusi itse kokeilla taitojaan, kun mestari oli poissa.

Poika hämmensi kattilaa ja taikoi siihen tulemaan vettä. Homma onnistui hyvin, mutta kun veden tulo piti pysäyttää, sitä tulikin aina vain lisää ja alkoi näyttää siltä, että kaikki hukkuu tuohon vedenpaisumukseen.

Viime hetkellä vanha noita tuli paikalle ja poika huusi Uutta Testamenttia mukaillen: ”Mestari, hätä on suuri!” Mestarilla oli hallussaan myös ne sanat, joilla taika voitiin poistaa ja sen vaikutukset pysäyttää. Loppu oli onnellinen, mutta vain siksi, että paikalle tuli toinen voima, eräänlainen Deus ex machina. Poika itse oli avuton luomansa hirviön suhteen.

Kuten jokainen heti huomasi, tämä sopii hyvin kuvaamaan myös sitä yleistä käsitystä, joka meillä juuri nyt on tästä maailmasta. Valkoinen mies, joka oli lihaa syövä ja kiihkeästi lisääntyvä heteroseksuaali, oli luonut tieteen ja tekniikan.

Ne tuottivat yhä enemmän sitä hyvää, mitä ne valjastettu tuottamaan, mutta kaikki hyväkin muuttuu pahaksi, kun sitä tulee yli määränsä. Ihmisen hyvinvointi saavutti ja ylitti käsittämättömässä määrin ne rajat, joita mielikuvitus oli sille aikoinaan asettanut. Hyvä niin, mutta kun noita nauttijoita tuli aina vain lisää ja lisää.

Maailma oli hukkumassa, eikä se ollut hukkumassa paskaan, joka on maan hyvinvoinnin ja kukoistuksen varsinainen perusta, vaan sen puutteeseen. Ihmismassat söivät pellot ja niityt tyhjiksi ja ulostivat ja virtsasivat niiden kasvuvoiman mereen sen sijaan, että olisivat palauttaneet sen sinne, mistä se oli tullutkin.

Puuttumatta enempää liiallisen hyvinvoinnin tuottaman varaan mekanismeihin, voimme todeta, että ennen muuta kyse on ollut liikakasvusta. Jos ihmisiä olisi vain miljardi -pari, olisi kaikki kunnossa. Tulevaisuudessa näin mahtanee ollakin.

On kummallista ajatella, miten nopeasti noidan oppipojan taika on vaikuttanut. Lapsuudessani, joskus seitsemän vuosikymmentä sitten ihmisiä oli maailmassa vain noin kaksi ja puoli miljardia. Nyt määrä on pian nelinkertainen.

Generalissimusn ym. ym. Josif Stalin ajatteli tuolloin jo kesyttäneensä yhteiskunnan tuotantovoimat ja suunnitteli sen jälkeen luonnon täydellistä alistamista. Jokien juoksu piti suunnata uudella tavalla, jotta erämaat alkaisivat kukoistaa, metsävyöhykkeitä piti istuttaa vallitsevien tuulensuuntien muuttamiseksi, kasveja piti jalostaa yhä tuottavammiksi ja kestävämmiksi.

Akateemikko ja suuri kasvinjalostaja-šarlataani Mitšurin totesi, ettei luonnolta voi odottaa armopaloja: kaikki, mitä siltä saadaan, on otettava väkivalloin, pakottamalla se luopumaan aarteistaan.

Stalinin ajan Neuvostoliiton eetos luonnon suhteen oli paljolti samanlainen kuin kapitalistisenkin maailman. Toki Neuvostoliitossa ei maalla ja sen antimilla enää ollut myynti- eli vaihtoarvoa ja kansa omistamiensa tuotantolaitosten kautta saattoi tehdä sille ilmaiseksi mitä halusi. Vähimmän vaivan tiellehän se johti ja luonnonvarojen suureen tuhlaukseen.

Kuuluisa matemaatikko, akateemikko ja Aleksandr Solženitsynin aateveli Igor Šafarevitš kirjoitti jo neuvostoaikana merkittävän puheenvuoron ”Kaksi tietä samaan kuiluun” (Два пути к одному обрыву), jossa hän useimpien suurkesi hämmästykseksi ja pöyristykseksi osoitti, ettei kapitalismissa ja sosialismissa ole merkittävää eroa sen päämäärän suhteen, mitä kohti ne ovat kulkemassa.

Molemmissa leireissä ylpeiltiin kasvun määrällä ja kaiken hyvän ajateltiin naiivisti seuraavan siitä välttämättä. Vasta 1980-luvulla maapallon riittävyydestä alettiin todella huolestua: entäpä jos jokainen kiinalainen hankkisi jääkaapin? Entäpä auton…?

Onneksi ne vielä elivät hyvin köyhästi ja hyveellisesti, kuten paikan päälle mennyt tarkkailija Jan Myrdal saattoi todeta (ks. Vihavainen: Haun jan myrdal tulokset).

Mutta kehitys ei vain pysähtynyt, vaan sen vauhti sen kuin kiihtyi. Mestaria, joka olisi tiennyt pysäytyssanat ei löytynyt. Ehkäpä sellaisia sanojakaan ei edes ollut?

Oli palattava uskontoon. Luonto ei ollutkaan saalis, joka pakotettiin luovuttamaan aarteensa, vaan jumaluus, joka pakotti tottelemaan itseään. ”Luonto eli Jumala” -Deus sive natura oli jo Spinoza sanonut. Nyt alkoi kumartelun aika.

Kuten aina uskonnollisen murroksen aikoina, seurasi myös bisarreja synkretistisiä oppeja: heittäydyttiin rähmälleen Gaia-jumalattaren eteen ja tuotiin sen kuvia kirkkoihinkin. Määrättiin suuri osa ruokia saastaisiksi ja tabuiksi. Miehet kuohivat itsensä Suuren äidin (Kybelen) kunniaksi ja yhtyvät kimeällä äänellä valittamaan toksisen maskuliinisuuden syntiä, josta kirurgin veitsi oli heidät pelastanut.

Mutta mitä tekemistä tällä oli maailman pelastumisen suhteen? Miten monta miestä oli muutettava kuohilaaksi tai homoksi, että asiassa päästäisiin edes hieman eteenpäin?

Eihän sillä mitään tekemistä ollutkaan. Kyseessä oli vain sisäinen tarve, joka narsistisessa psyykessä muuttui vastuuksi maailman hukkumisesta ja jonka se mikrotasolla yritti ratkaista henkilökohtaisella hurskauselämällään.

Kysymys lasten saannista muuttui kysymykseksi maailman pelastamisesta. Olen itse kuullut jo 1970-luvulla perusteltavan lapsettomuutta sillä, että maailma kestäisi kasvua paremmin. Henkilökohtainen vastuu maailman riittävyydestä hoitui kertaheitolla, kun jätettiin lapset tekemättä.

Meillä Suomessa oli jopa filosofian professori, jonka päähuolena näyttää olleen juuri kysymys maapallon kestävyyteen ja liikatuotantoon liittyvästä vastuusta. Hän julisti, että on saanut oikeuden elää mukavasti, kun on luopunut jälkeläisten saattamisesta maailmaan.

Vastaavasti meikäläisen kaltaiset tyypit, joilla on toistakymmentä lasta ja lastenlasta, ovat sitten niitä, joiden harteille vastuu tämän mukaan laskeutuisi raskaana. Pahimmillaan me saatamme ajella autolla huvin vuoksi ja lennellä paikasta toiseen.

Loppujen lopuksi kyse on siitä, onko parempi olla, kuin olla olematta. Tällaisen kysymyksen saattavat asettaa vain loppuaan kohti painuvan sivilisaation edustajat ja tiedämme jo, mitä he vastaavat.

Luonto on tälle uususkonnolle jonkinlainen jumaluus, joka on olemassa ihmisestä irrallaan ja jonka korkeimmat ilmentymät eivät ole ihmisiä, vaan erilaisia muita, alempia eläimiä ja eliöitä.

Ympäri käydään, yhteen tullaan. Primitiivisten kulttuurien ihailu on jo kauan ollut muotia. Ennustan, että ennen pitkää näemme kirkoissa jo yleisesti toteemipaaluja ja terraarioita. Pyhyyttä saa varmaankin kunnian edustaa jokin eläin, eikä missään tapauksessa kolmikymppinen miesoletettu, jota yhä useampien onkin jo mahdotonta ottaa vakavasti.

Maailman liikatuotannolle tämä uskonto ei sinänsä merkitse mitään, mutta valtaapitävät kyllä tulevat vaihtumaan.

 

Teneriffaa

 

 

Makaronesiassa

 

Kun eläkeläinen lomailee, se on kuin panisi voita läskin päälle, mutta meneehän se näinkin. Itse asiassa on ihan mukavaa vaihtaa maisemia, kun vielä voi. Ei täällä nyt enää kovin kauan olla eläkerahastoja kuluttamassa.

Makaronesian (Koirasaaret, Islas Canarias, ks. Vihavainen: Haun koirasaarilla tulokset)) saaret ovat yleisesti ottaen varsin karuja ja jopa ankeita. Joillakin, kuten Teneriffalla ja eritysesti sen pohjoisosassa kuitenkin vallitsee paratiisimainen vihreys, mikä aiheuttavat usein toistuvat sateet, jotka pysäyttävät pilvet lepäilemään vuorten rinteille.

Tulee ihan mieleen Mihail Lermontovin runo kultaisesta pilvestä, joka yöpyi Kaukasuksen vuorten sylissä. Tuon nimenhän antoi sittemmin myös Anatoli Pristavkin liikuttavalle kirjalleen. Tässä nyt Ukrainan sodasta huolimatta linkki tuohon runoon lausuttuna: Видео Bing. No mutta…! Lausujahan on nimeltään Pavel (Pavlik) Morozov… runoillakin on kohtalonsa.

Mutta nyt ollaan Espanjan yliherruuden alaisessa paikassa ja on syytä muistella pikemmin sitä. Teneriffahan oli myös se paikka, jossa Nelson vuonna 1797 yritti maihinnousua, mutta maihinnousujoukko joutui antautumaan ja Nelson menetti käsivartensa tykinkuulan satuttamana.

Tämän kunniaksi on Santa Cruzin sotamuseossa, tuolla kolmenkymmenen kilometrin päässä komea maalaus ”Englantilaisten antautuminen”, jossa englantilaiset, lahjoittavat espanjalaisille oluttynnyrin ja jälkimmäiset puolestaan kestitsevät tappion kärsineitä suurella sammiollisella lohtujuomaa, punaviiniä. Näinhän herrasmiehet menettelevät. Siinä on mallia nykyajallekin.

Mutta tavat rappeutuvat ja kun sodasta tulee koko kansan asia, käy myös demagogia välttämättömäksi: kansaa kiihotetaan villiyteen saakka ja se alkaa primitiivisessä tilassaan huohottaa verenhimoisesti ja kiristelee hampaitaan. Kuolema ei silloin epää pelota, vaan päin vastoin houkuttelee, kun siihen liittyy narsistinen ajatus vihollisen tappiosta oman uhrautumisen hinnalla.

Tällaista oli ilmassa silloin, kun Espanjan sisällissota syttyi. Intohimot loimusivat korkealla ja viha oli voittamaton.

Kaikki ei alkanut Teneriffalta, mutta juuri täältä lähti matkaan se mies, joka nousi Espanjan mahtavimmaksi, vaikka hänellä oli tuskin mitään suurmiehen ominaisuuksia ja vaikka hän itse asiasta tuli syrjästä mukaan eikä oikeastaan edustanut espanjalaisten kiistojen osapuolten kumpaakaan valtavirtaa.

Sen sijaan hänellä oli komennossaan marokkolaiset sotilaat, jotka onnistuttiin vastoin odotuksia laivaamaan mantereelle.

Tässä nyt jo vanhempi blogi, jossa asiaa käsitellään:

tiistai 30. tammikuuta 2024

 

Mielipuolisuuden kronikka

 

Juan Eslava Galán, Una historia de la guerra civil, que no va a gustar a nadie. Planeta 2023 (2005), 400 s.

 

Ihmismieli on niin typerä ja rajoittunut, että se tuntuu aina pyrkivän mahdollisimman simppeleihin kaavoihin saadakseen niin sanotun intellektuaalisen tyydytyksen. Kyseessä on, kuten Seppo Oikkonen aina durkheimilaisittain muistuttaa, ”ymmärryksen noituminen yleiskäsitteillä”.

Toki kaikki tiede pyrkii yleistyksiin (vaikka eihän sitä saa yleistää, kuten muistamme yksityistapausten kohdalla) ja suurin mahdollinen yksinkertaisuus, joka mahdollistaa jopa kalkyylin, tuottanee teoreettisesti ajattelevalle suurimman mielihyvän, sopipa se tosiasioihin tai ei.

Mutta tämä on jo keskustelu, joka vaatii huomattavan tilan ja mielellään kirjankin tullakseen kunnolla käydyksi. ”Älkää ymmärtäkö minua liian nopeasti” sanoi kiteytyksen mestari Nietzsche, jonka äärimmäisen simppelit paradoksit kuulostivat monen korvaan erityisen hyviltä.

Mutta tässä nyt on sen sijaan aiheena Galánin kirja, josta riittää jutun juurta ja oivallista on, että se haastaa yhä uudelleen liian helpoksi pyrkivän ymmärryksen. Tietenkin on aina syytä pyrkiä jotenkin ymmärtämään eli käsitteillä ympäröimään/syleilemään ne asiat, joita maailmassa kohtaa.

Olisi kuitenkin helppohintaista kuitata niitä liian yleisillä ”lainomaisuuksilla” ja paralleeleilla. Jokaisella historiallisella eli inhimillisellä tapahtumasarjalla on oikeutensa mielenkiintoomme ihan sellaisenaan.

Tätä kirjaa lukiessa huomio kiinnittyy muutamiin paradokseihin ja asioihin, joista sekä ajan politiikka että jälkikäteisviisaus ovat muovanneet kovin toisenlaisiksi kuin ne aikoinaan olivat.

Espanjan sisällissota/kansalaissota oli taistelua laillisen hallituksen ja kapinallisten välillä. Laillista hallitusta edustivat tässä tapauksessa ainekset, jotka kannattivat ja usein myös toteuttivat vallankumouksellista ideologiaa, jopa sen primitiivisimmissä muodoissa.

Kapinallisarmeijaa alettiin jossakin vaiheessa kutsua nationalisteiksi, mikä epäilemättä kuulostaa kunnioitettavammalta kuin puhuminen kapinallisista/vallankaappaajista. Oli asialle toki perusteitakin, millepä ei olisi.

Kuitenkin kapinallisten varsinainen iskuvoima koostui Afrikan joukoista, joista merkittävimpiä olivat Espanjan Marokosta värvätyt maurit. Papiston piirissä julistettiin pyhää sotaa, ristiretkeä ja uutta reconquistaa, jonka kärjessä nyt kulkivatkin aavikon primitiiviset muslimit, joiden taipumus ryöstöön ja raiskauksiin oli notorinen.

Papit eivät ainoastaan siunanneet aseita, vaan myös heiluttelivat niitä suurella innolla ja tappoivat vihollisia jopa kirkossa, kuten toki pyhään sotaan kuuluukin.

Nunnat eivät edes ilmaisseet paheksuvansa haavoittuneiden vihollisten ampumista ja muutenkin hengen riistosta tuli hyvin arkipäiväistä, kuten se on ollut muissakin sodissa ja erityisesti sisällissodissa sitten Peloponnesolaissotien ja tietenkin jo sitä ennen.

Älymystö oli enimmäkseen hallituksen puolella. Salamancan yliopiston rehtorina toiminut Miguel de Unamuno joutui pitämään puheen kapinallisille vallanpitäjille, mutta vimmastutti paikalla olleen ja sodassa haavoittuneen kenraalin muistettavaan repliikkiin: Kuolema älymystölle: Muera la inteligencia!

Unamuno, kristillinen eksistentialisti ei suinkaan salannut inhoaan kapinallisten kyynistä typeryyttä ja raakuutta kohtaan ja taisi sen takia itsekin joutua hengenvaaraan. Ainakin hän oli kotiarestissa ja joutui puheensa jälkeen käytännössä pakenemaan salista saatettuna.

 Runoilija ja julkihomo Federico Garcia Lorca murhattiin jo sodan alkumetreillä ja siinä yhteydessä huomioitiin myös hänen homoutensa, kuten vimmaisesti perinteisen elämänmuodon kannattajien mukaan kuuluikin.

Mainittakoon, että homous 1930-luvun alussa kirjoittaneen Stalinin kirjallisuuspaavin Maksim Gorkin mielestä homous kuului kapitalismiin ja oli yksi sen rappeutumisilmiöistä. Neuvostoliitossa sitä ei ollut lainkaan.

Joka tapauksessa, muuan Unamunon pilkkaamista asioista oli kapinallisten piirissä syntynyt tunnus ja sotahuuto Eläköön kuolema! Viva la muerte! Se on nekrofiilinen ja mieletön tunnus, julisti filosofi. Asiaa on myöhemmin pohdiskellut psykoanalyytikko Erich Fromm.

Kenraali Millan Astráy oli salissa jo huutanut kuolemaa intelligentsijalle, mutta muuan sovitteleva ääni halusi muuttaa sen siedettävämpään muotoon Eläköön älymystö! Kuolkoot huonot älyköt! Asianmukaisen radikaalia puhetta toki sekin oli.

Unamuno joka tapauksessa tuomitsi kapinalliset ja varoitti, että jos he voittavat, tulee Espanjasta imbesillien maa. Hän sanoi kapinalisten tosiasiassa edustavan antikristillisyyttä ja henkistä sairautta. Taistelussa olisi pitänyt noudattaa järkeä ja oikeutta, mutta sen sijaan siellä vain sokeasti tuhottiin. Sellainen joukko saattaa voittaa, mutta ei vakuuttaa: venceréis, pero no conveceréis.

Kirjeessään ABC-lehdelle Unamuno käytti jopa sangen raflaavaa seksuaalista terminologiaa: Älymystön vihaaminen ilmenee homoutena, kuppatautisuutena ja eunukkien masturbointina!

Kristillistä mystiikkaa kauniisti kuvannut Unamuno (ks. Vihavainen: Haun unamuno tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) kuoli vuoden 1936 lopulla luonnollisen kuoleman.

Muuten, mitä tulee niihin vaaleihin, joissa kansanrintama sai vallan, menivät äänet miltei tasan: kansanrintamalle tuli 4,654,116 ääntä ja oikeistolle 4, 503,524 ääntä, mutta edustajia parlamenttiin sai vasemmisto 278 ja oikeisto vain 130. Tilanne oli epäilemättä oikeistolle turhauttava ja epäreilu.

Sotilasvallankaappaus, pronunciamento on ollut erityisesti monessa espanjankielisessä maassa kauan suorastaan kansanperinnettä ja vuonna 1936 tietenkin aiottiin jälleen vain kaapata valta.

Eri syistä sitten vain päädyttiinkin pitkään sisällissotaan ja paradoksaalisesti hallituksen kannattajien tekemään vallankumoukseenkin niiden hallitsemilla alueilla. Tuo ”vallankumous” ilmeni erityisesti kristillisyyden häpäisynä, hautojen, kirkkojen ja luostarien vandalisointina ja pappien murhaamisena.

Hallitus oli periaatteessa vahvempi kuin ne kenraalit, jotka ryhtyivät kapinoimaan ja joista Franco oli vain yksi ja joka aluksi haluttiin pitää vallan kahvasta erossakin. Hallituksen puolelle voitiin laskea peräti 80% sotilaista ja ¾ kaarteista (Guardo de Asalto ja Guardia Civil), 303 lentokoneesta 207 oli hallituksella ja 97 kapinallisilla. Lähes kaikki sotalaivat olivat hallituksella.

Franco oli sikäli vahva kapinakenraali, että hänen käytettävissään olivat nuo afrikkalaiset värvätyt, mutta kun hallituksen laivasto hallitsi merta, ei pääsyä mantereelle aluksi voitu järjestää. Kollegat myös ihmettelivät Francon saamatonta koketeerausta Teneriffalla ja joku pilkkasi häntä nimityksellä Miss Teneriffa 1936.

Henkilönä Francolla ei ollut samanlaista karismaa kuin Mussolinilla tai Hitlerillä. Hän oli kylmä ja kyyninen tyyppi, joka laskelmoi kuin Stalin ja syrjäytti ja tuhosi kilpailijoitaan omastakin leiristään, kuten myös Stalin teki.

Vasta kun Saksa alkoi ottaa kapinalliset vakavasti ja antoi kolmimoottorisia Junkers-koneitaan Francon käyttöön, saattoi ilmasilta toimittaa Francon joukkoja mantereelle. Vahva mies siellä oli kuitenkin kenraali Mola pohjoisessa. Ulkomaat olivat aluksi kovin haluttomia puuttumaan Espanjan asioihin, mutta sitten kun se tapahtui, se tapahtui varsin tehokkaasti.

Saksan ja Italian ilmavoimat ja laivastot olivat kapinallisten eli ”kansallisten” keskeinen tuki ja hallitus eli tasavaltalaiset (”republikaanit”) saivat puolestaan Venäjältä uusimpia ja erittäin tehokkaita aseita, kuten moderneja lentokoneita ja panssarivaunuja. Niiden vaikutus muutti koko sodan luonteen ja suurvallat alkoivat käydä Espanjassa eräänlaista valtakirjasotaa, joka tuo mieleen nykypäivän Ukrainan.

Amatöörisotilaista leivottiin nyt armeijoita, mitä kyllä haittasi muun muassa väestön oppimattomuus. 40% espanjalaisista oli vielä lukutaidottomia…

Kun sota viimein saatiin päätökseen, oli raakuudessa päästy uusiin ennätyksiin ja molemminpuolisten lahjojen sijasta kiehuttiin kostonhalua. Pelastiko Franco Espanjan ja jos, niin miltä, on kiinnostava kysymys.

Yhä vahvemmaksi sodan kukuessa oli käynyt stalinistinen suuntaus, joka suvaitsi vain omaa puhdasoppisuuttaan ja taisteli parhaansa mukaan muun muassa Kataloniassa hyvin suosittua anarkismia vastaan.

Tästähän mukana ollut George Orwell on mieliinpainuvasti kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun valiente tulokset).

Pelastuiko Iberian niemimaa ja ehkä koko Eurooppa lopultakin stalinistiselta herruudelta tuossa sodassa? Yritys oli ainakin sekä Neuvostoliiton että Saksan ja Italian taholta kovaa, kun taas Englanti ja Ranska taipuivat pikemmin legalismiin ja laillisen hallituksen hyväksymiseen.

Vapaaehtoisia kyllä tuli kaikista maista. Suomestakin, lähinnä tasavallan puolelle, mistä muistona baskerista tuli eräänlainen symbolinen päähine meilläkin. Ehkäpä sillä on yhäkin tuo merkitys, ellei sitä sitten assosioida Ranskaan. Olen käyttänyt omaani vain hyvin harvoin, vaikka se kulkee kätevästi mukana.

 

Saimaalta merelle

Vielä vähän merenkulkua

 

Lohikoski on kylä Sulkavalla, Saimaan rannalla ja siellä oli aikoinaan suuri vientisaha, jonka omistivat Paul Wahl ja sittemmin Hackman.

Kun Saimaan kanava avasi vuonna 1856 tien Saimaalta merelle, rakensivat monet Saimaan rannalla, aina Joensuuta myöten merelle sopivia laivoja ja veivät ne sitten lastattuina kanavan kautta Viipuriin ja sieltä suurille merille.

Wahlin rakennuttamat kaksi kuunaria kävivät yleensä Englannissa ja Ranskassa, mutta myös Etelä-Amerikassa hakemassa kahvia. Tuo pahe oli silloin voittamassa talonpojatkin puolelleen ja kahvia ja sokeria juotiin monessa talossa päivittäin. Kuunari Lohikoski kävi Etelä-Amerikassa kaksikin kertaa.

Muutoin kuunarit seikkailivat yleensä Itämeren, Pohjameren ja Välimeren reiteillä harjoittaen kolmiokauppaa viemällä lankkuja Englantiin ja sieltä kivihiiltä Ranskaan, josta taas tuotiin suolaa Someen.

Lohikosken tarina päättyi syysmyrskyssä Suurupin niemen lähellä, Tallinnan länsipuolella vuonna 1866 eikä sen suolalasti koskaan päässyt nälästä kärsivään Suomeen.

Tässä hieman välähdyksiä siitä, mitä laivan lokikirjat kertovat: torstai 13. marraskuuta 2014

Kuunarin matka

 

Muuan kuunari Lohikosken matka vuonna 1861

 

Kuunari Lohikoski oli Sulkavan sahapaikkakunnalla, Lohikoskella (Lohilahdella?) rakennettu alus, joka kulki vasta avatun Saimaan kanavan läpi merelle ja harjoitti siellä sekä Itämeren purjehdusta että pitempiäkin matkoja, aina Etelä-Amerikkaan saakka.

Jyväskylän maakunta-arkistossa säilytettävän lokikirjan mukaan aluksen omistaja oli viipurilainen Paul Wahl, joka omisti Itä-Suomessa erinäisiä sahalaitoksia ja ruukkeja sekä mm- Varkauden telakan ja konepajan. Viipurista käsin hän myös laivasi sahatavaraa ulkomaille ja juuri tätä liikennettä hoiti myös kuunari Lohikoski.

Paul Wahlin arkistossa säilytettävästä lokikirjasta saa kaikki olennaiset tiedot merimatkan vaiheista ja sen kuluessa tehdyistä navigointia, turvallisuutta ja vastuita koskevista tai kuluja aiheuttavista päätöksistä. Sen sijaan siitä puuttuvat monet mielenkiintoiset tiedot alkaen päällikön ja miehistön nimistä. Lastin määrä ja laatu käyvät esille lokikirjassa annetuista lastaus- ja purkausselostuksista, mutta eivät täydellisesti, kuten eivät myöskään myyjien ja ostajien nimet, tavaran alkuperä, hinta ja laatu ja niin edelleen.

Näitä asioita pitäisi asiasta kiinnostuneiden etsiä muista arkistoista, Paul Wahlin liikekirjanpidosta sekä Viipurin merimieshuoneen arkistosta, joka sijaitsee tälläkin hetkellä Viipurissa.

Merimiehiä saatiin Suomesta halvalla mistä vain ja Viipurin-Koiviston suunnalla oli paljon tottuneita merenkävijöitä. Kova työ, vaarallinen ammatti ja huono palkka riittivät kyllä varmaan monelle sisämaan miehellekin houkuttimeksi pestautua, saihan siinä ainakin nähdä maailmaa. Tuohon aikaan, kun ei vielä ollut siirtolaisuutta Amerikkaan, oli merimiehen ura rahvaalle käytännössä ainoa mahdollisuus päästä kiertämään muutakin kuin tahkoa.

Muistettakoon, että kun elettiin vuotta 1861, oli Krimin sota vain muutaman vuoden päässä takanapäin. Keski-ikäiset ihmiset olivat syntyneet 1800-luvun alussa ja vanhimmat muistivat hyvin Napoleonin sodat ja jopa Suomen sodan. Aleksanteri II:n vapaamieliset uudistukset eivät vielä olleet päässeet Suomessa kunnolla alkamaan, vaikka toki juuri tämä vuosi 1861 oli Venäjällä suuren reformin vuosi: maaorjuus lakkautettiin.

Mutta Suomessa elettiin yhä patriarkaalisen vanhan yhteiskunnan aikoja, jossa virkavalta oli kunniassa ja kansalaisen toimenkuvaan kuului totteleminen eikä paljon muuta. Virallinen kieli oli ruotsi ja niinpä myös lokikirjat kirjoitettiin sillä kielellä. Tosin paineita suomen käyttämiselle alkoi olla, kun surullisen kuuluisa sensuuriasetuskin oli virallisesti kumottu ja suomenkieliset lehdet saattoivat ihan luvan perästä kirjoittaa myös muusta kuin uskonnosta ja taloudesta.

Tuskin politiikka seiloreita kiinnostikaan. Heille olennaista oli pitää laiva pinnalla ja kurssissa ja löytää ja tunnistaa määräsatamat. ”Heilu, huoju, ole terästä/ yritä viikkojen perästä/ löytää sataman suu/ turhuutta viisaus muu!” Runoilija lienee kiteyttänyt merenkulkijan tehtävän muuten osuvasti, mutta Lohikosken tapauksessa laiva oli kyllä puuta, kuten vastaavat alukset tuohon aikaan yleisesti. Sen rakentamiseen oli jouduttu etsimään sadoittain niin sanottuja ”juurikaspuita”, jotka muodostivat aluksen kestävän rungon perustan.

 Puiden käyryyttä ja haaroja ei strategisissa kohdissa perustettu liitosten varaan, vaan etsittiin sellaiset puut, joissa tämä muoto oli jo valmiina. Voidaan arvata, että tätä tavaraa löytyi Sulkavalta ja yleensä Saimaan alueelta helpommin kuin rannikolta, jossa laivoja jouduttiin nyt rakentamaan kovasti, jotta korvattaisiin Krimin sodassa kärsityt menetykset.

Kuunari oli yleensä kaksimastoinen alus ja tässä tapauksessa sen kokoa rajoitti Saimaan kanavan sulkujen koko. Metrimääräisesti sulun pituus oli vähän alle 30 m, leveys hieman yli 7 m ja syvyys noin 2 m. Purjelaivaan kuuluva keulapuomi, klyyvaripuomi eli puksprööti voitiin tarvittaessa irrottaa, joten sulkuun mahtuva hyötykuorma tuli suuremmaksi. Kun vanha kanava oli niin kapea ja matala kuin oli, ei laivojen koko päässyt kovin suureksi muodostumaan ja tässä tapauksessa voisi arvioida sen olleen 100 (bruttorekisteri) tonnin tienoilla, tarkoittaen siis laivan uppoamaa eli sen kokonaispainoa nykymitoissa.

Tähän aikaan laivojen kokoa ja kuormaa kyllä mitattiin lästeissä, joka oli hyvin problemaattinen mittayksikkö, sillä kun tarkoitettiin miltei joka satamassa eri asioita. Sama kyllä koski muitakin ajan mittayksiköitä. Ranskan vallankumouksessa voittanut rationaalisuus oli lahjoittanut ihmiskunnalle metriset mitat, mutta ne tulivat käyttöön Suomen suuriruhtinaskunnassa vasta 1800-luvun lopulla (1886) eivätkä anglosaksit ole niitä vieläkään omaksuneet…

Yhtä kaikki, syyskuun lopulla, 23.9. eli siihen aikaan kun huvipurjehtijat jo ovat panneet pillit pussiin ja peitelleet veneensä, lähtivät Lohikosken meripurakat vasta laivaan lähteäkseen pian Viipurista vuoden viimeiselle matkalle kohti Hullia (Hull on Humber), joka oli Suomen Englannin liikenteen tavallisin pääteasema.

Lohikoski oli lastattu lankuilla ja makasi ankkurissa Uuraan satamassa, kun miehistö saapui siihen ja teki muutaman päivän ajan ”tarpeellista työtä”, kunnes aamulla 27.9. puoli kuuden aikaan irrotettiin köydet. Ankkuri, jota siis ilmeisesti oli käytetty köysien lisäksi, nostettiin klo 7, luotsin saavuttua laivaan. Sen jälkeen höyrylaiva hinasi kuunarin Teikarinsaaren taa. 28.9. kello 12 luotsi jätti laivan ja suunnattiin avomerelle.

Seuraavana päivänä suunnittiin eli ”peilattiin” jo Suursaaren pohjoinen majakka luoteen suunnalla ja puskettiin kohti lounasta ja etelää. 5.10. eli viikon seilaamisen jälkeen suunnittiin jo Hoburg, tuo legendaarinen niemi, jonka sivuuttaminen on merenkävijöille ollut eräänlainen maaginen raja suureen maailmaan siirtymiselle, melkeinpä päiväntasaajan ylittämiseen verrattava.

Jyllannin pohjoisin niemi, Skagen saatiin näkyviin 11.10. eli lähes viikon päästä Hoburgin ukon maisemista lähdettyä ja saavuttiin näin Skagerrakiin ja siitä pian Pohjanmerelle, joka on kuuluisa jyrkistä aalloistaan ja suuren vuorovesivaihtelun aiheuttamista merivirroista.

Tuultakin riitti näin syysmyrskyjen aikaan noin kotitarpeiksi ja samanlaiset matalapaineet, jotka hyvin tänäänkin tunnemme tuolta alueelta, ajoivat sadepilviä ankean lyijynharmaan meren yli ja piiskasivat kuunaria ja sen ruorimiestä, joka öljykangastakissaan ja sydvesti päässään otti vastaan laidan yli lentäviä pärskeitä.

Miehistö mittasi myös jatkuvasti lokilla laivan nopeuksia, koska sijainnin selvittäminen olisi muutoin voinut pian käydä mahdottomaksi, kun peilattavia kohteita ei näkynyt etäisyyden tai sumun takia. Vaihtelevassa tuulessa jouduttiin myös luovimaan ja oli tärkeä tietää, mille pituuspiirille oli milloinkin päädytty. Kapteeni mittasi myös silloin tällöin leveyspiirin, ilmeisesti sekstantilla, mutta kovassa merenkäynnissä jouduttiin silloin tällöin toteamaan, että tulos oli ”osäker”, epävarma.

Lokilukemista päätelleen vauhti ei yleensä ollut päätähuimaava. Tyypillisesti solmuja minuutissa saatiin vain 3-4 ja vain poikkeuksellisesti 6-7 tai jopa hieman yli. Silloin kerrotaan myös tuulen olleen kovaa ja tietenkin myös oikeansuuntaista. Etenemisvauhti oli siis parhaimmillaankin vain vajaat 10 kilometriä tunnissa, mikäli ei tarvinnut luovia. Mikäli tarvittiin, sai luvun jakaa ainakin kolmella.

Viipurista Pohjois-Englantiin kuluikin siis lähes kuukausi, mutta eihän tuolloin tiedetty, että luoja olisi kiirettä luonut, jos kohta laivan pääoman kuoletukset ja miehistön kuluttama proviantti merkitsivät lisäkuluja. Palkat eivät päätä huimanneet.

Ruokana lienee ollut laivakorppuja eli kuivattua leipää höystettynä suolasilavalla, jota voitiin käyttää myös plokien rasvaukseen. Palanpainikkeeksi oli ainakin vettä, ja varmaankin myös soppaa, ehkä teetä tai kahviakin, olivathan suomalaiset jo tuolloin kovia kahvinjuojia, ainakin maissa olevat.

Silloin kun tiedettiin oltavan Wattimeren matalan rannikon tienoilla, suoritettiin koko ajan myös luotausta. Merenpohja on täällä hyvin tasaista ja luotauksen tuloksista syntyi usein kauniisti etenevä käyrä. Jos lukemat alkoivat käydä liian mataliksi, oli kurssia muutettava. Yhdessä reunakirjoituksessa eräältä toiselta matkalta kapteeni mainitsee, että syvyys oli pienimmillään ollut vain 6 syltä, jolloin hän oli ottanut ruorin ja kääntänyt aluksen suunnan luoteeseen. Oli näet ilmeistä, että virta oli vienyt sen Hollannin rannikolle, vaikka maata ei ollutkaan näkyvissä ”horisontin paksuuden” takia.

Laivan takilasta voi tehdä päätelmiä sen perusteella, mitä kerrotaan purjeiden käytöstä. Tuon ajan kielenkäytössähän kuunarimastolla tarkoitettiin kaksiosaista mastoa, jonka yläosaa nimitettiin märssytangoksi. Sen yhdisti alempaan maston osaan märssy, johon kiinnittyivät vantit ja jossa saattoi sijaita märssykori tähystämistä varten. Mastoja oli luultavasti kaksi ja etummaisessa oli myös raakapurjeet. Raakapurjeen etu matkapurjehduksessa on sen rauhallisuus, sehän ei rupea koskaan villisti heilumaan, kuten kahvelipurje, josta englannissa käytetäänkin nimitystä spanker. Isonpurjeen lisäksi paatissa mainitaan olleen sekä märssypurje, että prammipurje. Jälkimmäinen on hieman yllättävää ja näyttäisi viittaavan siihen, että isomasto olikin kolmiosainen ja siinä oli ylhäällä myös prammitanko. Silloin kyseessä ei olisikaan ollut kuunarimasto, vaan prikimasto. Kukapas sitä olisi kieltänyt.

Molemmissa mastoissa oli joka tapauksessa myös kahvelipurjeet, joiden etuna oli hyvä tuuleennousukyky. Niitä ei myöskään tarvinnut kiivetä ylös reivaamaan, mikä kovassa merenkäynnissä on arvattavasti epämiellyttävää ja vaarallistakin. Lisäksi purjevarustukseen kuului tietenkin keulapuomiin kiinnittyviä haruspurjeita: jaakari, klyyvari ja fokka. Päiväkirjassa puhutaan myös staagifokasta ja mellanstag- purjeesta. Kyseessä lienevät mastojen välissä sijainneet haruspurjeet.

Purjeita tietenkin lisättiin ja vähennettiin tarpeen mukaan. Tuohon aikaanhan puhuttiin mm. prammi- ja märssytuulesta eli sellaisesta tuulesta, jossa kulloinkin voitiin pitää noita purjeita ylhäällä. Vastuunalainen kapteeni tietenkin vähensi ja lisäsi purjeita aina tulevan tilanteen ennakoiden, liika purjeiden määrähän ei edes lisää nopeutta, kuten jokainen purjehtija tietää. Yleensä vähentäminen aloitettiin pienistä purjeista, mikä lienee ollut helpointa. Joitakin purjeita voitiin myös reivata.

Matkalla koettiin tyyntä ja tuulta ja 15.10. jouduttiin kirjoittamaan, että oltiin ilman ohjausvauhtia, siis pläkässä, stiltje, utan styrmakt.

Joka tapauksessa Humber-joen suulle päästiin 18.10. ja alukseen saapui Grimsbyn luotsi. Seuraavana päivänä kapteeni meni maihin saamaan ohjeita, joita ilmeisesti toimitettiin lennättimellä. Sen jälkeen höyrylaiva hinasi Lohikosken Hulliin, purkauspaikalle. Nyt oli kulunutkin lähes kuukausi siitä kun miehistö oli saapunut laivaan, monen kävely on saattanut olla aluksi keinuvaa satamakortteleissa jo ennen kapakkaan menoa.

Purkausta tehtiin useita päiviä ja vasta 25.10. oli paitsi lankut, myös paarlasti purettu ja valmistettu ruuma vastaanottamaan kivihiiltä. 29.10. oli saatu hiilet laivaan, haalattu sinne makeavesi ja naulattu lastiluukku kiinni ja laivavene kannelle. 30.10. miehistö herätettiin (purat ut) tavalliseen tapaan klo 5 ja höyrylaiva hinasi kuunarin avomerelle, jossa luotsi jätettiin klo 8 aikaan. Lossaus ja lastaus ei ollut vienyt kahtakaan viikkoa.

Paluumatka Viipuriin osoittautui juuri niin hauskaksi, kuin tuohon vuodenaikaan purjehtiminen näillä leveysasteilla yleensäkin on. 5.11. suunnittiin Anholtin saari Kattegatissa ja pian tuli näkyviin myös jokaisen turistin tuntema Kronoborg, juutintullin tuloilla aikoinaan rakennettu mahtava ja prameileva linna. Luotsin johdolla savuttiin samana päivänä vielä Kööpenhaminan satamaan redille. Miksi siellä pysähdytiin, ei ole aivan selvää. juutintulliakin oli lakattu perimästä muutama vuosi sitten, 1857.

Joka tapauksessa Kööpenhaminassa ei kauan vanhennuttu ja syntiseksi mainittu Nyhavn lienee jäänyt useimmilta kokematta, mikä ehkä terveyden kannalta olikin hyvä asia. Niinpä jatkettiin pian pitkin Itämerta hyvässä laitamyötäisessä ja päästiin suuntimaan Naissaaren vilkkumajakka jo 14.11. Siellä, siis tässä Tallinnan ja Helsingin välissä, keli olikin muuttunut hurjaksi ja kahvelifokan eli ilmeisesti keulamaston kahvelipurjeen yläosan mainittiin rikkoutuneen. Isopurje ja märssy laskettiin ja käännettiin kurssi pohjoiseen. Tilanne oli tukala, pienin purjein laiva kulki vaivalloisesti ja sen yli löivät korkeat aallot.

Suuntaa saatiin muuttaa vielä jokusen kerran, sillä sitkeä myrsky jatkui useita päiviä, keulapurjettakaan ei kyetty nostamaan kaikista ponnistuksista huolimatta. 19.11. suunnittiin taas Naissaari etelälounaassa ja Rönnskär luoteessa, eli oltiin aika lähellä Tallinnan laivojen reittiä. Näillä tienoin olikin jo viihdytty viisi päivää rantaan menemättä. Kello puoli 4 päätettiin suunnata kohti Helsinkiä, jotta voitaisiin korjata purje ja selvittää, oliko matkan jatkaminen mahdollista. Förstång, keulatanko särkyi käännöksessä ja ilmeisesti tarkoitti maston ylintä osaa eikä puomia, jonka voisi kyllä kuvitella helpoimmin siinä operaatiossa särkyvän.

Joka tapauksessa päästiin samaisena 19.11. Kustaanmiekan salmeen, missä pumpattiin ja kuurattiin kansi sekä laskettiin särkynyt tanko alas 24.11., minkä jälkeen vietettiin pyhää. Salmihan on melko suojainen, mutta puhuri sen kuin yltyi ja niinpä laskettiin ankkurikettinkiä paapuurin ankkurille 60 syltä ja lisäksi styyrpuurin ankkurille 25 syltä.

Tuulen viimein tyynnyttyä päästiin sitten purkamaan kivihiiltä Helsinkiin eikä Viipuriin kuten tarkoitus alun perin oli. 3.12. purettiin 404 tynnyriä, seuraavana päivänä 300 tynnyriä ja 5.12. vielä 130 tynnyriä. 7.12. miehistö siirtyi kapteenin luvalla maihin ja mönsträttiin ulos laivasta.

Sen jälkeen Lohikoski jäi odottelemaan talvea ja jatkoi matkaa Viipuriin vasta vuonna 1862 jäittenlähdön jälkeen, 16.5. alkaen.

Lisää laivan seikkailuista ks. Vihavainen: Haun lohikoski tulokset .

 

Kun laivat olivat puuta

 

Entisajan ongelmia

 

Kun asuu Helsingissä, on Tallinnassa käynti helpompaa ja halvempaa kuin vaikkapa Savonlinnassa pistäytyminen.

Valtavat uivat hotelli-ravintolan ja supermarketin ristisiitokset tekevät matkan parissa tunnissa ja toimivat kellon tarkkuudella. Matkustajia kosiskellaan kyytiin puoli-ilmaiseksi ja sinne kannattaa mennä, vaikka ei olisi asiaakaan. Päiväseltään voi käydä vaikka syömässä tai kulauttaa tuopin -pari.

Toista se oli ennen. Kun höyrylaivat tulivat, saattoi jo puhua säännöllisestä liikenteestä aikatauluineen. Sitä ennen mentiin luonnon ehdoilla.

Tosin Tallinnaan tuskin oli Helsingistä paljon asiaakaan. Se oli kilpaileva kaupunki ja sekä Hansakaudella, että taas Uudenkaupungin rauhasta läntien kuului toisen yliherruuden alle, kunnes vuonna 1809 päästiin taas saman kruunun alaisuuteen.

Kun laivat lähtivät Helsingistä, ne menivät 1700-luvulta lähtien yleensä kauas länteen ja syvän meren kautta etelään, Cadiziin, Sèteen ja Malagaan, harvemmin lähinaapuriin, josta ei ollut paljon tuotavaa tai vietävää, kun asuttiin liki samoilla leveyspiireillä. Kyllä sieltä silti ainakin Loviisaan tuotiin joskus myös jauhoja, viinejä ja viinaksia.

Talonpojat kyllä puolestaan etenkin Suursaaren -Lavansaaren tasalla kävivät innolla ns. seprakauppaa, jossa erikoista kyllä, myytiin ja vaihdettiin muun muassa kalaa ja tietenkin naapurista tuotiin kuuluisia Viron pottuja.

Mutta purjehtiminen isolla aluksella esimerkiksi juuri Helsingistä Tallinnaan ei välttämättä ollut niin yksinkertainen juttu kuin voisi kuvitella. Nykyihminen laskee helposti keskimääräisiä nopeuksia ja arvioi ajan käyttöä sen mukaan, mutta käytännössä kaikki oli paljon sattumanvaraisempaa.

Se, joka on purjehtinut kevyellä nykyaikaisella sluupilla, kuten vaikkapa H-veneellä, tietää, että sillä pääsee eteenpäin tuulella kuin tuulella ja se luovii ketterästi vastatuuleen kapeillakin väylillä. Rantautuminen ja lähtö ilman moottoria ovat helppoja ja pikemmin poikkeus kuin sääntö.

Toista se oli suurilla purjealuksilla ennen hinaajien ja apukoneiden tuloa. Sellainen laiva, sanotaan nyt vaikkapa sadan lästin (1 lästi= n.2,5 tonnia) kantoinen kuunari tai priki kiihtyi hitaasti ohjausvauhtiin ja sortui siinä samalla alas tuuleen muutaman kaapelinmitan (1 kaapelinmitta= 1/10 meripeninkulmaa, 182 m) verran.

Sellaisilla luoviminen kapeissa väylissä ja satama-alueilla saattoi olla mahdotonta ja ainakin uskallettua. Jos tuuli sattuikin lopahtamaan, ei auttanut muu kuin ankkuroitua ja eihän sitäkään voinut väylällä tehdä. Alus oli ehkä varpattava pois.

Varppaaminen tarkoitti sitä, että laivaveneellä vietiin pieni ankkuri laivan eteen, ehkä noin kaapelinmitan päähän ja sitä sitten kierrettiin miesvoimalla laivassa olevan kapstaanin ympärille, jolloin laiva pikkuhiljaa eteni ja varppiankkuri voitiin siirtää taas eteenpäin.

Voin kuvitella, ettei tämä homma onnistunut kovalla tuulella ja vaati muutenkin ripeää ja valpasta toimintaa, ettei laiva karannut käsistä. Sitä joka tapauksessa käytettiin esimerkiksi kun laiva tuotiin laituriin rediltä.

Ajatellaanpa nyt, että tuollainen sadan lästin laiva on lähdössä Helsingistä Tallinnaan. Tuuli on ihanteellisen voimakas eli noin neljä bofooria, 6-8 m/s ja suunta on se, mikä se yleensäkin täällä on: lounainen.

Kun laiva lähtee Eteläsatamasta, sen keula käännetään tuuleen köysien avulla. Tuulen suunnasta johtuen sen on käytännössä pakko suunnata itään, Kruunuvuoren selälle.

Sieltä se jatkaa Hevossalmen läpi ja pääsee Trutholmin jälkeen kääntymään hieman etelää kohti, mutta suunnan on pakko jäädä noin 45 astetta tuulen silmästä paapuuriin eli eteläkaakkoon. Jos se yrittäisi päästä ylemmäs tuuleen, purjeet sakkaisivat ja se alkaisi ajelehtia holtittomasti alas tuuleen.

Matkalla on runsaasti kareja ja kapteenin täytyy tuntea seutu hyvin niitä välttääkseen. Sitä paitsi näkyvyyden on oltava riittävä. Jos merikartat jo ovat kunnollisia pärjää kompassin, lokin ja kellon avulla pitkälle, mutta ei kovin pitkälle.

Ehkäpä sentään on viisainta tehdä taas yksi käännös eli vetää venda styyrpuuriin ja purjehtia jonnekin Husunkiven tienoille, josta voi sitten kääntyä kaakkoon.

 Tarkka paikannus on teoriaa eikä käytäntöä. Itse asiassa lokia tuskin tarvitsee, kun kokenut kapteeni pystyy arvioimaan vauhdin keulan kohinan ja laivan kallistuksen perusteella. Muutaman avomerellä tehdyn vendan jälkeen saattaa kuitenkin olla aika eksyksissä, ellei pidä merkintää suunnista ja matkoista.

Jos ja kun päästään onnellisesti avomerelle, kannattaa vetää samaa eteläkaakkoista legiä ainakin lahden puoliväliin saakka, käännöksissä tuhraantuu aikaa ja matkaa. Kun vauhti hidastuu, se on saatava jälleen nousemaan laskemalla aluksen kurssia alas tuuleen.

Tuollainen laiva kyllä menee aika kovaa suotuisissa oloissa. Sen runkonopeus lienee ainakin kahdeksan solmua, mutta luoviessa hieman vähemmän. Kun tullaan laitamyötäisessä Tallinnasta Helsinkiin, saatetaan tuo noin 45 merimailin matka mennä alle kymmenessä tunnissa, ehkäpä kahdeksassa.

Mutta nyt joudutaan luovimaan ja kareja väistelemään ja matkaa kertyy jopa kaksi kertaa enemmän kuin suoraan tullessa. Sitä paitsi ei voida noudattaa mitään selkeitä väyliä, vaan on mentävä aika kauaskin niiltä. Kun paikantautuminen on epäluotettavaa, tuvallisuusmarginaalien on oltava suuria.

Idässä, jossakin Pranglin koillispuolella tehdään käännös ja seilataan nyt Naissaaren kärjen pohjoispuolelle. Matkalla on pari karia, jotka on huomioitava, Kuradimuna ja Tallinna madal esimerkiksi.

Onneksi väylä Aegnan ja Naissaaren välistä Tallinnan satamaan ei ole suoraan   etelään, vaan kääntyy kaksikymmentä astetta eteläkaakkoon, joten saatetaan päästä suoraan satamaan ilman luoveja. Varmaa se ei suinkaan ole. Luonto on oikullinen. Luultavasti on otettava vielä yksi kryssi länteen jossakin Naissaaren matalan eteläpuolella.

Kun päästään Tallinnan redille on aikaa Helsingistä lähdöstä kulunut ehkäpä noin 12-16 tuntia tai enemmän. Voi siinä mennä vaikkapa 24 tuntia. Jos on kesä, ei tämä ole ongelma. Syyspimeällä saattaa karmaista jo purjehtiminen Naissaaren matalan ja Aegnan välistä, jossa sinänsä on reilusti tilaa, mutta kun ei näe, niin ei näe.

Mikäli on lähdetty aamutuulen herättyä klo 8, ollaan siis puoliyön jälkeen perillä, ellei jääty karille tai Naissaaren kärjen taa ankkuriin odottamaan auringon nousua. Tuo jälkimmäinen mahdollisuus tulee kyllä mieleen ajatellessa kallista laivaa ja lastia. Miehistä ei ole niin väliä, mutta matkustajissa saattaa olla naisiakin.

Miksei kuunari sitten mennyt suoraan Kustaanmiekasta tai vaikkapa Särkänsalmesta? Se johtuu tuosta lounaistuulesta. Pohjoistuulella tai länsituulella Kustaanmiekka olisi ihan hyvä vaihtoehto, mutta niitä odotellessa saattaa mennä viikkoja. Kuninkaansalmi ja Merisataman reitti ovat nekin hankalia, joskin jälkimmäinen olisi ehkä mahdollisuuksien rajoissa ja ehkä ei.

Ja voihan laivaa varpatakin, mutta siinäkin menee aikaa ja voi olla omat riskinsäkin.

En tiedä, miten kapteenit käytännössä tekivät. Varmaankin on sellaisiakin lokikirjoja ja meriselityspapereita, joissa nämä detaljit kerrotaan tarkoin. Edellinen perustuu vain tiettyyn kokemukseen ilman moottoria olevan raskaan veneen hallitsemisesta, jossa on aivan omat ongelmansa.

Ja syytä on muistaa, että navigointivälineillä ja kartografian kehityksellä on suuri merkitys myös ja nimenomaan näissä kotikaislikoissa. Moni syvän meren purjehtija on pitkien merimatkojen jälkeen ajanut laivansa karille juuri täällä Itämeren karikoissa.

Itämeri on monessa suhteessa hankala meri, mutta siellä ei kuitenkaan ole vuorovesiä, mikä yhä uudelleen hämmästyttää vaikkapa englantilaista, kun hän saa moisesta ihmeestä kuulla. Se on kyllä meille helpotus.

Vuorovesialueilla on aivan omat ongelmansa ja ellei tunne ja noudata vuorivesikalenteria, saattaa joutua nopeasti vaikeisiin ja jopa mahdottomiin tilanteisiin.

Toisaalta vuorovesivirtoja voi myös hyödyntää. Kun jaksaa hieman odottaa, voi päästä hyvää kyytiä jopa vastatuuleen. Itämerelläkin jouduttiin odottelemaan, mutta se koski vain tuuliolosuhteita ja näkyvyyttä. Joka tapauksessa se saattoi venyä varsin pitkäksikin.

Ja kun lähtemään viimein päästiin, saattoi oikullinen tuuli panna etenkin länteen, vallitsevia tuulia vastaan ponnistelevat laivat luovimaan viikkkokaupalla pääsemättä juuri lainkaan eteenpäin.

Sellaista sattui esimerkiksi kylmien syysmyrskyjen raivotessa, kun laivoja juuri samaan aikaan lähetettiin Välimerelle, jotta ne saapuisivat sinne hyvissä ajoin ja mielellään ennen kilpailijoita. Goretex-vaatteita ja merinovillaisia kerrastoja ei vielä ollut.