Vankeja ja vartijoita

 

Viron saksalaisen oudot vaiheet

 

Nikolai Klawan, Baltisakslase mälestused Vabadussõjast ja II maailmasõjast. Soduri, laagrivalvuri ja vangina. Grenader 2022, 165 s.

 

Täytyy heti alkuun todeta, että näiden muistelmien kirjoittaja on poikkeusyksilö. Hän kuuluu Viron saksalaisiin, mutta ei ns. balttilaisiin paroneihin eli kartanonherroihin. Hän ei myöskään polveudu kaupunkiporvaristosta, vaan on saksalaisen tilanhoitajan poika Peipsijärven rantamilta, Mustveestä.

Isoisä osti omakseen kolme tilaa, joista syntyi 175 hehtaarin suuruinen Heedon tila. Nikolai kävi Tarton klassista lyseota ja oppi siinä myös sujuvan venäjän kielen.

Vuoden 1918 keväällä julistettiin Eesti Vabariik perustetuksi, mutta lähes välittömästi ilmestyivät Tarttoon bolševikit valtaansa pitämään. Heidät karkottivat ennen pitkää saksalaiset, jotka vastaanotettiin suurella riemulla.

Herättää huomiota, etteivät tässä kuvatut saksalaiset yleensä edes ymmärtäneet Baltiassa asuvan myös saksalaisia ja hämmästyivät kuullessaan äidinkieltään. Toinen merkittävä seikka saksalaisissa oli, että heillä oli uudet ja puhtaat uniformut, vaikka sotaa olli käyty jo vuosia ja sotilaat olivat yleensä rähjäisiä.

Saksalaisten lähtiessä olivat bolševikit taas valmiina kärkkymään saalistaan, ja heitä vastaan perustettiin Tartu Kodumaakaitse (Dorpater Heimatschutz). Siihen osallistuivat saksalaiset koulupojista vaareihin. Porukkaa ja sen perääntymisretkeä on kuvattu kirjassa värikkäästi.

Kuten tunnettua, saksalaisten lähdettyä bolševikit tunkeutuivat nopeasti syvälle Viroon, mutta joutuivat yhtä nopeasti perääntymään, kun saivat tulta vastaansa. Suomalaiset apujoukon saapuminen herätti yleisen innostuksen ja valkoiset venäläiset kokosivat oman Luoteisarmeijansa Pietarin valloittamista varten.

Kaupunkihan jäi valloittamatta ja sitä yrittäneisiin joukkoihin liittynyt Tarton suojeluskuntana aloittanut Balti Pataljon/Rügment kärsi rintamalla pahoja tappioita. Vuosisadan vaihteessa syntynyt Nikolai tunsi hevoset ja osallistui taisteluihin ratsulähettinä ja kuormastomiehenä. Näissä hommissa hän palellutti jalkansa, joita jouduttiin operoimaan, mikä teki hänestä sitten toisessa maailmansodassa rintamapalvelukseen kelpaamattoman.

Huomiota herättää, että Klawan kuvaa Tarton saksalaisten taisteluita osaksi virolaisten oman maansa vapaudesta käymää sotaa. Saksalaisten Rautainen divisioona ja Landeswehrhän sitten joutuivat virolaisten ja latvialaisten kanssa vastakkain, mutta niihin taisteluihin kirjoittaja ei osallistunut.

Baltian rykmentin komentaja von Weiss julisti jäähyväispuheessaan, että Baltian saksalaisten vuosisatainen kulttuurityö oli antanut heille oikeuden pitää tätä maata omana kotimaanaan ja se oli taas taistellen lunastettu.

Virolaisilla ja latvialaisilla oli hyvät syynsä olla asiasta eri mieltä ja tunnetusti balttilaisten paronien maat suurimmaksi osaksi takavarikoitiin vapaussodan jälkeen ja jaettiin virolaisille ja latvialaisille talonpojille. Tämä ei kuitenkaan koskenut vapaussotureita, kuten Klawania.

Kirjoittaja kuvaa myös vuoden 1924 kommunistista kaappausyritystä, jollaisten estämiseksi tulevaisuudessa perustettiin Kaitseliit, jonka jäseneksi hänkin tuli.

Hitlerin ja Stalinin sydämellinen yhteisymmärrys kohdistui sittemmin myös Baltian maihin ja vuoden 1939 lopulla saksalaiset koottiin laivoihin ja lähetettiin Heim, ins Reich, kotiin suureen isänmaahan, jossa heille oli varattu tiloja vastikään ryövätystä Puolasta.

Kun Klawan oli yhä kutsuntaikäinen, oli hänen mentävä armeijaan, mutta rintamajoukkoihin hän ei kelvannut. Sen sijaan hänet otettiin SS:ään, jonne pääsemistä hän piti suurena kunniana, koska joukot olivat ainakin hänen mielestään eliittimaineessa.

Eliittijoukkojen toiminta merkitsi hänen kohdallaan vankileirin vartijan työtä aluksi Neuegammessa Hampurin lähellä ja sitten Stutthofissa Danzigin lähellä.

Seuraava vuosikymmen kuluikin sitten erilaisissa vankiloissa, ensin vartijana ja sitten asiakkaana. Moista uraa ei Mustveen maanviljelijä ollut koskaan itselleen kuvitellut mahdolliseksi.

SS-miesten muistelmiahan on paljon, mutta vähemmän löytyy vartijoiden tai liittoutuneiden vankeudessa olleiden muistelmia. Auschwitzin komendantin Rudof Hössin muistelmat ovat suomeksikin ja kertovat tuhoamisleirin päällikön elämästä, joka vakuuttelee säädyllisyyttään. Varsovan geton tuhoajan, Jürgen Stroopin kanssa sellissä käydyt keskustelut on myös taltioitu ja suomennettu (Kazimierz Moczasrki, Keskusteluja pyövelin kanssa, Kansankulttuuri 1983).

Tämä kirja on kuitenkin erilainen, se kertoo koneiston pienen rattaan näkökulman. Klawan kohosi alikersanttia vastaavan Rottenführerin arvoon ja sai vastuulleen yhden leiriblokin, jossa hän saattoi käyttää jonkin verran valtaa. Mielestään hän oli aina oikeudenmukainen eikä koskaan lyönyt, saati ampunut ketään, eipä edes karjunut.

Stutthof oli aluksi vielä pieni siirtoleiri, mutta sitä laajennettiin ja siitä kasvoi myös melkoinen tuotantolaitos erityisesti Focke Wulff-tehtaalle. Kyseessä ei ollut tuhoamisleiri, mitä Klawan korostaa ja kiittää onneaan, ettei joutunut sellaiselle. Kuitenkin lasketaan, että noin puolet vangeista kuoli. Kirjoittaja antaa paljon pienemmät luvut.

Korostaessaan ymmärrettävästi omaa näkökulmaansa kirjoittaja ei tule lainkaan edes kysyneeksi, mitä pahaa nuo leirivangit olivat tehneet. Sotavangeista etenkin venäläisillä oli kurjat olot, mikä liittyi muun muassa siihen, etteivät he saaneet vastaanottaa paketteja. Isä Stalin ei tunnustanut neuvostoliittolaisten sotavankien olemassa oloa: se, joka oli sotavanki, ei enää ollut neuvostokansalainen ja sillä siisti.

SS-miehet ja etenkin leirien vartijat olivat sodan jälkeen vihattu ryhmä ja syytä siihen olikin. Vain leirin komendantti Hoppe näyttää vapautetun syytteistä oikeudenkäynnissä.

Klawaniakin puolustivat hänen entiset vankinsa oikeudenistunnossa, mutta hänelle annettiin joka tapauksessa kolmen vuoden tuomio puolalaisessa oikeudessa. Käytännössä tuomio venyi viiteen vuoteen ja olot vankilassa olivat kurjat. Aluksi pieksettiin päivittäin, sittemmin aina silloin tällöin, muun muassa eräänä jouluna.

Klawan kuuluu niihin, jotka ilmeisesti elämänsä loppuun asti kieltäytyivät katumasta rooliaan ja halusivat pikemmin ylpeillä siitä. Omasta mielestään hän oli tehnyt parhaansa ja auttanut hädänalaisia minkä voinut.

Totalitaarinen koneisto on pirullinen ja aivan vastaavan psykologian löydämme Stalinin pyöveleiltä.  Byrokratialla on oma logiikkansa, kuten jo Max Weber havaitsi. Kun tähän lisätään, että moni ihminen nauttii siitä, kun saa luvan tehdä häpeällisiä tekoja, on meillä valmiina kuva tyrannien halukkaista kätyreistä.

Joka tapauksessa kirjan näkökulma on harvinainen. Tänä vuonna on viroksi ilmestynyt myös kokoelma Baltian saksalaisten muistelmia Viron ja Latvian vapaussodasta, mutta niiden näkökulma ja aihepiirikin on suurimmaksi osaksi toinen.

 

 

 

 

Koko kansan tyhmentäjä

 

YLE ja kulttuuri

 

Tätä teemaa on tullut aina silloin tällöin kosketeltua ja Kanavassa 6/2023 toimittaja Marjaana Mykkänen julkaisi merkittävän artikkelin, jossa varsin perinpohjaisesti ruodittiin Ylen kulttuuritarjontaa ja havaittiin se luokattomaksi (vrt. Vihavainen: Haun mykkänen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Oli syytä odottaa valtakunnallista keskustelua aiheesta, jossa sentään ei ollut kyse ”vain” veronmaksajilta vuosittain pakkoluovutetuista sadoista miljoonista, vaan paljon enemmästä: kansallisesta kulttuurista, sen elinehdoista ja vaikuttavuudesta. Uutis- ja ajankohtaistarjonnan jätän tässä rauhaan.

Kirjoitukseen tuli toki reaktio seuraavassa Kanavan numerossa, mutta eihän siinä tolkullista vastausta kysymyksiin annettu, vaan puhuttiin ympäripyöreitä median muutoksesta ja katsojaryhmistä.

Ei se asiaa muuta. Kulttuuri- ja taideohjelmat ovat kuin ovatkin uskomattoman harvassa Ylen kanavilla, mukaan lukien entinen kulttuurikanava Teema, jossa ne myös ovat poikkeus säännöstä.

Mykkänen jatkaa keskustelua uusimmassa Kanavassa ja huomauttaa, että vuona 2017, jolloin tilastoja viimeksi kerättiin, urheilutapahtumissa kävi ainakin kerran 47% suomalaisista, mutta kulttuuritapahtumissa 87%.

Kulttuuri ei siis suinkaan ole pikkuruisen eliittiporukan harrastus ja urheilu koko kansan lempilapsi, vaikka TV:n tarjonnasta näin voisi kuvitella.

Urheilua tulee toosasta päivittäin ja usein se jopa syrjäyttää kaiken vakavamman tarjonnan, mitä näköjään pidetään normaalina. Ohjelmapolitiikka pyrkii myös vaikuttamaan eri ikäluokkiin (lue nuorisoon) ja pyrkii muuttumaan niiden (sen) mieltymyksiä vastaavaksi eli siis käytännössä mielistelemään kehittymättömyyttä.

Tämä hömppäsuuntaus kehittävän ja kunnianhimoisen ohjelmiston sijaan ei kuitenkaan tunnu olevan tehokas tapa edes nuorten houkuttelemiseksi. Itse asiassa taitaa olla niin, että nuoret nimenomaan kaipaisivat jotakin sellaista korkeatasoista ohjelmaa, jonka he ymmärtävät olevan vielä ehkä heille liian vaativaa, mutta juuri siksi seuraamisen arvoista ja kehittävää.

Hömppää kaipaaville on internet tulvillaan valmiiksi pureskeltua puppua. Missä ovat sen sijaan vaikkapa kiinnostavasti tehdyt elämänkatsomukselliset keskusteluohjelmat, joissa ei saarnata, vaan tunkeudutaan oikeasti vaikeisiin kysymyksiin, joita todellisuudessa kyllä riittää? Niidenkään tekeminen tuskin olisi rahasta kiinni.

Missä ovat kotimaisen kirjallisuuden dramatisoinnit, jotka toisivat alan parhaat tekijät jälleen TV-teatteriin, kuten joskus poli vuosisataa sitten? Miksi Yle haluaa tuottaa vain samaa yhdentekevää roskaa, kuin koko kansainvälinen alan teollisuus, jonka intressinä on vain ja ainoastaan rahastaminen?

Saattaa olla, että suorilla urheiluohjelmilla on paljonkin enemmän katsojia kuin kulttuurilla, mutta verotuloilla toimivan laitoksen pitäisi nimenomaan kyetä ottamaan huomioon muitakin asioita kuin katsojien määrä, mikä ei voi olla arvo sinänsä.

Yleisradion ohjelmapolitiikka vaatisi nyt perusteellista remonttia, jonka pohjana oleva filosofia olisi syytä tuoda selvästi esiin. Mykkänen mainitsee, että vuonna 2008 luotiin kyllä kunnianhimoinen kulttuuristrategia, mutta siitä ei näytä olevan jäljellä mitään.

Joissakin maissa yleisradio on kulttuuriministeriön alainen. Tämä ei välttämättä ole huono ratkaisu ainakaan periaatteessa, en tiedä, millaisia ovat käytännön tulokset.

Ehkäpä nyt ainakin voitaisiin palauttaa Yleen edes yksi kulttuurikanava, juuri tämä Teema, joka nyt on muuttunut pelkäksi kaatopaikaksi. Sen valvontaa voisi kenties hoitaa juuri kulttuuriministeriö, joka ainakin pyrkisi saamaan sinne edes hieman kulttuuria, nimenomaan kotimaista.

Tämä ”hallintomalli” oli toki täysin hihasta vedetty, enkä tiedä, olisiko sillä mitään toimintaedellytyksiä.

Joka tapauksessa on murheellista katsoa, millaista tavaraa TV suoltaa päivästä päivään. Sitä voisi luonnehtia ainakin kahdella määreellä: se on yli- ja epäkansallista ja sisällöltään latteaa ja tyhmentävää.

Kun en viitsi taas uudelleen ruveta kahlaamaan TV-ohjelmia, nostan tähän esille sen, mitä sieltä löytyi tämän vuoden keväällä. Ymmärrän tietenkin, ettei Yle ole tässä sopassa enempää kuin pikkutekijä eikä edes vastuussa kaikkein typerimmistä ohjelmista.

Kuitenkaan se ei myöskään ole mikään majakka, joka eroaisi ympäristöstään älyllisen ja kulttuurisen tasonsa ansiosta. Siihen olisi kuitenkin pyrittävä, ei se paljoa vaatisi.

 

 

 

sunnuntai 12. maaliskuuta 2023

Ikkuna Milfien maailmaan ja todelliseen todellisuuteen

 

Milfit ja nakut deittaajat

 

YLE-veron maksajana yritin taas katsoa, mitä siedettäviä ohjelmia löytäisin televisiosta. En ole katsonut televisiota säännöllisesti enää vuosiin, puoli yhdeksän uutiset olen kyllä usein kuunnellut, kun sen voi tehdä samaan aikaan kun lukee jotakin kiinnostavaa.

Tiedän, että televisiossa on aina silloin tällöin huippukiinnostavia ohjelmia, mutta ne vilahtavat usein ohi, ellei ole varuillaan. Harvoin niitä sitten viitsii YLE-Areenasta enää etsiä. Jotakin katetta maksamalleni verolle sentään haluaisin ja TV:n katsominen voisi olla rentouttava ja virikkeitä antava harrastus, kunhan vain löytäisi ne hyvät ohjelmat.

Vielä hiljattain oli olemassa kulttuurikanava. YLE-Teema, joka ei sisältänyt hömppää, vaan aivan vakavasti otettavia ohjelmia. Nyt sekin on sotkettu täyteen kaiken maailman silppua, erityisesti urheilua ja jostakin kummallisesta syystä sinne on tungettu myös ruotsinkielistä ohjelmaa, jolle kyllä kuuluu oma paikkansa, mutta miksi juuri siellä? Eikö kunnon ohjelmia nyt millään pysty löytämään kylliksi? Ovatko ne kalliita? Katsotaanko niitä liian vähän? Entä mitä tarkoittaa tässä yhteydessä ”liian vähän”?

Yleisradio on ollut maamme suurimpia kansansivistyslaitoksia ja ottanut tämän tehtävänsä joskus varsin vakavasti. Sen missiona on myös ollut suomen kielen vaaliminen. Nyt se kilpailee ala-arvoisimpien viihdekanavien kanssa yleisöstä, vaikka verotulot takaisivat sen, että se voisi keskittyä vakavasti otettaviin ohjelmiin.

Yle on myös eturintamassa yhdessä hömppäkanavien kanssa tunkemassa muotopuolia englanninkielisiä sanontoja suomen kieleen. Ohjelmien otsikot ovat yhä uudelleen joko englanniksi tai sitten suomalais-englantilaista sekasotkua, joka mielestäni ei voi todistaa muusta kuin viljelijänsä typeryydestä.

Katsotaanpa nyt vain tämän päivän ohjelmatarjontaa klo 14 alkaen.  Ohjelmistossa näyttää olevan muun muassa seuraavia nimikkeitä: Ykkösellä Van Life ja kaksi kertaa Exploring Earth. Kakkosella on lähes pelkkää urheilua ja illan päätteeksi sitten Traces -jäljet. Mitähän lisäarvoa tuossakin idioottimaisessa otsikossa saavutetaan sanomalla saman asia vielä englanniksi? Itse asiassa sellainen näyttää kyllä tulleen tavaksi.

Teemalla on tänään kaksi kertaa ohjelma Exit ja muuten kanava on täynnä toisaalta ruotsinkielistä ohjelmaa, kuten kaksi kertaa Sportnytt ja sitten lastenohjelmia ja ruotsinkielisiä uutisia. Se siitä kulttuurikanavasta.

Jos sitten katsotaan muita kanavia, nähdään sellaisia nimikkeitä kuin kaksi kertaa Laulu rakkaudelle: Secret Song Suomi. Mitä tämänkin otsikon keksinyt ääliö haluaa sillä sanoa?  Nelosella on Jumanji: The Next Level ja The Voice of Finland, Subilla on UEFA Champions League, LEGO Masters Australia, American Horror Story sekä Frendit, joka lienee jonkinlaista suomea.

Vitosella on Superman returns ja Ivillä Sex Tape Suomi, kutosella on Gold Rush, Wheeler Dealers, Cliffhanger ja Top Gear. Starilla on Silent Library Suomi, The Beach, Lone Star ja Criminal Minds. Avalla on The Real Houseviwes of Salt Lake City ja The Last Stand, Herolla on Save the Date Suomi, FRII:llä Naked Attraction Suomi, Lady Bird ja Sex and the City 2- sinkkuelämää ja National Geographicilla Food Factory.

Areenalta löytyy muun muassa Mäkihypyn MC: Oslo, naisten Raw Air HS 134. -Mitähän sotkua se tämäkin oikein on? TLC:llä on ohjelma The MILF Manor.

Siltä varalta, ettei joku tuntisi tuota uutta sivistyssanaa MILF, kerron, että kyseessä on lyhenne sanoista Mother I’d like to fuck, siis keski-ikäinen nainen, joka on nuorten mielestä vielä niin sanotusti ihan naitava. Mainittakoon, että koneeni kieltäytyi aluksi näyttämästä tuloksia tälle haulle ilmoittaen, että kyseessä ovat sisällöt, jotka saattavat sisältää ns. aikuismateriaalia.

Hömppäohjelmia, joiden ainoa funktio näyttää olevan katsojien tyhmentäminen, tuntuisi nyt tämänkin pienen otannan perusteella inhimillisesti katsoen olevan riittävästi. Ohjelmanteon nollapisteen tuotoksia eli tosi-TV:tä (realityä) on ainakin joka lähtöön, jossakin tehdään ensi treffit alttarilla ja toisessa tavataan ilman rihman kiertämää: naked attraction… ja onhan niitä.

Olisi kiinnostavaa tietää, pidetäänkö YLE:ssä ns. suunnittelukokouksia ja jos pidetään, mitä niissä oikein puhutaan. Onko YLE:llä ja koko Suomessa tarjotulla TV-ohjelmistolla jokin missio ja mikä se oikein on? Onko kukaan edes ajatellut, että veronmaksajalla olisi oikeus saada jonkinlaista vastinetta rahalleen ja että YLE on ollut ja sen tulisi yhä olla sivistyslaitos, yksi suomalaisuuden tukipylväistä.

Murrosikäisten maailmalla on oma oikeutuksensa, mutta se ei voi olla mittapuuna koko kansaa palvelevalle instituutiolle. Missä ovat vaikkapa avoimen yliopiston kurssit, eri kielten opetusohjelmat tai vaikkapa todelliset tietokilpailut siinä muodossa, kuin ne ennen tunnettiin. Nyt on niiden sijasta vähä-älyisiä miljonäärileikkejä, jälkipuberteettisia realityhöpötyksiä ja muita tyhmennysohjelmia.

Kieli, jota käytetään, on heikkoa, usein tarpeettomalla englannilla sotkettua ja suomen, jos muidenkin kielten lausuminen onnetonta. Nyt vaalien lähestyessä olisi kiinnostavaa kuulla itse kunkin puolueen edustajien näkemyksiä siitä, mitä YLE:lle olisi tehtävä. Pitäisikö sen vain antaa toimia nykyisellä surkealla tasollaan ja mennä aina siitä, missä aita on matalin, vai olisiko syytä ryhdistäytyä ja vaatia täälläkin katetta veroille.

Tällaiselta se näytti siis maaliskuussa eikä sen kummempaa tunnu olevan vieläkään. En odota ihmeitä uudelta hallitukselta, mutta eduskunta on ennenkin pannut ruotuun yleisradion, joka on lähtenyt laukalle.

Poliittisten ohjelmien alalla tähän varmaan taas mennäänkin, mutta se on oma tehtävänsä ja ongelmakenttänsä. Tärkeää olisi nyt myös palauttaa kulttuuri ja nimenomaan suomalainen kulttuuri kunniapaikalle myös suomalaisten veronaksajien rahoittamassa instituutiossa!

 

 

Jostakin pohjoisesta

 

Nälkämailta

 

Pentti Haanpää, Jauhot. Tarina pakkasen jäljiltä. Otava 1962, 111 s.

 

Haanpäällä on taito kuvata alkuperäisiä ihmistyyppejä ja heidän touhujaan samaan aikaan ulkopuolisen toteavasti ja armottoman osuvasti ja jopa purevasti, mutta kuitenkin huumorilla ja lämmöllä. Eivät ne ihmiset useinkaan toistaan kummempia ole, mutta se kohtalo teettää heillä yhtä ja toista.

Enimmäkseen kohteena ovat toimeentulon rajoilla keikkuvat korven pieneläjät, jotka ovatkin olleet kansalliskirjallisuutemme perusaineistoa hamasta Runebergista lähtien.

Realistinen kuvaus tosin syntyi vasta joskus 1800-luvun lopulla ja saavutti kai huippunsa vasta Kiannon ja Lehtosen teoksissa.

Olivatko nuo köyhät kylänloppulaiset pikemmin Käkriäisiä vai Saarijärven Paavoja? Kas siinä kysymys, jonka esitti vielä Matti Pulkkinen ja laajensi sitä näkemiinsä Afrikan kaskenpolttajiin.

Mitä tehdä sille ihmisainekselle, joka sikiämistään sikiää ja elää toimeentulon marginaalissa ja aina silloin tällöin on vaarassa kuolla nälkään, ellei saa apua?

Länsimainen hurskastelukulttuuri on päätynyt lähettämään sille yhä uudelleen ilmaista ruokaa kristillisen rakkauden ja ylijäämien dumppaustarpeen nimissä.

Kuitenkin jokainen ymmärtää, että se on myrkkyä paikalliselle yritteliäisyydelle ja tappaa sen vähänkin kotimaisen tuotannon, jota pahimmillakin alueilla aina sentään on yritelty.

1800-luvullakin asia ymmärrettiin. Kuvernööri tiesi, että ihmisten joukkomittainen nälkäkuolema olisi hänen uransa loppu, mutta toisaalta myös ilmaisen ruuan jakelu jo periaatteessa oli väärin niitä kohtaan, joiden oli kovalla työllä ollut hankittava leipänsä.

Jos taas rahvaalle annettaisiin rahaa, se lapsellisuuksissaan tuhlaisi sen joutavaan. Rahat juotaisiin ja mässättäisiin kenties mitä riisiä, sokeria ja kahvia. Kansa olisi sitten taas pian suu ammollaan vaatimassa lisää.

Kuvernööri keksi kuningasajatuksen: järjestetään hätäaputöitä, joista palkkaa ei makseta rahana, vaan jauhoina.

Idea oli periaatteessa hyvä, mutta poiki aivan kummallisia seurauksia, joista mainittakoon yhdenkin säyseän ja hyvin kunnollisen akan joutuminen vielä raskaana ollessaan puoleksi vuodeksi vankilaan.

Miten mekanismi toimi, en tässä selosta. Ei sitä ymmärtänyt kuvernöörikään, saati että olisi osannut ennakoida ns. oheisvahinkoja keksinnöstään.

Haanpään tyypit ovat omaa luokkaansa: yksi on romuluinen ja kirveellä veistetty turjake, toinen näyttää itikalta ja iniseekin samaan tyyliin. Muuan viisivuotias pikkupoika taas polttaa pikkupiippua ja rähähtää välillä miehekkäästi: ”Anna akka, saatana, tissiä!”

Mutta kaikella on tarkoituksensa. Tuonkaan akan talossa ei ole muutakaan lypsävää ja pitkä imetysaika varjelee kohtuuttoman useilta raskauksilta. Korvessa taas puheenparsi tuppaa usein muodostumaan aika villiksi. Asia taitaa olla nykyäänkin havaittavissa.

Siirtyminen jauhopalkkaan eli taas takaisin kohti luontaistaloutta tuottaa harmia monelle. Kauppiaalle jauhot ovat olleet luultavasti tärkein myyntiartikkeli kahvin ja sokerin ohella ja bisnekset ovat nyt kovilla.

 Pöllön näköinen ja köyhyyttään säälittelevä kirkkoherra taas ei saa toimitusmaksujaan, ennen kuin keksii keräytyttää ne jauhoissa. Viinaa itse asiassa ennen vieroksunut syrjäkulman eläjä rupeaa nyt keittelemään sitä ylijäämäjauhoistaan.

Itse asiassa koko jauhotus poikii yhteiskunnallisen ongelman, jonka seuraava sukupolvi jo näkee vääryyden huipentumana ja jokunen sen jäsen ihan sen takia höyrähtää tai herää sosialistiksi.

Tilanne muistuttaa ns, kehitysmaiden kurjimman osan tarinaa. Parastansa halutaan ja sitten käy kuten käy. Tutkimattomat ovat Herran tiet.

Vielä äsken mekin olimme kehitysmaa. Katastrofiapuun tarvittavaa viljaa saatiin meillekin ulkomailta, mutta kaikkihan se oli maksettava, joitakin pienempiä lahjoituksia lukuun ottamatta.

Nälänhädät olivat kova koulu, joka pakotti parantamaan elinkeinoja tai muuttamaan muualle. Näin se käy muuallakin. Eivät siinä sosialismit auta, eivätkä muutkaan poppakonstit, vaikka inhimillistä on kokeilla kaikkea mahdollista.

Angolan sotaa

 

Pienen suurvallan loppuvaiheista

António Lobo Antunes. Hevonkuusessa. Suomentanut Sanna Pernu. Gummerus 1984, 210 s.

 

Lissabonissa pistää silmään tiettyjen julkisten rakennusten mahtavuus ja jopa megalomaanisuus. Niitä ei ole tehty pikkuvaltion tarpeisiin, ne heijastavat siirtomaaimperiumin valtavuutta. Sitä oltiin suuri ja mahtava.

Sotamuseossakin merentakaisten operaatioiden ulottuminen aivan viime aikoihin saa yllättävän paljon tilaa. Toki löytöretkiajan Portugal oli kuin olikin ensimmäisiä suuria siirtomaavaltoja ja kuten Englanti poiki USA:n, se poiki Brasilian, mutta että merentakainen mahti jatkui ihan tuonne äskeisiin aikoihin. Sen suuri merkitys voi yllättää.

Englanninkielinen maailma käsittää noin 360 miljoonaa natiivia puhujaa ja niiden lisäksi vielä miljardin verran muita. Englannissahan UK) väkeä on noin 67 miljoonaa.

Portugalinkielinen maailma, Mundo lusofono käsittää noin 267 miljoonaa ihmistä, joista yli 200 miljoonaa asuu Brasiliassa ja vain  vajaat 11 miljoonaa Portugalissa.

Mukaan kieliyhteisöön luetaan kuitenkin Afrikasta yli 30 miljoonan Mosambik ja Angola ja vielä Aasiasta Macao ja Guinea-Bissaukin. Kyseessä on siis todellinen maailmankieli. Angolan pääkaupunki Luanda on maailman toiseksi suurin portugalinkielinen kaupunki noin 6-8 miljoonalla asukkaallaan.

Portugalikielisen maailman väkiluku lähentelee siis ranskankielisen maailman (Le Monde francophone) väkilukua (noin 300 miljoonaa) ja samaan sarjaanhan kuuluu myös nyt viime aikoina surullisenkuuluisaksi itsensä tehnyt venäläinen maailma -russki mir.

Yritykset pitää siirtomaaimperiumeja väkisin pystyssä ymmärrettiin yleensä jo viimeistään toisen maailmansodan jälkeen pitkän päälle epätoivoisiksi. Etelä-Amerikassa siirtomaavalta olikin päättynyt jo 1800-luvun alussa.

Ranska, joka oli julistanut Algerian jopa osaksi itseään, joutui kuitenkin vielä sekä siellä että Vietnamissa sotaan, jota se ei voinut voittaa. Kansa halusi itsenäisyyttä, olipa se sitten miten ankeaa tahansa, omaa ainakin. Vietnam osoittautui jopa sangen kykeneväksi hoitamaan asioitaan

Portugalin käymät siirtomaasodat kuuluivat viimeisiin lajissaan ja vaikuttivat menneisyyden haamujen jälkijoukkotaisteluilta, kuten myös maata hallinnut diktaattori Salazar.

Salazar kuoli vuonna 1970 ja vuoden 1974 neilikkavallankumouksen jälkeen siirtomaiden itsenäistyminen saattoi alkaa. Angolan vuoro oli vuonna 1975. Sen jälkeen ei kuitenkaan seurannut seesteinen nousukausi, vaan monivuotinen kilpailevien sissiliikkeiden mellastus, jonne mukaan tuli myös kuubalaisia joukkoja.

Wikipedian mukaan Angolan 27-vuotisessa sisällissodassa kuoli jopa 1.5 miljoonaa ihmistä ja sodan jälkeen kolmannes väestöstä oli pakolaisina. Öljytulot ovat kuitenkin auttaneet modernien keskusten nousua joillekin maan asukkaille. Esimerkiksi Luanda on noussut 1960-luvun hökkelikylästä enemmän tai vähemmän nykyaikaiseksi metropoliksi.

Tämän tajunnanvirran ja muistelmien tapaan kirjoitetun kirjan keskushenkilö osallistui itse juuri tuohon Angolan siirtomaasotaan Salazarin aikana.

Kuvaus tuo mieleen Joseph Conradin Pimeyden ytimen, sillä poikkeuksella, että päähenkilön suhteet alkuasukkaisiin olivat sinänsä hyvät. Hänellä oli parikin muistaa rakastajatarta, joista toiseen hän oli intohimoisesti ihastunut. Salainen poliisi PIDE vei kuitenkin tytön mennessään.

Sankari, jos niin voi sanoa, ei ole asetta käyttelevä sotilas, vaan lääkäri, jota ympäröivä kokemusmaailma ei ole paljoakaan pusikoissa toimivan mosurin maailmaa valoisampi. Kaikenlaiset ihmisruumista vainoavat vaivat ja lyijyarkuissa mätänevien vainajien haju ovat jokapäiväistä leipää.

Kaiken yllä on koko touhun tarkoituksettomuus, kukaan ei ymmärrä, miksi on ollut tarpeen lähettää miehiä tänne tapettavaksi. Portugalin suuruus ei sykähdytä.

Iltojen askareisiin kuului ehdottomasti juominen ja itse asiassa koko palvelusaika näyttää olleen yhtä ryyppäämistä, maksa uhrattiin isänmaalle, ellei muuta.

Sotaa kuvataan mielettömänä, väkivaltaisena ja sikamaisena. Sissitoiminnan arvaamattomuus ja sen vastaisen toiminnan summittaisuus lisäsivät absurdiuden määrää. Kotiin jääneillä ei ollut eikä voinut olla mitään todellista käsitystä siitä, mitä todella tapahtui. Kartalla olevilla nuppineuloilla ei ollut mitään todellista merkitystä.

Kotona Lissabonissa viidakoista palaavat veteraanit kauhistuttivat ja ällistyttivät kunnon ihmisiä. Kaikki entinen tuntui epätodelliselta.

Vanha täti, joita kertoja meni tervehtimään, totesi kertojan parissa vuodessa laihtuneen: ”Minä luulin, että armeija tekisi sinusta miehen, mutta ei sinuun mikään pysty…”

Siinäpä muuan siirtomaasodan kiteytys.

Kun mopo keulii

 

Finis Finlandiae!

Aikoihin on eletty. Luin juuri netistä otsikon: Suomen loppu. Venäjä lähettää kovimman uhkavaatimuksen sitten erikoisoperaation alkamisen (Конец Финляндии Россия поставит самый жесткий ультиматум со времен начала СВО).

Sen jälkeen keskustelu oli yhtä alakoulutason öyhötystä siitä, että Venäjän on lakattava lähettämästä Suomeen raaka-aineitaan, on suljettava Saimaan kanava jne… Milläpä tämä kurja maapläntti sitten eläisi, kun ei sillä itsellään mitään omaa ole. Kaikkihan tässä maailmassa elävät äiti-Venäjän kustannuksella.

Mutta hölmöt hölmöinä. Onhan tämä vakava paikka ja tässä tuo aikakausien vaihtuminen oikein kiteytyy. Ukrainan sota, jolla ei aluksi ollut meidän kanssamme mitään tekemistä, on muuttanut koko strategisen asemamme ja Venäjä-suhteemme perusteitaan myöten.

Ainakin ennen kaikki koululaiset oppivat tämän lauseen Suomen loppu! Finis Finlandiae!, jonka Venäjän duumassa huusi 10.6.1910 puolihulluna häirikkönä tunnettu äärioikeistolainen Puriškevitš. Hän perusti myös Venäjän ensimmäisen äärioikeistolaisen järjestön, jota on pidetty natsisimin esikuvana.
Eihän se Suo i sitten siihen loppunutkaan, mutta meidät pelasti lopulta vain maailmanhistoriallinen murros, jossa Venäjän keisarikunta romahti ja joka vapautti myös Puolan, Baltian maat, Ukrainan, Kaukasuksen ja Bessarabian, ainakin vähäksi aikaa.

Kuten tiedämme Suomea koetteli autonomian aikana parikin sortokautta ja tavoitteet suuriruhtinaskunnan lähentämisestä valtakuntaan eli venäläistämisestä menivät varsin pitkälle. Siinä kyllä olisikin ollut paljon töitä tehtävänä, kun maa toistaiseksi kuului kielellisesti ja kulttuurisesti aivan toiseen maailmaan.

Venäjän lehdistössä ja duumassa sitten kun se alkoi viimein toimia, keskusteltiin Suomesta varsin paljon. Äärioikeiston mielestä suomalaiset, juutalaiset ja puolalaiset olivat toisiinsa rinnastettavia ryhmiä. Puheenjohtaja sai usein kilistellä kelloaan. Normaali puheenparsi oli tuohon aikaan korrektia, mutta häiriköt olivat sitten erikseen.

Nuo mainitut nationalistien mieliharmit, Suomi, Puola ja juutalaisetkin joka tapauksessa pysyivät itsepäisesti yhdessä kukin omissa porukoissaan ja kieltäytyivät sulautumasta suureen kansakuntaan. Kuitenkin Suomi, kuten Puolakin oli venäläisellä verellä ostettua maata. Tämän pyhän uhrin takia oli suuri vääryys, mikäli venäläinen sana ei noilla alueilla ollut kunniassa. Tämä argumentti oli chauvinisteille pyhä.

Suurvaltainen sovinismi on niin perverssi ajattelutapa, ettei sitä ole helppo seurailla. Täysin tosissaan se joka tapauksessa on aikoinaan ja taas viime aikoina tuotu esille. Pienille kansakunnille on yleensä riittänyt se, että niiden rajoja kunnioitetaan, mutta suuret vaativat etujensa kumartamista myös rajojensa ulkopuolella.

Suuruus ja mahtavuus näyttää olevan jonkinlainen päihde, joka saattaa vallata sellaisen psyyken, joka on jollakin tavoin tasapainoton ja kaipaa suurta samaistumiskohdetta. Muuan tunnettu dosenttikin selitti tässä muutama vuosi sitten, etteivät pienet valtiot oikeastaan ole edes mitään todellisia valtioita, vaan muita palvelevia pseudovaltioita.

Sellaisia oli länsi kuulemma luonut Venäjän rajoille. En ole varma siitä, mitä kaikkia maita näin puhuttaessa tarkoitetaan, mutta näyttää siltä, ettei edes Ukrainan kaltainen maa tässä ajattelussa kuulu oikeiden valtioiden ryhmään. Eihän siihen kuulunut Puolakaan 1700-luvulta Venäjän vallankumoukseen. Puolan nimikin pyyhittiin kartalta.

Suomi kuuluu niin sanotun geopoliittisen (fasistisen) kvasitieteen mukaan Venäjälle. Onhan sen länsiraja ainoa luonnollinen Venäjän raja ennen Atlanttia. Ennen ensimmäistä maailmansotaa kyllä puhuttiinkin myös siitä, että Venäjä todellisuudessa tavoittelisi rajaa nimenomaan Atlantilla, jossa sen todellinen luonnollinen paikka olisi.

Geopolitiikkaan suhtauduttiin moniaalla suurella hartaudella, vaikka sen koulukuntien aksioomat olivat ristiriitaisia. Merien hallinta oli muuan keskeinen asia ja niinpä Venäjällä huomattiin, että asiat eivät olleet kunnossa, ennen kuin Suomenlahti saataisiin omiin käsiin.

Toisessa maailmansodassa osoittautui, ettei Suomenlahdella hyökkäysurana Pietariin ollut mitään merkitystä ja talvisodassa hankitusta Hangostakin tuli tosipaikan tullen pelkkä taakka. Skenaariot järeiden laivatykkien suojaamista maihinnousuista Pietarin ympärillä eivät koskaan toteutuneet.

Jo vuonna 1955 Neuvostoliitto luopui hyvien naapuruussuhteiden kunniaksi Porkkalan tukikohdasta, kun oli käynyt selväksi, ettei koko ajatuksessa laivastohyökkäyksestä Suomenlahtea pitkin Pietariin ollut mitään mieltä. Samalla meni kyllä hyvä kiristysruuvi ja uhkailun väline, mutta nyt asioita oli ruvettu hoitamaan toisin, nykyaikaisemmin ja sivistyneemmin.

Ne, jotka pääsivät mukaan nykyaikaiseen ajatteluun 1900-luvun jälkipuoliskolla ja ottivat oppia sotien kokemuksista, ymmärsivät, että sota oli sen kävijöille huonoin mahdollinen bisnes ja panostivat kansainväliseen yhteistyöhön.

Venäjällä kasvoi pikkuhiljaa kuitenkin koloistaan hiipineiden slavofiilien ryydittämä suurvalta-ajattelu, jonka mukaan bisneksellä ei ollutkaan mitään tekemistä valtion todellisen suuruuden kanssa: olennaista oli päästää määräämään toistenkin asioista.

Esille kaivettiin taas geopolitiikka, ei siis deskriptiivisenä ja heuristisena oppina, vaan normatiivisena valetieteenä. Aleksandr Dugin tiivisti asian kirjoittamalla: Se, joka sanoo geopolitiikka, sanoo sota! Hän oli innoissaan ja vuosi oli 2014.

Maantieteellä tosiaan onkin merkitystä politiikassa. Sillä, ovatko Suomen rajakylät kolmenkymmenen vai kolmensadan kilometrin päässä Pietarin sotilaskeskittymästä, ei ole Pietarin turvallisuuden kanssa mitään tekemistä eikä kyllä ole koskaan ollutkaan.

Toinen juttu on pohjoinen alue, jonne USA nyt puuhaa tukikohtia, kun maamme säikäytettiin liittymään Natoon.

Olen huomannut, että on älykääpiöitä, joiden mielestä suurinta viisautta nyt on se, että noudatetaan mahdollisimman tarkoin kaikkia niitä pyyntöjä, jota USA kehtaa esittää.

Tässä tapauksessa rohkenen olla eri mieltä. Suuri osa Venäjän strategisista ohjusvoimista sijaitsee napapiirin takana, lähellä Suomen raja. Siellä voi syntyä oikea ongelma, ellei nimenomaan Suomi nyt ole tarkkana valvomassa etujaan.

Mikäli Suomen puolelle asennetaan amerikkalaiset torjuntaohjusjärjestelmät, jotka havaitsevat sieltä lähtevät ohjukset heti alkuvaiheessaan, ne myös pystyvät torjumaan niistä ainakin suuren osan.

Tämä saattaa kuulostaa hienolta: näinhän sitä juuri vältetään mainion liittolaisemme tuhoutuminen rosvohyökkäyksessä, ainakin joltakin osin.

Asialla on kuitenkin se puolensa, että tietäessään menettävänsä ainakin osan iskukyvystään Venäjä voi kokea itsensä turvattomaksi ja pelokkeensa menettäneeksi ja ainakin sotilaat ehdottomasti vaativat tällaisen ”uhkatekijän” likvidointia. Vaativat ne aikoinaan Hankoakin.

Kyseessä on suurvaltojen välinen eturistiriita, johon meillä ei missään tapauksessa ole syytä sotkea maatamme.

Voimme olla Naton jäsen kuten Norjakin, mutta pyrkiä silti säilyttämään Venäjään mahdollisimman toimivat suhteet kuten sekin tekee. Myöskään Norja ei ole antanut asentaa atomiaseita alueelleen, torjuntaohjuksista en tiedä.

Silloin kun olimme puolueeton maa, meillä oli aina yksi valtti käsissämme: jos meitä pahasti loukataan, Ruotsi säikähtää ja menee Natoon, Se taas tuottaa Neuvostoliitolle paljon uusia ja suuria hankaluuksia. Ainahan sellaiseen on vastattava. Nyt Venäjä tekee juuri sitä.

Nyt me sitten olemme Natossa. Ei meidän missään tapauksessa kannata siellä silti eteismatoksi heittäytyä. Omissa käsissä on tiukasti pidettävä oikeus päättää siitä, mitä Suomeen tuodaan ja milloin ja millaisia laitteita tänne rakennetaan.

Suomen on osattava olla muutakin kuin kiltti poika silloin kun olemme mukana kelmien kerhon jätkien kyräilyä seuraamassa. Tyttöjähän me sinne Natoon olemmekin tainneet lähettää, mutta olipa miten vain, miellyttämishaluista liehittelijää ei kunnioita kukaan. Tiukka oma linja on aina tarpeen, kun omaa maata edustetaan.

Maagin tarinoita

 

Huuhaata miljoonille

 

Paulo Coelho, Pyhiinvaellus. Suomentanut Sanna Pernu. Bazar kustannus 2006, 285 s.

 

Paulo Coelho on portugalinkielisen maailman myydyin kirjailija, jonka teoksia on saatu kaupaksi kymmeniä miljoonia. Hänet on valittu Brasilian kirjallisuusakatemiaan ja hän on saanut tukuttain erilaisia kansainvälisiä palkintoja.

Jo asema portugalinkielisen maailman tunnetuimpana edustajana oli riittävä syy tutustua henkilön tuotantoon.

Tämän kirjan alkuperäinen nimi on O Diario de um Mago eli se siis on taikurin -kirjoittajan itsensä- päiväkirja. Nimessä ei ole tippaakaan huumoria, vaan kirjoittaja esittää itsensä maagina, tietäjänä. Sanaa magohan käytetään myös Itämaan tietäjistä (Reyes Magos, viroksi muuten Hommikumaa targad)).

Kirjoittaja lähtee pyhiinvaellusmatkalle Santiago de Compostelaan, joka ulottuu Ranskan Baskimaasta Atlantin liepeille ja on pituudeltaan noin 700 kilometriä. Klassisista pyhiinvaelluksista sen on ns. tavallisten ihmisten reitti. Muita suuria kohteita ovat Rooma ja Jerusalem, joista kullakin on oma luonteensa.

Roomassa on Pyhän Pietarin hauta Pietarinkirkon alla ja Jerusalemissa varsinainen Pyhä Hauta, joka tietenkin on tyhjä. Santiago de Compostelassa taas on Pyhän Jaakobin hauta, Pyhä Jakob on espanjaksi Santiago ja Compostela tulee sanoista Campo de Estrela -tähden niitty. Tuolla niityllä kerrotaan Neitsyt Marian ilmestyneen.

Sivumennen sanoen, espanjalaisten konkistadorien sotahuuto Amerikassa oli juuri ”Santiago!” ja olen hienokseltaan odotellut, milloin kko sana woketetaan pois tahraamasta tietoisuuttamme, mutta latinalainen maailma ei taida olla vielä niin pitkällä.

Joka tapauksessa kirjoittaja-maagi oli lähtenyt tuolle tielle RAM-veljestön toimeksiannosta. Vaelluksen tuottama viisaus oli kohottava hänen ymmärrystään sille tasolle, että hänelle voidaan luovuttaa miekka, joka hänelle kuului, kun hänet oli vihitty RAM-mestariksi.

RAM oli (ja on?) hyvin pieni katolisen kirkon piirissä toimiva järjestö, jonka nimi koostui sanoista REGNUM AGNUS MUNDI -maailman valtapiirin karitsa. Sivumennen sanoen tässä kirjassa ja netissä sanat kirjoitetaan myös muodossa REGUS AGNUS MUNDI. Mitä sitten tarkoittaneekaan, outoa toki.

Mutta outous on kirjan tavaramerkki. Kun miekka -jota ei saanut vielä ottaa mukaansa- oli maagille ensi kerran luovutettu, se oli tapahtunut maailman esoteeristen järjestöjen yhteisen elimen Perinteen kokouksessa.

Miekan ei tullut kauan pysyä huotrassa, ettei se ruostuisi. Kun se oli sieltä otettu, ei se tullut sinne palata, ennen kuin se oli tehnyt jotakin hyvää, avannut tien tai maistanut vihollisten verta…

Mutta miekkansa mestari sai siis vasta pyhiinvaelluksen jälkeen. Tuo pyhiinvaellusreitti on nykyään erittäin suosittu, mikä saattaa liittyä tämän kirjankin suosioon. Keskiajalla sen kävelivät miljoonat, mutta välillä se joutui unohduksiin palatakseen sitten taas muotiin kuten monet muutkin pyhiinvaellusreitit näinä uuden keskiajan alun vuosina.

Pyhiinvaellus on tavallista tallustelua enimmäkseen yksitoikkoisissa maisemissa, paitsi että mestarille annettu ohjaaja auttaa näkemään, mitä ympärillä oikeasti on: paholaisia ja enkeleitä.

Ohjaaja myös teettää oppipojaksi alennetulla mestarilla kaikenlaista. Mestari kehaisee omaavansa telekineettisiä kykyjä ja vaikkapa lasin pudottaminen pöydältä pelkällä hengen voimalla on pikkujuttu. Raskaan puisen ristin hän joka tapauksessa joutuu pystyttämään käsivoimin.

Maagit eivät ole kaikkivaltiaita, kaukana siitä ja sama koskee enkeleitä ja paholaisia. Mestari joka tapauksessa seurustelee niiden kanssa ja pyrkii luomaan kuhunkin asianmukaiset suhteet.

Ennen muuta hän matkalla oppii erilaisia jooga- ja mietiskelyharjoituksia, joiden avulla hän manipuloi tietoisuuttaan On väitetty, että munkkien lakkaamaton rukoilukin aikoinaan ((ja kai nykyäänkin) johti sellaiseen veren hiilidioksidipitoisuuteen, joka aiheutti hallusinaatioita.

Tässä ei kyse ole mystiikasta, jolla aina on oikeutuksensa ja joka tarkoittaa tapaa ymmärtää asioita toisin kuin arkitodellisuus vaatii. Mystinen kokemus saattaa tulla psykedelisistä aineistakin ja arvattavasti maaginen ajattelu tekee silloin tilaa kaikenlaisille legendoille.

Muistan, että joskus 1970-luvulla oli hippipiireissä muotia Carlos Castanẽdan kirja Don Juanin opetukset, joka oli silkkaa magiaa. Myös Tiibetin kuolleiden kirja oli keskeistä lukemistoa.

Molemmat mainitaan tässäkin ja tiettyä hippimäisyyttä on runsaasti koko tarinassa ja sen synkretistisissä esoteerisissä kokouksissa.

Mestari saa lopulta miekkansa Temppeliherrojen muinaisessa linnassa erilaisten esoteeristen lahkojen kokouksessa.

Lukija, joka saattaa aina välillä kiinnostuakin kertojan kokemuksista, joissa arkipäiväisyys lomittuu esoteerisen kanssa, ei tietenkään välttämättä usko lukemaansa eikä tarvitsekaan, kyseessähän on fiktio.

Fiktio esitetään tässä kuitenkin omaelämäkerrallisena matkakertomuksena ja voin kuvitella, että noin salamyhkäiset kokemukset ja noin erikoisten piirien tunteminen saattavat hyvinkin lisätä kirjojen kiinnostavuutta juuri latinalaisessa Amerikassa, jota kyllä en sen enempää tunne, sitä koskevaa tutkimusta kyllä hiukan.

Suomessa kirjailija taitaa olla aika vähän luettu, vaikka kirjoja on käännetty paljonkin. En ihmettele asiaa.

Metsäveljet

 

Ankara osa

 

Alfred Käärmann, Metsavenna käsiraamat. Ellujäämisõpetus. SE&JS, Tallinn 2022, 101 s.

 

Vuonna 1944 varustauduttiin Suomessa miehityksen varalta. Mikäli puna-armeijan joukot olisivat saapuneet rajan yli, olisi heillä ollut ikävyyksiä tiedossa.

Aseita oli siirretty eri puolelle Suomea tehtyihin kätköihin noin 35000 miestä varten. Puna-armeijan miesmäärään verrattuna määrä oli tietenkin pieni, mutta sotaahan ei ollutkaan tarkoitus käydä, vaan sen sijaan tarvittaessa sissisotaa.

On todennäköistä, että operaatiolla oli pelotevaikutusta sekä Neuvostoliiton, että suomalaisten kommunistien suuntaan. Sodankäyneet miehet osasivat noita aseita käyttää, eikä kynnys siihen olisi välttämättä ollut kovin korkea.

Neuvostoliiton tapana oli hallita terrorilla ja se olisi tietysti sen tehnyt miehitetyssä Suomessakin, mutta terrori on kaksiteräinen miekka.

Ne, jotka olivat eri vaiheissa olleet porvarillisen Suomen aktiivisimpia tukijoita, ymmärsivät, ettei heille olisi ollut tilaa uudessa ja uljaassa sosialistisessa onnelassa. He tuskin olisivat jääneet likvidointiaan odottelemaan.

 Miehitykseen olisi tietenkin liittynyt neuvostovastaisen aineksen likvidointi eli Suomen oloissa ehkäpä noin 80000-200000 tai paljon useammankin ihmisen kyydittäminen Neuvostoliittoon.

Samalla jopa kymmenet tuhannet olisi joko teloitettu tai näännytetty vankileireillä. Tämähän oli miehitetyissä maissa normaali menetelmä. Liettuassakin kyyditettiin noin 250000 henkeä, joten lukua voinee pitää suuntaa antavana.

Baltian maissa tuhansittain miehiä pakeni metsiin jo vuonna 1940 puna-armeijan kutsuntoja välttääkseen. Vuoden 1941 ”kesäsodassa” he auttoivat sitten saksalaisia ajamaan puna-armeijan ja hävityspataljoonat pois maastaan. Vuonna 1944 he menivät taas -usein aivan kirjaimellisestikin- maan alle. Silloin varsinaisesti syntyi Baltian maiden partisaanien tai metsäveljien liike.

Liikkeessä oli mukana valtioiden kokoon nähden huomattavan paljon väkeä. Virossa liike jatkui vuodesta 1944 jopa vuoteen 1956 saakka ja on arvioitu, että Viron metsäveljien aseellisiin operaatioihin osallistui eri aikoina 14000-15000 miestä, koko liikkeeseen olisi kuulunut yhteen laskien jopa 30000-40000 henkeä.

Latvian vastaava liike oli suunnilleen samankokoinen, mutta Liettuassa se oli selvästi suurempi. Wikipedia esittää myös pienemmän summittaisen arvion. Sen mukaan Baltian maissa kuului noihin liikkeisiin noin 50000 henkeä: 10000 sekä Virossa että Latviassa ja 30000 Liettuassa. Siihen on sitten lisättävä avustajat, joiden määrä voi olla samaa luokkaa.

Metsäveljet olivat ennen muuta paossa uudelta esivallalta, mutta esiintyivät myös aktiivisesti sitä ja sen palvelijoita vastaan. Sekin oli terroria ja lienee pelottanut monia.

Sissisodan nimi tulee suomen kieleen sanasta šiši, jonka väitetään olevan vanha venäläinen termi. Mahdollisesti se on venäjään tullut suomesta. Suuren Pohjan sodan aikana sisseistä käytettiin yleensä nimitystä partigängare. Sissi-sanallahan oli rosvoihin liittyvä vivahde. Valtion tukemat taistelijat sen sijaan olivat juhlallisemmin sanoen jalkarakuunoita, joille talonpoikien tuli antaa kaikkea apua.

 Espanjaksi sota on guerra ja sissisota guerilla eli pikkusota. Sissi on vastaavasti guerillero. Käytetty ilmaisee, että itse aseellisia yhteenottoja pyritän pitämään pieninä. Sen sijaan pyritään hallitsemaan pelolla, yllätyksillä ja voimien hajottamisella.

Wikipedian pyörein luvuin sanoen Baltiassa toistakymmentä tuhatta ihmistä kuoli metsäveljien tappamina ja itse he menettivät noin 20000 miestä kaatuneina. Näinä aikoina pitää kai mainita, että mukana oli jokunen nainenkin molemmin puolin. Mistään tasa-arvosta ei kyllä voi puhua.

Verrattuna toisen maailmansodan suuriin taisteluihin luvut olivat aika pieniä. Lienee kuitenkin sanottava, että niiden merkitys oli kokoaan suurempi. On mahdollista ja jopa todennäköistä, että ne osaltaan myös lisäsivät kyyditettyjen määrää ja synnyttivät paljon katkeruutta puolin ja toisin. Samalla ne pitivät hengissä Baltian maiden itsenäisyyden ajatusta.

Baltian maiden sissisota päättyi käytännössä 1950-luvun alussa, kun kävi selväksi, etteivät länsivallat tule aseellisesti tai muutenkaan tukemaan liikettä. Pienimuotoisena se jatkui vielä jonkin aikaa.

Mikäli olisimme Suomessa joutuneet vastaavaan tilanteeseen, olisi sen historia kaiketi muodostunut pääpiirteissään samanlaiseksi. En ainakaan näe syytä siihen että se olisi ollut ratkaisevasti erilainen. Luulen, että sodanjälkeistä uutta ulkopoliittista suuntaustamme ja sen mahdollista onnistumista tai epäonnistumista kannattaa katsoa myös tässä valossa.

Hämmästyttävän sitkeitä sissejä nuo metsäveljet olivat. Alfred Käärmann kuvaa lyhyessä käsikirjassaan, miten metsäveljien oli järjestettävä asumisensa ja huoltonsa sekä operaationsa. Äärimmäinen salaaminen oli kaiken A ja O.

Verivihollinen eli surmavaenlane vaani kaikkialla ja sillä riitti kätyreitä myös oman kansan keskuudessa. Mitään luottamusta ei ollut syytä antaa kenellekään toteaa kirjoittaja ja esittää useita esimerkkejä siitä, miten metsäveljien bunkkereita oli eri aikoina ja eri syistä tuhottu.

Väärennöksiä tai disinformaatiota ei kannattanut yrittää. Metsäveljien metodi oli vaikeneminen ja heidän kulkulupansa oli pistooli.

Itse Käärmann asui maan alla kahdeksan vuotta. Asuntona olivat korsut, joissa oli kamina ja joiden ympärillä olivat hälytyslaitteet ja miinoitukset. Korsuissa asui yleensä 2-4 miestä.

Aseita ja ammuksia oli sodan jälkeen jäänyt suhteellisen paljonkin, mutta toki ammukset kävivät pian vähiin. Valikoima oli aika monipuolinen ja siihen piti/pitäisi Käärmannin mukaan kuulua aina konetuliase, tarkkuuskivääri, pistooli, käsikranaatteja ja miinoja.

Sekä aseita ja ammuksia että ruokaa ja muutakin säilytettiin maahan kaivetuissa maitotonkissa, joissa oli erilaisia panoksia ja ruuan puolelta esimerkiksi kuivaa leipää, sianliha- ja kalasäilykkeitä, lääkintätarvikkeita, sukkia, sokeria, suolaa ja teetä sekä muutamia kiloja soppa- ja puuroaineksia. Nykyään voisi käyttää muovikanistereita, toteaa kirjoittaja.

Keittoja oli ja on yleensä turvallista valmistaa korsussa, mutta paistamisen tuoksut kavaltavat paikan tyynellä ilmalla kauas. Niinpä sitä sopii harrastaa vain tuulisella ilmalla.

Kokemusten pohjalta kirjoittaja selittää, mitä juuri nyt kannattaisi ottaa kätköihin, joita kaiketi pitää juuri nyt taas tehdäkin. Aikoinaan oli suurta haittaa siitä, ettei valmiita kätköjä ollut.

Repun on oltava aina valmiina ja siinä pitää olla lippaita aseille, käsikranaatti ja miina jäljittäjien pään menoksi, juomapullo, kuivaa leipää, sianliha- tai kalasäilykkeitä, puukko, pikku saha, kattila, lääkkeitä, sukkia, päällysviitta, pyykkinaru, pyyhe, tulitikkuja, suolaa, sokeria, teetä jne.

Hieman yllätyin siitä, ettei ruokavaliossa mainittu suolattua silavaa eli soolapekkiä, joka säilyy kuukausitolkulla, ja jolla jotkut tuohon aikaan piileskelleen kertoivat pärjänneensä. Kyse lienee makuasiasta. Mielestäni soolapekk küüslauguga on varsin ravitseva ja maukas ruoka.

Kaikessa asiallisuudessaan ja ilmeisessä asiantuntemuksessaan kirja antaa karmaisevan kuvan siitä, millaista elämä maan alla oli. Sellaiseen pystyivät vain asialle vihkiytyneet.

Kun ottaa huomioon, miten monet Baltian maissa -kuten myös esimerkiksi Puolassa ja Ukrainassa- kuuluivat näihin liikkeisiin, voi ymmärtää sen henkisen perinnön merkityksen, joka asialla on ollut.

Vihollinen oli armoton ja sen suhteen oltiin yhtä armottomia. Taistelu oli epätasaista ja lopultakin epätoivoista. Virallisesti Baltian maiden asemaa Neuvostoliiton osana kuvattiin suurena ystävyytenä, mutta hyvin monet ymmärsivät, mitä tuon kaiken takana oikein oli. Kansakunnan muistiin jäivät myös sissien tarinat.

Eniten huomiota tuolle sissiperiodille maansa historiassa näyttää antaneen Liettua, jossa ilmiö saavuttikin suurimmat mittasuhteet. Liettuan puolustusministeriön edessä on tänä päivänä sissiliikkeen johtajan, kenraalin arvoisen upseerin patsas.

Neuvostoaikana ja luultavasti taas nykyään, sitä en ole tarkistanut, koko ilmiö kuitattiin ”fasistien” rikolliseksi toiminnaksi. Rikollistahan oli jo koko neuvostomiehityksen vastustaminen. Kun mietimme syitä siihen, miksi Baltian maiden suhde Venäjään on niin kireä kuin se on, kannattaa muistaa myös tämän sissisodan perintö.