Kun mopo keulii

 

Finis Finlandiae!

Aikoihin on eletty. Luin juuri netistä otsikon: Suomen loppu. Venäjä lähettää kovimman uhkavaatimuksen sitten erikoisoperaation alkamisen (Конец Финляндии Россия поставит самый жесткий ультиматум со времен начала СВО).

Sen jälkeen keskustelu oli yhtä alakoulutason öyhötystä siitä, että Venäjän on lakattava lähettämästä Suomeen raaka-aineitaan, on suljettava Saimaan kanava jne… Milläpä tämä kurja maapläntti sitten eläisi, kun ei sillä itsellään mitään omaa ole. Kaikkihan tässä maailmassa elävät äiti-Venäjän kustannuksella.

Mutta hölmöt hölmöinä. Onhan tämä vakava paikka ja tässä tuo aikakausien vaihtuminen oikein kiteytyy. Ukrainan sota, jolla ei aluksi ollut meidän kanssamme mitään tekemistä, on muuttanut koko strategisen asemamme ja Venäjä-suhteemme perusteitaan myöten.

Ainakin ennen kaikki koululaiset oppivat tämän lauseen Suomen loppu! Finis Finlandiae!, jonka Venäjän duumassa huusi 10.6.1910 puolihulluna häirikkönä tunnettu äärioikeistolainen Puriškevitš. Hän perusti myös Venäjän ensimmäisen äärioikeistolaisen järjestön, jota on pidetty natsisimin esikuvana.
Eihän se Suo i sitten siihen loppunutkaan, mutta meidät pelasti lopulta vain maailmanhistoriallinen murros, jossa Venäjän keisarikunta romahti ja joka vapautti myös Puolan, Baltian maat, Ukrainan, Kaukasuksen ja Bessarabian, ainakin vähäksi aikaa.

Kuten tiedämme Suomea koetteli autonomian aikana parikin sortokautta ja tavoitteet suuriruhtinaskunnan lähentämisestä valtakuntaan eli venäläistämisestä menivät varsin pitkälle. Siinä kyllä olisikin ollut paljon töitä tehtävänä, kun maa toistaiseksi kuului kielellisesti ja kulttuurisesti aivan toiseen maailmaan.

Venäjän lehdistössä ja duumassa sitten kun se alkoi viimein toimia, keskusteltiin Suomesta varsin paljon. Äärioikeiston mielestä suomalaiset, juutalaiset ja puolalaiset olivat toisiinsa rinnastettavia ryhmiä. Puheenjohtaja sai usein kilistellä kelloaan. Normaali puheenparsi oli tuohon aikaan korrektia, mutta häiriköt olivat sitten erikseen.

Nuo mainitut nationalistien mieliharmit, Suomi, Puola ja juutalaisetkin joka tapauksessa pysyivät itsepäisesti yhdessä kukin omissa porukoissaan ja kieltäytyivät sulautumasta suureen kansakuntaan. Kuitenkin Suomi, kuten Puolakin oli venäläisellä verellä ostettua maata. Tämän pyhän uhrin takia oli suuri vääryys, mikäli venäläinen sana ei noilla alueilla ollut kunniassa. Tämä argumentti oli chauvinisteille pyhä.

Suurvaltainen sovinismi on niin perverssi ajattelutapa, ettei sitä ole helppo seurailla. Täysin tosissaan se joka tapauksessa on aikoinaan ja taas viime aikoina tuotu esille. Pienille kansakunnille on yleensä riittänyt se, että niiden rajoja kunnioitetaan, mutta suuret vaativat etujensa kumartamista myös rajojensa ulkopuolella.

Suuruus ja mahtavuus näyttää olevan jonkinlainen päihde, joka saattaa vallata sellaisen psyyken, joka on jollakin tavoin tasapainoton ja kaipaa suurta samaistumiskohdetta. Muuan tunnettu dosenttikin selitti tässä muutama vuosi sitten, etteivät pienet valtiot oikeastaan ole edes mitään todellisia valtioita, vaan muita palvelevia pseudovaltioita.

Sellaisia oli länsi kuulemma luonut Venäjän rajoille. En ole varma siitä, mitä kaikkia maita näin puhuttaessa tarkoitetaan, mutta näyttää siltä, ettei edes Ukrainan kaltainen maa tässä ajattelussa kuulu oikeiden valtioiden ryhmään. Eihän siihen kuulunut Puolakaan 1700-luvulta Venäjän vallankumoukseen. Puolan nimikin pyyhittiin kartalta.

Suomi kuuluu niin sanotun geopoliittisen (fasistisen) kvasitieteen mukaan Venäjälle. Onhan sen länsiraja ainoa luonnollinen Venäjän raja ennen Atlanttia. Ennen ensimmäistä maailmansotaa kyllä puhuttiinkin myös siitä, että Venäjä todellisuudessa tavoittelisi rajaa nimenomaan Atlantilla, jossa sen todellinen luonnollinen paikka olisi.

Geopolitiikkaan suhtauduttiin moniaalla suurella hartaudella, vaikka sen koulukuntien aksioomat olivat ristiriitaisia. Merien hallinta oli muuan keskeinen asia ja niinpä Venäjällä huomattiin, että asiat eivät olleet kunnossa, ennen kuin Suomenlahti saataisiin omiin käsiin.

Toisessa maailmansodassa osoittautui, ettei Suomenlahdella hyökkäysurana Pietariin ollut mitään merkitystä ja talvisodassa hankitusta Hangostakin tuli tosipaikan tullen pelkkä taakka. Skenaariot järeiden laivatykkien suojaamista maihinnousuista Pietarin ympärillä eivät koskaan toteutuneet.

Jo vuonna 1955 Neuvostoliitto luopui hyvien naapuruussuhteiden kunniaksi Porkkalan tukikohdasta, kun oli käynyt selväksi, ettei koko ajatuksessa laivastohyökkäyksestä Suomenlahtea pitkin Pietariin ollut mitään mieltä. Samalla meni kyllä hyvä kiristysruuvi ja uhkailun väline, mutta nyt asioita oli ruvettu hoitamaan toisin, nykyaikaisemmin ja sivistyneemmin.

Ne, jotka pääsivät mukaan nykyaikaiseen ajatteluun 1900-luvun jälkipuoliskolla ja ottivat oppia sotien kokemuksista, ymmärsivät, että sota oli sen kävijöille huonoin mahdollinen bisnes ja panostivat kansainväliseen yhteistyöhön.

Venäjällä kasvoi pikkuhiljaa kuitenkin koloistaan hiipineiden slavofiilien ryydittämä suurvalta-ajattelu, jonka mukaan bisneksellä ei ollutkaan mitään tekemistä valtion todellisen suuruuden kanssa: olennaista oli päästää määräämään toistenkin asioista.

Esille kaivettiin taas geopolitiikka, ei siis deskriptiivisenä ja heuristisena oppina, vaan normatiivisena valetieteenä. Aleksandr Dugin tiivisti asian kirjoittamalla: Se, joka sanoo geopolitiikka, sanoo sota! Hän oli innoissaan ja vuosi oli 2014.

Maantieteellä tosiaan onkin merkitystä politiikassa. Sillä, ovatko Suomen rajakylät kolmenkymmenen vai kolmensadan kilometrin päässä Pietarin sotilaskeskittymästä, ei ole Pietarin turvallisuuden kanssa mitään tekemistä eikä kyllä ole koskaan ollutkaan.

Toinen juttu on pohjoinen alue, jonne USA nyt puuhaa tukikohtia, kun maamme säikäytettiin liittymään Natoon.

Olen huomannut, että on älykääpiöitä, joiden mielestä suurinta viisautta nyt on se, että noudatetaan mahdollisimman tarkoin kaikkia niitä pyyntöjä, jota USA kehtaa esittää.

Tässä tapauksessa rohkenen olla eri mieltä. Suuri osa Venäjän strategisista ohjusvoimista sijaitsee napapiirin takana, lähellä Suomen raja. Siellä voi syntyä oikea ongelma, ellei nimenomaan Suomi nyt ole tarkkana valvomassa etujaan.

Mikäli Suomen puolelle asennetaan amerikkalaiset torjuntaohjusjärjestelmät, jotka havaitsevat sieltä lähtevät ohjukset heti alkuvaiheessaan, ne myös pystyvät torjumaan niistä ainakin suuren osan.

Tämä saattaa kuulostaa hienolta: näinhän sitä juuri vältetään mainion liittolaisemme tuhoutuminen rosvohyökkäyksessä, ainakin joltakin osin.

Asialla on kuitenkin se puolensa, että tietäessään menettävänsä ainakin osan iskukyvystään Venäjä voi kokea itsensä turvattomaksi ja pelokkeensa menettäneeksi ja ainakin sotilaat ehdottomasti vaativat tällaisen ”uhkatekijän” likvidointia. Vaativat ne aikoinaan Hankoakin.

Kyseessä on suurvaltojen välinen eturistiriita, johon meillä ei missään tapauksessa ole syytä sotkea maatamme.

Voimme olla Naton jäsen kuten Norjakin, mutta pyrkiä silti säilyttämään Venäjään mahdollisimman toimivat suhteet kuten sekin tekee. Myöskään Norja ei ole antanut asentaa atomiaseita alueelleen, torjuntaohjuksista en tiedä.

Silloin kun olimme puolueeton maa, meillä oli aina yksi valtti käsissämme: jos meitä pahasti loukataan, Ruotsi säikähtää ja menee Natoon, Se taas tuottaa Neuvostoliitolle paljon uusia ja suuria hankaluuksia. Ainahan sellaiseen on vastattava. Nyt Venäjä tekee juuri sitä.

Nyt me sitten olemme Natossa. Ei meidän missään tapauksessa kannata siellä silti eteismatoksi heittäytyä. Omissa käsissä on tiukasti pidettävä oikeus päättää siitä, mitä Suomeen tuodaan ja milloin ja millaisia laitteita tänne rakennetaan.

Suomen on osattava olla muutakin kuin kiltti poika silloin kun olemme mukana kelmien kerhon jätkien kyräilyä seuraamassa. Tyttöjähän me sinne Natoon olemmekin tainneet lähettää, mutta olipa miten vain, miellyttämishaluista liehittelijää ei kunnioita kukaan. Tiukka oma linja on aina tarpeen, kun omaa maata edustetaan.