Vankeja ja vartijoita

 

Viron saksalaisen oudot vaiheet

 

Nikolai Klawan, Baltisakslase mälestused Vabadussõjast ja II maailmasõjast. Soduri, laagrivalvuri ja vangina. Grenader 2022, 165 s.

 

Täytyy heti alkuun todeta, että näiden muistelmien kirjoittaja on poikkeusyksilö. Hän kuuluu Viron saksalaisiin, mutta ei ns. balttilaisiin paroneihin eli kartanonherroihin. Hän ei myöskään polveudu kaupunkiporvaristosta, vaan on saksalaisen tilanhoitajan poika Peipsijärven rantamilta, Mustveestä.

Isoisä osti omakseen kolme tilaa, joista syntyi 175 hehtaarin suuruinen Heedon tila. Nikolai kävi Tarton klassista lyseota ja oppi siinä myös sujuvan venäjän kielen.

Vuoden 1918 keväällä julistettiin Eesti Vabariik perustetuksi, mutta lähes välittömästi ilmestyivät Tarttoon bolševikit valtaansa pitämään. Heidät karkottivat ennen pitkää saksalaiset, jotka vastaanotettiin suurella riemulla.

Herättää huomiota, etteivät tässä kuvatut saksalaiset yleensä edes ymmärtäneet Baltiassa asuvan myös saksalaisia ja hämmästyivät kuullessaan äidinkieltään. Toinen merkittävä seikka saksalaisissa oli, että heillä oli uudet ja puhtaat uniformut, vaikka sotaa olli käyty jo vuosia ja sotilaat olivat yleensä rähjäisiä.

Saksalaisten lähtiessä olivat bolševikit taas valmiina kärkkymään saalistaan, ja heitä vastaan perustettiin Tartu Kodumaakaitse (Dorpater Heimatschutz). Siihen osallistuivat saksalaiset koulupojista vaareihin. Porukkaa ja sen perääntymisretkeä on kuvattu kirjassa värikkäästi.

Kuten tunnettua, saksalaisten lähdettyä bolševikit tunkeutuivat nopeasti syvälle Viroon, mutta joutuivat yhtä nopeasti perääntymään, kun saivat tulta vastaansa. Suomalaiset apujoukon saapuminen herätti yleisen innostuksen ja valkoiset venäläiset kokosivat oman Luoteisarmeijansa Pietarin valloittamista varten.

Kaupunkihan jäi valloittamatta ja sitä yrittäneisiin joukkoihin liittynyt Tarton suojeluskuntana aloittanut Balti Pataljon/Rügment kärsi rintamalla pahoja tappioita. Vuosisadan vaihteessa syntynyt Nikolai tunsi hevoset ja osallistui taisteluihin ratsulähettinä ja kuormastomiehenä. Näissä hommissa hän palellutti jalkansa, joita jouduttiin operoimaan, mikä teki hänestä sitten toisessa maailmansodassa rintamapalvelukseen kelpaamattoman.

Huomiota herättää, että Klawan kuvaa Tarton saksalaisten taisteluita osaksi virolaisten oman maansa vapaudesta käymää sotaa. Saksalaisten Rautainen divisioona ja Landeswehrhän sitten joutuivat virolaisten ja latvialaisten kanssa vastakkain, mutta niihin taisteluihin kirjoittaja ei osallistunut.

Baltian rykmentin komentaja von Weiss julisti jäähyväispuheessaan, että Baltian saksalaisten vuosisatainen kulttuurityö oli antanut heille oikeuden pitää tätä maata omana kotimaanaan ja se oli taas taistellen lunastettu.

Virolaisilla ja latvialaisilla oli hyvät syynsä olla asiasta eri mieltä ja tunnetusti balttilaisten paronien maat suurimmaksi osaksi takavarikoitiin vapaussodan jälkeen ja jaettiin virolaisille ja latvialaisille talonpojille. Tämä ei kuitenkaan koskenut vapaussotureita, kuten Klawania.

Kirjoittaja kuvaa myös vuoden 1924 kommunistista kaappausyritystä, jollaisten estämiseksi tulevaisuudessa perustettiin Kaitseliit, jonka jäseneksi hänkin tuli.

Hitlerin ja Stalinin sydämellinen yhteisymmärrys kohdistui sittemmin myös Baltian maihin ja vuoden 1939 lopulla saksalaiset koottiin laivoihin ja lähetettiin Heim, ins Reich, kotiin suureen isänmaahan, jossa heille oli varattu tiloja vastikään ryövätystä Puolasta.

Kun Klawan oli yhä kutsuntaikäinen, oli hänen mentävä armeijaan, mutta rintamajoukkoihin hän ei kelvannut. Sen sijaan hänet otettiin SS:ään, jonne pääsemistä hän piti suurena kunniana, koska joukot olivat ainakin hänen mielestään eliittimaineessa.

Eliittijoukkojen toiminta merkitsi hänen kohdallaan vankileirin vartijan työtä aluksi Neuegammessa Hampurin lähellä ja sitten Stutthofissa Danzigin lähellä.

Seuraava vuosikymmen kuluikin sitten erilaisissa vankiloissa, ensin vartijana ja sitten asiakkaana. Moista uraa ei Mustveen maanviljelijä ollut koskaan itselleen kuvitellut mahdolliseksi.

SS-miesten muistelmiahan on paljon, mutta vähemmän löytyy vartijoiden tai liittoutuneiden vankeudessa olleiden muistelmia. Auschwitzin komendantin Rudof Hössin muistelmat ovat suomeksikin ja kertovat tuhoamisleirin päällikön elämästä, joka vakuuttelee säädyllisyyttään. Varsovan geton tuhoajan, Jürgen Stroopin kanssa sellissä käydyt keskustelut on myös taltioitu ja suomennettu (Kazimierz Moczasrki, Keskusteluja pyövelin kanssa, Kansankulttuuri 1983).

Tämä kirja on kuitenkin erilainen, se kertoo koneiston pienen rattaan näkökulman. Klawan kohosi alikersanttia vastaavan Rottenführerin arvoon ja sai vastuulleen yhden leiriblokin, jossa hän saattoi käyttää jonkin verran valtaa. Mielestään hän oli aina oikeudenmukainen eikä koskaan lyönyt, saati ampunut ketään, eipä edes karjunut.

Stutthof oli aluksi vielä pieni siirtoleiri, mutta sitä laajennettiin ja siitä kasvoi myös melkoinen tuotantolaitos erityisesti Focke Wulff-tehtaalle. Kyseessä ei ollut tuhoamisleiri, mitä Klawan korostaa ja kiittää onneaan, ettei joutunut sellaiselle. Kuitenkin lasketaan, että noin puolet vangeista kuoli. Kirjoittaja antaa paljon pienemmät luvut.

Korostaessaan ymmärrettävästi omaa näkökulmaansa kirjoittaja ei tule lainkaan edes kysyneeksi, mitä pahaa nuo leirivangit olivat tehneet. Sotavangeista etenkin venäläisillä oli kurjat olot, mikä liittyi muun muassa siihen, etteivät he saaneet vastaanottaa paketteja. Isä Stalin ei tunnustanut neuvostoliittolaisten sotavankien olemassa oloa: se, joka oli sotavanki, ei enää ollut neuvostokansalainen ja sillä siisti.

SS-miehet ja etenkin leirien vartijat olivat sodan jälkeen vihattu ryhmä ja syytä siihen olikin. Vain leirin komendantti Hoppe näyttää vapautetun syytteistä oikeudenkäynnissä.

Klawaniakin puolustivat hänen entiset vankinsa oikeudenistunnossa, mutta hänelle annettiin joka tapauksessa kolmen vuoden tuomio puolalaisessa oikeudessa. Käytännössä tuomio venyi viiteen vuoteen ja olot vankilassa olivat kurjat. Aluksi pieksettiin päivittäin, sittemmin aina silloin tällöin, muun muassa eräänä jouluna.

Klawan kuuluu niihin, jotka ilmeisesti elämänsä loppuun asti kieltäytyivät katumasta rooliaan ja halusivat pikemmin ylpeillä siitä. Omasta mielestään hän oli tehnyt parhaansa ja auttanut hädänalaisia minkä voinut.

Totalitaarinen koneisto on pirullinen ja aivan vastaavan psykologian löydämme Stalinin pyöveleiltä.  Byrokratialla on oma logiikkansa, kuten jo Max Weber havaitsi. Kun tähän lisätään, että moni ihminen nauttii siitä, kun saa luvan tehdä häpeällisiä tekoja, on meillä valmiina kuva tyrannien halukkaista kätyreistä.

Joka tapauksessa kirjan näkökulma on harvinainen. Tänä vuonna on viroksi ilmestynyt myös kokoelma Baltian saksalaisten muistelmia Viron ja Latvian vapaussodasta, mutta niiden näkökulma ja aihepiirikin on suurimmaksi osaksi toinen.