Pienen
suurvallan loppuvaiheista
António Lobo
Antunes. Hevonkuusessa. Suomentanut Sanna Pernu. Gummerus 1984, 210 s.
Lissabonissa
pistää silmään tiettyjen julkisten rakennusten mahtavuus ja jopa megalomaanisuus.
Niitä ei ole tehty pikkuvaltion tarpeisiin, ne heijastavat siirtomaaimperiumin
valtavuutta. Sitä oltiin suuri ja mahtava.
Sotamuseossakin
merentakaisten operaatioiden ulottuminen aivan viime aikoihin saa yllättävän
paljon tilaa. Toki löytöretkiajan Portugal oli kuin olikin ensimmäisiä suuria
siirtomaavaltoja ja kuten Englanti poiki USA:n, se poiki Brasilian, mutta että merentakainen
mahti jatkui ihan tuonne äskeisiin aikoihin. Sen suuri merkitys voi yllättää.
Englanninkielinen
maailma käsittää noin 360 miljoonaa natiivia puhujaa ja niiden lisäksi vielä
miljardin verran muita. Englannissahan UK) väkeä on noin 67 miljoonaa.
Portugalinkielinen
maailma, Mundo lusofono käsittää noin 267 miljoonaa ihmistä, joista yli
200 miljoonaa asuu Brasiliassa ja vain vajaat 11 miljoonaa Portugalissa.
Mukaan
kieliyhteisöön luetaan kuitenkin Afrikasta yli 30 miljoonan Mosambik ja Angola
ja vielä Aasiasta Macao ja Guinea-Bissaukin. Kyseessä on siis todellinen
maailmankieli. Angolan pääkaupunki Luanda on maailman toiseksi suurin
portugalinkielinen kaupunki noin 6-8 miljoonalla asukkaallaan.
Portugalikielisen
maailman väkiluku lähentelee siis ranskankielisen maailman (Le Monde
francophone) väkilukua (noin 300 miljoonaa) ja samaan sarjaanhan kuuluu
myös nyt viime aikoina surullisenkuuluisaksi itsensä tehnyt venäläinen maailma
-russki mir.
Yritykset pitää
siirtomaaimperiumeja väkisin pystyssä ymmärrettiin yleensä jo viimeistään
toisen maailmansodan jälkeen pitkän päälle epätoivoisiksi. Etelä-Amerikassa
siirtomaavalta olikin päättynyt jo 1800-luvun alussa.
Ranska, joka oli
julistanut Algerian jopa osaksi itseään, joutui kuitenkin vielä sekä siellä
että Vietnamissa sotaan, jota se ei voinut voittaa. Kansa halusi itsenäisyyttä,
olipa se sitten miten ankeaa tahansa, omaa ainakin. Vietnam osoittautui jopa
sangen kykeneväksi hoitamaan asioitaan
Portugalin käymät
siirtomaasodat kuuluivat viimeisiin lajissaan ja vaikuttivat menneisyyden haamujen
jälkijoukkotaisteluilta, kuten myös maata hallinnut diktaattori Salazar.
Salazar kuoli
vuonna 1970 ja vuoden 1974 neilikkavallankumouksen jälkeen siirtomaiden
itsenäistyminen saattoi alkaa. Angolan vuoro oli vuonna 1975. Sen jälkeen ei kuitenkaan
seurannut seesteinen nousukausi, vaan monivuotinen kilpailevien sissiliikkeiden
mellastus, jonne mukaan tuli myös kuubalaisia joukkoja.
Wikipedian
mukaan Angolan 27-vuotisessa sisällissodassa kuoli jopa 1.5 miljoonaa ihmistä
ja sodan jälkeen kolmannes väestöstä oli pakolaisina. Öljytulot ovat kuitenkin
auttaneet modernien keskusten nousua joillekin maan asukkaille. Esimerkiksi
Luanda on noussut 1960-luvun hökkelikylästä enemmän tai vähemmän nykyaikaiseksi
metropoliksi.
Tämän tajunnanvirran
ja muistelmien tapaan kirjoitetun kirjan keskushenkilö osallistui itse juuri
tuohon Angolan siirtomaasotaan Salazarin aikana.
Kuvaus tuo
mieleen Joseph Conradin Pimeyden ytimen, sillä poikkeuksella, että päähenkilön
suhteet alkuasukkaisiin olivat sinänsä hyvät. Hänellä oli parikin muistaa
rakastajatarta, joista toiseen hän oli intohimoisesti ihastunut. Salainen
poliisi PIDE vei kuitenkin tytön mennessään.
Sankari, jos
niin voi sanoa, ei ole asetta käyttelevä sotilas, vaan lääkäri, jota ympäröivä
kokemusmaailma ei ole paljoakaan pusikoissa toimivan mosurin maailmaa
valoisampi. Kaikenlaiset ihmisruumista vainoavat vaivat ja lyijyarkuissa mätänevien
vainajien haju ovat jokapäiväistä leipää.
Kaiken yllä on
koko touhun tarkoituksettomuus, kukaan ei ymmärrä, miksi on ollut tarpeen
lähettää miehiä tänne tapettavaksi. Portugalin suuruus ei sykähdytä.
Iltojen
askareisiin kuului ehdottomasti juominen ja itse asiassa koko palvelusaika
näyttää olleen yhtä ryyppäämistä, maksa uhrattiin isänmaalle, ellei muuta.
Sotaa kuvataan
mielettömänä, väkivaltaisena ja sikamaisena. Sissitoiminnan arvaamattomuus ja
sen vastaisen toiminnan summittaisuus lisäsivät absurdiuden määrää. Kotiin
jääneillä ei ollut eikä voinut olla mitään todellista käsitystä siitä, mitä
todella tapahtui. Kartalla olevilla nuppineuloilla ei ollut mitään todellista merkitystä.
Kotona
Lissabonissa viidakoista palaavat veteraanit kauhistuttivat ja ällistyttivät
kunnon ihmisiä. Kaikki entinen tuntui epätodelliselta.
Vanha täti,
joita kertoja meni tervehtimään, totesi kertojan parissa vuodessa laihtuneen: ”Minä
luulin, että armeija tekisi sinusta miehen, mutta ei sinuun mikään pysty…”
Siinäpä muuan
siirtomaasodan kiteytys.
"Mukaan kieliyhteisöön luetaan kuitenkin Afrikasta yli 30 miljoonan Mosambik ja Angola ja vielä Aasiasta Macao ja Guinea-Bissaukin. Kyseessä on siis todellinen maailmankieli. Angolan pääkaupunki Luanda on maailman toiseksi suurin portugalinkielinen kaupunki noin 6-8 miljoonalla asukkaallaan."
VastaaPoistaEikös myös tuo sittemmin hippien mekkana ja pyhiinvaelluskohteena tunnettu Goakin kuulunut aikanaan tuohon Portugalin imperiumiin... Sittemmin intialaiset ottivat itselleen sen minkä katsoivat heille kuuluvankin, olikos nyt 1961.
Silloiselle Rhodesialle (jossa herra Mukapekka sittemmin toteutti talousihmeen ja teki kaikista maanmiehistään miljardöörejä, vaan sehän on jo toinen tarina) tuo Portugalin siirtomaaimperiumin hajoaminen 70-luvulla taisi omalta osaltaan tietää lopun alkua, siiheksi asti kun olivat voineet osaltaan tukeutua myös Salazarin portugalilaisiin, ainakin johonkin mittaan.
-J.Edgar-
Noh, onhan Portugal synnyttänyt fadon, sen kaihosassa saudadessa on jotain suomalaisen sielua koskettavaa (vrt venäläiset romanssit).
VastaaPoistaVuonna 1494 Espanja ja Portugal jakoivat mantereet keskenään.
VastaaPoista"Tordesillasin sopimus" toteutui varsinkin Etelä-Amerikan osalta.
Suuruuteen pyrkiminen raunioitti molemmat maat. Toipuminen on edelleen kesken.
Siirtomaiden hankkiminen oli viimeinen yritys saada epäonnistunut merkantalismi toimimaan.
Asiakas joko ostaa tai itkee ja ostaa siirtomaavallan tuotteita luonnonvaroja tai maataloustuotantoa vastaan.
Sekin yritys epäonnistui, mutta saatiin luotua orjamarkkinat ja lisää lukuja historian verisille lehdille.
.
Joskus Angolan sodan aikoihin 70luvulla Jörn Donner ohjasi elokuvan Angelan sota. Minusta se oli jotenkin hupaisa yhteensattuma…
VastaaPoistaAngolan sodasta on tehty mielenkiintoinen animaatio elokuva: Another Day of life. Vielä päivä elämää. Voi löytyä Yle Areenasta.
VastaaPoistaNäistä menneen ajan siirtomaavalloista Venäjä oli hyvässä asemassa, sillä sen siirtomaat, eli alueen vähemmistökansallisuudet, olivat valtion rajojen sisällä. Valtion sisällä tapahtuvaa riistoa ja rotusortoa ei kutsuta imperialismiksi. Brittejä ja ranskalaisia painaa valkoisen miehen taakka, mistä nykyvenäjäkin jaksaa muistuttaa. Siinä sivussa mainitaan USA:kin imperialistisena valtiona, vaikka se vapautui vasta 1700-luvulla siirtomaavallasta.
VastaaPoistaJa hankki heti perään siirtomaita.
PoistaDisclaimer; en ala maalaamaan piruja seinälle, mutta jokin sana nyt kumminkin. Mm. nuo Rhodesian, Angolan (Unita) ja mikseipä Etelä-Afrikankin esimerkit (niin keljumaisia piirteitä kuin niihin näin meikäläisessä katsannossa sisältyykin), ovat myös laillaan osoitus siitä, mitenkä myös Suurin ja Mahtavin voi jättää liittolaisensa (jotka kylmän sodan Isossa Kuvassa olivat joka tapauksessa ns samalla puolella, kutenka viime kädessä myös Britannian/Ranskan) oman onnensa nojaan. Eli the Woima ei ole vihollisena(kaan) aivan niin pelottava kuin pelkkiin lukumääräsuhteisiin tuijottamalla saattaisi kuvitella, ja liittolaisena, no... Silläkin näyttää siis tulevan päiviä, jolloin the Sankarikin™ on ns. väsähtänyt...
VastaaPoista-J.Edgar-
Angolan sota otti 1997 vielä jatkoajan, joka olikin ikäänkuin viimeinen likaisen sodan elementti, joka puuttui. Presidentti Santosin tytär pelasi kasaan yli kahden miljardin omaisuusmassat isänsä vanavedessä ja sai lisänimen Angolan prinsessa. Missä suuret intressit (mm. luonnonvarat), siellä korruption korkeat muodot.
VastaaPoistaPs.
YK:n arvioiden mukaan Angolan hengenmenetykset ylittivät jo 1994 puolen miljoonan rajan, ja ehkä olivat lopulta 0,6 - 0,8 miljoonaa. Siis jopa tuplasti Ukrainan surmat?
Angolassa ja Mosambikissa portugali on kyllä edelleen virallisen kielen asemassa, mutta vain pieni osa väestöstä puhuu sitä äidinkielenään. Samaan tapaanhan on laita monessa muussakin Afrikan maassa, jossa englanti tai ranska on yhä ainoana virallisena kielenä, mutta sitä äidinkielenään puhuvia on vähän. Paikallisia kieliä on monia, mutta yksikään niistä ei ole kovin laajalle levinnyt. Aivan toisin on laita Brasiliassa, jossa se on myös väestön valtaosan äidinkieli. Nykyisin ehkä jopa yli 90 % portugalia äidinkielenään puhuvista ihmisistä asuukin siellä.
VastaaPoistaMitä taas tulee Itä-Aasiaan, niin Goan Portugali tosiaan menetti jo vuonna 1961, mutta 1970-luvulle saakka Portugalilla oli siellä Macaon lisäksi toinenkin siirtomaa, Itä-Timor. Portugalin neilikkavallankumouksen jälkeen sen valtasi Indonesia, joka liitti sen alueeseensa, mutta sitä eivät paikalliset asukkaat hyväksyneet. Tuloksena olikin pitkä ja katkera, joskin maailmalta vähälle huomiolle jäänyt sota, joka päättyi vasta parikymmentä vuotta myöhemmin Itä-Timorin itsenäistymiseen.