Maagin tarinoita

 

Huuhaata miljoonille

 

Paulo Coelho, Pyhiinvaellus. Suomentanut Sanna Pernu. Bazar kustannus 2006, 285 s.

 

Paulo Coelho on portugalinkielisen maailman myydyin kirjailija, jonka teoksia on saatu kaupaksi kymmeniä miljoonia. Hänet on valittu Brasilian kirjallisuusakatemiaan ja hän on saanut tukuttain erilaisia kansainvälisiä palkintoja.

Jo asema portugalinkielisen maailman tunnetuimpana edustajana oli riittävä syy tutustua henkilön tuotantoon.

Tämän kirjan alkuperäinen nimi on O Diario de um Mago eli se siis on taikurin -kirjoittajan itsensä- päiväkirja. Nimessä ei ole tippaakaan huumoria, vaan kirjoittaja esittää itsensä maagina, tietäjänä. Sanaa magohan käytetään myös Itämaan tietäjistä (Reyes Magos, viroksi muuten Hommikumaa targad)).

Kirjoittaja lähtee pyhiinvaellusmatkalle Santiago de Compostelaan, joka ulottuu Ranskan Baskimaasta Atlantin liepeille ja on pituudeltaan noin 700 kilometriä. Klassisista pyhiinvaelluksista sen on ns. tavallisten ihmisten reitti. Muita suuria kohteita ovat Rooma ja Jerusalem, joista kullakin on oma luonteensa.

Roomassa on Pyhän Pietarin hauta Pietarinkirkon alla ja Jerusalemissa varsinainen Pyhä Hauta, joka tietenkin on tyhjä. Santiago de Compostelassa taas on Pyhän Jaakobin hauta, Pyhä Jakob on espanjaksi Santiago ja Compostela tulee sanoista Campo de Estrela -tähden niitty. Tuolla niityllä kerrotaan Neitsyt Marian ilmestyneen.

Sivumennen sanoen, espanjalaisten konkistadorien sotahuuto Amerikassa oli juuri ”Santiago!” ja olen hienokseltaan odotellut, milloin kko sana woketetaan pois tahraamasta tietoisuuttamme, mutta latinalainen maailma ei taida olla vielä niin pitkällä.

Joka tapauksessa kirjoittaja-maagi oli lähtenyt tuolle tielle RAM-veljestön toimeksiannosta. Vaelluksen tuottama viisaus oli kohottava hänen ymmärrystään sille tasolle, että hänelle voidaan luovuttaa miekka, joka hänelle kuului, kun hänet oli vihitty RAM-mestariksi.

RAM oli (ja on?) hyvin pieni katolisen kirkon piirissä toimiva järjestö, jonka nimi koostui sanoista REGNUM AGNUS MUNDI -maailman valtapiirin karitsa. Sivumennen sanoen tässä kirjassa ja netissä sanat kirjoitetaan myös muodossa REGUS AGNUS MUNDI. Mitä sitten tarkoittaneekaan, outoa toki.

Mutta outous on kirjan tavaramerkki. Kun miekka -jota ei saanut vielä ottaa mukaansa- oli maagille ensi kerran luovutettu, se oli tapahtunut maailman esoteeristen järjestöjen yhteisen elimen Perinteen kokouksessa.

Miekan ei tullut kauan pysyä huotrassa, ettei se ruostuisi. Kun se oli sieltä otettu, ei se tullut sinne palata, ennen kuin se oli tehnyt jotakin hyvää, avannut tien tai maistanut vihollisten verta…

Mutta miekkansa mestari sai siis vasta pyhiinvaelluksen jälkeen. Tuo pyhiinvaellusreitti on nykyään erittäin suosittu, mikä saattaa liittyä tämän kirjankin suosioon. Keskiajalla sen kävelivät miljoonat, mutta välillä se joutui unohduksiin palatakseen sitten taas muotiin kuten monet muutkin pyhiinvaellusreitit näinä uuden keskiajan alun vuosina.

Pyhiinvaellus on tavallista tallustelua enimmäkseen yksitoikkoisissa maisemissa, paitsi että mestarille annettu ohjaaja auttaa näkemään, mitä ympärillä oikeasti on: paholaisia ja enkeleitä.

Ohjaaja myös teettää oppipojaksi alennetulla mestarilla kaikenlaista. Mestari kehaisee omaavansa telekineettisiä kykyjä ja vaikkapa lasin pudottaminen pöydältä pelkällä hengen voimalla on pikkujuttu. Raskaan puisen ristin hän joka tapauksessa joutuu pystyttämään käsivoimin.

Maagit eivät ole kaikkivaltiaita, kaukana siitä ja sama koskee enkeleitä ja paholaisia. Mestari joka tapauksessa seurustelee niiden kanssa ja pyrkii luomaan kuhunkin asianmukaiset suhteet.

Ennen muuta hän matkalla oppii erilaisia jooga- ja mietiskelyharjoituksia, joiden avulla hän manipuloi tietoisuuttaan On väitetty, että munkkien lakkaamaton rukoilukin aikoinaan ((ja kai nykyäänkin) johti sellaiseen veren hiilidioksidipitoisuuteen, joka aiheutti hallusinaatioita.

Tässä ei kyse ole mystiikasta, jolla aina on oikeutuksensa ja joka tarkoittaa tapaa ymmärtää asioita toisin kuin arkitodellisuus vaatii. Mystinen kokemus saattaa tulla psykedelisistä aineistakin ja arvattavasti maaginen ajattelu tekee silloin tilaa kaikenlaisille legendoille.

Muistan, että joskus 1970-luvulla oli hippipiireissä muotia Carlos Castanẽdan kirja Don Juanin opetukset, joka oli silkkaa magiaa. Myös Tiibetin kuolleiden kirja oli keskeistä lukemistoa.

Molemmat mainitaan tässäkin ja tiettyä hippimäisyyttä on runsaasti koko tarinassa ja sen synkretistisissä esoteerisissä kokouksissa.

Mestari saa lopulta miekkansa Temppeliherrojen muinaisessa linnassa erilaisten esoteeristen lahkojen kokouksessa.

Lukija, joka saattaa aina välillä kiinnostuakin kertojan kokemuksista, joissa arkipäiväisyys lomittuu esoteerisen kanssa, ei tietenkään välttämättä usko lukemaansa eikä tarvitsekaan, kyseessähän on fiktio.

Fiktio esitetään tässä kuitenkin omaelämäkerrallisena matkakertomuksena ja voin kuvitella, että noin salamyhkäiset kokemukset ja noin erikoisten piirien tunteminen saattavat hyvinkin lisätä kirjojen kiinnostavuutta juuri latinalaisessa Amerikassa, jota kyllä en sen enempää tunne, sitä koskevaa tutkimusta kyllä hiukan.

Suomessa kirjailija taitaa olla aika vähän luettu, vaikka kirjoja on käännetty paljonkin. En ihmettele asiaa.