Kun nuolaistiin, ennen kuin tipahti

 

Suuren pikamarssin maaliintulo

 

Vanhassa ranskankielisessä sotilassanastossa, joka pian lainattiin kaikkiin kieliin, oli myös käsite marche forcée -pikamarssi.

Kun joukko-osasto piti nopeasti siirtää toiseen paikkaan, istutettiin miehet kärryihin, sikäli kuin niihin mahtui, ratsujen selkään voitiin panna aina kaksi miestä ja kolmas saattoi hölkätä perässä pitäen kiinni hevosen hännästä.

Koska sodassa logistiikka ja erityisesti ylivoiman hankkiminen jossakin tietyssä kohdassa, oli kaiken a ja o, saattoi nopeudella olla ratkaiseva merkitys. Tämän ymmärsivät niin Napoleon kuin Aleksandr Suvorov.

Nopeus saattoi ratkaista kaiken myös kansakuntien, ja mikä vielä kohtalokkaampaa, yhteiskuntajärjestelmien välisessä taistelussa.

Tämän ymmärsi Stalin, joka vuonna 1931 pitämässään puheessa julisti, että Venäjä oli sata vuotta jäljessä edistyneimpiä kapitalistisia maita. Sen oli otettava ne kiinni kymmenessä vuodessa, muuten se tuhottaisiin.

Tarvittiin siis pikamarssia. Valtion hevosia, kansalaisia, oli piiskattava äärirajoille ja venäläisessä musikassa asustava vanha Oblomov oli ruoskittava hänestä pois. Muuten Neuvostoliitto tuhoutuisi, sillä sitä ympäröivät viholliset, joiden suhde siihen oli antagonistinen: mitään kompromissia ei voinut olla olemassa, jompikumpi tuhoutuisi, eikä se saanut olla Neuvostoliitto eli sosialismi.

Kun historian oikusta seurasikin sitten yhteistyön kausi, milloin natsismin, milloin kapitalistisen imperialismin edustajien kanssa, jää jälkipolvilta helposti ymmärtämättä, miten keskeinen ajatus pikamarssista ensin sosialismiin ja sitten kommunismiin Neuvostoliitossa oli.

Ideologiaa ei ymmärretty silloin vain yhteiskuntajärjestelmän ja vallanpitäjien mieleiseksi ajatteluksi ja tietyn laatuisiksi instituutioiksi, sen absoluuttiseen totuuteen uskottiin joskus enemmän (Lenin) ja joskus vähemmän (Stalin). Se oli kuitenkin aina sen verran elämää suurempi asia, että sen nimissä voitiin tappaa miljoonia ja uhrautua ja uhrata kaikkia muitakin asian puolesta.

 Ei kyseessä ollut vain pyrkiminen valtaan. Se oli toki myös oleellinen asia, mutta ei kuitenkaan syy kaiken takana, vaan seuraus. Se oli korollaari: historian mandaatti ja historiallinen velvollisuus.

Usein näkee viitattavan siihen, miten NKP (Neuvostoliiton kommunistinen puolue) julisti Neuvostoliiton sivuuttavan Yhdysvallat taloudellisessa kilpailussa vuoteen 1980 mennessä, mutta epäonnistui.

Tämä on ehdottomasti asian banalisoimista ja sitä paitsi esittää asiatkin väärin. Vuonna 1961, NKP:n XXII puoluekokouksessa todella hyväksyttiin kommunismin rakentamisen ohjelma, mikä tarkoitti sitä, että vallitseva neuvostoliittolainen yhteiskunta, joka vuonna 1936 oli jo saavuttanut sosialistisen kehitysvaiheen, siirtyisi hypäyksenomaisesti eli siis dialektiikan mukaisesti kommunistiseen vaiheeseen vuonna 1980.

Matkan varrella Yhdysvallat ja muut kapitalistiset maat olisi ohitettu jo kymmenen vuoden kuluessa, vuoteen 1970 mennessä ja jätettäisiin sen jälkeen kauas taakse.

Sosialistinen ja pian siis kommunistinen yhteiskuntajärjestelmä oli koko imiskunnalle lainmukaisesti ja ehdottomasti ennemmin tai myöhemmin koituva kehitysvaihe, johon Neuvostoliiton kansat -nuo onnelliset- saapuisivat ensimmäisinä.

Kuten jokainen sukupolvi vuorollaan joutuu väistymään työtään ja sukuaan jatkavien jälkeläistensä tieltä niin myös kommunismi tulisi hautaamaan isänsä kapitalismin ja jatkamaan kehitystä sen jälkeen yhä kauemmas, kohti maanpäällistä paratiisia.

Vuoden 1961 puoluekokous ei ainoastaan julistanut: ”Kommunismin on koko maailman valoisa tulevaisuus”. Se antoi lisäksi juhlallisen vakuutuksen, pannen koko (erehtymättömän) arvovaltansa peliin: ПАРТИЯ ТОРЖЕСТВЕННО ПРОВОЗГЛАШАЕТ: НЫНЕШНЕЕ ПОКОЛЕНИЕ СОВЕТСКИХ ЛЮДЕЙ БУДЕТ ЖИТЬ ПРИ КОММУНИЗМЕ! (puolue julistaa juhlallisesti, että nykyinen neuvostoihmisten sukupolvi tulee elämään kommunismissa).

Millainen tuo kommunistinen ja jo läheisessä tulevaisuudessa esiin pilkistävä yhteiskunta sitten oli? Äärimmäisen lyhyesti määriteltynä se oli yhteiskunta, jossa jokainen työskentelisi kykyjensä mukaan yhteiskunnan hyväksi ja jolle yhteiskunta antaisi kaiken hänen tarpeidensa mukaan.
Kyseessä oli siis sen tyylinen kansankoti, jossa kansalaiset saisivat kaiken riippumatta työsuorituksestaan. Silloin ei tarvittaisi enää myöskään rahaa, kaikki olisi ilmaista. Niukkuus olisi voitettu.

Toisi ilmaisten kysymys oli siitä, että kansan hyvinvointi nousisi uudenlaisen työtehon, koneellistamisen ja automaation sekä kasvinjalostuksen, uudenaikaisen biologian (Lysenko, Mitšurin) ja muiden tieteiden ansiosta ennennäkemättömäksi.

Hruštšovin puheet puoluekokouksessa samoin kuin itse puolueohjelman kohdat kertoivat paljon olennaista niistä uutuuksista, joita kommunismiin pääseminen toisi tullessaan ja joita puolue oli niin tavattoman arvovaltaisesti kuvannut.

Uutta puolueohjelmaa laatimassa oli ollut suuri määrä oppineita ja supertiede marxismi-leninismin parhaita asiantuntijoita. Yksi heistä oli Otto V Kuusinen, jolla olioma tutkimusryhmänsä.

Kuusisen kokoelmasta käy ilmi, että hän oli skeptinen uuden puolueohjelman antamien lupausten aikatauluun nähden. Esimerkiksi maaseudun ja kaupungin välisten erojen hävittäminen ei onnistuisi parissa kymmenessä vuodessa, vaikka agrokaupunkeja perustettaisiinkin kiivaassa tahdissa.

Mitä itse kommunismiin tulee, Kuusinen kuului ehdottomasti uskovaisiin. Hänen päätoimittamassaan mitä ajankohtaisimmassa oppikirjassa Marxismin-leninismin perusteet (Petroskoi 1960) asioita kuvataan vielä konkreettisemmin kuin puolueohjelmassa. Kyllä se kommunistinen yhteiskunta vöistömättä tulisi ja muuttaisi kaiken, se oli pitkä askel eteenpäin jopa sosialismista, jossa nyt elettiin.

Silloin muuttuisi koko yhteiskunnan kokoonpano. Toistaiseksi myös sosialistisessa yhteiskunnassa oli yhä kaksi luokkaa, jotka olivat keskenään ystävällisissä suhteissa: työläiset ja talonpojat, joista jälkimmäiset omistivat tuotantovälineensä, tosin kollektiivisesti. Lisäksi tuli älymystön kerrostuma (prosloika), joka nyt palveli mainittuja luokkia.

Kommunismissa ei enää olisi lainkaan luokkia: ero ruumiillisen ja henkisen työn välillä häviäisi, työläisen ja insinöörin (koneenkäyttäjän) eroa ei enää olisi, maaseudun ja kaupungin erokin häviäisi ja naisten rooli yhteiskunnassa tulisi samanlaiseksi miesten kansa, kun lastenhoidon, ruokailun, kodinhoidon ja vaatetuksen hoitaminen järjestettäisiin yhteiskunnan taholta. Silloin taso paranisi ja elämän tieteellinen ja tehokas järjestely ruokailusta kasvatukseen tulisi mahdolliseksi.

Työpäivä lyhenisi ja aivan pian siitä tulisi 35-tuntinen, joka viikko työtätekevillä olisi kaksi vapaapäivää. Vapaa-aikansa ihmiset käyttäisivät itsensä kehittämiseen ja hallintoon, ei suinkaan juopotteluun ja irstailuun  tai roskakulttuuriin. Ihminen isolla I:llä nousisi viimein todelliseen kukoistukseensa.

Kommunistisesta yhteiskunnassa häviäisivät lopullisesti muun muassa rikollisuus ja kansallinen ennakkoluuloisuus (suvaitsemattomuus). Menneisyyteen jäisivät ”väkivalta ja omanvoitonpyynti, ulkokultaisuus ja itsekkyys, valapattoisuus ja turhamaisuus”.

Kuten voidaan todeta, kyseessä ei ollut ”vain” yhteiskunnan muuttaminen, joka oli lähinnä väline, puhumattakaan nyt elintason kohottamisesta, joka sekin oli väline.

Kyseessä ei ollut sen enempää eikä vähempää kuin yli-ihmisen luominen sen vanhan aatamin seuraajaksi, joka haudattaisiin eikä koskaan enää nousisi. Yli-ihmisestähän oli Venäjällä uneksittu jo Tšernyševskistä lähtien (ks. Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset) ja muun muassa Trotski oli sen tulemisesta innokkaasti spekuloinut.

Nyt, 1960-luvun alkaessa näytti monesta jo olevan aika julistaa päämäärän olevan itse asiassa jo näkyvissä. Pikamarssi oli antanut vauhdin, joka nähtävissä olevassa tulevaisuudessa veisi maaliin kahden vuosikymmenen aikana. Kapitalistiselle maailmalle oli annetut haaste: se ei voisi voittaa rauhanomaisessa kilpailussa. Rinnakkaiselo ja rauha olivat anoa, mitä Neuvostoliitto tarvitsi.

Kysymys oli myös siitä, että Stalinin rikoksia paljastettiin puoluekokouksessa nyt julkisesti. Mitä hyvää puolue itse asiassa olikaan tehnyt, oikeuttaakseen sellaisen hirmuvallan? Olihan se rakentanut sotatalouden, joka lopulta voitti hyökkääjän, mutta kun hirmuvaltias oli sodassakin tehnyt kaameita virheitä.

Mutta eikö Stalin ollut vain kummallinen anomalia? Puolue oli aina ollut oikeassa rakentaessaan uutta yhteiskuntaa. Kannattiko tässä edes katsoa menneisyyteen, tulevaisuus tarjosi niin tavattoman hienoja asioita ja vieläpä aivan pian!

Kuten tunnettua, jo parin vuoden päästä kommunismin rakentamisen ohjelma joutui vaikeuksiin, aluksi maataloustuotannon alalla. Neuvostoliitto joutui ostamaan valtavia määriä viljaa ulkomailta pelastaakseen väestönsä nälänhädältä, vaikka XII puoluekokouksessa oli kehuttu sen aivan pian mullistavan maailman viljamarkkinat halvalla viljallaan.

Jo vuonna 1962 armeija kukisti Novotšerkasskissa verisesti mielenosoituksen, joka liittyi elintarvikepulaan. Kun kommunismin rakentaminen pääosin ( v osnovnom) vuoteen 1980 mennessä osoittautui mahdottomaksi, se lykättiin tulevaisuuteen, mutta pysyi puolueen ohjelmassa Neuvostoliiton romahdukseen saakka.

Mitä tulee itse ohjelmaan, sen lupaamat asiat toteutettiin täydellisimmin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa, joissa pikamarssin sijasta luotettiin rauhalliseen kehitykseen.

Vain yksi asia jäi puuttumaan ja taisi suorastaan unohtua poliittisten tavoitteiden joukosta: yli-ihmisen rakentaminen.

 Sen sijaan olemme saaneet uusia ihanteita, jotka kumpuavat meille vieraiden kulttuurien slummeista ja niiden elämäntavasta (ks. Vihavainen: Haun dalrymple tulokset).

No, en jatka enää tänä aamuna. Ainakin olemme säästyneet pikamarssilta, joka Venäjällä vaati raskaan veronsa inhimillisesti ja kulttuurisesti.

 

Sankari

 

Nuori taistelija

 

Venjamin Kaverin, Kaksi kapteenia. Suomentanut Juhani Konkka. Tammi 1945, 578 s.

 

Venjamin Kaverin (Zilber, 1902-1989) kuului maailmansotien välisen ajan venäläisen kirjallisuuden eturiviin tai vähintäänkin kakkosketjuun.

Hän ei ollut mallikelpoiseksi nostettu stalinistinen kirjailija siinä määrin kuin joku Maksim Gorki (Äiti-kirjallaan), lannistumattoman taistelijan, Pavel Kortšaginin hahmon luonut Nikolai Ostrovski tai tinkimättömiä ja uhrautuvia puolueen sotureita kuvannut Fjodor Gladkov (Sementti).

Itse asiassa Kaverin kuului niin sanottuihin Serapionin veljiin, jotka halusivat nostaa esiin kirjallisuutta nimenomaan taiteena eikä agitaationa. Siitä huolimatta aika vaatii aina veronsa ja Stalinin aika saattoi vaatia sitä varsin raa’alla tavalla, ellei realiteetteja otettu huomioon.

Lisättäköön, ettei aikakauden hengessä kirjoittaminen suinkaan välttämättä tarkoita ympäristön tietoista mielistelemistä. Kirjottaja vain ei voi olla siitä kokonaan irrallaan.

Vuosina 1938-1944 kirjoitettu Kaksi kapteenia kuuluu neuvostoklassikoihin. Se sai Stalinin palkinnon vuonna 1946 ja siitä on otettu yli sata panosta.

Ainakin nimeltään sen tuntevat kaikki sivistyneet venäläiset. Siinä on omaelämäkerrallista ainesta, joka liittyy ainakin keskushenkilön lapsuuden tapahtumapaikkaan. Kirjassa sen nimi on Ensk, mutta itse asiassa kyse on Pihkovasta.

Aikansa aineksia kirjassa on runsaasti. Se alkaa tsaarin ajasta ja vie lukijansa aina 1930-luvun sankarillisiksi kuvattuihin vuosiin. Päähenkilö jää orvoksi ja itse asiassa tulee yhdeksi noista huollottomista lapsista, joita oli Venäjällä valtavia määriä vallankumouksen ja kansalaissodan jälkeen.

Hän kuitenkin pääsee kouluun, jossa opetetaan aluksi muodikkaalla ilmiökeskeisellä metodilla: jos aiheena on vaikkapa sorsa, käsitellään sitä yhdellä tunnilla fysiologiselta ja biologiselta kannalta, toisella maantieteen näkökulmasta, kolmannella taloudellisesta ja niin edelleen.

Tämä meillä nykyään niin muodikas metodi kaikessa hullunkurisuudessaan on kuvattu useasti Neuvostoliiton 1920-luvun kokeiluja käsittelevissä kirjoissa, muun muassa muistelmissa. Nyt sitä sitten ollaan kokeilemassa meilläkin oikein kokonaisten ikäluokkien voimin…

Kaverinin kirja kertoo ihmisen kasvusta ja sitä tulee tietenkin verranneeksi alan ylivoimaiseen esikuvaan, Nikolai Ostrovskin teokseen ”Kuinka teräs karaistui”.

Ostrovskin omaelämäkerrallinen teos kertoo tahdon riemuvoitosta (saks. Triumph des Willens), päämäärän saavuttamisesta uhrauksista välittämättä ja periaatteista tinkimättä. Tässä on jotakin sadomasokistista, joka aina kuuluu totalitarismiin.

Toki vastaavia ihanteita on ilmennyt muunlaisissakin yhteiskunnissa. Spartassa ne olivat kunniassa, mutta sitä onkin pidettävä varhaisena totalitaarisena valtiona.

Antiikkia ihailevassa 1800-luvun Suomessa vastaavan hahmon tapaamme Runebergin Sotilaspojassa, jota isän laakerit eivät jättäneet rauhaan: iloisin mielin oli isä kärsinyt kylmää, nälkää ja haavojaan… Ilmeisesti hän oli myös ennen pitkää päässyt hengestään ja saanut kunnian uhrata sen maansa ja kuninkaansa puolesta.

Kaverinin sankaria kiehtoo loputtomien lumikenttien vaara: siellä ihminen saattaa joutua tilanteisiin, joissa vain rautainen tahto pelastaa hänet hiipivältä kuolemalta armottomien luonnonvoimien kourissa.

Nuorukainen lukee posket hehkuen naparetkeilijöistä: Amundsenista, Scottista, Nanenista, ”ruotsalaisesta” Nordenskiöldistä ja niin edespäin. Venäläisiä naparetkeilijöitä pohjoisella alueella on kuitenkin vielä hyvin vähän. Yksi kohtalo uhmaaja sentään löytyy jopa lähipiiristä ja hänen kohtalonsa selvittämisestä tulee sankarin pakkomielle.

Muistakaamme, että naparetkeilijät olivat -heistä tehtiin- Neuvostoliiton 1930-luvun eräitä suurimpia sankareita, joiden nimet yhä koristavat monia paikkoja esimerkiksi Pietarissa. Toki meilläkin on Nordenskiöldin nimi annettu sangen huomattavalle helsinkiläiselle kadulle. Nimenomaan Koillisväylän löytäjän, Nordenskiöldin jäljille mainitaan lähteneen myös tämän kirjan fiktiivisen retkikunnan.

 Kun puna-armeija talvisodassa joutui nolosti pysähtymään ja taisteluissa altavastaajaksi, lakkasivat lehdet kokonaan kirjoittamasta siitä. Sen sijaan alettiin hehkuttaa ”Pohjoisen sankareina”, naparetkeilijäitä, jotka olivat ajelehtineet vuosikausia napajäissä. Retkikunnan johtajasta, Ivan Papaninista (”napapapaniini”) tuli megajulkkis.

Nuori mies, tämän kirjan sankari, ymmärtää, etteivät Amundsenin ja suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneen venäläisen naparetkeilijän yritykset käyttää koiravaljakkoa ole enää nykyaikaa.

Niinpä hän kouluttautuu lentäjäksi. Vaarallista työtään tekevät napalentäjät olivat aikansa näkyvä ja juhlittu eliittiryhmä. Siihen joukkoon kuului muuten myös suomalainen Otto Kalvitsa.

Napatutkijat valloittivat isänmaalleen (eikä kansainväliselle proletariaatille) valtavia uusia alueita ja veivät sivistyksen valoa alkuasukkaille, jotka henkisesti olivat lapsen asteella. Heidän kroonisesta juopottelustaan ei vielä puhuttu.

Napaseutujen valloittajan sankaruus ei ollut yhtä tyhjän kanssa. Sillä oli tarkoitus ja sen suorittamisessa otettiin miehestä mittaa.

Mutta todellisen sosialistisen sankarin oli oltava sankari myös muussa elämässään. Päähenkilön intohimona on totuus, jonka takia hän saa kärsiä, kuten kaikki venäläisen kirjallisuuden sankarit ovat syyttömästi kärsineet kautta historian.

Aito bolševistiseen tapaan sankari on viimeiseen asti uskollinen periaatteilleen ja myös leppymätön: hän ei anna anteeksi väärintekijöille, joita ajavat elämässä eteenpäin egoismin alhaiset tavoitteet.

Kiinnostavasti kirjan antisankari taas on, paitsi periaatteeton oman hyvinvoinnin tavoittelija, myös ilmiantaja. Kyseessä oli aika arkaluontoinen asia: tämä ilmiantaja työskenteli toisen konnan ja egoistin laskuun ja oli siis selvä tapaus alhaisena oliona.

 Oli kuitenkin olemassa myös hyviä ilmiantajia, joihin kirjoittaja ei sen enempää puutu, mutta joiden roolin kaikki tiesivät. Ne olivat noita ”koputtelijoita”, jotka tekivät bolševistisen velvollisuutensa tarkkailemalla ympäristöään ja raportoimalla ”sinne, minne pitääkin”.

Kaverinin valinta tehdä antisankaristaan edes jonkinlainen ”koputtelija” ei ehkä ollut riskitön. Lukija saattoi tehdä siitä ikäviäkin johtopäätöksiä vallitsevaan systeemiin nähden.

Vääryyshän näet saattoi päästä pinnalle myös neuvostojen maassa. Tällöin syys ei ollut systeemissä, vaan yksilössä.

 Päähenkilön löytämän unohdetun napatutkijan traagisen epäonnistumisen takana oli roisto, joka parhaansa mukaan koetti tuhota myös tuon kirjan päähenkilön, noita asioita tutkivan sankarin maineen ja pääsikin vehkeilyssään pitkälle. Hän kirjoitti peräti ”Pravdan” sivulle.

Lopulta oikeuden voitto sentään alkoi näytttää ilmeiseltä ja kunnia ja vastaavasti häpeä annettiin niille, joille ne oikeudenmukaisesti kuuluivat. Itse asiassa ”happy end” antaa vasta aavistaa tulonsa, uuden ”Pravdan” artikkelin muodossa.

Onko kirja siis jonkinlaista neuvostohollywoodia kirjallisuuden muodossa ja täysin turhaa lukemista meidän aikanamme?

En sanoisi ihan niinkään. Toki kirja heijastelee stalinistisen totalitarismin arvoja ja saikin siitä korkeimman tunnustuksen. Kuitenkaan se tuskin on yhtä falski tai ainakaan falskimpi kuin aikansa muoteja seurailevat menestysromaanit keskimäärin maassa kuin maassa.

Tämäkin kirja muistuttaa meitä siitä, miten suuressa määrin aikakausi tempaa ihmiset mukaansa. Oman tiensä kulkijat ovat harvassa. Tämän kirjan sankari kuitenkin kuvataan sellaiseksi ja hän vieläpä puolustaa nimenomaan sellaista totuutta, jolla tuskin voi sanoa olevan ns. luokkaluonnetta.

Kirjassa varmaan on jossakin määrin tuota kaunomaalailua(”lakirovka”), josta myös Stalin varoitti ja joka tietenkin vieroitti lukijoita. Tosiasiassa 1940-50-lukujen Stalinin palkinnon voittaneissa romaaneissa sitä tavallisesti oli ylen määrin.

Joka tapauksessa romaani todistaa kirjallista lahjakkuutta ja jaksaa ylläpitää kiinnostusta lähes loppuun saakka.

Mitä tulee itse kirjoittajaan, hän kunnostautui myöhemmin yhtenä niistä, jotka vaativat kirjailijoille lisää vapautta ja puolusti jopa Solženitsyniä, mikä todistanee merkittävästä kansalaisrohkeudesta.

 

Semper scrutari

 

Mitä filosofialla vielä tekee?

 

Roger Scruton, Filosofian periaatteita ja ongelmia. Suomentanur Juhani Sarsila. Suomalaisuuden liitto 20204, 159 s.

 

Petronius Arbiterin ensimmäisellä vuosisadalla J.Kr. teoksessaan Satyricon esittelemä Trimalchio oli, kuten muistetaan, upporikas öykkäri, joka halusi hautakivessään mainittavan, ettei koskaan kuunnellut filosofia. Kerskakulutuksen ja naiivin itseihailun hän sen sijaan oli vienyt korkeimmalle tasolle.

Hahmo lienee ikituore ja tuo Trimalchion halveksima filosofia ylipäätään on muuttunut myös jopa niin sanottujen älykköpiirien keskuudessa marginaaliseksi  harrastukseksi. Kukapa enää pyrkisi täysin vakavissaan hahmottamaan maailmaa jonkin suuren filosofisen järjestelmän mukaisesti, Hegelin ja Marxin tapaan.

Analyyttinen filosofia kaikessa kuivuudessaan on pyrkinyt yksinkertaisesti osoittamaan tarpeettomiksi ja mahdottomiksi vastata useimmat peruskysymykset, joihin filosofia oli aiemmin yrittänyt yhä uudelleen vastata, keinoja ja lähestymistapoja muunnellen.

Filosofiaa voidaan hyvin verrata seksuaaliaktiin käsitettynä rakkauden ilmentymäksi. Toki seksiä voi olla siitä riippumattakin. Joka tapauksessa rouva viisautta rakastava on pyrkinyt kohdettaan yhä lähemmäs kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta lopullinen yhtyminen oman itsen häviämisenä on jäänyt saavuttamatta, mitä se sitten voisikaan merkitä.

Tässä tulikin jo vastaus siihen, miksi filosofia on vaivan arvoista, vaikka ei tarjoakaan lopullista ratkaisua, joka aina tarvittaessa voitaisiin ottaa käyttöön ja avata sillä kaikkien salaisuuksien ovet.

 Rakastelun akti on jo tarkoitus sinänsä. Se antaa tyydytyksen tai jättää sen antamatta. Joka tapauksessa se jaksaa aina viehättää ja saattaa toistamaan itseään. Se vastaa johonkin olennaiseen tarpeeseemme.

FilosofIa ei ole ainoa tie niin sanottuun syvähenkiseen elämään. Muita ovat taide, kirjallisuus, mystiikka ja miksei myös itse seksuaalisuus tietyssä lihallis-henkisessä merkityksessään, uskontoa unohtamatta. Itse asiassa nuo kaikki näyttävät olevan läheistä sukua keskenään ja niiden yhteinen nimittäjä on hartaus.

Toki noiden otsikoiden alla voidaan myös harjoittaa kaikkea mahdollista profanaatiota ja temppeliprostituutiota. Valtionfilosofia voi toimia yksinkertaisesti massamurhien perusteluna, kirjallisuus voi olla falskia lörpöttelyä ja taide pinnallista politikointia tai vulgaaria mielistelyä.

Filosofialle ominaista on ollut, että se pyrkii syvälle, niin syvälle kuin mahdollista. Siinä suhteessa looginen empirismi ja sen perinnettä jatkava analyyttinen filosofia ovat pettäneet asiansa ja johdattaneet harrastajansa (amateur, Liebhaber, ljubitel) kuivan autiomaan hedelmättömälle pinnalle nääntymään.

 Lingvistinen käänne ja postmoderni spekulaatio ovat suorastaan pitäneet kunnia-asianaan itse viisauden kieltämistä ja tuhoamista sen vanhassa merkityksessä.

Mutta onko sitten filosofian klassisista kysymyksistä ja sen niihin tarjoamista mahdollisista vastauksistakaan enää mihinkään? Eikö filosofia siinä muodossa, kuin se kärsi kohtalonsa analyytikkojen ja lingvistien mestauspölkyllä, ole ja pysy haudassaan?

Tätä peruskysymystä koettaa kirjasessaan pohtia Roger Scruton-vainaa, joka on aikamme huomattavimpia konservatiivisia ajattelijoita ja huomattu etenkin esteetikkona.

Mikä on totuus? on kysymys, joka on yhtä ajankotainen kuin se oli Pilatuksen aikana. Sofistien (heidät on tietenkin jo rehabilitoitu) pilkan kohteena silloin ollut totuus on nykyään aivan yhtä halveksittu. Se on epäkiinnostava trivialiteetti, joka työllistää van niin sanottuja faktantarkastajia.

Entäpä aika? Mystisistä mystisin asia, jota on yhä udelleen lähestytty monesta kulmasta, jotakin joka on tuttua tutumpaa ja silti kaikkein mahdottominta ymmärtää. Onko olennainen ongelma se, että aseemme vain ovat liian tylsiä, vai onko kyseessä avoin salaisuus, jonka luonne määräytyy koko olemassaolomme perusteista. Niitä taas voimme ymmärtää yhtä vähän kuin apina kvanttifysikkaa (vertaus ei Scrutonilta).

Henri Bergson on viimeisin tätä asiaa kiinnostavasti lähestynyt tuntemani filosofi. Hänen kirjansa L’énergie spirituelle on julkaistu suomeksi tolkuttomalla otsikolla Henkinen tarmo, mutta ehdottomasti yhä lukemisen arvoinen, vaikka jo onkin kauan sitten mennyt pois muodista. Ajan mysteeri ei ole analysoimalla hävinnyt minnekään.

Vapaus (mitä se on?), moraali (konventiona ja sen suhde lakiin sanan eri merkityksissä), musiikki (keino sanoa sellaista, mistä ei voi puhua?), Ihmisen ja eläimen välinen perustava ero: tällaisia peruskysymyksiä Scruton nostaa taas uudelleen esille, ikään kuin niitä ei koskaan olisikaan tuhottu loogisen analyysin mestauspölkyllä.

Scruton ei kaihda ottamasta esiin sellaistakaan käsitettä kuin Jumala. Kyseessä ei tietenkään tarvitse olla sen antropomorfisen valkopartaisen vanhan ukin, jonka Gustave Doré on piirtänyt vanhaan raamattuumme. Mutta mitäpä merkitsee itse asiassa toisaalta jokin Spinozan yhtälö Deus sive natura -Jumala eli luonto?

Jumalasta, kansakunnasta tai jopa historiasta ja muistakin asioista, jotka voidaan kokea myös pyhinä tai olla kokematta Scruton yrittää pelastaa niihin joskus liitetyn mahtavuuden, ne ovat jotakin, jotka antavat aiheen hartauteen, eivät ajatusvirheitä.

Pelonsekaista kunnioitusta herättävää asiaa kutsutaan englanniksi termillä awesome, jota käytetään nykyään lähinnä kuvaamaan kaikenkarvaisten klovnien suorituskykyä. Varsinaisia suuria kysymyksiä aikamme Trimalchio ei tunnista eikä tunnusta, mutta se liittyy vain siihen, että hän on moukka.

En yritä lainkaan luetella niitä johtopäätöksiä, joita kirjoittaja eri kohdissa tekee. Näen kirjan lähinnä yrityksenä lähestyä vielä kerran nimenomaan filosofian kannalta sellaisia tärkeitä kysymyksiä, jotka muodikkaat filosofit ovat nykyään unohtaneet ryhtyessään jankkaamaan sellaisia loputakin triviaaleja asioita kuin kuvitelmia yhteiskunnallisen vallan ulottuvuuksista tai maailman konstruoidusta luonteesta.

Scruton on ilman muuta ylpeästi konservatiivi ja lisäksi englantilainen patriootti, joka näkee aivan erityistä arvoa jopa anglosaksisessa Common law’ssa (vrt. Vihavainen: Haun scruton tulokset), jota itse kauhistun.

 Olen lukenut paljon Scrutonin teoksia ja ihaillut hänen aitoenglantilaista tyyliään ja huumoriaan, joita ei ole käytetty ongelmien banalisoimiseen, vaan niiden valaisuun. Kirjat sellaiset kuin England. An Elegy, Animal Rights and Wrongs, Thinkers of the New Left, How to be a Conservative ja monet muut ovat konkreettisiin kysymyksiin liittyvine sisältöineen paljon kiinnostavampia kuin tämä käsillä oleva teos.

Asia tietenkin liittyy kirjan teemaan. Scruton on parhaimmillaan esseistinä ja täytyy tunnustaa, että tämä kirja, joka askartelee filosofian peruskysymysten parissa ja tuskin laoinkaan konkretian parissa, on kuiva. Mutta sellaistahan tuppaa olemaan filosofian perusteiden kaivelu: se on ajattelua ajattelusta ja sen merkityksestä. Silti sekin on tärkeää.

Onko tekijä sitten onnistunut pelastamaan edes noiden suurten kysymysten kaivelun oikeutuksen aikamme sofisteilta ja Trimalchioilta, on kysymys, jonka jätän muiden vastattaviksi. Minun mielestäni analyyttinen filosofia ei koskaan ole korvannut eikä voi korvata sitä rakastumista, johon rouva sofia meitä viettelee.

Jos filosofian viimeisen sadan vuoden muodit ovat jotakin saaneet aikaan, on kyse vain siitä, että rouva on käynyt yhä sofistikoituneemmaksi ja kokeneemmaksi. Neitona hän saattoi olla suloisempi, mutta itse asiassa vähemmän kiinnostava.

Kääntäjä Juhani Sarsila on selvästi ottanut tehtävänsä hyvin vakavasti ja tehnyt suomennoksesta varsin omaperäisen lainkaan pyrkimättä mahdollisimman lähelle yleiskieltä.

Päin vastoin, hän etäännyttää siitä yhä uudelleen ja lukija joutuu yhä uudelleen pysähtymään ja pohtimaan, mitä käsitteet tällaisessa yhteydessä lopultakin merkitsevät. Se voi olla hyväkin ratkaisu. Itse kukin punnitkoon kohdaltaan.

 

 

Politiikan muuttuva hahmo

 

Overtonin ikkunasta

 

Mrko Hamilo, Tiede ja populismi. Perussuomalaiset tiedetoimittajan silmin. Kiuas 2024, 176 s.

 

Marko Hamilon nimeen törmäsin joskus pari vuosikymmentä sitten lukiessani hesaria. Tiedesivulla oli aiheena jokin perinnöllisyyttä koskeva aihe ja toimittaja (Hamilo) kirjoitti asiasta siinä määrin eri tavalla kuin tuossa lehdessä oli tapana, että se suorastaan hätkähdytti: onko lehden linjassa tapahtumassa täyskäännös?

Perinnöllisyyden merkitystä ihmisen käyttäytymiselle oli samoihin aikoihin painottanut myös vasemmistolainen sosiaalipolitiikan professori J.P. Roos.

Hän oli hiljattain solminut uuden avioliiton ja vakuutti, ettei ole yhdentekevää, minkä näköinen pariutumispartneri on ja ettei se ole asia, joka vain voitaisiin konstruoida.  Roos rohkeni myös haukkua tietynlaisia moderneja rakennuksia rumiksi sen sijaan, että olisi tunnustanut niiden olevan yhtä kauniita kuin muutkin, mikäli niin päätettäisiin.

Maailmassa oli paljon muutakin, mikä todisti, ettei oletus kaiken todellisuuden sosiaalisesti konstruoidusta luonteesta voinut pitää paikkaansa.

Mikään ei esimerkiksi todistanut sen puolesta, että jokaisella yksilöllä ja ainakin nyt ryhmällä olisi samanlaiset kyvyt ja että vain ympäristötekijät selittäisivät ne erot, jotka voidaan tutkimuksella havaita. Sitä vastaan sen sijaan puhui moni asia.

Muodikkaan postmodernismin kannalta tässä oltiin jo vaarallisen kaukana tiellä kohti ”essentialismia”, mikä merkitsi todellisuuden tunnustamista tavalla, joka sofistikoituneissa piireissä oli laskettava naiivin realismin piiriin. Sinne kukaan itseään kunnioittava älykkö ei halunnut joutua.

Merkittäväksi jyviä akanoista erottelevaksi tapaukseksi nousi pääministeri Matti Vanhasen isän, Tatu Vanhasen maailmanlaajuista kuuluisuutta saanut tutkimus eri populaatioiden mitatun älykkyysosamäärän ja todetun suorituskyvyn välisestä suhteesta.

Koska se ei postmodernin konstruktionismin perusoletuksen mukaan voinut pitää paikkaansa, leimattiin asian tutkiminenkin rikolliseksi. Apulaisoikeusasiamies Mikko Puumalainen antoi ymmärtää, että niin on, mutta luopui kuitenkin syytteen nostamisesta. Mikäli se olisi tehty, olisi epäilemättä maamme saanut runsasta kansainvälistä julkisuutta, kuten aikoinaan Yhdysvallat ns. ”Daytonin apinajutun” takia. Kiihkeitä kannattajia olisi riittänyt puolin ja toisin.

Hamilo on luonnontieteellisesti suuntautunut ja uskoo empiirisen tutkimuksen ja perinteisten päättelysääntöjen voimaan sen sijaan, että kannattaisi postmoderniin spekulaatioon perustuvien mielikuvien ja johtopäätösten nostamista havaittavan ja mitattavan todellisuuden tilalle.

Aikamme paradokseihin kuuluu, että tällainen tieteellinen asenne on etenkin koulutetun keskiluokan katsomuksissa joutunut yhä ahtaammalle ja määrittelyvalta asioihin on luisunut sellaisille aineksille, jotka perustavan uskonsa johonkin muuhun.

”Overtonin ikkuna” tarkoittaa sitä aluetta, johon liittyvistä kysymyksistä voidaan julkisuudessa mielekkäästi kiistellä. Sen ulkopuolelle jäävät kysymykset sen sijaan leimataan merkityksettömäksi, absurdeiksi tai muuten mahdottomiksi, ehkäpä ”äärimmäisiksi”.

Ajatellaanpa vaikka julkista keskustelua Jumalan olemassaolosta Suomen tämän hetken mielipideilmastossa. Ei sellaista voida kuvitella sen enempää kuin vaikkapa keskustelua tasaverosta, joka kyllä vielä hiljattain oli mahdollisuusien rajoissa. Edes itärajan avaamisesta ei saa avata keskustelua, kuten olemme huomanneet.

Overtonin ikkuna on koko ajan altis siirtymään paikasta toiseen ja se, joka saa sitä siirrettyä omalle puolelleen, on pelissä vahvoilla. 2000-luvun Suomessa ikkunan ulkopuolelle ovat jääneet niinkin perustavanlaatuiset poliittiset asiat kuin kysymykset maahanmuutosta ja EU-jäsenyydestä.

Kyllähän niitäkin nostetaan esille ja vieläpä hyvin emotionaalisessa hengessä, jos niikseen tulee. Kysymys onkin siitä, voidaanko niistä keskustella rationaalisessa hengessä ja normaalien tieteellisten pelisääntöjen mukaan, leimaamatta ”väärän” mielipiteen esittäjää ja sortumatta heti ad hominem- tason argumentteihin tai muuhun irrationaalisuuteen vedoten.

Sellaiset asiat kuin nationalismi, rasismi, tasa-arvo ja monet muut ovat muuttuneet lähinnä leimakirveiksi. Kun niistä on puhe, pidetään vakavaa analyysiä suorastaan sopimattomana. Verrattuna keskiajan parhaimpiin hengentuotteisiin tämä on jo taantumusta: toki silloin vaadittiin, että väitöksessä on mukana myös ”advocatus diaboli”, paholaisen asianajaja, jonka argumentit on voitava kumota.

Nykyään paholaisen asianajan kohtalona on ollut tulla internetissä välittömästi blokatuksi ja valtajulkisuudessa leimatuksi jo pelkkien yksittäisten sanojen takia. Ajatusta siitä, että keskustelu olisi alusta loppuun tieteen pelisääntöjen mukaista, ei kunnioiteta oainkaan.Päin vastoin, vaaditaan sensuuria ja kauhistellaan sen poistamista kuin suurtakin onnettomuutta.

Tottahan on, että internetin informaatiomassoissa on valtava määrä erilaista humpuukia ja muuta hylättävää ainesta, jonka kanssa ei kannata sen enempää aikaansa tuhlata. Totta on myös, että siellä syntyy ja katoaa anti-intellektuaalisia muoteja, jotka saavat välitöntä kannatusta ympäri maailmaa. On kaikenkarvaista salaliittoteoriaa, rokotushysteriaa ja ilmastonmuutosdenialismia.

Näille ilmiöille on keksitty oma suomalainen nimiensäkin: ”pölhöpopulismi”. Niiden kannattajilla on taipumusta myös kerääntyä tiettyjen sellaisen politiikan ajajien ympärille, joiden ohjelmaan kuuluu ankaran tieteellisesti perusteltuja ja muutenkin nuhteettomia päämääriä.

Tiedettähän politiikka ei voi olla. Se on tahdon asia, mutta se voi perustua myös joko valheellisiin tai rationaalisuutta ja empiirisen tutkimuksen tuloksia kunnioittaviin premisseihin.

Hamilo on kovin ärtynyt pölhöpopulismin aidosti rationaaliselle vaihtoehdolle aiheuttamasata mainehaitasta. Onneksi litteän maan kannattajat ja ilmastonmuutosdenialistit ovat itse ymmärtäneet lähteä Hamilon kannattamista perussuomalaisista, jonka tärkeimmät päämäärät ovat rationaalisempia ja paremmin perusteltuja kuin tämänhetkisillä kilpailijoillaan.

Kokoomuksestakin on yllättäen kuoriutunut isänmaaton vasemmistopuolue, tuntuu kirjoittaja valittavan, itse valitsemiani termejä käyttääkseni.

Hamilon kirjanen on tietenkin poliittinen puheenvuoro ja nostaa esille ennen muuta nykyisen perussuomalaisen puolueen ongelmia. Puolueen peruslinjaa kirjoittaja pitää selvästi terveempänä ja rationaalisempana kuin Soinin aikaista.

Politiikka kuitenkin on, kuten sanottu tahdon asia ja suuri osa  suomalaista kannattaa syystä tai toisesta jotakin muuta kuin perussuomalaisten edistämiä päämääriä. Tämähän on politiikassa normaalia ja itse asiassa demokratian vallitessa välttämätöntä.

On kuitenkin terveellistä huomata, millaisella pohjalla syytökset esimerkiksi populismista tässä tapauksessa ovat olleet ja mitä silläkin termillä itse asiassa on tarkoitettu ja tarkoitetaan.

Overtonin ikkuna on koko ajan liikkeessä ja näyttää siltä, että juuri nyt se tekee mahdolliseksi punnita rauhallisesti ja rationaalisesti myös sellaisia asioita, jotka vielä äskettäin leimattiin täysin mahdottomiksi. Tapahtunutta muutosta kannattaa yrittää ymmärtää. Tämäkin kirja antaa siihen aineksia.

Englanti tuli. Mitä sen jälkeen?

 

Kielivallankumouksemme vaiheita

 

Harvat asiat ovat vaikuttaneet kulttuuriimme yhtä mullistavasti kuin vieraiden kielten tulo osaksi koko kansan jokapäiväistyä elämää.

Nykynäkökulmasta tuo asia tarkoittaa englannin kielen jokapäiväistymistä ja nousemista kansallisen kielen rinnalle ja jopa sitä arvoistetummaksi kommunikaatiovälineeksi.

Ilmiö on uusi ja se on tapahtunut erittäin nopeasti. Vielä 1990-luvun alussa tapahtui, että Helsingin yliopiston rehtori kommunikoi ulkomaisen vieraan kanssa saksaksi, koska ei osannut englantia, jota vieras kyllä olisi osannut. Tiedän asian, koska olin itsekin paikalla. Nyt emme voisi missään tapauksessa kuvitella mitään vastaavaa.

1980-luvun puolivälissä oli samaisessa yliopistossa tuskin lainkaan opetusta vierailla kielillä ja kuuluin itse uranuurtajiin järjestäessäni sitä erityisen kansainvälistämismäärärahan turvin. Kävin värväämässä opettajia Englannista ja Ranskasta ja myös Venäjältä. Opetuskielinä olivat englanti, venäjä ja ruotsi.

Merkittävä venäläinen Ruotsin historian tutkija piti tuolloin luentosarjansa ruotsiksi ja julkaisi sen pohjalta kirjan Ruotsin ja Venäjän suhteiden historiasta. Monta kuulijaa hänellä ei kuitenkaan ollut. Englantia taitavia venäläisiä luennoitsijoita löytyi tuskin lainkaan. Yksi kurssi järjestettiin ja kielivaikeudet voitettiin hyvällä tahdolla.

 Kun venäjänkielisiä ”paluumuuttajia” jo alkoi olla, oli venäjä tietenkin itse asiassa paremmin Venäjän tutkimuksen opettamiseen sopiva kieli. Joitakin luentoja venäjäksi pitivät myös muista maista saapuneet tutkijat.

Ryhmät olivat kuitenkin aina pieniä ja osallistumista koetettiin edistää antamalla kielestä lisäpisteitä. Olihan se työläämpää kuin tavallisen kurssin seuraaminen. Tietokoneiden vallankumouksen ansiosta englanti kuitenkin lisäsi räjähdysmäisesti suosiotaan 1990-luvulta lähtien ja englanninkielisyydestä tuli itse asiassa varsinainen maanvaiva. Tästä aspektista joskus enemmän.

Englannin kielen ylivallan syntyminen ei tietenkään ole vain suomalainen ilmiö. Sitä koetettiin monessa maassa, kuten Ranskassa, urhoollisesti torjua, mutta turhaan. Neuvostoliitossa syrjittiin kaikkea kansainvälisyyttä siten, että koulussa opetettiin vain yhtä vierasta kieltä ja sitäkin vain tunti viikossa.

Kun joskus kysyin venäläisiltä tuttaviltani, osasivatko nämä englantia, vastaus oli verraton: ”Net. My ne gramotnyje”. Gramotnost tarkoittaa kirjoituksen (grámota, vert. sana raamattu) osaamista ja yleensä sitä käytetään merkitsemään lukutaitoisuutta. Se merkitsee myös asioista perillä olemista, valistuneisuutta.

Se, joka ei nykymaailmassa osaa englantia, on todelakin negramotnyi -osaamaton (vrt. Vihavainen: Haun likbez tulokset). Asianlaita alkoi olla sellainen jo 1990-luvulla, jolta tuo muisto on peräisin.

Nykyään uusi venäläinen sukupolvi osaa englantia hyvin, enkä tiedä, onko asia muuttumassa. Kiinan rooliahan ollaan siellä lisäämässä, mikä on sellaisenaan normaali ja järkevä asia ja kannattaisi ehdottomasti tehdä täälläkin (vrt. Vihavainen: Haun putonghua tulokset).

Mutta mikä oli englannin kielen asema joskus itsenäisyytemme alkuaikoina ja sen jälkeen, aina peruskoulun tuloon saakka?

Vieraita kieliähän meillä osasi milteipä vain se ohut yhteiskuntakerrostuma, joka kävi oppikoulua ja sijoittui harvoihin akateemisiin työpaikkoihin. Sen lisäksi tulivat merimiehet ja siirtolaiset, jotka yleensä oppivat pakostakin englantia ja joista monet sitten jättivät Suomen ainiaaksi. Englanti oli rahvaan vieras kieli.

Kansakoulussa ei vieraita kieliä opetettu ja oppikoulussa tilaa muilta vei autonomian aikana venäjä, jota isänmaallisista syistä yritettiin olla oppimatta, usein tuossa pyrkimyksessä menestyenkin. Toinen kotimainen kieli kuului myös tärkeän osana opetusohjelmaan. Varsinaisina kansainvälisen kommunikaation kielinä olivat saksa ja ranska.

Englanti kuului vapaaehtoisiin kieliin ja sitä opiskeltiin niin koulussa kuin yliopistossa vähän, vaikka yliopistossa olikin aloitettu sen opetus jo 1830-luvulla. Ensimmäinen alan professori aloitti kuitenkin vasta 1920-luvun alussa ( ks. Milloin englannista tuli suomalaisten maailmankieli? | Kielen kannoilla).

E.W. Polson Newman havaitsi 1920-luvulla, että suomalaisilla kyllä oli kiinnostusta englannin kieltä kohtaan, mutta opettajia puuttui, eikä köyhällä maalla oikein ollut varaa niitä kouluttaa ilman Englannin myötämielistä tukea. Sitä siis tarvittiin.

Mainittakoon, että anglosaksinen aines oli Suomessakin populaarikulttuurissa jo 1920-luvulla täysin hallitseva, kuten Olli Jalonen on osoittanut kirjassaan ”Kansa kulttuurien virroissa”. Saksa oli toisaalta maailmassa johtava tieteen ja tekniikan kieli, jota ilman ei kannattanut kuvitella pärjäävänsä ja ranska oli korkeakulttuurin ykkönen.

Kuten maailmansotien välisen ajan kulttuurielämää tarkkaileva heti huomaa, ranskaa pyrittiin meilläkin oppimaan ja käyttämään, kuten oli tehty jo sadan vuoden ajan, sotilasoppilaitoksia myöten.

Tulokset eivät välttämättä edustaneet kovin korkeata tasoa, mikäli opiskelijoilta puuttuivat kotiopettajat. Ainahan ne eivät puuttuneet. Tuo kieli ei missään tapauksessa tunkeutunut jokapäiväiseen elämään samalla tavalla kuin englanti nykyään. Toki kokonainen kerrostuma ranskalaisia sanoja tuli ruotsin kieleen jo 1700-luvulla ja suodattui sieltä meillekin (vrt. Vihavainen: Haun ranskalainen ruotsi ja suomi tulokset).

Englannista tuli vaihtoehtoinen, eikä siis pelkästään vapaaehtoinen tyttölyseoiden oppiaine jo vuonna 1914, mutta poikalyseoissa sama tapahtui vasta vuonna 1941.  Minun sukupolvessani on vielä hyvin huomattava osuus pitkän saksan lukijoilla, jotka vasta lukioasteella suorittivat lyhyen englannin kielen kurssin ja yleensä oppivat sitä paljon paremmin kuin saksaa, jolle ei ollut paljoakaan käyttöä.

Kun vuonna 1958 aloitin englannin opinnot, meillä oli ensiluokkainen opettaja, joka kiinnitti paljon huomiota myös ääntämykseen. Seuraavana vuonna tullut uusi opettaja kuitenkin salli sangen suomalaistyyppisen ääntämyksen eikä mitään audiovisuaalisia laitteitakaan ollut käytössä.

Englantia saattoi noina vuosina kuulla vain radion ulkomaalaisilta asemilta ja joskus elokuvissa. Televisiohan tuli vasta muutaman vuoden kuluttua ja siellä kyllä oli sitten jo tarjolla merkittävä kulttuurinen uutuus: tekstitetyt sarjafilmit.

Mitä tulee opetusmetodeihin, ne noudattelivat noina muinaisina aikoina ikivanhoja perinteitä, joiden idea kiteytyy vanhassa runossa: ”ett’ on lyöty, siit’ on hyöty -seuraa taito, toimikin”.

Toisin sanoen metsästettiin virheitä, ja jokaisesta virheestä rangaistiin. Samallahan siinä ehdollistettiin pientä ihmistä pelkäämään koko asiaa sen sijaan, että olisi rohkaistu itseilmaisuun, omaperäiseenkin.

Kannattaa muuten tässäkin muistaa, että suomen kielen ääntämys on hyvin omaleimainen. Meiltä yksinkertaisesti puuttuu suuri määrä sellaisia äänteitä, jotka ovat tavallisia niin englannissa, ranskassa kuin venäjässä. Jopa ruotsissa, virossa ja saksassa on meille vieraita äänteitä. ( vt. Vihavainen: Haun ree tulokset).

Onhan meidnkin kielemme todella hankalaa ääntää ulkomaalaisille korrektisti. Tästä vauuttuakseen kannattaa katsoa vaikkapa Berlitzin parlööriä ”Finnish”. Ei meidän kielemme muita huonompi ole, mutta erilainen kyllä.

Niinpä kouluja käymättömälle ja myös niitä käyvälle vieraiden kielten ääntämyksen oppiminen saattoi aikanaan olla joka mahdotonta. Silloinhan ei kuultu missään noita vieraita ääntämyksiä.

Omaelämäkerrallisessa kirjassaan ”Väärällä uralla” kuvaa Ilmari Kianto sen upseerin epäkiitollista tehtävää, joka joutui joskus 1800-luvun lopulla opettamaan Oulun reservipataljoonan alokkaille venäjänkielisiä komentosanoja ja tervehdyksiä.

Vanhassa Venäjän armeijassahan ei tyydytty herroittelemaan, vaan puhuteltiin jokaista esimiestä arvoasteen mukaisella tervehdyksellä, esimerkiksi ”vaše vysokoblagorodije!”, teidän korkeajalosukuisuutenne!

Moinen sana saattaa vieläkin, kaikesta pakkoenglannista huolimatta olla suomalaiselle hankala. Silloin se ilmeisesti oli mahdoton ja opettaja joutui opettamaan sen useilla sanoilla: ”vaasse viso koplako rootije!” Samalla syntyi ihan uusi sanakin: ”koplako”.

Venäjää meillä ei opittu koskaan, vaikka siihen koetettiin pakottaa ja ilmeisesti juuri siksi. Englanti sen sijaan houkuttelee palkinnoilla ja sen hyödyt ovat ilmiselviä.

Pakkoenglantiin voi suhtautua vihamielisesti ja on selvää, että se muodostaa myös kansallisen vaaran. Sitä paitsi sen yletön ja turha käyttäminen paljastaa harjoittajansa puolivillaisen typeryyden, mutta sehän ei ole kielen vika.

Pakkoenglantia ei nykyään voi korvata millään muulla ja olisimme idiootteja, jos luopuisimme siitä. On kuitenkin katsottava eteenpäin. Kiina on ehdottomasti yksi tulevaisuuden keskeinen kieli, eikä se edes ole niin mahdottoman vaikea. Tietokoneet auttavat tavattomasti kiinan harrastajaa esimerkiksi hieroglyfien tulkinnassa.

Sitä paitsi pinyin-romanisaatiolla kirjoitettu kiina on tietyllä hieman alkeellisella tasolla ehkä maailman helpoin kieli. Siinä se muistuttaa englantia ja niiden yhtymisestä onkin muodostunut pidgin-englanti, jolla kenties on vielä edessään suurikin tulevaisuus.

Sekä englanti että kiina ovat kumminkin molemmat vaikeita, kun niissä haluaa edistyä pitemmälle.

Maon punaisen kirjan vaatima merkkimäärä oli muistaakseni 1000, mikä ei ole mahdoton oppia, sillä heroglyfeillä on oma logiikkansa.

Hupaisaa kyllä, Amerikassa on nyt ruvettu tiktokin sulkemisen jälkeen seuraamaan kanavaa xiaohongshu, joka tarkoittaa juuri pientä punaista kirjaa.

Sen kuulemma näyttää mullistava amerikalaisten käsitykset Kiinasta ja sikäläisestä elämänmenosta ja elintasosta.

Siihen lienee paljon aihetta niin Amerikassa kuin meillä.

Suomi muiden joukossa

 

Uusi Suomi

 

Polson Newmanin vuonna 1930 ilmestyneessä kirjassa (ks. edellinen blogi) on Suomea käsittelevän luvun nimenä Uusi Suomi.

Itse asiassa Suomi ei ollut mikään uusi kokonaisuus, vaan oli jossakin muodossa ollut olemassa jo vuosisatoja, toteaa kirjoittaja. Ensimmäisen maailmansodan tuloksena syntyneiden maiden joukossa tämä ei ollut niinkään tavallista. Kaikki itsenäisen valtion tarvitsemat instituutiot olivat meillä jo olemassa.

Vuonna 1918 kertoo tekijä eräiden äärimmäisyysainesten läheisessä yhteistoiminnassa huonoimpien venäläisten ainesten kanssa tehneen viimeisen yrityksen vetää Suomi samaan kurimukseen, joka oli niellyt Venäjän.

Taistelulla bolševikkeja vastaan oli hyvin suuri merkitys koko Euroopalle, mitä ei ollut muissa maissa kyliksi huomioitu.

Suomen hallitusmuoto oli kansanvaltaisimpia koko maailmassa ja se oli hyvin mielenkiintoisesti kehitetty vanhan perinteen pohjalta. Niille, jotka harrastavat valtio-oikeutta, olisi hyödyllistä tutkia tätä mallikelpoista kansanvaltaa, jota niidenkin täytyy kunnioittaa ja ihailla, jotka yleensä suhtautuvat epäilevästi kansanvaltaisen hallitustavan ansioihin, katsoo tekijä.

Suomalaiset olivat 12 vuoden aikana edistyneet mallikelpoisesti sekä yhteiskunnallisesti että taloudellisesti. Kaiken takana oli suomalainen ihminen. Millainen hän oikein oli?

Kirjoittajan kiteytys kannattaa siteerata sellaisenaan: He ovat harkitsevia, hitaita ja varovaisia. He ovat uutteria, innokkaita omaksumaan uusimmat tiedot ja menettelytavat ja hyvin kansallismielisiä. Ollen hyvin vähän taipuvaisia elämännautintoihin he ovat säästäväisiä ja mielipiteitään kansanvaltaisia. Heidän huumorinsa on hieman raskasta ja heidän huvituksensa näyttävät olevan varsin vakavaa laatua.

Englantilaisten ja suomalaisten luonne oli monessa suhteessa samanlainen… Suomalaisen miehen tyyni, intohimoton tapa katsella asioita muistuttaa läheisesti ajattelevan englantilaisen katsomustapaa. Suomalainen on, paitsi ehdottomasti rehellinen, myös hyvin vilpitön ja suorasukainen. Yleisesti katsoen suomalaiset ovat hyvin luotettavia, vaikka heidän käsityksensä ajasta ei olekaan oikein sopusoinnussa tämän ominaisuuden kanssa…

Suomalaisilla oli luontaista kykyä yhteistoimintaa, mikä ilmeni osuustoiminnan kehittyneisyydessä. Valtiollisessa elämässä he myös suosivat komiteatyöskentelyä.

Suomalaistn käsitys vapaudesta erosi kuitenkin suuresti englantilaisesta. Jälkimmäiset katsoivat asioita yksilön ja suomalaiset taas kansallisesta näkökulmasta.

Kansa olikin saavuttanut sangen suuren yhtenäisyyden, mitä oli vielä edistänyt luokkaeroavuuksien miltei täydellinen puuttuminen.

Suomalaisten sivistystahto oli hämmästyttävän suuri ja yksinkertaisilla talonpojillakin saattoi olla kotonaan muutaman sadan niteen kirjasto.

Ruotsinkielisiä oli Suomen väestöstä kymmenen prosenttia ja heillä oli suuremmat erikoisoikeudet kuin ehkä millään toisella vähemmistöllä koko maailmassa. He olivat tehneet pahan erehdyksen valittaessaan asemaansa, jonka suomenkielisen enemmistön jalomielinen politiikka oli heille suonut.

Kielieroavaisuudesta huolimatta kulttuuri oli yhtenäistä ja oli aivan mahdotonta huomata siinä mitään eroja kieliryhmien välillä, ellei tuntenut kumpaakaan kieltä.

Akateemisella tasolla suomalaiset olivat yhteydessä maailman johtavien opinahjojen kanssa ja olisi ehdottomasti väärin kuvitella että tätä varten tarvittaisiin ruotsinkielistä välitystä.

Helsinki oli maailman uudenaikaisimpia kaupunkeja ja sen rakennukset noudattivat omaa suomalaista tyyliään. joka oli hieman raskasta eikä erityisen kaunista.

Suomen tärkein teollisuus perusti metsiin, joita hyödynnettiin kekseliäästi koko maan laajalla alueella. Maatalous perustui tieteellisen tutkimukseen ja viljelymenetelmät kuuluivat maailman nykyaikaisimpiin. Suomalaine maanviljelijä oli paljon keskieurooppalaisen talonpoikaistyypin yläpuolella. Hän oli yritteliäs, sivistynyt ja opinhaluinen pienviljelijä.

Suomessa saattoi nykyään saada myös täydellisen teknillisen sivistyksen. Harvoissa maissa myöskään työläiset elivät yhtä edullisissa olosuhteissa. Ei ollut kodittomia eikä lukutaidottomia, kaupungeissakaan ei ollut varsinaisia kurjalistokortteleita.

Naisen asema yhteiskunnassa oli silmiinpistävä ja naisille tuli maan edistyneisyydestä miltei sama ansio kuin miehillekin. Täytyy vielä mainita, että suomalainen sotilasaines oli miehekkyydessään ensiluokkaista.

Ulkopolitiikassa Suomi piti tiukasti kiinni itsenäisyydestään ja suhtautui epäluuloisesti kaikkiin liittoihin. Neuvosto-Venäjään suhtauduttiin ystävällisesti, mutta varovasti. Suomalaiset eivät pelänneet Venäjää, mutta tahtoivat pitää huolta siitä, ettei heitä pakotettu tai houkuteltu sen vaikutuspiiriin-

Neuvostoliiton kanssa oli vältetty kaikkia sellaisia toimenpiteitä, jotka olisivat voineet ärsyttää sitä, mutta suomalaiset eivät kuitenkaan antaneet kenenkään käskeä itseään. Jokainen yritys siihen suuntaan kohtaisi mitä jyrkintä vastarintaa.

Suhteet Baltian maihin ovat sydämelliset, mutta Suomi kieltäytyi liitosta niiden kanssa. Ruotsiinkin suhteet ovat Ahvenanmaan kysymyksen ratkettua myötämieliset. Hyvinvoinnissa Suomi hävisi Ruotsille, mutta oli puolestaan edellä Baltian maita.

Kas siinä lyhyesti englantilaisen analyytikon vaikutelmat Suomesta. On todettava, etteivät ne ole syntyneet pelkästään tutkijankammiossa eikä kirjoittaja kuulu alan naiiveimpiin. Hän on rutinoitu maailmanmatkaaja ja tutkija, jolle eri maiden ja kansojen suhteuttaminen toisiinsa oli jokapäiväistä työtä.

Polson Newmanin Suomi-kuva on epäilemättä erittäin sympaattinen ja myös poikkeuksellisen hyvä verrattuna muihin hänen kirjassaan (ks. edellinen blogi) esiteltyihin maihin. Itse asiassa näyttää olevan harvoja asioita, jotka suomalaiset tämän brittiläisen imperialistin mielestä olisivat voineet tehdä paremmin.

Mutta tämähän olikin Suomen suurta aikaa. Urheillun suurvalta (koko asiaa ei mainita artikkelissa) ja nopeasti vaurastuva maa oli jo monessa suhteessa toipunut vuoden 1918 painajaisesta ja myös taloudellisesti onnistunut korvaamaan menetetyt Venäjän markkinat eurooppalaisilla.

Kirjoittaja katsoo maatamme ulkopuolisen silmin ja siitä on tietenkin se varjopuoli, ettei hän pääse sisälle maamme omiin sisäisiin kysymyksenasetteluihin ja keskusteluihin.

Siitä on kuitenkin myös se etu, ettei hän sorru pitämään ongelmiamme suurempina kuin ne ovatkaan. Kansainvälisessä vertailussa monet suurina pidetyt ongelmamme olivat kuin olivatkin vähäpätöisiä.

Maantiede-uutuudet

 

Terra incognita

 

E.W. Polson Newman, Vanha ja uusi Itämeri. Tekijän luvin suomentanut J. Teljo. WSOY 1930, 294 s.

 

Ensimmäinen maailmansota romahdutti Venäjän imperiumin ja saattoi myös Itämeren alueen uuteen uskoon. Länsi-Euroopassa saatiin nyt tutustua sellaisiin maantieteellisiin uutuuksiin kuin Puola, Viro, Latvia ja Liettua.

Suomi oli maantieteellisenä ja poliittisenakin kokonaisuutena ollut jonkin verran vuosisadan vaihteesta lähtien lehdistössä esillä, mutta olisi ollut liioittelua sanoa, että edes se oli vanhastaan tuttu englantilaiselle lukijalle.

Niinpä journalisti-tietokirjailijalle oli tällä alueella töitä. Majuri E.W. Polson Newman kirjoitti maailmansotien välisenä aikana ahkerasti maailmanpolitiikasta ja alueellisista ongelmista Lähi-Idästä, Välimeren alueesta ja Abessiniasta Brittiläinen imperiumi oli yhä laajimmillaan ja sen intressit ulottuivat kaikkialle.

Toki britit olivat olleet vahvasti läsnä myös Itämerellä ja vaikuttaneet ehkä ratkaisevastikin siihen, ettei bolševikkivalta vyörynyt kauas länteen. Imperiumilla oli joka tapauksessa monta rautaa tulessa ja Itämeren suunta ei enää ollut ykkösasia, sikäli kuin se edes oli listalla.

Kirjoittaja aloittaa Ruotsista ja siirtyy sitten Suomen kautta käsittelemään kaikkia uusia Itämeren maita, Virosta Puolaan saakka.

Yhteinen ongelma kaikkien maiden kanssa, ehkä Ruotsia ja Suomeakin lukuun ottamatta on kieli. Englantia osataan tuskin missään, mikä ei vielä ole katastrofi, mutta kun ranskaakaan ei osata edes Puolassa, vaikka se on nimellisesti maan toinen kieli. Tuossa maassa, joka toisin kuin nyt oli kansallisesti erittäin kirjava, ei edes ollut yhteistä, kaikkien ymmärtämää kieltä.

Suuri ongelma uusissa valtioissa ja nimenomaan Puolassa ja Liettuassa oli se, että paikoitellen sivistystaso oli hyvin matala ja lukutaidottomuus yleistä. Näin oli asia esimerkiksi Liettuassa.

Niin oli myös Puolan eräillä alueilla. Asia ei koskenut koko Puolaa, tämä maahan oli harsittu kokoon kolmesta kappaleesta, joissa virallinen kieli oli ollut missä venäjä, missä saksa. Niiden lisäksi puhuttiin erityisesti ukrainaa, valkovenäjää ja jiddišiä.

Sivistystaso oli korkeimmalla Suomessa, Virossa ja Latviassa, mutta jälkimmäisissä maissa oli saksalaisherruuden lisäksi ollut hiljattain vielä venäläistämiskausi, mikä oli merkinnyt  taantumista. Omakielinen sivistys oli jäänyt lapsenkenkiinsä, mutta nyt sitä elvytettiin voimakkaasti.

Liettuassa asiat olivat huonommin, kertoo tekijä, joka yleensä kaikista maista sanoo muutaman kohteliaisuuden. Liettuan kohdalla sen kuitenkin rajoittuu lähinnä rakennuksiin ja herkulliseen ruokaan. Tietämättömyys on sen sijaan maassa pelottavan suurta ja talous kuralla.

Taloudellisesti Suomi on hyvin selvinnyt Venäjän markkinoiden menetyksestä ja Virokin kohtalaisesti. Latviassa on sen sijaan rappion merkkejä. Maan kokoon nähden valtava pääkaupunki kuihtuu.

Sota tuhosi suuria tehtaita myös siten, että venäläiset purkivat niiden koneistot ja veivät sisä-Venäjälle, jonne myös henkilökunnan tärkeimmät asiantuntijat vietiin. Taloudellisesti romahtaneen Venäjän markkinat eivät sitä paitsi enää ruokkineet rantavaltioiden taloutta.

 Sisäpolitiikassa tärkeitä olivat jokaisessa maassa toimeenpannut maareformit. Suomen torpparivapautus jää mainitsematta, mutta muualla reformit olivatkin usein vielä suurempia.

Kuten todettiin, tekijällä on yleensä kaikista ryhmistä jotakin hyvää sanottavaa, mutta balttilaiset paroonit ovat poikkeus. Tämä todetaan myös eräässä aikakauden arvostelussa tästä kirjasta.

Itse kukin maa saa lyhyen ja nasevan luonnehdinnan: Suomi on ”kukoistava”, Viro on hämmästyttävän nopeasti edistynyt, Latvia on Baltian maiden avain ja Liettua on ”levoton”.

Uusi Puola on ongelmakimppu, joka kyllä pelasti Euroopan etelässä (kuten Suomi pohjoisessa), mutta sen asema näyttää olevan vaikea ja vaarallinen.

Puolan lyhytnäköinen politiikka on johtanut siihen, ettei reunavaltioliittoa, lukuun ottamatta Viron ja Latvian liittoa, voi syntyä. Vilnan kysymys on avoin haava, joka pitää yllä sotatilaa ja saartoa Puolan ja Liettuan välillä.

Vilnan kysymys on kirjoittajan mielestä jopa yksi mahdollinen tulevan uuden maailmansodan syy. Puola kaappasi sen, eikä luovuta sitä takaisin. Kirjoittaja ei kyllä usko, että sen pitäisikään kuulua Liettuaan ainakaan etnisin perustein, sillä liettualaisia oli sen väestöstä vain kaksi (!) prosenttia (Venäjän vuoden 1897 väestönlaskenta).

Suurin kansanryhmä Vilnassa ovat juutalaiset, joilla aikoinaan oli jopa enemmistö, sen jälkeen tulevat puolalaiset ja sitten venäläiset. Vilna oli vanha puolalaisen kulttuurin tyyssija ja itsenäisessä Liettuassa se tulisi aina olemaan vierasta ainesta, kuten kenraali Ludendorffkin päätteli.

Vilnan kysymyksen ohella oli myös Memelin (Klaipeda) kysymys. Aluehan oli saksalainen ja mainitaan maan kansallislaulussakin. Siitä tehtiin Kansainliiton mandaattialue, mutta Liettua kaappasi sen itselleen.

Todellinen ruutitynnyri oli kuitenkin Danzig ja kirjoittaja pelkää pahoin, että toinen maailmansota saattaisi alkaa sieltä, kuten sitten kävikin. Sodan alkaminen voisi tapahtua siten, että Saksa ja Venäjä solmisivat liiton, mitä Rapallon sopimus vuonna 1922 jo ennakoi.

Kirjoittaja toistaa tällaista liittoa koskevan pelkonsa yhä uudelleen, eikä hän ollut ainoa, joka tämän vaaran huomasi. Siitä puhuttiin Suomen lehdistössäkin vielä Saksan natsivallan aikana, ennen Molotov-Ribbetrop-sopimuksen solmimista.

Itämeren alueen suuri vaara ei ole vain Venäjän nousu takaisin voimatekijäksi. Saksa on jopa vaarallisempi. Itse asiassa Venäjällä ei kirjoittajan mielestä olisi aihetta käyttää voimaa uusia rantavaltioita vastaan, koska nämä tekivät parhaansa palvellakseen Venäjän kaupallisia intressejä.

Sitä paitsi Suomi oli sekä sijaintinsa puolesta että muistakin syistä turvassa hyökkäykseltä. Siitä enemmän tuonnempana.

Danzigin käytävään liittyi monia ristiriitaisia intressejä ja se oli äärimmäisen vaarallinen herättämiensä intohimojen takia, vaikka sen uusi asema vapaakaupunkina ei itse asiassa haitannut juuri kenenkään elämää millään tavalla. Danzig oli myös saksalaisen kansalliskiihkon keskus tavalla, joka tuskin olisi edes ollut mahdollinen itse emämaassa.

Mitä Suomeen tuli, ”sekä englantilaiset että suomalaiset tuntevat vastenmielisyyttä äärimmäisluonteisia toimenpiteitä kohtaan ja sen vuoksi valitsee eräänlainen poliittinen myötätuntoisuus molempien maiden kesken.”

Englannin kieltähän Suomessa ei osattu, mutta tilannetta oltiin muuttamassa.Opettaja kuitenkin puuttui. Suomen ja englannin suhteissa nimenomaan jälkimmäinen oli laiminlyönyt leiviskänsä ja sen oli aika ottaa asia vakavammin, päätteli Polson Newman.

Mutta tämän kirja Suomea koskevasta osasata pitää kyllä kirjoittaa vielä erikseen.