Sankari

 

Nuori taistelija

 

Venjamin Kaverin, Kaksi kapteenia. Suomentanut Juhani Konkka. Tammi 1945, 578 s.

 

Venjamin Kaverin (Zilber, 1902-1989) kuului maailmansotien välisen ajan venäläisen kirjallisuuden eturiviin tai vähintäänkin kakkosketjuun.

Hän ei ollut mallikelpoiseksi nostettu stalinistinen kirjailija siinä määrin kuin joku Maksim Gorki (Äiti-kirjallaan), lannistumattoman taistelijan, Pavel Kortšaginin hahmon luonut Nikolai Ostrovski tai tinkimättömiä ja uhrautuvia puolueen sotureita kuvannut Fjodor Gladkov (Sementti).

Itse asiassa Kaverin kuului niin sanottuihin Serapionin veljiin, jotka halusivat nostaa esiin kirjallisuutta nimenomaan taiteena eikä agitaationa. Siitä huolimatta aika vaatii aina veronsa ja Stalinin aika saattoi vaatia sitä varsin raa’alla tavalla, ellei realiteetteja otettu huomioon.

Lisättäköön, ettei aikakauden hengessä kirjoittaminen suinkaan välttämättä tarkoita ympäristön tietoista mielistelemistä. Kirjottaja vain ei voi olla siitä kokonaan irrallaan.

Vuosina 1938-1944 kirjoitettu Kaksi kapteenia kuuluu neuvostoklassikoihin. Se sai Stalinin palkinnon vuonna 1946 ja siitä on otettu yli sata panosta.

Ainakin nimeltään sen tuntevat kaikki sivistyneet venäläiset. Siinä on omaelämäkerrallista ainesta, joka liittyy ainakin keskushenkilön lapsuuden tapahtumapaikkaan. Kirjassa sen nimi on Ensk, mutta itse asiassa kyse on Pihkovasta.

Aikansa aineksia kirjassa on runsaasti. Se alkaa tsaarin ajasta ja vie lukijansa aina 1930-luvun sankarillisiksi kuvattuihin vuosiin. Päähenkilö jää orvoksi ja itse asiassa tulee yhdeksi noista huollottomista lapsista, joita oli Venäjällä valtavia määriä vallankumouksen ja kansalaissodan jälkeen.

Hän kuitenkin pääsee kouluun, jossa opetetaan aluksi muodikkaalla ilmiökeskeisellä metodilla: jos aiheena on vaikkapa sorsa, käsitellään sitä yhdellä tunnilla fysiologiselta ja biologiselta kannalta, toisella maantieteen näkökulmasta, kolmannella taloudellisesta ja niin edelleen.

Tämä meillä nykyään niin muodikas metodi kaikessa hullunkurisuudessaan on kuvattu useasti Neuvostoliiton 1920-luvun kokeiluja käsittelevissä kirjoissa, muun muassa muistelmissa. Nyt sitä sitten ollaan kokeilemassa meilläkin oikein kokonaisten ikäluokkien voimin…

Kaverinin kirja kertoo ihmisen kasvusta ja sitä tulee tietenkin verranneeksi alan ylivoimaiseen esikuvaan, Nikolai Ostrovskin teokseen ”Kuinka teräs karaistui”.

Ostrovskin omaelämäkerrallinen teos kertoo tahdon riemuvoitosta (saks. Triumph des Willens), päämäärän saavuttamisesta uhrauksista välittämättä ja periaatteista tinkimättä. Tässä on jotakin sadomasokistista, joka aina kuuluu totalitarismiin.

Toki vastaavia ihanteita on ilmennyt muunlaisissakin yhteiskunnissa. Spartassa ne olivat kunniassa, mutta sitä onkin pidettävä varhaisena totalitaarisena valtiona.

Antiikkia ihailevassa 1800-luvun Suomessa vastaavan hahmon tapaamme Runebergin Sotilaspojassa, jota isän laakerit eivät jättäneet rauhaan: iloisin mielin oli isä kärsinyt kylmää, nälkää ja haavojaan… Ilmeisesti hän oli myös ennen pitkää päässyt hengestään ja saanut kunnian uhrata sen maansa ja kuninkaansa puolesta.

Kaverinin sankaria kiehtoo loputtomien lumikenttien vaara: siellä ihminen saattaa joutua tilanteisiin, joissa vain rautainen tahto pelastaa hänet hiipivältä kuolemalta armottomien luonnonvoimien kourissa.

Nuorukainen lukee posket hehkuen naparetkeilijöistä: Amundsenista, Scottista, Nanenista, ”ruotsalaisesta” Nordenskiöldistä ja niin edespäin. Venäläisiä naparetkeilijöitä pohjoisella alueella on kuitenkin vielä hyvin vähän. Yksi kohtalo uhmaaja sentään löytyy jopa lähipiiristä ja hänen kohtalonsa selvittämisestä tulee sankarin pakkomielle.

Muistakaamme, että naparetkeilijät olivat -heistä tehtiin- Neuvostoliiton 1930-luvun eräitä suurimpia sankareita, joiden nimet yhä koristavat monia paikkoja esimerkiksi Pietarissa. Toki meilläkin on Nordenskiöldin nimi annettu sangen huomattavalle helsinkiläiselle kadulle. Nimenomaan Koillisväylän löytäjän, Nordenskiöldin jäljille mainitaan lähteneen myös tämän kirjan fiktiivisen retkikunnan.

 Kun puna-armeija talvisodassa joutui nolosti pysähtymään ja taisteluissa altavastaajaksi, lakkasivat lehdet kokonaan kirjoittamasta siitä. Sen sijaan alettiin hehkuttaa ”Pohjoisen sankareina”, naparetkeilijäitä, jotka olivat ajelehtineet vuosikausia napajäissä. Retkikunnan johtajasta, Ivan Papaninista (”napapapaniini”) tuli megajulkkis.

Nuori mies, tämän kirjan sankari, ymmärtää, etteivät Amundsenin ja suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneen venäläisen naparetkeilijän yritykset käyttää koiravaljakkoa ole enää nykyaikaa.

Niinpä hän kouluttautuu lentäjäksi. Vaarallista työtään tekevät napalentäjät olivat aikansa näkyvä ja juhlittu eliittiryhmä. Siihen joukkoon kuului muuten myös suomalainen Otto Kalvitsa.

Napatutkijat valloittivat isänmaalleen (eikä kansainväliselle proletariaatille) valtavia uusia alueita ja veivät sivistyksen valoa alkuasukkaille, jotka henkisesti olivat lapsen asteella. Heidän kroonisesta juopottelustaan ei vielä puhuttu.

Napaseutujen valloittajan sankaruus ei ollut yhtä tyhjän kanssa. Sillä oli tarkoitus ja sen suorittamisessa otettiin miehestä mittaa.

Mutta todellisen sosialistisen sankarin oli oltava sankari myös muussa elämässään. Päähenkilön intohimona on totuus, jonka takia hän saa kärsiä, kuten kaikki venäläisen kirjallisuuden sankarit ovat syyttömästi kärsineet kautta historian.

Aito bolševistiseen tapaan sankari on viimeiseen asti uskollinen periaatteilleen ja myös leppymätön: hän ei anna anteeksi väärintekijöille, joita ajavat elämässä eteenpäin egoismin alhaiset tavoitteet.

Kiinnostavasti kirjan antisankari taas on, paitsi periaatteeton oman hyvinvoinnin tavoittelija, myös ilmiantaja. Kyseessä oli aika arkaluontoinen asia: tämä ilmiantaja työskenteli toisen konnan ja egoistin laskuun ja oli siis selvä tapaus alhaisena oliona.

 Oli kuitenkin olemassa myös hyviä ilmiantajia, joihin kirjoittaja ei sen enempää puutu, mutta joiden roolin kaikki tiesivät. Ne olivat noita ”koputtelijoita”, jotka tekivät bolševistisen velvollisuutensa tarkkailemalla ympäristöään ja raportoimalla ”sinne, minne pitääkin”.

Kaverinin valinta tehdä antisankaristaan edes jonkinlainen ”koputtelija” ei ehkä ollut riskitön. Lukija saattoi tehdä siitä ikäviäkin johtopäätöksiä vallitsevaan systeemiin nähden.

Vääryyshän näet saattoi päästä pinnalle myös neuvostojen maassa. Tällöin syys ei ollut systeemissä, vaan yksilössä.

 Päähenkilön löytämän unohdetun napatutkijan traagisen epäonnistumisen takana oli roisto, joka parhaansa mukaan koetti tuhota myös tuon kirjan päähenkilön, noita asioita tutkivan sankarin maineen ja pääsikin vehkeilyssään pitkälle. Hän kirjoitti peräti ”Pravdan” sivulle.

Lopulta oikeuden voitto sentään alkoi näytttää ilmeiseltä ja kunnia ja vastaavasti häpeä annettiin niille, joille ne oikeudenmukaisesti kuuluivat. Itse asiassa ”happy end” antaa vasta aavistaa tulonsa, uuden ”Pravdan” artikkelin muodossa.

Onko kirja siis jonkinlaista neuvostohollywoodia kirjallisuuden muodossa ja täysin turhaa lukemista meidän aikanamme?

En sanoisi ihan niinkään. Toki kirja heijastelee stalinistisen totalitarismin arvoja ja saikin siitä korkeimman tunnustuksen. Kuitenkaan se tuskin on yhtä falski tai ainakaan falskimpi kuin aikansa muoteja seurailevat menestysromaanit keskimäärin maassa kuin maassa.

Tämäkin kirja muistuttaa meitä siitä, miten suuressa määrin aikakausi tempaa ihmiset mukaansa. Oman tiensä kulkijat ovat harvassa. Tämän kirjan sankari kuitenkin kuvataan sellaiseksi ja hän vieläpä puolustaa nimenomaan sellaista totuutta, jolla tuskin voi sanoa olevan ns. luokkaluonnetta.

Kirjassa varmaan on jossakin määrin tuota kaunomaalailua(”lakirovka”), josta myös Stalin varoitti ja joka tietenkin vieroitti lukijoita. Tosiasiassa 1940-50-lukujen Stalinin palkinnon voittaneissa romaaneissa sitä tavallisesti oli ylen määrin.

Joka tapauksessa romaani todistaa kirjallista lahjakkuutta ja jaksaa ylläpitää kiinnostusta lähes loppuun saakka.

Mitä tulee itse kirjoittajaan, hän kunnostautui myöhemmin yhtenä niistä, jotka vaativat kirjailijoille lisää vapautta ja puolusti jopa Solženitsyniä, mikä todistanee merkittävästä kansalaisrohkeudesta.