Maantiede-uutuudet

 

Terra incognita

 

E.W. Polson Newman, Vanha ja uusi Itämeri. Tekijän luvin suomentanut J. Teljo. WSOY 1930, 294 s.

 

Ensimmäinen maailmansota romahdutti Venäjän imperiumin ja saattoi myös Itämeren alueen uuteen uskoon. Länsi-Euroopassa saatiin nyt tutustua sellaisiin maantieteellisiin uutuuksiin kuin Puola, Viro, Latvia ja Liettua.

Suomi oli maantieteellisenä ja poliittisenakin kokonaisuutena ollut jonkin verran vuosisadan vaihteesta lähtien lehdistössä esillä, mutta olisi ollut liioittelua sanoa, että edes se oli vanhastaan tuttu englantilaiselle lukijalle.

Niinpä journalisti-tietokirjailijalle oli tällä alueella töitä. Majuri E.W. Polson Newman kirjoitti maailmansotien välisenä aikana ahkerasti maailmanpolitiikasta ja alueellisista ongelmista Lähi-Idästä, Välimeren alueesta ja Abessiniasta Brittiläinen imperiumi oli yhä laajimmillaan ja sen intressit ulottuivat kaikkialle.

Toki britit olivat olleet vahvasti läsnä myös Itämerellä ja vaikuttaneet ehkä ratkaisevastikin siihen, ettei bolševikkivalta vyörynyt kauas länteen. Imperiumilla oli joka tapauksessa monta rautaa tulessa ja Itämeren suunta ei enää ollut ykkösasia, sikäli kuin se edes oli listalla.

Kirjoittaja aloittaa Ruotsista ja siirtyy sitten Suomen kautta käsittelemään kaikkia uusia Itämeren maita, Virosta Puolaan saakka.

Yhteinen ongelma kaikkien maiden kanssa, ehkä Ruotsia ja Suomeakin lukuun ottamatta on kieli. Englantia osataan tuskin missään, mikä ei vielä ole katastrofi, mutta kun ranskaakaan ei osata edes Puolassa, vaikka se on nimellisesti maan toinen kieli. Tuossa maassa, joka toisin kuin nyt oli kansallisesti erittäin kirjava, ei edes ollut yhteistä, kaikkien ymmärtämää kieltä.

Suuri ongelma uusissa valtioissa ja nimenomaan Puolassa ja Liettuassa oli se, että paikoitellen sivistystaso oli hyvin matala ja lukutaidottomuus yleistä. Näin oli asia esimerkiksi Liettuassa.

Niin oli myös Puolan eräillä alueilla. Asia ei koskenut koko Puolaa, tämä maahan oli harsittu kokoon kolmesta kappaleesta, joissa virallinen kieli oli ollut missä venäjä, missä saksa. Niiden lisäksi puhuttiin erityisesti ukrainaa, valkovenäjää ja jiddišiä.

Sivistystaso oli korkeimmalla Suomessa, Virossa ja Latviassa, mutta jälkimmäisissä maissa oli saksalaisherruuden lisäksi ollut hiljattain vielä venäläistämiskausi, mikä oli merkinnyt  taantumista. Omakielinen sivistys oli jäänyt lapsenkenkiinsä, mutta nyt sitä elvytettiin voimakkaasti.

Liettuassa asiat olivat huonommin, kertoo tekijä, joka yleensä kaikista maista sanoo muutaman kohteliaisuuden. Liettuan kohdalla sen kuitenkin rajoittuu lähinnä rakennuksiin ja herkulliseen ruokaan. Tietämättömyys on sen sijaan maassa pelottavan suurta ja talous kuralla.

Taloudellisesti Suomi on hyvin selvinnyt Venäjän markkinoiden menetyksestä ja Virokin kohtalaisesti. Latviassa on sen sijaan rappion merkkejä. Maan kokoon nähden valtava pääkaupunki kuihtuu.

Sota tuhosi suuria tehtaita myös siten, että venäläiset purkivat niiden koneistot ja veivät sisä-Venäjälle, jonne myös henkilökunnan tärkeimmät asiantuntijat vietiin. Taloudellisesti romahtaneen Venäjän markkinat eivät sitä paitsi enää ruokkineet rantavaltioiden taloutta.

 Sisäpolitiikassa tärkeitä olivat jokaisessa maassa toimeenpannut maareformit. Suomen torpparivapautus jää mainitsematta, mutta muualla reformit olivatkin usein vielä suurempia.

Kuten todettiin, tekijällä on yleensä kaikista ryhmistä jotakin hyvää sanottavaa, mutta balttilaiset paroonit ovat poikkeus. Tämä todetaan myös eräässä aikakauden arvostelussa tästä kirjasta.

Itse kukin maa saa lyhyen ja nasevan luonnehdinnan: Suomi on ”kukoistava”, Viro on hämmästyttävän nopeasti edistynyt, Latvia on Baltian maiden avain ja Liettua on ”levoton”.

Uusi Puola on ongelmakimppu, joka kyllä pelasti Euroopan etelässä (kuten Suomi pohjoisessa), mutta sen asema näyttää olevan vaikea ja vaarallinen.

Puolan lyhytnäköinen politiikka on johtanut siihen, ettei reunavaltioliittoa, lukuun ottamatta Viron ja Latvian liittoa, voi syntyä. Vilnan kysymys on avoin haava, joka pitää yllä sotatilaa ja saartoa Puolan ja Liettuan välillä.

Vilnan kysymys on kirjoittajan mielestä jopa yksi mahdollinen tulevan uuden maailmansodan syy. Puola kaappasi sen, eikä luovuta sitä takaisin. Kirjoittaja ei kyllä usko, että sen pitäisikään kuulua Liettuaan ainakaan etnisin perustein, sillä liettualaisia oli sen väestöstä vain kaksi (!) prosenttia (Venäjän vuoden 1897 väestönlaskenta).

Suurin kansanryhmä Vilnassa ovat juutalaiset, joilla aikoinaan oli jopa enemmistö, sen jälkeen tulevat puolalaiset ja sitten venäläiset. Vilna oli vanha puolalaisen kulttuurin tyyssija ja itsenäisessä Liettuassa se tulisi aina olemaan vierasta ainesta, kuten kenraali Ludendorffkin päätteli.

Vilnan kysymyksen ohella oli myös Memelin (Klaipeda) kysymys. Aluehan oli saksalainen ja mainitaan maan kansallislaulussakin. Siitä tehtiin Kansainliiton mandaattialue, mutta Liettua kaappasi sen itselleen.

Todellinen ruutitynnyri oli kuitenkin Danzig ja kirjoittaja pelkää pahoin, että toinen maailmansota saattaisi alkaa sieltä, kuten sitten kävikin. Sodan alkaminen voisi tapahtua siten, että Saksa ja Venäjä solmisivat liiton, mitä Rapallon sopimus vuonna 1922 jo ennakoi.

Kirjoittaja toistaa tällaista liittoa koskevan pelkonsa yhä uudelleen, eikä hän ollut ainoa, joka tämän vaaran huomasi. Siitä puhuttiin Suomen lehdistössäkin vielä Saksan natsivallan aikana, ennen Molotov-Ribbetrop-sopimuksen solmimista.

Itämeren alueen suuri vaara ei ole vain Venäjän nousu takaisin voimatekijäksi. Saksa on jopa vaarallisempi. Itse asiassa Venäjällä ei kirjoittajan mielestä olisi aihetta käyttää voimaa uusia rantavaltioita vastaan, koska nämä tekivät parhaansa palvellakseen Venäjän kaupallisia intressejä.

Sitä paitsi Suomi oli sekä sijaintinsa puolesta että muistakin syistä turvassa hyökkäykseltä. Siitä enemmän tuonnempana.

Danzigin käytävään liittyi monia ristiriitaisia intressejä ja se oli äärimmäisen vaarallinen herättämiensä intohimojen takia, vaikka sen uusi asema vapaakaupunkina ei itse asiassa haitannut juuri kenenkään elämää millään tavalla. Danzig oli myös saksalaisen kansalliskiihkon keskus tavalla, joka tuskin olisi edes ollut mahdollinen itse emämaassa.

Mitä Suomeen tuli, ”sekä englantilaiset että suomalaiset tuntevat vastenmielisyyttä äärimmäisluonteisia toimenpiteitä kohtaan ja sen vuoksi valitsee eräänlainen poliittinen myötätuntoisuus molempien maiden kesken.”

Englannin kieltähän Suomessa ei osattu, mutta tilannetta oltiin muuttamassa.Opettaja kuitenkin puuttui. Suomen ja englannin suhteissa nimenomaan jälkimmäinen oli laiminlyönyt leiviskänsä ja sen oli aika ottaa asia vakavammin, päätteli Polson Newman.

Mutta tämän kirja Suomea koskevasta osasata pitää kyllä kirjoittaa vielä erikseen.