Kun nuolaistiin, ennen kuin tipahti

 

Suuren pikamarssin maaliintulo

 

Vanhassa ranskankielisessä sotilassanastossa, joka pian lainattiin kaikkiin kieliin, oli myös käsite marche forcée -pikamarssi.

Kun joukko-osasto piti nopeasti siirtää toiseen paikkaan, istutettiin miehet kärryihin, sikäli kuin niihin mahtui, ratsujen selkään voitiin panna aina kaksi miestä ja kolmas saattoi hölkätä perässä pitäen kiinni hevosen hännästä.

Koska sodassa logistiikka ja erityisesti ylivoiman hankkiminen jossakin tietyssä kohdassa, oli kaiken a ja o, saattoi nopeudella olla ratkaiseva merkitys. Tämän ymmärsivät niin Napoleon kuin Aleksandr Suvorov.

Nopeus saattoi ratkaista kaiken myös kansakuntien, ja mikä vielä kohtalokkaampaa, yhteiskuntajärjestelmien välisessä taistelussa.

Tämän ymmärsi Stalin, joka vuonna 1931 pitämässään puheessa julisti, että Venäjä oli sata vuotta jäljessä edistyneimpiä kapitalistisia maita. Sen oli otettava ne kiinni kymmenessä vuodessa, muuten se tuhottaisiin.

Tarvittiin siis pikamarssia. Valtion hevosia, kansalaisia, oli piiskattava äärirajoille ja venäläisessä musikassa asustava vanha Oblomov oli ruoskittava hänestä pois. Muuten Neuvostoliitto tuhoutuisi, sillä sitä ympäröivät viholliset, joiden suhde siihen oli antagonistinen: mitään kompromissia ei voinut olla olemassa, jompikumpi tuhoutuisi, eikä se saanut olla Neuvostoliitto eli sosialismi.

Kun historian oikusta seurasikin sitten yhteistyön kausi, milloin natsismin, milloin kapitalistisen imperialismin edustajien kanssa, jää jälkipolvilta helposti ymmärtämättä, miten keskeinen ajatus pikamarssista ensin sosialismiin ja sitten kommunismiin Neuvostoliitossa oli.

Ideologiaa ei ymmärretty silloin vain yhteiskuntajärjestelmän ja vallanpitäjien mieleiseksi ajatteluksi ja tietyn laatuisiksi instituutioiksi, sen absoluuttiseen totuuteen uskottiin joskus enemmän (Lenin) ja joskus vähemmän (Stalin). Se oli kuitenkin aina sen verran elämää suurempi asia, että sen nimissä voitiin tappaa miljoonia ja uhrautua ja uhrata kaikkia muitakin asian puolesta.

 Ei kyseessä ollut vain pyrkiminen valtaan. Se oli toki myös oleellinen asia, mutta ei kuitenkaan syy kaiken takana, vaan seuraus. Se oli korollaari: historian mandaatti ja historiallinen velvollisuus.

Usein näkee viitattavan siihen, miten NKP (Neuvostoliiton kommunistinen puolue) julisti Neuvostoliiton sivuuttavan Yhdysvallat taloudellisessa kilpailussa vuoteen 1980 mennessä, mutta epäonnistui.

Tämä on ehdottomasti asian banalisoimista ja sitä paitsi esittää asiatkin väärin. Vuonna 1961, NKP:n XXII puoluekokouksessa todella hyväksyttiin kommunismin rakentamisen ohjelma, mikä tarkoitti sitä, että vallitseva neuvostoliittolainen yhteiskunta, joka vuonna 1936 oli jo saavuttanut sosialistisen kehitysvaiheen, siirtyisi hypäyksenomaisesti eli siis dialektiikan mukaisesti kommunistiseen vaiheeseen vuonna 1980.

Matkan varrella Yhdysvallat ja muut kapitalistiset maat olisi ohitettu jo kymmenen vuoden kuluessa, vuoteen 1970 mennessä ja jätettäisiin sen jälkeen kauas taakse.

Sosialistinen ja pian siis kommunistinen yhteiskuntajärjestelmä oli koko imiskunnalle lainmukaisesti ja ehdottomasti ennemmin tai myöhemmin koituva kehitysvaihe, johon Neuvostoliiton kansat -nuo onnelliset- saapuisivat ensimmäisinä.

Kuten jokainen sukupolvi vuorollaan joutuu väistymään työtään ja sukuaan jatkavien jälkeläistensä tieltä niin myös kommunismi tulisi hautaamaan isänsä kapitalismin ja jatkamaan kehitystä sen jälkeen yhä kauemmas, kohti maanpäällistä paratiisia.

Vuoden 1961 puoluekokous ei ainoastaan julistanut: ”Kommunismin on koko maailman valoisa tulevaisuus”. Se antoi lisäksi juhlallisen vakuutuksen, pannen koko (erehtymättömän) arvovaltansa peliin: ПАРТИЯ ТОРЖЕСТВЕННО ПРОВОЗГЛАШАЕТ: НЫНЕШНЕЕ ПОКОЛЕНИЕ СОВЕТСКИХ ЛЮДЕЙ БУДЕТ ЖИТЬ ПРИ КОММУНИЗМЕ! (puolue julistaa juhlallisesti, että nykyinen neuvostoihmisten sukupolvi tulee elämään kommunismissa).

Millainen tuo kommunistinen ja jo läheisessä tulevaisuudessa esiin pilkistävä yhteiskunta sitten oli? Äärimmäisen lyhyesti määriteltynä se oli yhteiskunta, jossa jokainen työskentelisi kykyjensä mukaan yhteiskunnan hyväksi ja jolle yhteiskunta antaisi kaiken hänen tarpeidensa mukaan.
Kyseessä oli siis sen tyylinen kansankoti, jossa kansalaiset saisivat kaiken riippumatta työsuorituksestaan. Silloin ei tarvittaisi enää myöskään rahaa, kaikki olisi ilmaista. Niukkuus olisi voitettu.

Toisi ilmaisten kysymys oli siitä, että kansan hyvinvointi nousisi uudenlaisen työtehon, koneellistamisen ja automaation sekä kasvinjalostuksen, uudenaikaisen biologian (Lysenko, Mitšurin) ja muiden tieteiden ansiosta ennennäkemättömäksi.

Hruštšovin puheet puoluekokouksessa samoin kuin itse puolueohjelman kohdat kertoivat paljon olennaista niistä uutuuksista, joita kommunismiin pääseminen toisi tullessaan ja joita puolue oli niin tavattoman arvovaltaisesti kuvannut.

Uutta puolueohjelmaa laatimassa oli ollut suuri määrä oppineita ja supertiede marxismi-leninismin parhaita asiantuntijoita. Yksi heistä oli Otto V Kuusinen, jolla olioma tutkimusryhmänsä.

Kuusisen kokoelmasta käy ilmi, että hän oli skeptinen uuden puolueohjelman antamien lupausten aikatauluun nähden. Esimerkiksi maaseudun ja kaupungin välisten erojen hävittäminen ei onnistuisi parissa kymmenessä vuodessa, vaikka agrokaupunkeja perustettaisiinkin kiivaassa tahdissa.

Mitä itse kommunismiin tulee, Kuusinen kuului ehdottomasti uskovaisiin. Hänen päätoimittamassaan mitä ajankohtaisimmassa oppikirjassa Marxismin-leninismin perusteet (Petroskoi 1960) asioita kuvataan vielä konkreettisemmin kuin puolueohjelmassa. Kyllä se kommunistinen yhteiskunta vöistömättä tulisi ja muuttaisi kaiken, se oli pitkä askel eteenpäin jopa sosialismista, jossa nyt elettiin.

Silloin muuttuisi koko yhteiskunnan kokoonpano. Toistaiseksi myös sosialistisessa yhteiskunnassa oli yhä kaksi luokkaa, jotka olivat keskenään ystävällisissä suhteissa: työläiset ja talonpojat, joista jälkimmäiset omistivat tuotantovälineensä, tosin kollektiivisesti. Lisäksi tuli älymystön kerrostuma (prosloika), joka nyt palveli mainittuja luokkia.

Kommunismissa ei enää olisi lainkaan luokkia: ero ruumiillisen ja henkisen työn välillä häviäisi, työläisen ja insinöörin (koneenkäyttäjän) eroa ei enää olisi, maaseudun ja kaupungin erokin häviäisi ja naisten rooli yhteiskunnassa tulisi samanlaiseksi miesten kansa, kun lastenhoidon, ruokailun, kodinhoidon ja vaatetuksen hoitaminen järjestettäisiin yhteiskunnan taholta. Silloin taso paranisi ja elämän tieteellinen ja tehokas järjestely ruokailusta kasvatukseen tulisi mahdolliseksi.

Työpäivä lyhenisi ja aivan pian siitä tulisi 35-tuntinen, joka viikko työtätekevillä olisi kaksi vapaapäivää. Vapaa-aikansa ihmiset käyttäisivät itsensä kehittämiseen ja hallintoon, ei suinkaan juopotteluun ja irstailuun  tai roskakulttuuriin. Ihminen isolla I:llä nousisi viimein todelliseen kukoistukseensa.

Kommunistisesta yhteiskunnassa häviäisivät lopullisesti muun muassa rikollisuus ja kansallinen ennakkoluuloisuus (suvaitsemattomuus). Menneisyyteen jäisivät ”väkivalta ja omanvoitonpyynti, ulkokultaisuus ja itsekkyys, valapattoisuus ja turhamaisuus”.

Kuten voidaan todeta, kyseessä ei ollut ”vain” yhteiskunnan muuttaminen, joka oli lähinnä väline, puhumattakaan nyt elintason kohottamisesta, joka sekin oli väline.

Kyseessä ei ollut sen enempää eikä vähempää kuin yli-ihmisen luominen sen vanhan aatamin seuraajaksi, joka haudattaisiin eikä koskaan enää nousisi. Yli-ihmisestähän oli Venäjällä uneksittu jo Tšernyševskistä lähtien (ks. Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset) ja muun muassa Trotski oli sen tulemisesta innokkaasti spekuloinut.

Nyt, 1960-luvun alkaessa näytti monesta jo olevan aika julistaa päämäärän olevan itse asiassa jo näkyvissä. Pikamarssi oli antanut vauhdin, joka nähtävissä olevassa tulevaisuudessa veisi maaliin kahden vuosikymmenen aikana. Kapitalistiselle maailmalle oli annetut haaste: se ei voisi voittaa rauhanomaisessa kilpailussa. Rinnakkaiselo ja rauha olivat anoa, mitä Neuvostoliitto tarvitsi.

Kysymys oli myös siitä, että Stalinin rikoksia paljastettiin puoluekokouksessa nyt julkisesti. Mitä hyvää puolue itse asiassa olikaan tehnyt, oikeuttaakseen sellaisen hirmuvallan? Olihan se rakentanut sotatalouden, joka lopulta voitti hyökkääjän, mutta kun hirmuvaltias oli sodassakin tehnyt kaameita virheitä.

Mutta eikö Stalin ollut vain kummallinen anomalia? Puolue oli aina ollut oikeassa rakentaessaan uutta yhteiskuntaa. Kannattiko tässä edes katsoa menneisyyteen, tulevaisuus tarjosi niin tavattoman hienoja asioita ja vieläpä aivan pian!

Kuten tunnettua, jo parin vuoden päästä kommunismin rakentamisen ohjelma joutui vaikeuksiin, aluksi maataloustuotannon alalla. Neuvostoliitto joutui ostamaan valtavia määriä viljaa ulkomailta pelastaakseen väestönsä nälänhädältä, vaikka XII puoluekokouksessa oli kehuttu sen aivan pian mullistavan maailman viljamarkkinat halvalla viljallaan.

Jo vuonna 1962 armeija kukisti Novotšerkasskissa verisesti mielenosoituksen, joka liittyi elintarvikepulaan. Kun kommunismin rakentaminen pääosin ( v osnovnom) vuoteen 1980 mennessä osoittautui mahdottomaksi, se lykättiin tulevaisuuteen, mutta pysyi puolueen ohjelmassa Neuvostoliiton romahdukseen saakka.

Mitä tulee itse ohjelmaan, sen lupaamat asiat toteutettiin täydellisimmin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa, joissa pikamarssin sijasta luotettiin rauhalliseen kehitykseen.

Vain yksi asia jäi puuttumaan ja taisi suorastaan unohtua poliittisten tavoitteiden joukosta: yli-ihmisen rakentaminen.

 Sen sijaan olemme saaneet uusia ihanteita, jotka kumpuavat meille vieraiden kulttuurien slummeista ja niiden elämäntavasta (ks. Vihavainen: Haun dalrymple tulokset).

No, en jatka enää tänä aamuna. Ainakin olemme säästyneet pikamarssilta, joka Venäjällä vaati raskaan veronsa inhimillisesti ja kulttuurisesti.