Semper scrutari

 

Mitä filosofialla vielä tekee?

 

Roger Scruton, Filosofian periaatteita ja ongelmia. Suomentanur Juhani Sarsila. Suomalaisuuden liitto 20204, 159 s.

 

Petronius Arbiterin ensimmäisellä vuosisadalla J.Kr. teoksessaan Satyricon esittelemä Trimalchio oli, kuten muistetaan, upporikas öykkäri, joka halusi hautakivessään mainittavan, ettei koskaan kuunnellut filosofia. Kerskakulutuksen ja naiivin itseihailun hän sen sijaan oli vienyt korkeimmalle tasolle.

Hahmo lienee ikituore ja tuo Trimalchion halveksima filosofia ylipäätään on muuttunut myös jopa niin sanottujen älykköpiirien keskuudessa marginaaliseksi  harrastukseksi. Kukapa enää pyrkisi täysin vakavissaan hahmottamaan maailmaa jonkin suuren filosofisen järjestelmän mukaisesti, Hegelin ja Marxin tapaan.

Analyyttinen filosofia kaikessa kuivuudessaan on pyrkinyt yksinkertaisesti osoittamaan tarpeettomiksi ja mahdottomiksi vastata useimmat peruskysymykset, joihin filosofia oli aiemmin yrittänyt yhä uudelleen vastata, keinoja ja lähestymistapoja muunnellen.

Filosofiaa voidaan hyvin verrata seksuaaliaktiin käsitettynä rakkauden ilmentymäksi. Toki seksiä voi olla siitä riippumattakin. Joka tapauksessa rouva viisautta rakastava on pyrkinyt kohdettaan yhä lähemmäs kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta lopullinen yhtyminen oman itsen häviämisenä on jäänyt saavuttamatta, mitä se sitten voisikaan merkitä.

Tässä tulikin jo vastaus siihen, miksi filosofia on vaivan arvoista, vaikka ei tarjoakaan lopullista ratkaisua, joka aina tarvittaessa voitaisiin ottaa käyttöön ja avata sillä kaikkien salaisuuksien ovet.

 Rakastelun akti on jo tarkoitus sinänsä. Se antaa tyydytyksen tai jättää sen antamatta. Joka tapauksessa se jaksaa aina viehättää ja saattaa toistamaan itseään. Se vastaa johonkin olennaiseen tarpeeseemme.

FilosofIa ei ole ainoa tie niin sanottuun syvähenkiseen elämään. Muita ovat taide, kirjallisuus, mystiikka ja miksei myös itse seksuaalisuus tietyssä lihallis-henkisessä merkityksessään, uskontoa unohtamatta. Itse asiassa nuo kaikki näyttävät olevan läheistä sukua keskenään ja niiden yhteinen nimittäjä on hartaus.

Toki noiden otsikoiden alla voidaan myös harjoittaa kaikkea mahdollista profanaatiota ja temppeliprostituutiota. Valtionfilosofia voi toimia yksinkertaisesti massamurhien perusteluna, kirjallisuus voi olla falskia lörpöttelyä ja taide pinnallista politikointia tai vulgaaria mielistelyä.

Filosofialle ominaista on ollut, että se pyrkii syvälle, niin syvälle kuin mahdollista. Siinä suhteessa looginen empirismi ja sen perinnettä jatkava analyyttinen filosofia ovat pettäneet asiansa ja johdattaneet harrastajansa (amateur, Liebhaber, ljubitel) kuivan autiomaan hedelmättömälle pinnalle nääntymään.

 Lingvistinen käänne ja postmoderni spekulaatio ovat suorastaan pitäneet kunnia-asianaan itse viisauden kieltämistä ja tuhoamista sen vanhassa merkityksessä.

Mutta onko sitten filosofian klassisista kysymyksistä ja sen niihin tarjoamista mahdollisista vastauksistakaan enää mihinkään? Eikö filosofia siinä muodossa, kuin se kärsi kohtalonsa analyytikkojen ja lingvistien mestauspölkyllä, ole ja pysy haudassaan?

Tätä peruskysymystä koettaa kirjasessaan pohtia Roger Scruton-vainaa, joka on aikamme huomattavimpia konservatiivisia ajattelijoita ja huomattu etenkin esteetikkona.

Mikä on totuus? on kysymys, joka on yhtä ajankotainen kuin se oli Pilatuksen aikana. Sofistien (heidät on tietenkin jo rehabilitoitu) pilkan kohteena silloin ollut totuus on nykyään aivan yhtä halveksittu. Se on epäkiinnostava trivialiteetti, joka työllistää van niin sanottuja faktantarkastajia.

Entäpä aika? Mystisistä mystisin asia, jota on yhä udelleen lähestytty monesta kulmasta, jotakin joka on tuttua tutumpaa ja silti kaikkein mahdottominta ymmärtää. Onko olennainen ongelma se, että aseemme vain ovat liian tylsiä, vai onko kyseessä avoin salaisuus, jonka luonne määräytyy koko olemassaolomme perusteista. Niitä taas voimme ymmärtää yhtä vähän kuin apina kvanttifysikkaa (vertaus ei Scrutonilta).

Henri Bergson on viimeisin tätä asiaa kiinnostavasti lähestynyt tuntemani filosofi. Hänen kirjansa L’énergie spirituelle on julkaistu suomeksi tolkuttomalla otsikolla Henkinen tarmo, mutta ehdottomasti yhä lukemisen arvoinen, vaikka jo onkin kauan sitten mennyt pois muodista. Ajan mysteeri ei ole analysoimalla hävinnyt minnekään.

Vapaus (mitä se on?), moraali (konventiona ja sen suhde lakiin sanan eri merkityksissä), musiikki (keino sanoa sellaista, mistä ei voi puhua?), Ihmisen ja eläimen välinen perustava ero: tällaisia peruskysymyksiä Scruton nostaa taas uudelleen esille, ikään kuin niitä ei koskaan olisikaan tuhottu loogisen analyysin mestauspölkyllä.

Scruton ei kaihda ottamasta esiin sellaistakaan käsitettä kuin Jumala. Kyseessä ei tietenkään tarvitse olla sen antropomorfisen valkopartaisen vanhan ukin, jonka Gustave Doré on piirtänyt vanhaan raamattuumme. Mutta mitäpä merkitsee itse asiassa toisaalta jokin Spinozan yhtälö Deus sive natura -Jumala eli luonto?

Jumalasta, kansakunnasta tai jopa historiasta ja muistakin asioista, jotka voidaan kokea myös pyhinä tai olla kokematta Scruton yrittää pelastaa niihin joskus liitetyn mahtavuuden, ne ovat jotakin, jotka antavat aiheen hartauteen, eivät ajatusvirheitä.

Pelonsekaista kunnioitusta herättävää asiaa kutsutaan englanniksi termillä awesome, jota käytetään nykyään lähinnä kuvaamaan kaikenkarvaisten klovnien suorituskykyä. Varsinaisia suuria kysymyksiä aikamme Trimalchio ei tunnista eikä tunnusta, mutta se liittyy vain siihen, että hän on moukka.

En yritä lainkaan luetella niitä johtopäätöksiä, joita kirjoittaja eri kohdissa tekee. Näen kirjan lähinnä yrityksenä lähestyä vielä kerran nimenomaan filosofian kannalta sellaisia tärkeitä kysymyksiä, jotka muodikkaat filosofit ovat nykyään unohtaneet ryhtyessään jankkaamaan sellaisia loputakin triviaaleja asioita kuin kuvitelmia yhteiskunnallisen vallan ulottuvuuksista tai maailman konstruoidusta luonteesta.

Scruton on ilman muuta ylpeästi konservatiivi ja lisäksi englantilainen patriootti, joka näkee aivan erityistä arvoa jopa anglosaksisessa Common law’ssa (vrt. Vihavainen: Haun scruton tulokset), jota itse kauhistun.

 Olen lukenut paljon Scrutonin teoksia ja ihaillut hänen aitoenglantilaista tyyliään ja huumoriaan, joita ei ole käytetty ongelmien banalisoimiseen, vaan niiden valaisuun. Kirjat sellaiset kuin England. An Elegy, Animal Rights and Wrongs, Thinkers of the New Left, How to be a Conservative ja monet muut ovat konkreettisiin kysymyksiin liittyvine sisältöineen paljon kiinnostavampia kuin tämä käsillä oleva teos.

Asia tietenkin liittyy kirjan teemaan. Scruton on parhaimmillaan esseistinä ja täytyy tunnustaa, että tämä kirja, joka askartelee filosofian peruskysymysten parissa ja tuskin laoinkaan konkretian parissa, on kuiva. Mutta sellaistahan tuppaa olemaan filosofian perusteiden kaivelu: se on ajattelua ajattelusta ja sen merkityksestä. Silti sekin on tärkeää.

Onko tekijä sitten onnistunut pelastamaan edes noiden suurten kysymysten kaivelun oikeutuksen aikamme sofisteilta ja Trimalchioilta, on kysymys, jonka jätän muiden vastattaviksi. Minun mielestäni analyyttinen filosofia ei koskaan ole korvannut eikä voi korvata sitä rakastumista, johon rouva sofia meitä viettelee.

Jos filosofian viimeisen sadan vuoden muodit ovat jotakin saaneet aikaan, on kyse vain siitä, että rouva on käynyt yhä sofistikoituneemmaksi ja kokeneemmaksi. Neitona hän saattoi olla suloisempi, mutta itse asiassa vähemmän kiinnostava.

Kääntäjä Juhani Sarsila on selvästi ottanut tehtävänsä hyvin vakavasti ja tehnyt suomennoksesta varsin omaperäisen lainkaan pyrkimättä mahdollisimman lähelle yleiskieltä.

Päin vastoin, hän etäännyttää siitä yhä uudelleen ja lukija joutuu yhä uudelleen pysähtymään ja pohtimaan, mitä käsitteet tällaisessa yhteydessä lopultakin merkitsevät. Se voi olla hyväkin ratkaisu. Itse kukin punnitkoon kohdaltaan.