Politiikan muuttuva hahmo

 

Overtonin ikkunasta

 

Mrko Hamilo, Tiede ja populismi. Perussuomalaiset tiedetoimittajan silmin. Kiuas 2024, 176 s.

 

Marko Hamilon nimeen törmäsin joskus pari vuosikymmentä sitten lukiessani hesaria. Tiedesivulla oli aiheena jokin perinnöllisyyttä koskeva aihe ja toimittaja (Hamilo) kirjoitti asiasta siinä määrin eri tavalla kuin tuossa lehdessä oli tapana, että se suorastaan hätkähdytti: onko lehden linjassa tapahtumassa täyskäännös?

Perinnöllisyyden merkitystä ihmisen käyttäytymiselle oli samoihin aikoihin painottanut myös vasemmistolainen sosiaalipolitiikan professori J.P. Roos.

Hän oli hiljattain solminut uuden avioliiton ja vakuutti, ettei ole yhdentekevää, minkä näköinen pariutumispartneri on ja ettei se ole asia, joka vain voitaisiin konstruoida.  Roos rohkeni myös haukkua tietynlaisia moderneja rakennuksia rumiksi sen sijaan, että olisi tunnustanut niiden olevan yhtä kauniita kuin muutkin, mikäli niin päätettäisiin.

Maailmassa oli paljon muutakin, mikä todisti, ettei oletus kaiken todellisuuden sosiaalisesti konstruoidusta luonteesta voinut pitää paikkaansa.

Mikään ei esimerkiksi todistanut sen puolesta, että jokaisella yksilöllä ja ainakin nyt ryhmällä olisi samanlaiset kyvyt ja että vain ympäristötekijät selittäisivät ne erot, jotka voidaan tutkimuksella havaita. Sitä vastaan sen sijaan puhui moni asia.

Muodikkaan postmodernismin kannalta tässä oltiin jo vaarallisen kaukana tiellä kohti ”essentialismia”, mikä merkitsi todellisuuden tunnustamista tavalla, joka sofistikoituneissa piireissä oli laskettava naiivin realismin piiriin. Sinne kukaan itseään kunnioittava älykkö ei halunnut joutua.

Merkittäväksi jyviä akanoista erottelevaksi tapaukseksi nousi pääministeri Matti Vanhasen isän, Tatu Vanhasen maailmanlaajuista kuuluisuutta saanut tutkimus eri populaatioiden mitatun älykkyysosamäärän ja todetun suorituskyvyn välisestä suhteesta.

Koska se ei postmodernin konstruktionismin perusoletuksen mukaan voinut pitää paikkaansa, leimattiin asian tutkiminenkin rikolliseksi. Apulaisoikeusasiamies Mikko Puumalainen antoi ymmärtää, että niin on, mutta luopui kuitenkin syytteen nostamisesta. Mikäli se olisi tehty, olisi epäilemättä maamme saanut runsasta kansainvälistä julkisuutta, kuten aikoinaan Yhdysvallat ns. ”Daytonin apinajutun” takia. Kiihkeitä kannattajia olisi riittänyt puolin ja toisin.

Hamilo on luonnontieteellisesti suuntautunut ja uskoo empiirisen tutkimuksen ja perinteisten päättelysääntöjen voimaan sen sijaan, että kannattaisi postmoderniin spekulaatioon perustuvien mielikuvien ja johtopäätösten nostamista havaittavan ja mitattavan todellisuuden tilalle.

Aikamme paradokseihin kuuluu, että tällainen tieteellinen asenne on etenkin koulutetun keskiluokan katsomuksissa joutunut yhä ahtaammalle ja määrittelyvalta asioihin on luisunut sellaisille aineksille, jotka perustavan uskonsa johonkin muuhun.

”Overtonin ikkuna” tarkoittaa sitä aluetta, johon liittyvistä kysymyksistä voidaan julkisuudessa mielekkäästi kiistellä. Sen ulkopuolelle jäävät kysymykset sen sijaan leimataan merkityksettömäksi, absurdeiksi tai muuten mahdottomiksi, ehkäpä ”äärimmäisiksi”.

Ajatellaanpa vaikka julkista keskustelua Jumalan olemassaolosta Suomen tämän hetken mielipideilmastossa. Ei sellaista voida kuvitella sen enempää kuin vaikkapa keskustelua tasaverosta, joka kyllä vielä hiljattain oli mahdollisuusien rajoissa. Edes itärajan avaamisesta ei saa avata keskustelua, kuten olemme huomanneet.

Overtonin ikkuna on koko ajan altis siirtymään paikasta toiseen ja se, joka saa sitä siirrettyä omalle puolelleen, on pelissä vahvoilla. 2000-luvun Suomessa ikkunan ulkopuolelle ovat jääneet niinkin perustavanlaatuiset poliittiset asiat kuin kysymykset maahanmuutosta ja EU-jäsenyydestä.

Kyllähän niitäkin nostetaan esille ja vieläpä hyvin emotionaalisessa hengessä, jos niikseen tulee. Kysymys onkin siitä, voidaanko niistä keskustella rationaalisessa hengessä ja normaalien tieteellisten pelisääntöjen mukaan, leimaamatta ”väärän” mielipiteen esittäjää ja sortumatta heti ad hominem- tason argumentteihin tai muuhun irrationaalisuuteen vedoten.

Sellaiset asiat kuin nationalismi, rasismi, tasa-arvo ja monet muut ovat muuttuneet lähinnä leimakirveiksi. Kun niistä on puhe, pidetään vakavaa analyysiä suorastaan sopimattomana. Verrattuna keskiajan parhaimpiin hengentuotteisiin tämä on jo taantumusta: toki silloin vaadittiin, että väitöksessä on mukana myös ”advocatus diaboli”, paholaisen asianajaja, jonka argumentit on voitava kumota.

Nykyään paholaisen asianajan kohtalona on ollut tulla internetissä välittömästi blokatuksi ja valtajulkisuudessa leimatuksi jo pelkkien yksittäisten sanojen takia. Ajatusta siitä, että keskustelu olisi alusta loppuun tieteen pelisääntöjen mukaista, ei kunnioiteta oainkaan.Päin vastoin, vaaditaan sensuuria ja kauhistellaan sen poistamista kuin suurtakin onnettomuutta.

Tottahan on, että internetin informaatiomassoissa on valtava määrä erilaista humpuukia ja muuta hylättävää ainesta, jonka kanssa ei kannata sen enempää aikaansa tuhlata. Totta on myös, että siellä syntyy ja katoaa anti-intellektuaalisia muoteja, jotka saavat välitöntä kannatusta ympäri maailmaa. On kaikenkarvaista salaliittoteoriaa, rokotushysteriaa ja ilmastonmuutosdenialismia.

Näille ilmiöille on keksitty oma suomalainen nimiensäkin: ”pölhöpopulismi”. Niiden kannattajilla on taipumusta myös kerääntyä tiettyjen sellaisen politiikan ajajien ympärille, joiden ohjelmaan kuuluu ankaran tieteellisesti perusteltuja ja muutenkin nuhteettomia päämääriä.

Tiedettähän politiikka ei voi olla. Se on tahdon asia, mutta se voi perustua myös joko valheellisiin tai rationaalisuutta ja empiirisen tutkimuksen tuloksia kunnioittaviin premisseihin.

Hamilo on kovin ärtynyt pölhöpopulismin aidosti rationaaliselle vaihtoehdolle aiheuttamasata mainehaitasta. Onneksi litteän maan kannattajat ja ilmastonmuutosdenialistit ovat itse ymmärtäneet lähteä Hamilon kannattamista perussuomalaisista, jonka tärkeimmät päämäärät ovat rationaalisempia ja paremmin perusteltuja kuin tämänhetkisillä kilpailijoillaan.

Kokoomuksestakin on yllättäen kuoriutunut isänmaaton vasemmistopuolue, tuntuu kirjoittaja valittavan, itse valitsemiani termejä käyttääkseni.

Hamilon kirjanen on tietenkin poliittinen puheenvuoro ja nostaa esille ennen muuta nykyisen perussuomalaisen puolueen ongelmia. Puolueen peruslinjaa kirjoittaja pitää selvästi terveempänä ja rationaalisempana kuin Soinin aikaista.

Politiikka kuitenkin on, kuten sanottu tahdon asia ja suuri osa  suomalaista kannattaa syystä tai toisesta jotakin muuta kuin perussuomalaisten edistämiä päämääriä. Tämähän on politiikassa normaalia ja itse asiassa demokratian vallitessa välttämätöntä.

On kuitenkin terveellistä huomata, millaisella pohjalla syytökset esimerkiksi populismista tässä tapauksessa ovat olleet ja mitä silläkin termillä itse asiassa on tarkoitettu ja tarkoitetaan.

Overtonin ikkuna on koko ajan liikkeessä ja näyttää siltä, että juuri nyt se tekee mahdolliseksi punnita rauhallisesti ja rationaalisesti myös sellaisia asioita, jotka vielä äskettäin leimattiin täysin mahdottomiksi. Tapahtunutta muutosta kannattaa yrittää ymmärtää. Tämäkin kirja antaa siihen aineksia.