K.A. Gottlundin savolainen Bellman

Gottlundin Bellman

C.M. Bellman on tässäkin maassa ollut monien sukupolvien tuttava jo hamalta 1700-luvulta, jolloin hän loi nuo uskomattoman elävät ja tuoreet runoelmansa, jotka istuvat säveliinsä kuin nenä päähän käyttääkseni tätä kenties jo kulunutta vertausta.

Meilläkin on ollut monia ansiokkaita Bellmanin tulkitsijoita ja kääntäjiä. Jos uudempia ajatellaan, niin edellisistä tulevat mieleen Stig Fransman ja Jarkko Rantanen, jälkimmäisistä Liisa Ryömä. Kaikki kerrassaan mainioita alansa taitureita.

Ruotsalaisista tulkitsijoista tykkään Sven-Bertil Tauben konstailemattomista lauluista, jotka ainakin minun mielestäni pesevät koska tahansa Cornelis Vreeswjkin yritelmät. Hienotunteisuussyistä en sano Vesa-Matti Loirin tulkinnoista mitään.

Bellman oli 1800-luvulla vahvasti läsnä suomalaisessa kulttuurissa, jossa alkoholia nautittiin yleensä viinan muodossa, mikä sitten jossakin vaiheessa tuppasi laulattamaan ja saattoi viedä runolliselle tuulelle.

Joskus takavuosina huomasin, että Montpellierin kaupungissa muistaakseni vuonna 1851 kuolleen sulkavalaisen Lohikosken sahan isännöitsijän pieneen kirjastoon kuului Bellman ja sen lisäksi tuskin muuta kuin hiukan juridista kirjallisuutta. Yhtä kaikki, eipä ollut sekään poika kadottanut kosketustaan runouden henkeen, näin päättelin.

Mieleen tulee myös O.W. Kuusinen, joka Viipurissa vuonna 1918 valkoisten rynnäkköä odotellessa pianon ääressä tunnelmoi laulamalla sitä epistolaa (vai lauluko se on?), jonka suomalaiset sanat alkavat: Sarkkasi juo, jo kalman käsi luinen, viikatemies sun ovellesi lyö…

Vai oliko tuo Pallen suomennos laulusta, jota hän loilotteli på svenska? Yhtä kaikki, Kuusinenhan sitten tunnetusti pakeni Viipurista laivalla ja jätti joukkonsa ankeaa kohtaloaan vastaanottamaan. Sinänsä kyllä ymmärrettävää, sillä hän ainakin saattoi olla varma siitä, ettei armoa ollut luvassa.

Bellmanin vastaanottoa Suomessa on käsitelty tutkimuksessakin ja olen sen kirjastooni hankkinut ja lueskellutkin, mutta nyt se ei ole löytyvillä, joten jääköön tältä erää koskettelematta.

Nykyään Bellmanin nimi on joka tapauksessa tainnut Suomessa jo enemmän tai vähemmän haalistua. Muistan, miten menin joskus takavuosina innoissani Fleminginkadulle avattuun ravintolaan ihan siitä syystä, että sen nimenä oli Bellman.

No, ei siellä taidettu Bellmanin lauluja soitella ja niinpä nimikin muutaman vuoden kuluttua muutettiin muotoon Bullman. Miksi näin tapahtui ei ole tiedossani. Luultavana pidän, ettei uusi omistaja (?) ollut koskaan Bellmanista kuullutkaan, saati häntä arvostanut. Ehkä asiakkaat kyselivät, mikä kumma tuo nimi oikein on ja kyllästyneenä keksittiin sitten sellainen nimi, joka kuulosti jotenkin muhkeammalta.

Ei taida Ruotsissakaan Bellman enää olla vanhassa kunniassaan. Hänen nimeään kantavan museon piti oleman jossakin Långholmenilla, mutta kun viime vuonna menin tuohon paikkaan, ei siellä mitään ollut. Gröna Lundissa, jonne osa Bellmanin laulujen tapauksista sijoittuu, oli vielä jokin aika sitten ravintola Bellmansro. Enpä huomannut tänä keväänä enää sitäkään.

Mutta näiden pinnallisten havaintojen pohjalle nyt ei vielä paljon voi rakentaa. Joka tapauksessa niiden ajatteleminen toi mieleeni Juvan suuren pojan, K.A. Gottlundin suomennostyön, joka nyt on kaikkien saatavilla Project Lönnrotissa.

Tältä näyttää tittelisivu:

C. M. BELLMANIN LAULUJA JA LOILUJA

Käytetty Suomeksi ja Suomen moahanki sovitettuna

C. A. Gottlundilta

Helsingissä,

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,

1863.

    Imprimatur: L. Heimbürger.

Armollinen sensori oli siis tässä vaiheessa jo myötämielinen Suomen suomenkielisenkin kansan sivistämiselle. Kuuluisa sensuuriasetus oli jo muodollisestikin ollut menneisyyttä kolmen vuoden ajan.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen vihko:

     Esipuhek.

Jaloa savon kieltä tavoittelevalla puheeenparrella Gottlund oli laatinut asiallisen esipuheen, jossa pohtii Bellmanin suuruutta ja mahdollista merkitystä sille, että Suomenkin jo väsähtänyt runotar saisi vaikutteita ulkomailta. Eipä siis ollut mikään Impivaaralainen tämä Värmlannin suomalaismetsien samooja. Tässä pätkä mainiosta esipuheesta, joka paljastaa aidon fanin ja kenties sukulaissielunkin:

…Aika ei annak tällä

kertoa hänestä enemmin puhua; ainoasti sitä, että hään lauleli mitä

toiset oisi ehkä halvaksi kahtoneet, ja vielä ehkä kunniansak puolesta

sopimattomaksi. Kuin toiset ottivat aineeksensak puhua mahtavammista

asioista, herin vielä henkellisistä, niin Bellman lausui alhaisemman

kansan seännöttömistä tavoista, ja heijän joutavaisista huvituksista

-- viina-kapakoissa ja tanssi-paikoissaan. Eikä hään siitä puhuk

meillen tarioittamisen tavalla; hään antaa heijät itek puhua ja

pauhata, juuva ja tapella, juuri silmiimme nähen; jostapa myös hän on

omasta mietteistään, ja oatoksistaan, eipä paljon nävyk missään, eikä

tunnetak; -- ainoasti näitä hänen viina-sankaria ja juoppo-junkkaria.

Niinpä Bellmanin tarkoitus ei ollutka sen suurempi kuin, pullonsak

eäressä, huvittaa ja hauskuttaa tuttaviansak -- puheillansak näitten

pääkaupunkilaisten tavoista ja käytöksistä, alhaisemmasta kansan

seävystä; joita hään sanoillansa, soitoillansa, ja vieläpä matkimisella

ja muotostuttamisellansak, toimitti meillen niin luontevaisesti, kuin

oisimme varsin ollut soapuvilla tätä kahtoamassa. Tämä onkiin näijen

laulujen ainoa ansio. Mutta niin vähäinen ja mitätöin kuin se teistä

ehkä näytteä, niin mainio, jalo, tavatoin, ja mahottoman kaunis se on

kuitenkin taijollisuutensak puolesta.

Ja tässäpä vähän sisällysluetteloa:

  1. Vaimoista ja Viinasta.

  2. Soitannon vaikuttamisesta.

  3. Ilossaan, Heikkilässä.

  4. Muovitsille. Yötä olvelassa oltuansak.

  5. Äsköisestä tanssista, Ukkolassa.

  6. Muovits soitteloopi Jaakkolassa.

  7. Muovits-poloisen päivittelemistä.

  8. Ala-kylän tanssista.

  9. Mähöisen tanssi.

 10. Ylä-kylän tanssi.

 11. Ulla Urpiainen tanssii Juusolassa.

 12. Olvelassa.

 13. Kapakkahan tultuansak.

 14. Kaisasta.

 15. Pullonsak nähtyänsä eli Puhek puttelistaan.

 16. Viinan soarna. (Kirjoitettu ystävillensäk Sortavalassa).

 17. Juoma-laulu.

 18. Juoppo-lallin juohotuksia, olvelassa.

Toinen vihko:

     Bakkus-urojen vapasukullisuuteen kohoittamisesta.

 19. Bakkuksen vapasukuiset.

 20. Bakkus-urojen ens'kerran Tähti-niekoiksi koroittamisesta,

     ja miekkansak miehistymisestä.

 21. Bakkus-urojen tois-kertana Tähti-niekoisi koroittaissa.

 22. Tähti-niekkojen valallen käyttäminen, Joukunnon vietös-juhlalla.

 23. Bakkuksen Opetus- ja Rukous-kirja.

 24. Ulla lähtöö veneh-matkalla Halikosta Helsinkiin.

 25. Ulla lähtöö vesi-matkalla Veaporiin.

 26. Kaisaniemessä. Keväen tultua.

 27. Kaisaniemessä. Suurus-paloilla.

 28. Töölöön, illan suussa, tultaissa.

 29. Kortin-lyönti.

 30. Juhannuksena.

 31. Ulla Urpiaisen moninaiset elämän-vaiheet.

 32. Ullan linnaan kuljettamisesta.

 33. Peloittivat Pöllöistäkin.

 34. Selkeänsäk soamisestaan.

 35. Annikka.

 36. Susanna.

 37. Partalan ristiäisihin.

Kolmas vihko:

 38. Pitoihin kuhtuminen.

 39. Kolehmaisen kuolemasta.

     Peä pohmelossa. (Toisen jatkoksi.)

 40. Tanssistapa tappeluhun.

 41. Tanssiloista.

 42. Hollimiehet.

 43. Jaakon-päivänä olvelassa.

 44. Jeä-hyväiset Tapiolan ruohistossa.

 45. Pioista poislähtiessämme.

 46. Vanha Jussi.

 47. Ukot, olvelassa ollessaan.

 48. Viinan juoja.

 49. Juopuneen horaajamista telmätessään.

 50. Hanno Haikarainen. Pahalaisellen kirjuttaessaan.

 51. Juoppo-lallin valittaminen.

 52. Kuollessani, ja olvelan rapuilla istuessani.

 53. Kuolemaisillani.

 54. Kalle Kaukoisellen vaimonsak hauvattaissaan.

 55. Maineheita muista maista.

 56. Ullan vesillen mäntyä, ja Kaisaniemehen tultuansak.

 57. Ukko Noak.

Kuten huomataan, kääntäjä oli tosiaan nämä laulut myös Suomen moahan sovitellut, ja hauskasti olikin. Siellä Ulla Winbladista tuli Ulla Urpiainen ja Muovitsia (Mowitz) lukuun ottamatta kaikki saivat suomalaiset nimet, oli Mähöstä ja Kolehmaista, Kalle Kaukoista ja vastaavia. Tukholman sijasta liikuttiin lähinnä Helsingissä ja sen tutuilla paikoilla.

Suomen kansan parhaiten tuntema laulu lienee Ukko Noa, joka muuten taitavasti esitettynä saattaa kuulostaa jopa hyvinkin upealta, vaikka se nyt ei melodialtaan erityisen vaativa ole.

Toki monet muutkin ovat kai tarttuneet kansamme varttuneempien edustajien korvaan. Nuorisosta en osaa sanoa, mutta pelkään pahinta. Ehkäpä tuo Ukko-Noa sentään tunnetaan?

Yksi tunnetuimpia lauluja meillä lienee joka tapauksessa tämä ”Lähteellä istukaamme”: N:o 44.[54]

Jeä-hyväiset.

Kesä-lämpöisenä, suurustellessaan, Tapiolan ruohistossa.

(Fredmans Epistel, N;o 82).

"Hvila vid denna källa! Vår lilla frukost vi framställa." etc.

    Rupeeppas heinikossa!

    Ja otak kontistamme, jossa

    Lie viinaa, purakossa --

        Ja jotaik eineeks' uskon mie.

    Jo tuossa pullot paistaa! --

    Ja viinaa heiss' on monellaista;

    Otappas nyt ja maista

        Mikäpä heistä paras lie!

            Ottakaa Työ,

        Jopa nyt ruohikossa --

            Juokaa, ja -- syö!

        Istuitek heinikossa --

    Tähänpä ruetaan nyt myö!

            Jo ruetaan nyt myö. --      (Corno.)

    Katospa kuin on koria --

    Ja tämä paikka -- aivan soria,

    Toi lehto, nuori, noria...

        Jo viherteäpi ihana.

    Lehvät, ne lipattaapi,

    Kuin heihin tuulet puhaltaapi --

    Varjonsak alla soapi

        Myö istuitella suojassa.

            Otappas ja

        Tämä pulloisi korjaa!

            Juuvaanpahan. -- --

        Katospa kuin on koria,

    Ja tämä paikka ihana!

            On aivan ihana.             (Corno.)

Kuten huomataan, käännös on varsin vapaa, mutta itse asiassa Gottlundin runous soi siitä huolimatta aivan erinomaisesti Bellmanin rytmin ja sävelten mukaan. Niin ainakin kuvittelen, koska en tästä alasta varsinaisesti mitään ymmärrä, kunhan kuuntelen ja joskus lauleskelen.

Ja näin se mainio runo jatkuu:

Käkikin istuu puussa,

    Ja kukkuu, tuolla, salmen suussa;

    Kiurutki lenteä tuossa --

        Ylähällä taivaassa.

    Talossa renkit puivat,

    Ja kalat rannoillen jo uivat, --

    Jo suot ja maat on kuivat --

        Ja nuoret nurmet ihanat.

            Kohtapa seat,

        (Ehkä tässäkin kuussa)

            Moa-omenat. --

        Käki jo istuu puussa,

    Ja tuopi suen sanomat.

            Tuop' suen sanomat.         (Corno.)

    Jo ruohot kaikki voivat,

    Ja tuomikot -- ne kukkiloivat,

    Sarvetki jopa soivat,

        Ja iloitteloo koko moa.

    Oriit ja tammat hirnuu, --

    Ja torpan tyttö voita kirnuu. --

    Viilpytty sillä on hirmu,

        Ja muniakin jonkun sa'an.

            Pihassapa...

        Jopa siihenki toivat

            Leheksia. --

        Nyt ruohot kaikki voivat,

    Ja hajottaavat lemunsa. --

            Hajottaa lemunsa.           (Corno.)

    Jo neito, toimessansak,

    Levittelööpi ruokiansak,

    Marjoja maijon kanssa,

        Ja muna-voita tarjoo hään.

    Kass kuin hään, tuolla, miehuu --

    Ja, lusikoillaan, liukkaast' liehuu;

    Kahvitki jopa kiehuu...

        Ja piirakoitansakkin neän.

            Syyväänpähän

        Nytki tuomisiansak!

            Mielellähän...

        Neitonen, toimessansa --

    Hään eipä jouvak kiireistään.

            Ei jouvak kiireistään.      (Corno.)

    Soittakaa veli-kullat,

    Kosk' on tuttuin tännek tullut;

    Laulatkee niinkuin hullut --

        Ja reuhatkaa, ja riemuitkaa!

    Jo suurus-pulloin halaan,

    Ja ryypyn peälle ruoka-palan,

    Toisen -- syötyä kalan.

        Viinan tilkkaa maistellaan!

            Otetahan,

        Hänen muistikseen, pullot --

            Juokaa nyt vaan!

        Soittakaa veli-kullat...

    Ja ollaanpa nyt riemuillaan!

            Ja ollaan riemuillaan.      (Corno.)

    Viimeeks' mä kiitän Teitä!

    Ja soan jeä-hyväkseni heitteä;

    Elkeä unohtak meitä,

        Sulo, armas, kultani!

    Nyt toas meill' ero tulee,

    Ja mullaks' muuttuvani luulen --

    Jo Tuonettaren kuulen

        Kyselevän perästäni.

            Tok', kuitenki --

        Ennen kuinpa tuo peitteä

            Mun silmäni...

        Viimeiks mä kiitän Teitä,

    Hyvästi nyt mun kultani!

            Hyvästi mun kultani.        (Corno.)

Voan eikö muka kiäntyny Bellmanni savonnii kielelle, hä…? Nyt kaivattaisiin vain hyviä tulkitsijoita, jotka osaisivat antaa näille lauluille ja loiluille niiden arvon mukaisen tulkinnan ja ikuistaa sen kansakunnan ja heimon digitaaliseen muistiin.. Mahtaisiko tästä englanninkielisten euroviisujen maasta sellaisia löytyä?

Sivumennen sanoen, joitakin vuosia sitten huomasin myös venäjäksi käännetyn Bellmanin ja tietenkin ostin kirjan oitis. Olen yrittänyt saada venäläisiä innostumaan sen lauluista, mutta vaatimattomalla menestyksellä.

Kukaties myös Bellman on kulttuurisidonnainen runoilija, joka viihtyy parhaiten pohjolassa, etenkin Ruotsissa ja Suomessa, joiden kansoilla on tiettyä henkistä sukulaisuutta, vaikka sitä ei heti aina huomaa?

Vaikea sanoa. Selvää on vain, että Bellman oli aikakaudestaan ja sen usein puisevasta ja teennäisestä runoudesta piittaamaton ja aivan käsittämättömällä tavalla sen yläpuolelle (?) nouseva alkuperäinen nero, joka ainakin näyttää täysin poikkeavan ajan kaanoneista.

Näin olen ainakin asian ymmärtänyt. oikaiskoon ne, jotka paremmin tietävät.

Bellman. Ruotsi ja Suomi

 

Bellman Suomessa

 

Eino Salokas, Bellmanin runous Suomessa. Teoks. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 1. SKS 1929, ss. 23-181.

 

Suomi oli 1700-luvulla jo vankasti olemassa, vaikka ei ollutkaan hallinnollisesti oma yksikkönsä. Se oli valtiollisesti osa Ruotsia, mutta sillä oli jo kautta 1700-luvun kehittynyt huomattavasti tietoisuutta omasta erikoislaadustaan. Kuninkaatkin ottivat asian huomioon, kuten viisasta oli.

Joka tapauksessa virkakoneisto toimi ruotsiksi ja siirtyminen lahden poikki Ruotsista Suomeen tai Suomesta Ruotsiin oli normaalia. Ainoastaan suomenkielisten seurakuntien papiston kohdalla kielitaidon puute saattoi olla este.

Sotilasalallakin siirrot Ruotsista Suomeen sujuivat sujuvasti etenkin korkeampien arvojen kohdalla (esim. Sandels), vaikka niiden upseerien, jotka olivat suorassa kosketuksessa miehistön kanssa, oli käytännön syistä osattava suomea. Sitä he osasivatkin asuessaan suomenkielisen väestön keskellä hoitamassa virkatalojaan.

Kielitaito ei välttämättä ollut hyvä, mutta sen tarve ymmärrettiin ja suomea, kuten ranskaakin opetettiin myös Haapaniemen kadettikoulussa. Upseerin oli osattava kommunikoida sekä ylempiensä että alempiensa kanssa.

Missä määrin säätyläistö osasi suomea on vaikea kysymys selvitettäviksi. 1700-luvun lopulla on väitetty, että se Itä-Suomessa osasi sitä paremmin kuin ruotsia. Ylimmän aateliston piirissä asiat ilmeisesti kuitenkin olivat aivan toisin.

Tämän tutkielman tekijä on löytänyt Joensuun (Åminne) kartanosta Bellmanin laulun suomenkielisen käsikirjoituksen, joka ilmeisesti on peräisin 1700-luvulta. Kartanon maineikas isäntä G.M. Armfelt sen sijaan näyttää osanneen suomea tuskin lainkaan, mikä ilmenee hänen keisari Aleksanteri I:lle kirjoittamastaan kömpelöstä suomenkielisestä lauseesta.

Ruotsiksi Bellmanin laulut sen sijaan kuuluivat etenkin nuorten miesten yleissivistykseen jo 1700-luvulta lähtien ja siitä eteenpäin jopa nyyhetkeen saakka. A.I. Arwidsson kertoo 1819 Turussa olleen kaksinkertaisen kvartetin joka perjantaisin kokoontui esittämään tuttuja ruotsalaisia lauluja ja Bellmania. Vuonna 1834 Turun ylioppilaat perustivat Collegium cantorum Bellmanianumin.

Vaasassa Bellman tunnettiin myös ja nuori J.L. Runeberg sai kouluasunnossaan melkein jopa päivä kuunnella, kun nuoret merikoulun oppilaat lauloivat Bellamanin lauluja alusta loppuun viulun säestyksellä.

Myös Bellmanin sävelmiä, kuten Ukko Noaa käytettiin ahkerasti täkäläisten runoniekkojen tekemien laulujen melodiana.

Laulussa Papin-frouville (1792) sanottiin mm. seuraavaa:

Vijnan vilja:/: monda virvoitta.

Oluttakin nähdä

yllyttävät tehdä,

joka monen:/: janost’kirvoitta.

Muuan 1700-luvun loputa peräisin oleva arkkivirsi (erikseen myytäville arkeille painettu) sisältää suomenkielisen käännöksen Bellmanin laulusta 15.

Siinä pistää silmään kehotus särkeä laseja. Kun juhlien tunnelma nousi erityisen korkealle, oli tapana särkeä lasit, ettei kukaan enää niistä joisi. Tällaista kuvaa jo Goethe muistelmissaan ja Venälän armeijassa se oli yleinen tapa.

Näin siis suomeksi 1700-luvulla:

Nyt pohjat poix´juoda,

Toverit! pitä sixensä;

Ei tässä seuras suoda

Ett’ joku juomat jää

Helistäkän

Klasejam

Juodeam,

Nijtä myöskin rickokam.

Samma på svenska:

Så drickom nu i botten,

Ach hjertans gubbar! gör er flit;

I denna sällhets lotten

Så vankas ingen nit

Klingande glas

Gå i kras i Calas

När många klunkar tas.

 

Jaakko Juteiniakin voidaan ptää Bellman innoittamana ja kaikki kai tuntevat hänen laulunsa Juoma janon sammuttaa, kalja kestin kaunistaa. Juteinia, joka oli suuri moralisti, moitittiin kuitenkin kevytmielisyydestä ja hänen runoilemisensakin joutui vaikeuksiin (ks. blogin hakutoiminnalla sanaa ”juteini”).

Aivan huima suomalainen juomalaulu löytyy pappismieheltä, Kaarle Theodor Stråhlmanilta. Siitä näytteeksi vain muutama rivi:

Jos mä pyörin penkin alla.

 Nijn en huoli helvetistä,

Engä pelkä perkelettä.

Vaik’ on otzani verine,

Nijn on sieluni iloinen.

Näin mä huoleni hukutan

Vijnan virtahan upotan.

 

Savon prikaatin värväysalue oli täynnä sotilasvirkataloja, joiden isännät tunsivat ruotsalaista kulttuuria ja hieman ranskalaistakin, ainakin ne, jotka olivat käyneet Haapaniemen kadettikoulun ja niitä taisi olla suurin osa.

Kun Kustaa Mauri Armfelt talvella 1779 oleskeli jonkin aikaa Y.M- Sprengtportenin luona Brahenlinnassa, hän kertoo siellä lauletun Bellmanin lauluja, ruotsiksi tietenkin.

Muuan Savon prikaatin upseeri, kersantin poikana syntynyt Gustaf v. Becker, joka otti aliluutnanttina osaa Suomen sotaan, käänsi sangen etevästi Bellmania suomeksi. Sodan jälkeen hän ryhtyi komissionimaanmittariksi ja asui Kangasniemellä.

K.A. Gottlundin suuresta ja mainiosta Bellman käännöksestä (savonnuksesta) on jo ollut puhetta (ks. hakusanaa gottlund blogin hakutoiminnolla). Hän suomensi tai savonsi yli sata Bellmanin laulua.

Tutustuminen niihin alkoi jo vuonna 1815, jolloin hän kävi Juvalla tervehtimässä nuorta ystäväänsä Kalle Grotenfeltiä. Välillä käytiin Kyyhkylässä von Fieandtien luona ja nuoret miehet ajoivat matkalla rikki vaununsa hoilatesaan Bellmanin lauluja.

Ensimmäiset käännöksensä Gottlund julkaisi vuonna 1829, mutta painolupa laajemmalle kokoelmalle lauluja ja loiluja oli tiukassa ja ilmestyminen tapahtui vasta vuosina 1863-64, jolloin ne ilmestyivät kolmena vihkona.

Muitakin suomennoksia oli ja kirjoittajan mielestä parempiakin. Gottlund sai myös suomalaisuusmiehiltä (A. Ahlquist) pyyhkeitä siitä, että hän ylipäätään käänsi noita toiseen kulttuuriin kuuluvia lauluja suomeksi. Toki ”Bellman kuvailee enimmin Tukhulmin juoma- ja naispeliä, osiksi semmoisiakin, joita Suomessa ei vielä löydykään…”

Gottlund itsekin havaitsi kyllä, ettei Suomen kansan vanhoissa runoissa ollut mitään juomalauluja, eikä myöskään rakkauslauluja, ellei nyt kovin laajasti asioitra tulkita.

Gottlundin mukaan Suomalaiset vielä nytkin heijän juominkiloissa nouvattavat sen tavan, että innolla ja kiivauksella juua, ikään kuin joisivat uhalla.

 Heijän mieli ja luonto eroittaa heitä tässäkin monesta muusta. Hyö ovat pikaisia ja ruttoluontoisia (vrt. viron ruttu -nopeasti), Ruohtalaiset taas tyyni-tapaisia ja vähään tyytyväisiä. Ne taitaavat puolen tunnin istua ja iloitella yhtä lasia lipittäissään, kastellessaan noukkansa usein, vaan vähäsen kerrallaan; sillä välillä taas pakinoivat ja lauleloovat. Suomalaset juovat harvoin vaan silloinkin -täysiä lasia.

Noinkohan lie asia ollut? Panepa tuonne vastinpareiksi saksalaiset ja venäläiset, niin samanlaiseksi tulee tulos.

 

 

 

 

Juomalaulujen aikaa

 

Tuttu vanhastaan

 

Eino Salokas, Bellmanin runous Suomessa. Teoks. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 1. SKS 1929, ss. 23-181.

 

Carl Michael Bellmania (vrt. Vihavainen: Haun bellman tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) on luonnehdittu jopa Ruotsin kansallisrunoilijaksi ja merkille pantava onkin hänen laulujensa ikivihreys. Muut 1700-luvun ruotsalaiset kirjailijat maistuvat jo aika puisevilta, mutta Bellman on yhä täysin elävä lyyrikko.

Tämä voi selittyä siitäkin, että hänen laulujensa aiheet ovat ikuisia ja usein jopa ruumiillisia sanan kahdessakin merkityksessä, käyttääkseni tätä muotitermiä. Rakkaus ja kuolema, nälkä ja jano, seksi ja herkut, päihtymys ja autuus sanan maallisessa mielessä kuuluvat yhä tänäkin päivänä elämään ja tulevat kuulumaan niin kauan kuin maailma seisoo.

Bellman runoilee tai pikemminkin laulaa niistä omalla persoonallisella tavallaan, kertoen nimeltä mainittujen ystäviensä edesottamuksista ja hetkistä niin iloisessa hummauksessa kuin myös sen jälkeen, jopa katuojassa rypien.

Tämä kohta tuossa tuotannossa on mielestäni erityisen kiinnostava. Bellmanin henkilöt eivät vain tyydy naukkaamaan pikku lasillista silloin tällöin, vaan hankkivat oikein kunnon hutikan, joka sitten aiheuttaa kaatumisia, tappeluita ja sammumisia ja lopulta hirveän krapulan. Kyseessä on siis nimenomaan myrkytystila, jopa vaarallinen.

Voidaan ajatella, että noin hurjasta menosta laulaminen ei välttämättä tarkoita, että sitä oikeasti oltaisiin toteuttamassa. Kyseessä voi olla vain bravado, jossa uhotaan, ettei tässä seurauksia pelätä, annetaanhan mennä vaan. Samaan aikaan voidaan visusti pitää silmällä ja aisoissakin sitä tosiasiallisesti juotua määrää.

Kaikenlaistahan nuoriso on aina ryypätessään lauleskellut, kuten monet vanhemmatkin.

On Bellmanilla hyvin herkkiä lyyrisiä tunnelmiakin, joihin kuitenkin liittyy usein aisti-ilo sen eri muodoissa:

Nu har vi flickor och flaskor och ljus!

(Fredmanin epistola 21)

Tai:

Lähteelle istukaamme,

niin hiukan aamiaista saamme

pullon tai pari jaamme

ja ehkä pikku purtavaa.

Korissa kurppapaisti

se tuoksullansa huumaa aistit

Kippistä Ulla-kulta,

ei meillä ole surtavaa

(epistola 82, käännös Liisa Ryömä).

Tai vaikkapa tämä:

Ullani, sulle mä tarjolle toisin

viiniä, makeutta mansikkain,

ruutanan tuoreen painikkeeksi joisimme

lähteestä solisevaa vettä vain

(Epistola 71, käännös Liisa Ryömä)

Nämä tuovat oitis mieleen erään paljon vanhemman ja paljon myöhemmin Suomessa muotiin tulleen runoilijan, Omar Haijamin.

Sotasukupolven kerrotaan sodan jälkeen ottaneen vastaan Haijamin aistilliset runon kuin ilmestyksen ikään. Siinä nyt kerrankin annettiin ihmiselle hänen tarpeidensa mukaan eikä vain saarnattu iänikuisista velvollisuuksista, sankaruudesta ja uhrautumisesta.

Näin runoili Toivo Lyyn käännöksen mukaan tuo kuuluisa matemaatikko ja filosofi, joka oli myös suufilainen mystikko ja torjui känisevien mullahien saarnat koraanin oikeasta noudattamisesta:

Vain runokirja, viiniä ja leivänpuolikas

ja lampaanreittä kappale –ja kaksin kerallas

kedolla, tuttu tuttavin, tulppaani-poskinen

Ken valtikkaansa vaihtaisi ei siihen kuningas?

 

Mitä hurskauteen tulee, totesi Haijam kaikkia tiukkapipoisia loukkaavalla tavallaan:

Ma kainalossa Koraani ja kannu toisen alla

vaellan tiellä kaidalla tai tiellä lavealla,

enk’ ole pahin pakana, en parhain musulmaani

tään holvin sinikivisen ja aurinkoisen alla

 

Vrt. Vihavainen: Haun en ole pahin pakana tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kuten arvata saattaa, myös Bellmanilla oli kannattajana ja vastustajansa jo eläessään.

Vallitsevan ranskalais-klassisen tyylisuunnan mukaan arvioiden jo Bellmanin aihepiirit olivat ala-arvoisia. Toisaalta ne vastasivat hyvin pastoraalista rokokoorunoutta, joka myös oli muodikasta. Kävikin niin, että ajan johtava kriitikko Johan Henric Kellgren manasi ensin Bellmanin syvimpään hornaan, mutta kääntyikin sitten tämän ihailijaksi ja ehdotti runoilijalle akatemian palkintoa, minkähän myös sai.

Reippaat juomalaulut eivät sinänsä olleet ihan tuntemattomia arvokkaissa pappispiireissäkään. Jakob Tengström, teologian professori ja myöhempi Suomen arkkipiispa runoili vuonna 1800 seuraavasti:

Mer lycklig än Kresus, de lydiers kung,

jag sorglös vid bägaren sitter

Och sjunger och skämtar, som vore jag ung,

och dricker så länge jag gitter

och ledsen vid allt det pedantiska gräl

I höglärda hjärnor regerar

De tomma begreppen om sällhet och väl

I bålen jag realiserar

Ja se kaikkein hirmuisin kohta seuraa tässä:

Försvärjom då, bröder, de kätterske bud

Man ger oss -att grubbla och törsta

Och resom ett tempel åt drufvornas Gud

af fornvärldets gudar den största!

Och invid åt Fröja ett litet kapell,

Där glada prästinnor servera!

Vid Bålen, hos flickan förtjusad och säll,

Hvad vill man väl önska sig mera!

 

Mitä ihmettä! Oliko tämä prelaatti ilmeinen pakana samoin kuin hänen koko seurapiirinsäkin? ettäkö oikein valantehneitä pakanoita ja epäjumalien palvelijoita koko porukka? Sävellettynä tästä runosta tuli joka tapauksessa seuraavan ajan suosituimpia juomalauluja sekä Suomessa että Ruotsissa, kuten kirjoittaja kertoo.

Epäilemättä ajan klassismin mukanaan tuoma antiikin mytologian aihepiiri oli kaikille eräänlainen toinen henkinen koti, jonka esille tuomisesta ei kenenkään pitänyt pahentua. Lisäksi tuossa laulussa kyllä mainittiin skandinaavisiakin epäjumalia, jonka nyt olisi voinut ajatella olevan pappismiehelle jo vähän liikaa, mutta ehkäpä se toisille oli ja toisille taas ei.

Hilpeä maljojen kilistely kuului tuohon aikaan sivistyneeseen seurusteluun kaikkialla, myös niissä sadoissa pappiloissa, joita oli ympäri valtakunnan. Yleensä papit sentään koettivat pysytellä poissa varsinaisten juoppolallien kirjoista, niitäkin kun tuohon naikaan oli valtakunnassa vaivaksi asti ja joitakin myös papistossa (vrt. Vihavainen: Haun kansallisen läträyksen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Niinpä 1800-luvun alun suuri klassikko, ”runoruhtinas, piispa Franzén” korosti kohtuuden merkitystä:

Drick vid en högtid ett glas eller par,

För att glädjas, ej blott för att dricka.

Drick, som du drucke, om munskänken var

Din brudstolen rodnande flicka.

Joka tapauksessa juomalauluja löytyi niin rahvaalta kuin herrasväeltäkin jo tuohon aikaan paljon. Niistä enempi ensi kerralla.

 

Henki menee

Huumaus ja kuolema

Ikivihreä Bellman koki viimeksi renessanssin siinä 1900-luvun loppupuolella, noin 1970-luvulta alkaen. Ruotsissa Sven-Bertil Taube ja Cornelis Wreeswijk ja meillä Vesa-Matti Loiri nostivat klassikon taas näkyvästi esille. Jarkko Rantanen ja Stig Fransman esittivät vielä edellisiä paremmin mestarin lauluja ja loiluja ja Liisa Ryömä kunnostautui uusien sanoitusten sepittäjänä.

Nyt on taas ollut tällä suunnalla hiljaisempaa, vaikka Bellmanin laulut sopivat juuri tähän päivään kuin nenä päähän. Niissähän on suunnilleen puolet viinaa ja puolet kuolemaa, läheisiä sukulaisia nekin.

Ajatelkaamme tätäkin vapun tienooseen ehdottomasti kuuluva klassikkoa:

Här lunka vi så småningom

från Bacchi buller och tumult,

när döden ropar: granne kom!

Ditt timglas är nu fullt!

Tycker du, att graven är för djup,

nå, välan, tag dig en sup!

tag dig sen dito en, dito två, dito tre,

så dör du nöjdare!

Sivumennen sanoen, Bellmania on nykyään saatavana myös venäjäksi. Savoksihan sitä aikoinaan käänsi suurella menestyksellä jo Juvan suuri poika K.A. Gottlund ( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=bellman ).

Sitä vaan minä nyt Bellmanista, että tuo viinan ja kuoleman yhdistelmä on ollut taas esillä Amerikassa, jossa kuolleisuus on taas useampana vuonna ollut noususuunnassa.

Sehän on vakava merkki siitä, että asiat ovat huonosti. Tämä todettiin aikoinaan myös silloin, kun sama havaittiin Neuvostoliitossa, joka yrittikin kätkeä tilastotietojaan.

Alkoholikuolemat eivät yksin selitä sitä kuolemansyylistaa, joka on otsikoitu epätoivokuolemiksi (deaths of despair). Sen piiriin kuuluvat myös alkoholiperäiset sairaudet, kuten maksakirroosi, itsemurhat ja huumeiden yliannoksista aiheutuvat hengenmenot.

Tällainen kuolema on siis kaukana siitä Bellmanin hilpeästä maailmasta, jossa nautittiin piknikistä lähteen äärellä ja unohdettiin arkielämän ankeus ja tylsyydet.

Arvaan, että Bellmanin seurapiirissäkin alkoholiperäiset kuolemat olivat yleisiä, vaikka niitä ei taideta laulujen sanoituksissa ihan selväkielisesti mainita. Sen sijaan keuhkotauti kyllä nostetaan esiin. Ryyppääminen on Bellmanilla enimmäkseen hilpeää ja pahimmassa tapauksessa jonkinlaista oireita lievittävää saattohoitoa (vrt. Sarkkasi juo, jota muistaakseni O.W. Kuusinenkin soitteli pianolla Viipurissa valkoista armeijaa odotellessa).

En ole ihan varma, onko nimike epätoivokuolemat paras mahdollinen alkoholisairauksia, itsemurhia ja myrkytyksiä yhdistävä termi. Pakoa harmaasta tai sietämättömästä todellisuudesta ne kuitenkin näyttävät kaikki sisältävän. Ehkä voisi puhua myös pakenemiskuolemista ja epäviihtyvyyskuolemista?

Joka tapauksessa niitä tapauksia on paljon ja ne sijoittuvat keski-ikään (25-64 vuotta), eli juuri siihen elämänvaiheeseen, jossa kuolevuus on normaalisti vähäistä.

Foreign Affairs-lejden artikkelissa Anne Case ja Angus Deaton toteavat, että vuonna 2017 tällaisia kuolemia oli USA:ssa 158000. Se on yhtä paljon, kuin jos kolme täyteen lastattua Boeing 737 MAX-jumbojettiä syöksyisi maahan joka päivä.

Tästä kai opimme ainakin sen, etteivät kuolemat ole mitään vakiotavaraa ja että erilaisten kuolemien ynnäämiseen ja keskinäiseen vertailuun on syytä suhtautua hyvin skeptisesti.

Joka tapauksessa tuohon lukuun sisältyi noin 70000 kuolemaa, jotka johtuivat huumeiden yliannostuksesta ja syykin on ilmeinen: tietyn heroiinivalmisteen laskeminen laillisena lääkkeenä markkinoille.

Kun syistä puhutaan, ovat ne tällaisissa tapauksissa monitasoisia ja tässäkin on toki viimeisenä ja kohtalokkaana syynä tuon lääkkeen paneminen suuhun tai muu nauttiminen. Tarve moiseen (usein hetkelliseen) poistumiseen tästä todellisuudesta on sitten ehkä se tärkein ja ongelmallisin syy: epäviihtymys ympäröivässä kulttuurissa.

Samalaista kehitystä on havaittavissa muissakin englantia puhuvissa maissa. Erityispiirteitä toki löytyy ja yhteys epätoivon ja puhutun kielen välillä on tietenkin sangen kyseenalainen selittävänä tekijänä.

Nämä kuolemat kasaantuvat USA:ssa niille, joilla ei ole korkeakoulutusta (vähintään BA-tasoinen nelivuotinen kurssi). Kolmea neljännestä valkoisista amerikkalaisista on tätä koulutusta vailla. He ovat myös joutuneet taloudelliseen umpikujaan.

Ammattitaidottomien palkka ei ole noussut pian puoleen vuosisataan ja talouskasvun hedelmät ovat kasaantuneet nyt muille, aiheuttaen suhteellista kurjistumista. Työttömyydessä se tietenkin kärjistyy. Tässä kohtaamme taas sen ihmisarvoin loukkaamiseen (loukkaantumiseen) liittyvän ongelma, jonka arvioidaan tuoneen myös Trumpin valtaan.

Tämän taloudellis-yhteiskunnallisen tilanteen johdosta myös avioliittoinstituutio on rapautunut ja myös valkoinen työväenluokka on siirtynyt nopeasti avoimiin sarjasuhteisiin. Naimattomilla naisilla on usein monen isän lapsia, joita sosiaalihuolto avustaa.

Tällainen perhe-elämä on omiaan uusintamaan kurjuuden kierrettä, eikä asiaa paranna amerikkalainen tavattoman kallis ja tavattoman tehoton terveydenhuoltojärjestelmä. Se syö eväät myös järkevältä sosiaalipolitiikalta, mikä erottaa amerikkalaisen ja eurooppalaisen köyhien tilanteen.

Pelkään pahoin, että näemme tässä sen slummikulttuurin kuvan, jonka ihannointi on meilläkin muotitietoisen nuorison harrastuksena. Ajatelkaamme nyt kaikkia noita rap-esityksiä, graffitteja ja muuta typeryyttä, jota myös taiteen instituutiot palkitsevat ja nostavat jäljittelyn arvoisiksi.

Slummikulttuurista voi tulla elämäntapa, jossa sosiaalihuolto, rikokset ja huumeet ovat kulmakivinä. Näemme jo siitä merkkejä Ruotsissa ja tuskin me kaukana sen jäljessä kuljemme.

Olisi kai sittenkin parempi palata Bellmaniin, jos nyt kerran on taas tarpeellista ja ajankohtaista käsitellä taiteellisesti viinaa ja kuolemaa. Samalla kannattaa muistaa, että myös kuningas alkoholi ja sen sukulaiset ovat yhä miestä ja naista vahvempia.

 Mikäli yhteiskunta lakkaa olemasta mielekäs paikka elää, voi seurata joukkomittainen retkahtaminen, joka näkyy myös joukkomittaisena ennenaikaisena siirtymisenä pois tästä maailmasta.