Bellman. Ruotsi ja Suomi

 

Bellman Suomessa

 

Eino Salokas, Bellmanin runous Suomessa. Teoks. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 1. SKS 1929, ss. 23-181.

 

Suomi oli 1700-luvulla jo vankasti olemassa, vaikka ei ollutkaan hallinnollisesti oma yksikkönsä. Se oli valtiollisesti osa Ruotsia, mutta sillä oli jo kautta 1700-luvun kehittynyt huomattavasti tietoisuutta omasta erikoislaadustaan. Kuninkaatkin ottivat asian huomioon, kuten viisasta oli.

Joka tapauksessa virkakoneisto toimi ruotsiksi ja siirtyminen lahden poikki Ruotsista Suomeen tai Suomesta Ruotsiin oli normaalia. Ainoastaan suomenkielisten seurakuntien papiston kohdalla kielitaidon puute saattoi olla este.

Sotilasalallakin siirrot Ruotsista Suomeen sujuivat sujuvasti etenkin korkeampien arvojen kohdalla (esim. Sandels), vaikka niiden upseerien, jotka olivat suorassa kosketuksessa miehistön kanssa, oli käytännön syistä osattava suomea. Sitä he osasivatkin asuessaan suomenkielisen väestön keskellä hoitamassa virkatalojaan.

Kielitaito ei välttämättä ollut hyvä, mutta sen tarve ymmärrettiin ja suomea, kuten ranskaakin opetettiin myös Haapaniemen kadettikoulussa. Upseerin oli osattava kommunikoida sekä ylempiensä että alempiensa kanssa.

Missä määrin säätyläistö osasi suomea on vaikea kysymys selvitettäviksi. 1700-luvun lopulla on väitetty, että se Itä-Suomessa osasi sitä paremmin kuin ruotsia. Ylimmän aateliston piirissä asiat ilmeisesti kuitenkin olivat aivan toisin.

Tämän tutkielman tekijä on löytänyt Joensuun (Åminne) kartanosta Bellmanin laulun suomenkielisen käsikirjoituksen, joka ilmeisesti on peräisin 1700-luvulta. Kartanon maineikas isäntä G.M. Armfelt sen sijaan näyttää osanneen suomea tuskin lainkaan, mikä ilmenee hänen keisari Aleksanteri I:lle kirjoittamastaan kömpelöstä suomenkielisestä lauseesta.

Ruotsiksi Bellmanin laulut sen sijaan kuuluivat etenkin nuorten miesten yleissivistykseen jo 1700-luvulta lähtien ja siitä eteenpäin jopa nyyhetkeen saakka. A.I. Arwidsson kertoo 1819 Turussa olleen kaksinkertaisen kvartetin joka perjantaisin kokoontui esittämään tuttuja ruotsalaisia lauluja ja Bellmania. Vuonna 1834 Turun ylioppilaat perustivat Collegium cantorum Bellmanianumin.

Vaasassa Bellman tunnettiin myös ja nuori J.L. Runeberg sai kouluasunnossaan melkein jopa päivä kuunnella, kun nuoret merikoulun oppilaat lauloivat Bellamanin lauluja alusta loppuun viulun säestyksellä.

Myös Bellmanin sävelmiä, kuten Ukko Noaa käytettiin ahkerasti täkäläisten runoniekkojen tekemien laulujen melodiana.

Laulussa Papin-frouville (1792) sanottiin mm. seuraavaa:

Vijnan vilja:/: monda virvoitta.

Oluttakin nähdä

yllyttävät tehdä,

joka monen:/: janost’kirvoitta.

Muuan 1700-luvun loputa peräisin oleva arkkivirsi (erikseen myytäville arkeille painettu) sisältää suomenkielisen käännöksen Bellmanin laulusta 15.

Siinä pistää silmään kehotus särkeä laseja. Kun juhlien tunnelma nousi erityisen korkealle, oli tapana särkeä lasit, ettei kukaan enää niistä joisi. Tällaista kuvaa jo Goethe muistelmissaan ja Venälän armeijassa se oli yleinen tapa.

Näin siis suomeksi 1700-luvulla:

Nyt pohjat poix´juoda,

Toverit! pitä sixensä;

Ei tässä seuras suoda

Ett’ joku juomat jää

Helistäkän

Klasejam

Juodeam,

Nijtä myöskin rickokam.

Samma på svenska:

Så drickom nu i botten,

Ach hjertans gubbar! gör er flit;

I denna sällhets lotten

Så vankas ingen nit

Klingande glas

Gå i kras i Calas

När många klunkar tas.

 

Jaakko Juteiniakin voidaan ptää Bellman innoittamana ja kaikki kai tuntevat hänen laulunsa Juoma janon sammuttaa, kalja kestin kaunistaa. Juteinia, joka oli suuri moralisti, moitittiin kuitenkin kevytmielisyydestä ja hänen runoilemisensakin joutui vaikeuksiin (ks. blogin hakutoiminnalla sanaa ”juteini”).

Aivan huima suomalainen juomalaulu löytyy pappismieheltä, Kaarle Theodor Stråhlmanilta. Siitä näytteeksi vain muutama rivi:

Jos mä pyörin penkin alla.

 Nijn en huoli helvetistä,

Engä pelkä perkelettä.

Vaik’ on otzani verine,

Nijn on sieluni iloinen.

Näin mä huoleni hukutan

Vijnan virtahan upotan.

 

Savon prikaatin värväysalue oli täynnä sotilasvirkataloja, joiden isännät tunsivat ruotsalaista kulttuuria ja hieman ranskalaistakin, ainakin ne, jotka olivat käyneet Haapaniemen kadettikoulun ja niitä taisi olla suurin osa.

Kun Kustaa Mauri Armfelt talvella 1779 oleskeli jonkin aikaa Y.M- Sprengtportenin luona Brahenlinnassa, hän kertoo siellä lauletun Bellmanin lauluja, ruotsiksi tietenkin.

Muuan Savon prikaatin upseeri, kersantin poikana syntynyt Gustaf v. Becker, joka otti aliluutnanttina osaa Suomen sotaan, käänsi sangen etevästi Bellmania suomeksi. Sodan jälkeen hän ryhtyi komissionimaanmittariksi ja asui Kangasniemellä.

K.A. Gottlundin suuresta ja mainiosta Bellman käännöksestä (savonnuksesta) on jo ollut puhetta (ks. hakusanaa gottlund blogin hakutoiminnolla). Hän suomensi tai savonsi yli sata Bellmanin laulua.

Tutustuminen niihin alkoi jo vuonna 1815, jolloin hän kävi Juvalla tervehtimässä nuorta ystäväänsä Kalle Grotenfeltiä. Välillä käytiin Kyyhkylässä von Fieandtien luona ja nuoret miehet ajoivat matkalla rikki vaununsa hoilatesaan Bellmanin lauluja.

Ensimmäiset käännöksensä Gottlund julkaisi vuonna 1829, mutta painolupa laajemmalle kokoelmalle lauluja ja loiluja oli tiukassa ja ilmestyminen tapahtui vasta vuosina 1863-64, jolloin ne ilmestyivät kolmena vihkona.

Muitakin suomennoksia oli ja kirjoittajan mielestä parempiakin. Gottlund sai myös suomalaisuusmiehiltä (A. Ahlquist) pyyhkeitä siitä, että hän ylipäätään käänsi noita toiseen kulttuuriin kuuluvia lauluja suomeksi. Toki ”Bellman kuvailee enimmin Tukhulmin juoma- ja naispeliä, osiksi semmoisiakin, joita Suomessa ei vielä löydykään…”

Gottlund itsekin havaitsi kyllä, ettei Suomen kansan vanhoissa runoissa ollut mitään juomalauluja, eikä myöskään rakkauslauluja, ellei nyt kovin laajasti asioitra tulkita.

Gottlundin mukaan Suomalaiset vielä nytkin heijän juominkiloissa nouvattavat sen tavan, että innolla ja kiivauksella juua, ikään kuin joisivat uhalla.

 Heijän mieli ja luonto eroittaa heitä tässäkin monesta muusta. Hyö ovat pikaisia ja ruttoluontoisia (vrt. viron ruttu -nopeasti), Ruohtalaiset taas tyyni-tapaisia ja vähään tyytyväisiä. Ne taitaavat puolen tunnin istua ja iloitella yhtä lasia lipittäissään, kastellessaan noukkansa usein, vaan vähäsen kerrallaan; sillä välillä taas pakinoivat ja lauleloovat. Suomalaset juovat harvoin vaan silloinkin -täysiä lasia.

Noinkohan lie asia ollut? Panepa tuonne vastinpareiksi saksalaiset ja venäläiset, niin samanlaiseksi tulee tulos.