sunnuntai 28. huhtikuuta 2024

Juomalaulujen aikaa

 

Tuttu vanhastaan

 

Eino Salokas, Bellmanin runous Suomessa. Teoks. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 1. SKS 1929, ss. 23-181.

 

Carl Michael Bellmania (vrt. Vihavainen: Haun bellman tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) on luonnehdittu jopa Ruotsin kansallisrunoilijaksi ja merkille pantava onkin hänen laulujensa ikivihreys. Muut 1700-luvun ruotsalaiset kirjailijat maistuvat jo aika puisevilta, mutta Bellman on yhä täysin elävä lyyrikko.

Tämä voi selittyä siitäkin, että hänen laulujensa aiheet ovat ikuisia ja usein jopa ruumiillisia sanan kahdessakin merkityksessä, käyttääkseni tätä muotitermiä. Rakkaus ja kuolema, nälkä ja jano, seksi ja herkut, päihtymys ja autuus sanan maallisessa mielessä kuuluvat yhä tänäkin päivänä elämään ja tulevat kuulumaan niin kauan kuin maailma seisoo.

Bellman runoilee tai pikemminkin laulaa niistä omalla persoonallisella tavallaan, kertoen nimeltä mainittujen ystäviensä edesottamuksista ja hetkistä niin iloisessa hummauksessa kuin myös sen jälkeen, jopa katuojassa rypien.

Tämä kohta tuossa tuotannossa on mielestäni erityisen kiinnostava. Bellmanin henkilöt eivät vain tyydy naukkaamaan pikku lasillista silloin tällöin, vaan hankkivat oikein kunnon hutikan, joka sitten aiheuttaa kaatumisia, tappeluita ja sammumisia ja lopulta hirveän krapulan. Kyseessä on siis nimenomaan myrkytystila, jopa vaarallinen.

Voidaan ajatella, että noin hurjasta menosta laulaminen ei välttämättä tarkoita, että sitä oikeasti oltaisiin toteuttamassa. Kyseessä voi olla vain bravado, jossa uhotaan, ettei tässä seurauksia pelätä, annetaanhan mennä vaan. Samaan aikaan voidaan visusti pitää silmällä ja aisoissakin sitä tosiasiallisesti juotua määrää.

Kaikenlaistahan nuoriso on aina ryypätessään lauleskellut, kuten monet vanhemmatkin.

On Bellmanilla hyvin herkkiä lyyrisiä tunnelmiakin, joihin kuitenkin liittyy usein aisti-ilo sen eri muodoissa:

Nu har vi flickor och flaskor och ljus!

(Fredmanin epistola 21)

Tai:

Lähteelle istukaamme,

niin hiukan aamiaista saamme

pullon tai pari jaamme

ja ehkä pikku purtavaa.

Korissa kurppapaisti

se tuoksullansa huumaa aistit

Kippistä Ulla-kulta,

ei meillä ole surtavaa

(epistola 82, käännös Liisa Ryömä).

Tai vaikkapa tämä:

Ullani, sulle mä tarjolle toisin

viiniä, makeutta mansikkain,

ruutanan tuoreen painikkeeksi joisimme

lähteestä solisevaa vettä vain

(Epistola 71, käännös Liisa Ryömä)

Nämä tuovat oitis mieleen erään paljon vanhemman ja paljon myöhemmin Suomessa muotiin tulleen runoilijan, Omar Haijamin.

Sotasukupolven kerrotaan sodan jälkeen ottaneen vastaan Haijamin aistilliset runon kuin ilmestyksen ikään. Siinä nyt kerrankin annettiin ihmiselle hänen tarpeidensa mukaan eikä vain saarnattu iänikuisista velvollisuuksista, sankaruudesta ja uhrautumisesta.

Näin runoili Toivo Lyyn käännöksen mukaan tuo kuuluisa matemaatikko ja filosofi, joka oli myös suufilainen mystikko ja torjui känisevien mullahien saarnat koraanin oikeasta noudattamisesta:

Vain runokirja, viiniä ja leivänpuolikas

ja lampaanreittä kappale –ja kaksin kerallas

kedolla, tuttu tuttavin, tulppaani-poskinen

Ken valtikkaansa vaihtaisi ei siihen kuningas?

 

Mitä hurskauteen tulee, totesi Haijam kaikkia tiukkapipoisia loukkaavalla tavallaan:

Ma kainalossa Koraani ja kannu toisen alla

vaellan tiellä kaidalla tai tiellä lavealla,

enk’ ole pahin pakana, en parhain musulmaani

tään holvin sinikivisen ja aurinkoisen alla

 

Vrt. Vihavainen: Haun en ole pahin pakana tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kuten arvata saattaa, myös Bellmanilla oli kannattajana ja vastustajansa jo eläessään.

Vallitsevan ranskalais-klassisen tyylisuunnan mukaan arvioiden jo Bellmanin aihepiirit olivat ala-arvoisia. Toisaalta ne vastasivat hyvin pastoraalista rokokoorunoutta, joka myös oli muodikasta. Kävikin niin, että ajan johtava kriitikko Johan Henric Kellgren manasi ensin Bellmanin syvimpään hornaan, mutta kääntyikin sitten tämän ihailijaksi ja ehdotti runoilijalle akatemian palkintoa, minkähän myös sai.

Reippaat juomalaulut eivät sinänsä olleet ihan tuntemattomia arvokkaissa pappispiireissäkään. Jakob Tengström, teologian professori ja myöhempi Suomen arkkipiispa runoili vuonna 1800 seuraavasti:

Mer lycklig än Kresus, de lydiers kung,

jag sorglös vid bägaren sitter

Och sjunger och skämtar, som vore jag ung,

och dricker så länge jag gitter

och ledsen vid allt det pedantiska gräl

I höglärda hjärnor regerar

De tomma begreppen om sällhet och väl

I bålen jag realiserar

Ja se kaikkein hirmuisin kohta seuraa tässä:

Försvärjom då, bröder, de kätterske bud

Man ger oss -att grubbla och törsta

Och resom ett tempel åt drufvornas Gud

af fornvärldets gudar den största!

Och invid åt Fröja ett litet kapell,

Där glada prästinnor servera!

Vid Bålen, hos flickan förtjusad och säll,

Hvad vill man väl önska sig mera!

 

Mitä ihmettä! Oliko tämä prelaatti ilmeinen pakana samoin kuin hänen koko seurapiirinsäkin? ettäkö oikein valantehneitä pakanoita ja epäjumalien palvelijoita koko porukka? Sävellettynä tästä runosta tuli joka tapauksessa seuraavan ajan suosituimpia juomalauluja sekä Suomessa että Ruotsissa, kuten kirjoittaja kertoo.

Epäilemättä ajan klassismin mukanaan tuoma antiikin mytologian aihepiiri oli kaikille eräänlainen toinen henkinen koti, jonka esille tuomisesta ei kenenkään pitänyt pahentua. Lisäksi tuossa laulussa kyllä mainittiin skandinaavisiakin epäjumalia, jonka nyt olisi voinut ajatella olevan pappismiehelle jo vähän liikaa, mutta ehkäpä se toisille oli ja toisille taas ei.

Hilpeä maljojen kilistely kuului tuohon aikaan sivistyneeseen seurusteluun kaikkialla, myös niissä sadoissa pappiloissa, joita oli ympäri valtakunnan. Yleensä papit sentään koettivat pysytellä poissa varsinaisten juoppolallien kirjoista, niitäkin kun tuohon naikaan oli valtakunnassa vaivaksi asti ja joitakin myös papistossa (vrt. Vihavainen: Haun kansallisen läträyksen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Niinpä 1800-luvun alun suuri klassikko, ”runoruhtinas, piispa Franzén” korosti kohtuuden merkitystä:

Drick vid en högtid ett glas eller par,

För att glädjas, ej blott för att dricka.

Drick, som du drucke, om munskänken var

Din brudstolen rodnande flicka.

Joka tapauksessa juomalauluja löytyi niin rahvaalta kuin herrasväeltäkin jo tuohon aikaan paljon. Niistä enempi ensi kerralla.

 

7 kommenttia:

  1. Bellman oli sanataiteilija täydelleen, Suomessa ehkä Leinon Eino tai Koskenniemi käyvät vertaansa.
    Itselleni kelpaa, ja riittää ac/dc: Whiskey on the Rocks, juomalauluksi.

    VastaaPoista
  2. "Tämä kohta tuossa tuotannossa on mielestäni erityisen kiinnostava. Bellmanin henkilöt eivät vain tyydy naukkaamaan pikku lasillista silloin tällöin, vaan hankkivat oikein kunnon hutikan, joka sitten aiheuttaa kaatumisia, tappeluita ja sammumisia ja lopulta hirveän krapulan. Kyseessä on siis nimenomaan myrkytystila, jopa vaarallinen."

    Onkohan Bellmanin mahdollisia suomalaisjuuria tutkittu tarpeeksi, mikä selittäisi tuon sangen eläväisen meiningin? Vitsi vitsinä vaan osattiin sitä näköjään Ruotsin maallakin aikoinaan ryypiskellä ja elostella. Meillähän opetellaan näin vuonna 2024 tuosta perinteestä irti, mitä nyt joitain ylilyöntejä sattuu ihan parlamentaarisellakin tasolla, ja siitä onkin leikki kaukana.

    Hienoja ovat Bellmanin suomennokset Liisa Ryömältä - ajatella, että vallan nainen on yltänyt moiseen "runolliseen pseudointellektiaalisuuteen", jos ilmiöitä näin voisi nimittää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei sitä noin voi nimittää, vaikka muodollisen virheen korjaisikin. Mutta Bellmanin juuret olivat Saksassa.

      Poista
    2. No eipä tietenkään voi.

      Bellmanin johtaminen Suomeen olikin minulta lapsus, olisihan jo sukunimen etymologiasta pitänyt ymmärtää nimen viittaavaan kaikkialle muulle paitsi suomen kieleen.

      Poista
  3. "Hilpeä maljojen kilistely kuului tuohon aikaan sivistyneeseen seurusteluun kaikkialla, myös niissä sadoissa pappiloissa, joita oli ympäri valtakunnan."

    Täytyy muistaa, että ajatus ehdottomasta raittiudesta tuli kristillisiin piireihin vasta 1800-luvun ns myöhemmän herännäisyyden myötä, se oli pappispiireiseissä pitkään vähemmistö.

    VastaaPoista
  4. "mieleen erään paljon vanhemman ja paljon myöhemmin Suomessa muotiin tulleen runoilijan, Omar Haijamin."

    Haijam (Khaijam) ei muuten ollut ainoa islaminen kultakauden runoilija, joka ylisti viinin iloja, mielen tulee lisäksi ainakin Hafez ja Nuwais. Silloin ei turhaan nipoteltu.

    Sivuheitto: Waltari Nuoressa Johanneksessaan antaa vanhan sultaanin siteerata sokeaaa runoilijaa (al-Marri):

    "Olen nähnyt miesten kerääntyvän yhteen saavuttaakseen varman tiedon asioista, joiden varmuus on täysin vaihtelevainen,
    Siihen he uhrasivat vuosien pitkän saaton ja sunnuntainsa ja sabattinsa.

    Kaikki tuo oli vain tulta, joka syttyy kerran ja palaa kiihkeästä ja jonka intohimoinen liekki sitten sammuu."

    Tuohon aikaan al-Marria ei oltu kuitenkaan suomennettu, Haijamia sen sijaan oli. Olisiko mahdollista, että tuo säkeet olisivatkin Haijamia. Waltari ei yleensä tehnyt irjoissaan faktavirheitä, mutta tässä Haijamiin ei voinut syuraan viitata, koska hän eli kuvattua aikaa myöhemmin.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.