Uljas uusi maailma

Uljas uusi maailma

Aldous Huxleyn Brave New World kuului aikoinaan lukiossa äidinkielen tunneilla luettujen joukkoon. Nythän Huxley on paljastettu taantumukselliseksi retrohenkilöksi, jolla oli paljon epäkorrekteja ajatuksia. Eipä sikäli, onhan myös George Orwell osoitettu lahjattomaksi kynäilijäksi, jolla ei tosiasiassa ole mitään annettavaa tälle ajalle eikä millekään muullekaan.

Tietenkin tuollaisia paljastajia ja maineen mustaajia löytyy aina, mutta itse puolestani näen asian niin, että kyse on kateellisen lahjattomuuden hyökkäyksestä itselleen tavoittamatonta ja jopa käsittämätöntä neroutta vastaan. Siis vähän samaan tyyliin kuin nuoret teatterintekijät Helsingin Sanomien mukaan eivät halua toistaa konventioita, joissa sankari on valkoinen, sukupuolia kaksi ja naisen alistaminen tehokasta näyttämöviihdettä.

Nyt siis halutaan loistaa aivan uuden maailman taivaalla oman nerouden tulta. Ikävä kyllä, pelättävissä on, että asetelma on joka kohdastaan falski. Tuollaista maailmaa ei ole eikä ole sitä nerouttakaan. Lisäksi puuttuu vielä yleisö, joka tämän ilveilyn kustantaisi. Tai se puuttuisi, ellei aina avoin veronmaksajan kukkaro olisi käytettävissä.

Mutta jotakin tämä nykyinen asenne ja suhteemme vanhaan kertoo ajastamme. Orwellin profeetallinen näky on toteutunut suorastaan pirullisella tarkkuudella ja siksi onkin ilmeistä, etteivät monet lukijat hänen kirjoituksissaan pysty näkemään mitään erikoista.

Orwell nyt vain kuvaa meidän touhujamme ja entäs sitten? Sama koskee Huxleytä, joka sitä paitsi ei ollut ymmärtänyt tasa-arvon peruskysymyksiä, kuten sitä, ettei tulevaisuudessa olisi mahdollista olettaa ihmisten kuuluvan erilaisiin arvoluokkiin, vaikka he todellisuudessa niihin kuuluvatkin.

Toki Huxleyllä on ansionsa myös nykyajan silmissä. Doors of Perception on ilmeisesti jopa antanut nimensä kulttiyhtyeelle ja sen ajatuksissa todella on jotakin, joka panee tajuntaansa joskus laajentaneen ajattelemaan toisenkin kerran.

Mutta se soma, jota koko kehittynyt maailmamme nykyään päivittäin nauttii, ei vielä ole sitä uutta ja uljasta, minkä tulevaisuus vielä tuonee tullessaan. Se on kai kaikki sitten vielä edessäpäin, vaikka Huxley saikin innoituksensa vanhalta, heteroksikin epäillyltä Shakespearelta:

O wonder!
How many goodly creatures are there here!
How beauteous mankind is! O brave new world,
That has such people in't.

Uudet ihmisethän ne ovat uljaan uuden maailman suurin ihme ja tärkein anti. Doorsin perusteella voisi kuvitella, että joka kulmakunta tässä maailmassa on oikeastaan jo ihmeistä suurin, kunhan havaitsija vain kykenee sen näkemään ja eikö siihen voisi kuka tahansa kyetä soman avulla? Eikö jokainen oikeastaan ole taiteen suurimpien nerojen vertainen? Kysymys on vain havainnon vapauttamisesta.

Orwellin henkilöt joivat halpaa giniä turruttaakseen mielensä, Huxleyn sankarit lähtivät soma-lomalle, mutta loppujen lopuksihan molemmat jäivät ylivoimaisen systeemin kynsiin surkeaan ja nuhjuiseen elämäänsä vailla ylevyyttä ja täynnä falskiutta. Kapinointi kaikkein perustavimpia vankilan rakenteita vastaan oli tuskin edes mahdollista ja ainakaan onnistumisen mahdollisuuksia sillä ei ollut.

Ja nämä rakenteet ja tabut eivät tosiaankaan koskeneet sitä, millaista oli elää yhteiskunnassa ei-valkoisena, ei-terveenä ja ei-luterilaisena/anglikaanina. Tuntuu siltä, etteivät kaikkein perustavimmat kysymykset koskeneet edes sitä, montako prosenttia valtionosuusteattereissa edusti kutakin sukupuolta ja miten johtajien määrä jakaantui sukupuolittain, ihonvärittäin, uskontunnustuksittain, sukupuolisuuntauksen mukaan tai muista vastaavista syistä. Nyt kai ne sitten koskevat.

Kaikkein perustavimmalle ja siksi kaikkein arimmalle alueelle päästäänkin ehkä tutkistelemalla ihmisen, vaikkapa valkoisen keski-ikäisen miehen eksistentiaalisia kriisejä. Mutta tämähän on niin itsestään selvää, ettei sille kannata uhrata edes logosfäärin rajallista bittitilaa. Näin voisi kuvitella ja siksi onkin merkittävää, mihin mustetta tämän ajan lehdistössä tuhlataan ja millaista todellisuutta teattereissa oikein luodaan. Hohhoijaa. O wonder!

Entä onko meidän aikakaudellamme lainkaan utopioita, joihin innolla ja tarmolla suunnistaisimme ja joista ehkäpä välkähdys jo näkyy tässä Kimmerion yössä? Huxley, Orwell ja kumppanit ovat kovin pessimistisiä. Olisiko meidän vain lohduttauduttava sillä, että koko edistyksen projekti oli suuri vitsi, mutta ei ilkeä sellainen? Vai oliko se?

Neuvostoliitossa joskus 1970-luvulla nousi Cervantesin Don Quijote yhdeksi suureksi kulttihahmoksi. Kysymys saattoi tosin pikemmin olla siitä, että valtiovalta eli puolue työnsi häntä esille. Syy tähän oli ilmeinen. La Manchan surullisen hahmon ritari saattoi olla koominen sikäli, ettei hän pysynyt kiinni todellisuuden koko ankeudessa, mutta pyrkimystensä suhteen hän joka tapauksessa ansaitsi mitä suurimmat kiitokset!

Paralleeli Neuvostoliittoon oli osoittelemattakin selvä tai ainakin sen haluttiin olevan. Kun nostettiin esille herttaista Lenin-setää ja entusiastien uljasta uhrimieltä ja unohdettiin koko se karu väkivaltakoneisto, joka koko valtiota pyöritti ja ne lukemattomat viattomat uhrit, jotka se teurastutti, saatiin aikaan kuva pyyteettömästä pyrkimyksestä hyvään. Falskiahan se oli, mutta sitäpä on tämä nykyaikakin, ainakin valtavirran tiedonvälityksellä ja ideologian etujoukon touhuilla mitaten.

Millaiseen maailmaan ja millaiseen Suomeen me nyt haluaisimme päästä? Minne me nyt pyrimme innolla ja antaumuksella? Millainen on se uljas uusi maailma, jonka tähden me olemme valmiit tinkimään nykypäivästä ja, jos niin vaaditaan, kaikkemme antamaan?

Asia näyttää kiinnostaneen kovin harvoja. Selvää ainakin on, ettei kukaan kovin paljon suostu sen hyväksi antamaan, olipa syy mikä tahansa.

Vielä Paasikiven lähtiessä Moskovaan syksyllä 1939 kansa osasi sanat ja veisasi Lutherin virttä, jonka tämä oli runoillut turkkilaisvaaran uhatessa: 

 Jos veis he henkemme, osamme onnemme

jäis meille kuitenkin Jumalan valtakunta

Voi vain kuvitella, miten veisuu nykyään onnistuisi. Siitä syntyisi ikään kuin massiivista, valtavan hyttysparven hyrinää. Tämän virren sanat ovatkin vanhentuneet ja tarvittaisiin uudet, sillä eihän näitä vanhoja kukaan ymmärrä eikä voikaan ymmärtää. Esimerkiksi tähän tapaan:

Jos veis he maat ja veet, asunto-osakkeet,

jäis meille kuitenkin, tuo fattan taikaluukku…

Itse asiassa voisi käydä paljonkin huonommin, mutta sellaisilla asioillahan ei sovi leikitellä eikä niistä muistuttaa. Lähtekäämme siitä, että BKT on tuomittu kasvamaan, mutta vain hiukan. Elämämme suurimmat peruskysymykset, monisukupuolisuuden ohella, liittyvät tähän.

Sen mukaisesti myös suurimmat kansalliset erimielisyytemme koskevat ja voivat koskea vain kysymyksiä siitä, onko BKT:n oikea kasvuprosentti aikaansaatava väestöä vaihtamalla, siirrättämällä nykyinen väki Helsinkiin vai lopettamalla maastamme huonosti tuottavat alat, kuten opetustoimi ja antamalla luovan tuhon heiluttaa viikatettaan mahdollisimman vapaasti vai pitäisikö sitä vielä auttaakin.

Kuten tiedämme, näkymätön käsi kyllä tulee ja korjaa kaiken. Paitsi että se korjaa sen minkä irti saa ja vie mennessään Cayman-saarille, se myös luo uuden ja aidosti arvokkaan maailman.

Kun nykyiset tolvanamme asuvat maaseudulla valtavissa ladoissaan peltojensa keskellä puoli-ilmaiseksi, he voisivat yhtä hyvin muuttaa suurkaupunkeihin, joissa pelkän asumisen hinta nousisi sanokaamme, jopa kymmenkertaiseksi. Se jo näkyisi BKT:ssä se!

Ja onhan näitä argumentteja ja tulevaisuusvisioita loputtomasti. Yhtä vain jään kaipaamaan: missä on kuva siitä uljaasta uudesta ihmisestä, jonka tämä aikakausi haluaa luoda? Ei kai nyt sentään ole kysymys vain siitä, että tulevaisuudessa ihminen koko olemassaolollaan ja toiminnallaan kohottaa entisestään BKT-lukuja?

Ei kai sekään kovin montaa elähdytä, että maskuliiniheteroiden maailma mitätöidään ja juhlitaan yhdessä monisukupuolisen Anja-enon ryhdistäytymistä oikeuksiaan vaatimaan? Vai onko tulevaisuuden ihminen esimerkiksi niin suvaitsevainen, että antaa kenen tahansa tulla koska tahansa viemään tuhkatkin sieltä, missä niitä vielä on? Millainen tämä ilmeisesti ainakin monisukupuolinen henkilö on tarkemmin kuvailtuna?

Vai onko tosiaan niin, että tämä maailma on nyt siinä tilassa, ettei se edes jaksa unelmoida paremmasta? Onko nyt jo Don Quijoten aika? Pitäisikö lohduttautua sillä, että ainakin hyvät olivat kerran tarkoituksemme, vaikka koko homma meni tylsäksi farssiksi? Nauretaan nyt yhdessä sitten sille.