Parin sukupolven takaa

 

Buddhalainen utopia

 

Aldous Huxley, Saari. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Basam Books 2013 (Alkuteos Island 1962), 527 s.

 

Tämä kirja on kiinnostava lähinnä kolmesta syystä, jotka ovat sen kirjoittaja, sen ilmestymisvuosi ja sen ideologia. On se muutenkin hyvä.

Kirjoittaja (ks. Vihavainen: Haun huxleyn maailma tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) tuli tunnetuksi dystopiastaan Uljas uusi maailma (Brave New World 1932) ja sodan jälkeen hänet tunnettiin erityisesti mystiikan ja tajuntaa laajentavien aineiden tutkijana.

Huxley tutki sekä perinteistä läntistä mystiikkaa, Mestari Eckartista (Eckhart) ja Hildegard Bingeniläisestä lähtien, että itämaista mystistä kokemusta sellaisena kuin se kuvattiin etenkin buddhalaisuudessa. Hänen teoriansa mystisen kokemuksen ja tajuntaa laajentavien aineiden (LSD, psilosybiini) keskinäisestä yhteydestä lienee vaikuttanut paljon 1960-luvun hippiliikkeen nousuun.

Ajatus siitä, että todellisuuden aidon merkityksen oivaltaminen voisi tapahtua avaamalla ”tajunnan ovet” selkoselälleen, jolloin olemassaolon mystinen ydin avautuu pyyteettömälle katsojalle sai hänen mielestään vahvistusta myös muilta uskonnollisen kokemuksen tutkijoilta, kuten William James.

Olennaista ja uutta Huxleyn tarkastelutavassa oli se, että hän asetti askeettien ja mystikkojen mietiskelyn samalle viivalle erilaisia, hallusinogeeneiksikin nimettyjä aineita nauttiville avautuvan kokemuksen kanssa.

Ymmärrettävästi Huxleyn seuraajista monet vulgarisoivat pahoin hänen ajatteluaan keskittyivät erilaisten nautintojen ja kiksien hankkimiseen kemiallisten aineiden välityksellä. Huxleylle ne eivät kuitenkaan merkinneet ennen muuta mielihyvän hankkimista, vaan mietiskelyn kautta löydettävän totuuden välinettä.

Hallusinogeenit olivat 1960-luvun alussa vielä sallittuja ja muistan, että myös Suomen Kuvalehdessä ilmestyi silloin artikkeli uudesta ihmerohdosta. LSD, joka oli löydetty torajyvästä. Vastaavia aineita olivat myös eräät luonnonkansat käyttäneet, ja tämä antoi paljon lisää pontta hippien ajatukselle siitä, että länsimainen sivistys oli itse asiassa alemmalla tasolla kuin erilaisten primitiivisten kulttuurien.

Tämä ajatus löytyy myös tämän Huxleyn romaanin taustalta. Kirjassa päähenkilö joutuu saarelle, joka elää lähes omavaraisena ja muusta maailmasta eristäytyneenä. Sen kulttuuria määrää Mahajana-buddhalaisuuden muoto, jonka periaatteita kunnioittaen myös lasten kasvatus, perheet ja valtio on järjestetty.

Näin on päästy eroon länsimaisen kulttuurin vastemielisimmistä piirteistä, jotka liittyvät lasten ruumiilliseen kurittamiseen, seksuaalisiin tabuihin, ydinperheeseen, tapauskovaisuuteen ja militarismiin.

Palan pikkuvaltiossa on hankittu kaikille tarpeellinen elintaso ja sivistystaso. Rikkautta ei ole, eikä sitä tavoitella ja ulkopuolisen kulutusyhteiskunnan tarpeettomuudet, kuten skootterit ja televisiot, kiinnostavat vain joitakin henkisesti jälkeenjääneitä. Sama koskee sellaisia ilmiöitä kuin jazzmusiikki.

Länsimaisen kulttuurin muodollinen koulutus päähän pänttäämisineen ei ole käytössä Palan kouluissa, joissa asioista opitaan tai pyritään oppimaan ennen muuta niiden olemus eikä muotoa. Lapset saavat tutustua kaikkeen, mitä maailmasta löytyy ja oppia pyrkimään sitä koskevaan kokonaisvaltaiseen tietoon.

Seksuaalisuus ja sen järjestäminen on jokaisen utopian keskeisiä asioita. Palalla lapset eivät kuulu yhteen perheeseen, vaan noin kahteenkymmeneen. Myös aikuiset pyrkivät useisiin henkistä kasvua mahdollisimman paljon tukeviin seksuaalisuhteisiin. Kyseessä ei suinkaan ole promiskuiteetti, saati helppohintaisen nautinnon hakeminen.

Maailman suurimpia ongelmia ovat tämän kirjan mukaan köyhyys ja nälänhädät, joita on etenkin Kiinassa. Ne johtuvat liikakansoituksesta, onhan maailmassa pian kolme miljardia ihmistä. Myös eugeniikka, kaiken tulevaisuuden perusta, on maailmassa retuperällä (vrt Vihavainen: Haun wolstenholme tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Palalla asiat on hoidettu järkevästi, jos niin voi sanoa, sillä järkeily yleiskäsitteillä suoritetun kalkyloinnin mielessä ei tosiaankaan ole arvossaan. Joka tapauksessa syntyvyys on saatu optimaaliseksi ja ihmisille on voitu turvata sellainen elintaso, jota he todella tarvitsevat.

Siihen ollaan yleensä tyytyväisiä, kuten asiaan kuuluukin ja etsitään rikkautta todellisuuden yhä syvemmästä tajuamisesta ja yhteydestä kanssaihmisiin.

Ihmissuhteet ovat keskimäärin ideaalisella tolalla, mutta kaikkea pahaa ei sentään ole maailmasta hävitetty. Se asuu jokaisessa ihmisessä yhtenä mahdollisuutena, eikä edes rikollisuus ole kokonaan hävinnyt, kuten Neuvostoliitossa ajateltiin kommunismin kaudella tapahtuvan.

Ihmiset ovat vajavaisia, sillä se kuuluu heidän luontoonsa, eikä yhteiskunta voi asiaa muuttaa, vaikka sen avulla onkin kyetty ratkaisemaan noin kaksi kolmannesta ihmisten ongelmista, mukaan lukien heidän eksistentiaalinen ongelmansa ja suhteensa kuolemaan. Se otetaan hyvin rauhallisesti ilman sen kummempia emootioita ja lapsetkin otetaan mielellään mukaan kastomaan vanhusten lähtöä.

Mitä tulee tajuntaa laajentaviin aineisiin, niitä otetaan noin kaksi kertaa kuussa. Se riittää pitämään yllä ymmärrystä immanentin todellisuuden oikeasta, pyhästä luonteesta. Viisauden ytimessä on buddhalaisen totuuden oiveltaminen: sinä olet Se (ja sen mukana tietenkin siihen liittyvät asiat: sinä olet minä, minä olen sinä jne.)

Kirjoittaja kuvaa sangen hurmioituneena Bachin Brandenburgilaisen konserton kuuntelemista tai pikemmin elämistä tajunnan laajenemisen aikana: kyseessä ei ole suinkaan pelkkä ääni, kaikki aistit kokevat musiikin omalla tavallaan. Pidän kuvausta onnistuneena.

Huxleyn utopia on kirjoitettu 1960-luvun alussa, jolloin kerskakulutus oli vielä lapsenkengissään, kuten myös maapallon väestönkasvu.

 Jälkeenjääneiden yksilöiden Palalla unelmoimien kymmenhevosvoimaisten skootterien sijasta meillä on nyt todelliset turhuuden markkinat: on monisatahevosvoimaiset sähköautot. hehtaarien laajuiset hypermarketit, räjähtävä väestönkasvu siellä, missä ei pitäisi, täysin ala-arvolista henkistä saastaa tuottavat viihdekanaalit internetissä ja siis jokaisen taskussa ja joka hetki ”nautittavina”.

Sen sijaan, että meillä olisi syvempään ihmisyyteen pyrkivät seksisuhteet, meillä on puolivirallinen kuvallinen ja sanallinen prostituutio, jonka kritisoinnistakin rangaistaan. Syvempien inhimillisten tarpeiden sijasta yritetään ylitarjonnalla ”tyydyttää” kaikkein primitiivisimpiä persoonallisuuksia ja heidän pätemistään.

Mutta tämänhän jokainen tietää, tai tietäisi, jos kehtaisi tai uskaltaisi edes ajatella.

Huxley osasi kyllä maalata utopian, mutta miten oikein olisi sen toteuttamisen kanssa? Utopiaa ei jo lähtökohtaisesti ole missään, mutta kannattaisiko sinne päin edes pyrki? Miksi kannattaisi tai miksi ei?

Monet asiat, joita kirjoittaja kaipaa, kuten se, että lakattaisiin pieksämästä lapsia, ovat toteutuneet. Myös perinteinen kirkkouskovaisuus ja itse kirkot ovat olemassa enää lähes merkityksettöminä haamuina menneisyydestä. Se englantilaisen sisäoppilaitoksen maailma, jota vastaan Huxley polemisoi, on enää pelkkä kuriositeetti.

Mutta miten ovat asiat ihan oikeissa buddhalaisissa valtioissa? Onko missään niistä edes pyritty sellaiseen tilaan, jossa Huxleyn kuvaama Saari elää?

Tietääkseni ei, ja mikäli olisi pyritty, ei menesty taida olla merkittävä. Se, mitä yhä uudellen saa kuulla vaikkapa tuollaisten maiden sotilaallisista selkkauksista tai Intian seksuaalirikollisuudesta ja vastaavasta, ei rohkaise ottamaan oppia.

Toki on muistettava, että Huxleyn utopiassa huolehdittiin ennen muuta siitä, että itse kukin pääsi syventymään olemassaolon mysteereihin, kuka paremmin, kuka huonommin siinä onnistuen.  Jotkut jäivät kirkkouskovaisuuden tasolle.

Kirkkouskovaisia on tietenkin myös buddhalaisissa maissa, kuten niitä oli jopa Huxleyn kuvaamalla Palalla. Kaikissa itsenäisissä maissa tärkeällä sijalla on myös valtio ja sen mukana enemmän tai vähemmän militarismia.