Paheista hyveiksi

Paheiden menetetty maine

Irstaus/himo/haureus kuuluu vanhoihin kuolemasynteihin. Muitahan olivat ylpeys, kateus, laiskuus, ahneus ja ylensyönti. Luettelo on hieman vaihdellut ja vihakin on siinä joskus mainittu.

Katolisen moraaliopin mukaan kuolemansynnille olivat ominaisia asian vakavuus, tietoisuus asian vakavuudesta ja vapaa suostumus.

No, siinä tapauksessa kai oikeutettu vihastuminen tai pikaistuminen eivät kuulu samaan joukkoon ja kaipa myös ylpeys, kateus ja laiskuus saattavat olla luonteen vikoja, joille ei mitään mahda, mikä kenties voisi muuttaa asian arviointia ja kenties ei. Sisäerityskin voi vaikuttaa asioihin.

Mutta kaiketi jokaista pitää mitata edellytystensä valossa. Jos puu on väärää, ei siitä suoraa kalua synny. Sir Isaiah Berlin muiden muassa puhui ihmisyyden kierosta puusta: The crooked timber of humanity.

Kiinnostavaa on se muutos joka kulttuurissa tapahtuu, koskien paheiden merkityksen arviointia.

Eipä nimittäin taida olla tuossa syntiluettelossa yhtään asiaa, jota ei nykyään pidettäisi hyveenä ainakin joissakin rajoissa. Asian selvittämiseksi kannattaa vilkaista vaikkapa naistenlehtiä, jotka vanhastaan ovat pitäneet noita kysymyksiä erikoisalanaan.

Siitä, että asiat ovat muuttuneet kielletyistä tai ainakin moitittavista kiitettäviksi on luultavasti seurannut myös se, että tuo entinen tietoisuus asioiden vakavuudesta on hiipunut ja samalla kaiketi myös niiden asema kuolemansynteinä myös katolisuuden piirissä. Vai liekö?

Mutta se nyt ei ole tässä tärkeää.

Entäpä millaisia seurauksia on tuolla kehityksellä, joka yllä on oletettu ja ainakin minusta vaikuttaa ilmeiseltä, kunnes toisin todistetaan.

Irstaus on muuan kiinnostava tapaus. Sen merkitys syntinä, olkoonkin että ilman ajatusta tuonpuoleisista sanktioista, tunnettiin erityisen voimakkaasti vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ja  jopa vielä myöhemminkin. Se tuotti vaarallisia ja turmiollisia seurauksia ja sen kurissa pitäminen oli vaikeaa ja usein mahdotonta hyvistä tarkoituksista huolimatta.

Joka tapauksessa yhteiskunta korosti syystä asian turmiollisuutta, vaikka saattoikin katsoa salassa tapahtuvaa syntiä läpi sormien. Jotkut maat olivat sallivampia kuin toiset. Pariisi oli kuuluisa nimenomaan synnin pesänä ja kevytmielisyys liitettiin siihen kaikkialla.

Ihmisten tavaton sikiäminen tuohon aikaan liitettiin seksuaaliseen hillittömyyteen. Venäläisen dekadenssin ilmentymiin kuului peräti avioliitto ilman seksiä. Sitä saarnasi Tolstoi ja sitä toteuttivat ainakin periaatteessa Zinaida Hippius ja Dmitri Merežkovski. Samaa aatetta kannatti Vladimir Solovjov.

Sotien jälkeen ja nimenomaan 1960-luvulla tapahtunut seksuaalivallankumous muutti seksuaalisuuden reunaehdot perin pohjin.

Ehkäisypillereiden ja penisilliinin turvissa suurten ikäluokkien seksuaalisuus kaikkialla läntisessä maailmassa koki sellaisen kopernikaanisen vallankumouksen, jolla ei liene aiempia vertauskohtia missään kulttuurissa, ainakaan prosessin äkillisyyden huomioiden.

Make love, not war-filosofia pyrki nostamaan myös pelkän irstauden kiitettävien asioiden joukkoon. Samalla kävi mahdottomaksi edes käyttää siitä tuota vanhaa, kompromettoivaa nimitystä ja alettiin puhua seksistä.

Kyseessähän oli itse asiassa uusi käsite. Kun muuan rouvasihminen perestroikan aikana väitti TV-ohjelmassa, ettei Neuvostoliitossa ollut ”teidän porvarillista seksiänne”, hän oli ihan oikeassa. Mikäli hän olisi sanonut –kuten usein väitetään- ettei koko maassa ole seksiä, hän olisi silloinkin ollut tavallaan oikeassa. Se käsite ei kuulunut viralliseen diskurssiin. Tokihan sitä sukupuolisuutta riitti.

Kulttuurivallankumouksesta lähtien seksi eräänlaisena hyödykkeenä, eli siis seksuaalinen tyydytys on kuulunut etenkin vasemmalle suuntautuneen älymystön piirissä, mutta myös monissa muissa piireissä hyveiden joukkoon, kuten muutkin entiset ns. kuolemansynnit, kenties pienin poikkeuksin, esimerkiksi ylensyönnin kohdalla.

Mitä mässäykseen tulee, esimerkiksi markiisi de Sade piti ylenmääräistä herkuttelua ja tolkuttoman kalliiden ruokalajien syömistä yhtenä luonnottoman syntisen elämän huipentumana –jollaisista hänen kuvaamansa turmeltuneisto nautti. Ajatelkaamme nyt vaikkapa ananasta talvella ja pohjoisessa…

Yhteiskunnan ja valtion kannalta tuolla mainitulla irstauden rehabilitoinnilla on merkitystä monessa suhteessa. Kyse ei suinkaan ole vain muutoksista asenteissa: paheksutaanko vai ei, vaiko peräti ylistetään.

Kohtalokas merkitys on ollut sillä, että aivan paradoksaalisesti se samainen ikäkohortti, joka toteutti kulttuurivallankumouksessa arvojen kääntämisen päälaelleen, oli sangen huono sikiämään. Nythän sen aika on jo siltä osin ohi.

Asia on ymmärrettävä. Lisääntyminen ja seksi -ymmärrettynä hyödykkeeksi, jota pyritään maksimoimaan- ovat toisilleen vihamielisiä asioita.

Aikoinaan tilanne oli päin vastainen ja vain sankarillinen pidättyväisyys säästi vaimot loputtomilta synnytyksiltä.

Itse asiassa tietenkin synnytykset vähentävät väistämättömästi seksielämää, mihin lienee selkeä biologinen perustansa.

Mikäli seksiä nyt sitten pyritään maksimoimaan, on synnytykset minimoitava ja mieluimmin sijoitettava hedelmällisyysajan lopulle, ellei niistä sitten kokonaan luovuta. Näinhän nyt juuri tehdään.

Tuloksena on väestönkasvun pysähtyminen ja jopa aleneva kierre, joka siis paradoksaalisesti osaltaan johtuu entistä suuremmasta panostamisesta seksiin tai ainakin sitä palvelee.

Kun nykykulttuurin hyveiden ja tavoiteltavien asioiden pakettiin lisätään muita entisiä kuolemansyntejä ja siis myöhempiä hyveitä, ne vain vahvistavat trendiä: kateus, laiskuus ja ahneus sopivat erinomaisesti lapsettomille ja voivat tietysti jo sinänsä olla lapsettomuuden syitä. Konsumerismi ja kerskakulutus ovat lisääntymiselle vihamielisiä asioita.

Turhamaisuus, muuan ylpeyden muoto, on kuin piste i:n päälle.

Mutta tämä seksin irtoaminen lisääntymisestä ja muuttuminen sille vihamieliseksi voimaksi on vain yksi piirre siinä moraalin vallankumouksessa, jonka huippukohdan voinemme ajoittaa 1960-luvun jälkipuoliskolle ja 1970-luvun ensi puoliskolle.

Sen jälkeen seksistä on joillakin tahoilla aivan määrätietoisesti pyritty tekemään myös maailman napaa ja yhteiskunnallisten kysymysten tärkeintä aluetta.

Voipa sanoa, että muutoksen perusteellisuus tällä alalla on viimeisten sadan vuoden aikana ollut varsin imponoiva.

Kuinka kauan kuluu siihen, ettei uusi sukupolvi kykene lainkaan ymmärtämään 1800-luvun romaaneja? Vai ollaanko jo siinä pisteessä? Voisiko se tarkoittaa vaikkapa sitä, että koko kulttuurikehityksen suuri linja on katkennut ja olemme siirtyneet johonkin uuteen? Ehkäpä olemme vanhan länsimaisen kulttuurin perillisiä enää vain nimellisesti?