Yhtä sirkusta

 

Yle ja kulttuuri

 

Rooman rappion aikoina sinne kerääntyi porukkaa, joka eleli sosiaalituilla eli sai ilmaista leipää, mutta kun tarkoitukseton elämä on ihmiselle sietämätöntä, järjestettiin näille ns. proletaareille myös elämän tarkoituksen korvikkeeksi sirkushuveja (circenses), että he pysyisivät rauhallisina.

Sanahan viittaa kilpa-ajoihin, joita areenoilla (circus) katsottiin, mutta myös gladiaattorien esityksistä tuli niissä suuri hitti. Niissähän sai adrenaliinipiikkejä seuratessaan, miten toiset taistelivat henkensä edestä ja usein saivatkin kuolla näissä hard core-esityksissä, joista kai käytettiin tuolloin vielä jotakin muuta nimeä.

Asian sairaalloisuus huomattiin kyllä jo aikoinaan. Kirkkoisä Augustinus tuomitsi niiden lisäksi kaiken teatterin yleensä, se kun kiihotti ihmisiä saamalla heidät samaistumaan toisten synteihin, kun omissa ei enää ollut riittävästi.

Augustinus kuului hengen jättiläisiin, mutta hänen vaihtoehtonsa ihmiskunnalle eli keskittyminen Jumalan valtakuntaan Civitas Deihin oli ihmiskunnalle liian vaativaa eikä sekään tuottanut täällä maan päällä harmoniaa, vaan sen sijaan ikuista taistelua vääräoppisuutta vastaan.

Kuitenkin kaikitenkin taide, myös näyttämötaide siinä humanistisessa mielessä, joka sille myöhemmin annettiin, oli laadullisesti korkeammalla tasolla kuin pelkät sirkushuvit. Jo Aristoteles oli asian oivaltanut ja Platonin ajatuksissa eri taiteen lajeilla oli suuri ihmistä jalostava rooli. Ero sirkuksen raaistaviin gladiaattoritappeluihin oli olennainen.

Jo tässä kohtaamme aidon kulttuurin ja viihderoskan välisen eron. Edellinen ravitsee ihmisen syvimpiä henkisiä tarpeita ja korottaa hänet eläimellisen tason yläpuolelle. Jälkimmäinen vetoaa primitiivisiin vietteihin ja reflekseihin saamalla hänet simuloimaan vihaa, raivoa ja kiimaa ja tuottamalla pelotteluefektejä, jotka antavat adrenaliinipiikkejä.

Voi tietenkin ajatella, että molempia tarvitaan. Edellisillä on kysyntää pienen vähemmistön keskuudessa, kun taas jälkimmäinen nauttii niin sanoakseni laajojen kansalaispiirien suosiota. Kun kysytään, pitäisikö jompaakumpaa yhteiskunnan toimesta tukea ja toista kenties jopa syrjiä, pitäisi vastauksen kai riippua siitä, kuka on vallassa ja kenen ääntä silloin halutaan kuunnella.

En tiedä, missä määrin Ylen ohjelmapolitiikka on riippunut istuvan hallituksen näkemyksistä tai edes eduskunnan voimasuhteista. Sen ainakin olen huomannut, että niin sanottu korkeakulttuuri tämän maan suurimman ja kalleimman kulttuurivaikuttajan tuotannossa on hiipumistaan hiipunut.

Ylen tai muidenkin TV-kanavien tarjontaan en viitsi enää yksityiskohtaisesti puuttua, kun olen tehnyt sen jo monta kertaa aiemminkin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=yle ).

Sanalla sanoen kyseessä on ala-arvoinen sirkustelu alkaen ns. tosi-TV:stä saariseikkaluineen ja gladiaattoreineen (!) ja päätyen alttarilla ja/tai alastomina tehtäville ensitreffeille tai MILF:ien (mom I’d like to fuck, huomaa infantiili taso) maailman esittelyyn. Tätä primitiivisempää ohjelmistoa en ainakaan minä pysty kuvittelemaan. Lukemattomista murhista en viitsi puhuakaan.

Ja mitä siihen Teemaan tulee, on uskomatonta, että edes jossakin määrin vakavasti otettavaa kulttuuriohjelmaa sieltä ei tule montaakaan kertaa viikossa. Koska kanava on ilmeisesti katsottu jonkinlaiseksi joutomaaksi, on osa siitä sitten vielä omittu lasten ja osa ruotsinkielisen väestön käyttöön, arvonsa toki heilläkin, mutta miksi heidän ohjelmansa ovat juuri täällä?.

Aleksandr Zinovjev, tuo kummallinen filosofi, joka loi käsitteen homo sovieticus, kuvasi eräässä kirjassaan kulttuurin roolia maailmassa.

Maailmassa vallitsi hänen mielestään myös henkisellä puolella lisääntyvän entropian laki ja koska ihmisen halut suuntautuivat mahdollisimman vähäisen ponnistelun ja mahdollisimman suuren tyydytyksen suuntaan, oli niitä palveleva neuvostojärjestelmä valumassa täyteen barbariaan.

Ainoa tie pois kommunismista (kommunaalisuudesta), johon ihmisiä veti heidän luontainen himokas velttoutensa, oli ihmisen aktiivinen ponnistelu itsensä parantamiseksi eli toisin sanoen kulttuuri.

Zinovjev, joka sivumennen sanoen oli Neuvostoliiton tiedeakatemian että Suomalaisen Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen, liioitteli suuresti arviossaan. Neuvostoliitossa älymystön kulttuuritahto ja klassisen kulttuurin harrastus olivat sittenkin aivan toisella tasolla kuin lännessä, jonne tuo hänen karikatyyrinsä kommunaalisesta ihmisestä (Zinovjevin tekninen termi) sopi paljon paremmin.

Joka tapauksessa tuo kuva proletaarista sanan henkisessä mielessä oli ytimeltään tosi. Aikakautemme hengessä ei meilläkään valtion omistama suuri kulttuurilaitos tee mitään antaakseen kansalaisille edes tilaisuuksia kurkistaa kulttuurin korkeammille tasoille.

Meillä oli kerran maineikas radioteatteri ja oma laadukas teatterinsa oli sekä Ylellä että MTV:llä. Ne eivät tuottaneet saippuasarjoja, vaan kunnianhimoista kulttuuria. Sitä paitsi ainakin vajavaisen muistini mukaan tehtiin TV-sovituksia hyvin usein nimenomaan suomalaisista klassikoista ja uusistakin kotimaisista merkkiteoksista.

Kulttuurilla on tai sillä voisi ja pitäisi olla kahtalainen tehtävä: sekä ihmisen syvimpien henkisten tarpeiden tyydyttäminen että kansakunnan kulttuuriperinnön ja kielen vaaliminen. Kumpaakaan tehtävää ei nyt ole muutamaan vuoteen tai ehkä jopa pariin vuosikymmeneen hoidettu edes tyydyttävästi eikä ole merkkejä siitä, että olisi edes yritetty.

Uusi hallitus näyttää perustellusti olevan huolissaan siitä, että Ylen ajankohtaistoimitus on poliittisesti räikeän puolueellinen ja toteuttaa missiotaan jopa verovaroin.

Siinä se epäilemättä on oikeassa ja näyttää päättäneen vähentää Ylen rahoitusta. Tämä on demokraattisessa järjestelmässä kaiketi väistämätöntä, vaikka suuri osa kansaa varmaankin on myös nauttinut agitaatiosta. Ehkäpä se on nauttinut myös kaikesta siitä roskasta, mitä Yle ”laajan kulttuurinäkemyksensä” puitteissa on suoltanut katsojille pitäen sitä kaiketi tasa-arvoisena hengenravintona tässä kaiken tasa-arvoisuuteen pyrkivässä maailmassa.

Epäilemättä Ylen limboilu heijastaa osaltaan laajempaa ilmiötä: kyky ja halu arvottaa asioita ja panna niitä hierakkiseen järjestykseen on eturientoisimmissa piireissä jo kauan ollut pannaan julistettu asia. Ihanteeksi on nostettu se, että ihminen on arvottamaton, non-judgemental, kuten Roges Scruton joskus piruili (ks. Vihavainen: Haun non-judgemental tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Mutta onko kansamme enemmistö jo todella muuttunut arvostelukyvyttömäksi massaksi, joka on valmis maksamaan roskajournalismista ja muusta henkisestä jätteestä? Helsingin Sanomien päätoimittaja (yksi monista) kunnioitti hiljattain Kanava-lehden kolumniani kommentillaan ja kertoi sen järkyttävän uutisen, että viime kesän rasismikohelluksen aikaan ja kaiketi sitten juuri sen ansiosta lehden levikki sen kuin kasvoi…

En usko vielä sitä, että koko kansamme olisi vajonnut pelkkien keinotekoisten sensaatioiden ja halpojen sirkushuvien addikteiksi. Kaikenlaisen roskan arvioiminen syvällisten teosten kanssa samanarvoiseksi on kyllä merkittävä piirre nykykulttuurissamme ja moni näyttää uskovan siihen.

Ei meitä kuitenkaan ole predestinoitu mitä tahansa nielemään. Yle, kuten Hesarikin on pystynyt ja pystyisi yhä parempaan ja me katsojat, kuulijat ja lukijat myös ansaitsemme parempaa. Konsulit valvokoot!

 

Kesä jatkuu

 

Madonnan ja Sodoman kauneus

 

Dostojevski pohdiskeli kauneuden pirullisuutta: se alkaa madonnan ihanuuden näkemisestä, mutta eikö se voi viedä itse Sodomaan? Leo Tolstoi pulestaan kehitti filosofian, jossa koko kauneus itse asiassa muuttui vain pirulliseksi viettelykseksi. ”Kreutzer-sonaatti” järjettömine siveyssaarnoineen oli tehnyt tuhansia naisia hulluksi, vakuutti muuan aikalainen.

Tolstoi halusi kieltää ihmisen luonnollisen halun ja kirosi koko taiteenkin pelkkänä irstauden palvelemisena. Dostojevskin asenne oli selvästi kaksijakoisempi, mutta kauneuden pirullisuus sai myös häneltä tunnustuksensa.

Nykyajan perspektiivistä joku saattaisi pitää tällaista pelkkänä ilveilynä, jossa kuvastuu aikakauden primitiivisen mentaliteetin ydin: suvaitsemattomuus.

Miksei jokainen ihminen saisi tehdä täsmälleen sitä, mistä hän saa nykykielellä sanoen kiksejä? Mikä kukaan on määräämään toisen ihmisen mieltymyksistä? Kelpo ihminen ja kansalainen on nykyään ”non-judgemental”, kuten Theodore Dalrymple kertoi jonkin muodikkaan englantilaisen asian ilmaisseen.

Johan se Jeesuskin sanoi: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi”. Kuitenkaan hän ei erityisesti hyökännyt tuomarien ammattikuntaa vastaan, vaikka tuomiot olivat tuohon aikaan usein pirullisen julmia, seivästyksestä ristiinnaulitsemiseen.

Toki tuomitsemme yhä tietyt asiat, ainakin sellaiset teot, joissa joku vahingoittaa toista. Kun kilpailemme suvaitsevaisuudessa, meidän kannattaisi ehkä muistaa, ettei siinäkään voida mennä kovin pitkälle, ennen kuin ne toiset tulevat vastaan.

On ihmisiä, jotka nauttivat toisten murhaamisesta ja oin ihmisiä, jotka kiihottuvat tästä niin paljon, että suostuvat vapaaehtoisesti uhriksi. Sellaisesta olen lukenut eräästä saksalaisesta laatulehdestä. Asia käsiteltiin oikeudessa ja tekijä tuomittiin, vaikka todisteet vapaaehtoisuudesta olivat olemassa.

Mutta tämä on kai harvinainen ääritapaus. Sen sijaan pedofilia ei ole niinkään harvinaista. Itse asiassa Dostojevskin on päätelty kärsineen siitä. Tolstoin perversioista en tiedä sen enempää. Itse asiassa se näyttää ilmenneen samaan aikaan hyvin suurena seksuaalisena tarpeena ja sen kieltämisenä.

Mutta tuo Sodoma, joka aikoinaan ilmeisesti tuotti kauhistuttavia helvetin mielikuvia, on nykyisellään sana, jolla on leppoisa kaiku suoraan Pride-marsseista. Kukapa kehtaisi siitä pahentua? Siinä samalla hän ansaitsisi ja saisi ostrakismoksen koko sivistyneeltä maailmalta.

Asiaa ei kuitenkaan kannattaisi sivuuttaa liian kevyesti. Saatanallisuutta on yhä keskuudessamme tässä maailmassa, eikä se täältä lähde suvaitsemalla enempää kuin rankaisemallakaan.

Aikakautemme merkittäviin ilmiöihin kuuluu, että saatanallisen pahuuden kuvittelu ja esittely ovat sallittuja asioita ja niiden hyväksyminen arvostetaan suvaitsemiskilpailussa korkealle. Viittaan tässä nyt markiisi de Saden klassisiin teoksiin, joista pian seuraavassa.

Dostojevskin kauhistus Sodoman edessä ei ollut pelkästään hänen aikakautensa naurettavien ennakkoluulojen ilmentymää. Hän ei ollut tyhmä eikä edes hölmö, mutta ilmeisesti osasi kauhistua omasta sisimmästään kurkistavaa paholaista, jonka pelkäsi pääsevän irti viattomuuden jälkeen.

Ovatko markiisi de Saden hekumoinnit saatanallisella rikoksella samaa jatkumoa kauneuden palvonnan kanssa? Vai ovatko kyseessä varmasti ja ehdottomasti aivan eri kategoriaan kuuluvat asiat?

Nykyään kai kannatamme jälkimmäistä kantaa niin kiivaasti, että sen epäileminenkin aiheuttaisi paitsi suurta tyrmistystä, myös oikeustoimia. Vielä puolitoista vuosisataa sitten tilanne oli päinvastainen. Tämä kertoo varmasti jotain tärkeää aikakaudestamme.

En voisi kuvitella Dostojevskia enempää kuin Tolstoitakaan marssimassa pride-kulkueessa, vaikka sellaisia olisikin aikoinaan järjestetty. Siitä huolimatta heidän teoksiaan kuetaan yhä. Kiinnostava kysymys onkin, kuinka kauan luetaan ja sallitaan lukea.

Seuraavassa joka tapauksessa hieman ”Enkelten markiisista”, kuten häntä joskus on hyväntahtoisesti kutsuttu.

 

 

 

 

 

lauantai 2. syyskuuta 2017

Vapaus, mi meitä viet!

 

Vapaus, mi meitä viet!

 

Donatien, Alphonse, Francois de Sade, Sodoman 120 päivää,.Suom. Heikki Kaskimies, 3. painos Like 2004

(Alkuteos: Les 120 journées de Sodome, ou, l'Ecole du libertinage : introduction)

 

En tiedä, saisinko sanoa, että tässä maailmassa tänäänkin on vinksahtaneita tyyppejä. Muuan niistä esiintyy koomisena hahmona Fingerpori-sarjakuvassa, joka edustanee Suomen nykyisen älymystön subtiileimpia aikaansaannoksia. Tosin muistan murrosikäisten jo kauan sitten päässeen samanlaisiin suorituksiin, lapsilla kun on tuo mainio filosofinen ikä jossakin elämänsä vaiheessa.

Tuo hauska pornoilijahahmo on toki aivan harmiton ja ainakaan minulla ei ole mitään vaikeuksia sulattaa sitä. Kaikkihan ovat vapaita itseään toteuttamaan, vai kuka kehtaisi tämän kiistää? Hyvät naurut olen saanut monta kertaa.

On kuitenkin hyvä mennä joskus aikamme libertinismin juurille. Ei se tänne ole tyhjästä tullut eivätkä sen nykyiset muodot ole ainoat mahdolliset. Ymmärrämmekö me itse asiassa, mitä koko asia merkitsee.

On sivumennen sanoen outoa, ettei Sodoman päivien suomennoksessa ole noteerattu alaotsikkoa. Tässähän on kyse vapaudesta, tarkemmin sanoen arvoliberalismista.

Guillaume Apollinaire nimittikin Sadea ”vapaimmaksi koskaan eläneeksi ihmiseksi” ja hänestä on puhunut ihailevasti lähes koko nykyisen länsimaisen ideologiamme perustajien joukko, frankfurtilaisia ja eksistentialisteja unohtamatta. Myös feministien puolella hän on herättänyt kunnioittavaa ihastusta.

Ehkä on niin, että Ranskan suuren vallankumouksen hengessä jo oli jotakin olennaisesti sadistista, käyttääkseni tuota sanaa sen laajassa merkityksessä. Olihan sankarimme yksi niistä itsevaltiuden harvoista marttyyreistä, jotka vapautettiin Bastiljista, kun kansa sen valtasi.

Hänet myös valittiin kansalliskonventtiin ja vasta Napoleon sulki hänet hullujenhuoneeseen, missä hänen paikkansa ilmeisesti säädyllisen kulttuurin piirissä onkin.

Mutta mitä itse kirjaan tulee, on se vain osittain tarina seksuaalisuudesta. Olennaisempaa on, että se hekumoi rikoksella. Tarina kertoo muutamasta upporikkaasta irstailijasta, jotka hankkivat orjikseen, salattuihin orgioihin 12-15 vuotiaita neitsyitä ja kauniita poikia.

Orjat joutuvat kaikenlaisen nöyryyttämisen ja häpäisyn kohteeksi ja erityisesti ulostamiseen liitetään ankaria rangaistuksia, jopa kuolema.

Vankien suloisuutta kuvataan hekumallisesti ja irstailijoiden ja heidän apuriensa gargantuamainen, etten sanoisi saatanallinen vastenmielisyys maalaillaan niin hyperbolisesti, että lukija joutuu jo nauramaan.

Leikkiähän tämä kaikki lopulta onkin. Sanaleikkiä, pornografiaa, jolla ei ole sen kummempaa tarkoitusta kuin muullakaan pornografialla. Se on saavuttanut päämääränsä, mikäli puntti lukijalla pullistuu, kuten muuan nykyisempi alan mies on omaa kunnianhimoaan kuvaillut.

Mutta millaisia asioita de Sade pitääkään intohimomaan? Ulosteiden ja muun saastan keskeisyys on silmiinpistävää. Ikuisesti pesemättömän takapuolen ohella esimerkiksi kauhistuttavan karieksen turmelema suu saa paljon huomiota osakseen. Se, mikä on vastenmielistä, onkin tietyllä hetkellä äärimmäisen kiihottavaa, kertoo Sade. Myös murha sisältää valtavan seksuaalisen latauksen.

Enkelimäisten uhrien herttaisuus ja täydellinen avuttomuus kaiketi kiihottavat saatanallisia päähenkilöitä aivan erityisesti ja sama koskee kaikkea muutakin pyhyyden loukkaamista.

Yksi kiduttajista on piispa ja orgioiden pesäpaikan käymälä sijaitsee sen kappelissa. Kaikki uhrien tekemät viittaukset uskontoon rangaistaan erityisen ankarasti.

Nykyajan ateistin mielestä moinen uskonnollinen rienaus lienee lähinnä huvittavaa. Miksi muka tuhlata ajatustakaan typerille saduille? Aikanaan asia kuitenkin koski olennaisia kysymyksiä. Suomennoksen liitteenä oleva papin ja kuolevan vuoropuhelu kertoo siitä jotakin.

Eihän tuossa ateismissakaan edes aikanaan mitään kummallista ollut. Ranskassa oli heitä paljon ja monet olivat toki hienostuneita ajattelijoita. Saden saavutukset alalla jäävät vain irstailun oikeuttamisen puolelle, mutta onhan käytäntö tietenkin toista kuin harmaa teoria.

Dostojevski käsitteli jossakin määrin samanlaatuisia asioita, mutta toki paljon hienommin. Karamazovin veljesten Smerdjaštšaja, iljettävä olio, saa isä Karamazovin seksuaaliset halut heräämään ja synnyttää Smerdjakovin, puolivillaisen intellektuellin perikuvan, joka viimein suorittaa sen isänmurhan, johon muut eivät pysty, kun Jumala heitä hillitsee.

No tässä pika-analyysini tunnetusta teemasta. Jääköön itse asia toiseen yhteyteen. Mutta de Saden teoksilla on mielestäni sanottavaa ja jopa kysyntää myös nykyaikana, näyttäväthän uudet painoksetkin olleen tarpeellisia.

Minusta on outoa, ettei libertinismin rajoja nykyään yleensä ole problematisoitu. Oletus näyttää olevan, että ihminen haluaa lopultakin vain hyvää ja että vain harvinaiset, sairaat yksilöt haluavat nauttia toisten kustannuksella.

Näin luultavasti onkin, ainakin suuressa kuvassa. Kuitenkin noita Saden kiitollisia oppilaita myös varmasti on olemassa tietty määrä ja kysymys kuuluu, millaiset rajat heille kuuluu asettaa elämässä ja kulttuurissa?

Himomurhaajat, lastenraiskaajat ja vastaavat lurjukset me tietenkin heitämme tyrmään, mikäli heidät itse teossa tavataan. Muu ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Mutta miten suhtaudumme niihin, jotka haluavat pitää de Saden tapaista ”libertinismin koulua” enemmän tai vähemmän alttiille adepteille?

Tyydymmekö ihailemaan heitä jonkun Beauvoirin tai Apollinairen tapaan vapauden sankareina? Vai pitäisikö meidän uskaltaa paheksua?

Itse tunnen 120 päivän libertiinien hahmoja kohtaan lähinnä sääliä. Millaista onnea tuollainen irstailu loppujen lopuksi kykenee antamaan? Miten ihminen voi saada tyydytystä toisen kärsimyksistä?

Ehkäpä se voisi toimia joissakin sovituissa leikin rajoissa, mutta entäpä silloin, kun elämä on kyseessä? Miksi olisi ansiokasta mennä yli kaikkien rajojen?  Millaista on se filosofia, joka nostaa sankarikseen noita elukoita?

No, kysymyksiä voi esittää ja niihin kannattaa etsiä vastauksia kaikessa rauhassa eikä kiiruhtaa todistamaan, että suvaitsemisella on arvo sinänsä ja että mitä härskimpi on asia, sitä suurempi on suvaitsijan ansio.

Ajatelkaamme vaikkapa pride-marsseja. Mitäpä vikaa olisi siinä, että synnynnäisesti tai muuten seksuaalisesti poikkeavat tuovat avoimesti julki poikkeavuutensa. Luultavasti se auttaa meitä suvaitsemaan sellaista, minkä suvaitseminen on kaikkien kannalta oikein.

Mutta missä vaiheessa raja tulee vastaan? Sadismi leikkinä lienee ihan OK, mutta entäpä sen mainostaminen mielenosoituksissa? Entä zoofilia? Pedofilia? Nekrofilia? Miksi niitä pitäisi tulla mainostamaan?

Sadismin isälle nämä kaikki varmasti olivat yhtä ansiokkaita tapoja hankkia tässä maailmassa tyydytystä tarpeilleen. Ovatko ne sellaisia myös nykyajan länsimaisen sivistyksen piirissä ja jos, niin miksi?

                                                                 *********

Entäpä feminismi ja sen suhde perversioon? Tässä jotakin tuosta uskalletusta (?) aiheesta: Vihavainen: Haun perversio tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

 

 

Raskasta tuskaa

Ääriraskasta vihaa

Tuska-festivaali kuuluu niihin ilmiöihin, jotka muistuttavat siitä, että elämme ns. uutta aikaa. Raskas metallimusiikki, josta hauskuus on kaukana, vaikuttaa ilmeisesti lapselliseen psyykeen samoin kuin kaikki kummitustarinat. Siinä on jotakin ihanan karmivaa sille, joka kuitenkin oikeasti tietää olevansa turvallisesti äidin vieressä.

Ilmiönä tämä metallimusiikki joka tapauksessa on uutuus, jopa radikaali uutuus. Mitään sen kaltaista ei ollut 1950-luvulla tai sitä ennen, ellei samaan sarjaan lasketa niitä karmivia tarinoita, joita kerrottiin erilaisissa balladin tapaisissa, vaikkapa Metsätorpan Marjatasta tai leskiäidin tyttäristä.

Kaikki puhuu kuitenkin sen puolesta, että metallimusiikki on jotakin laadullisesti uutta. Osittain asia selittynee uusista teknisistä mahdollisuuksista. 1950-luvun tanssilavalla piruksi pukeutunut pelle olisi kai herättänyt lähinnä vaivaantuneisuutta ja kansa olisi nopeasti ajanut hänet tiehensä ja vaatinut kunnon tangoja.

Mutta nyt tietty joukko kerääntyy ehdoin tahdoin kuuntelemaan musiikkia, josta on hauskuus kaukana ja maksaa tästä addiktiostaan sekä selvällä rahalla että vielä erilaisilla lävistyksillä, ja muilla epämukavuuksilla, jotka todistavat palvonnan kohteesta kuten jouhipaita aikoinaan oli katumuksentekijän merkkinä.

Tiedossa on, että tässä piirissä esiintyy aivan totista uskovaisuuttakin, satanismia, jonka nimissä on poltettu kirkkoja ja tehty rituaalimurhia. Viha on se tunne, jota siellä viljellään. Sitähän ei peitellä mitenkään.

Mutta kaikki ehkä lopultakin tarkoittaa pelkkää hyvää, koska kaikki tarkoittaa pelkkää hyvää, todistaa Helsingin Sanomien toimittaja. Viha kohdistuu vain oikeisiin kohteisiin, siihen, mikä estää hyvää toteutumasta. Väittämän tukena on ainakin toimittajan sana, muita argumentteja en tunnekaan.

Mutta koska tämä aikakausi tunnustaa jokaisen oikeutta valita itse fanittamisensa kohteen, en toki ole tuomitsemassa (hui olkoon!) vihaajia, vaikka heillä sattuisikin olemaan erilainen käsitys asiasta kuin hyvää tarkoittavalla toimittajalla. Täytyyhän itse kunkin ymmärtää, että on ansiokasta olla non-judgemental. Se nyt vielä puuttuisi, että menisi Tuska-festereille saarnaamaan ja kylttiä kantaen julistamaan.

Kiinnostavaa kyllä, tuo musiikin laji näyttää joka tapauksessa olevan mitä suurimmassa määrin julistuksellista. Kiintymystä siihen osoitetaan pukeutumisella, lävistyksillä ja tatuoinneilla. Olen kuullut jopa väitettävän, että niitä teini-ikäisten piirissä arvostetaan intellektuellin aatelismerkkeinä!

Kiinnostavaa joka tapauksessa on se, miten hallitsevana tuossa kulttuurissa on tietynlainen uskonnollinen lähestymistapa, vaikka sitten negaationkin kautta. Kelpo poroporvarihan ei viitsisi osoittaa ajatustakaan moiselle riekkumiselle eikä hänellä siihen ole tarvettakaan.

Ehkäpä todella on jonkinlaisen syvällisyyden osoitus, että tunnetaan vetoa ainakin nyt siihen syvään irrationalismiin, joka tuosta miljööstä välittyy? Suotta se ei vaadi suoranaisia uhrauksia sekä kuuntelijaltaan että siltä, joka haluaa keikailla sen leimoilla. Jäsenyys kerhossa on ansaittava.

Nietzsche, joka piti itseään jonkinlaisena asiantuntijana, väitti että pahuus on rappiokausien ilmentymä ja että se itse asiassa vasta keksitään silloin.

Toisaalta hän piti rappiota myös hedelmällisyyden kautena: puu tuottaa vasta syksyllä omenan, joka putoaa maahan ja mätänee antaakseen alun uudelle omenapuulle. Vasta tämä on koko sen tarkoitus.

Mutta jääköön tämä runollisen mielikuvituksen sinänsä ansiokkaaksi suoritukseksi. Tuska-kulttuuri kuuluu joka tapauksessa kulttuurin mätänemisilmiöihin, onpa sillä sitten jonkin mekanismin kautta hedelmällistä uutta luovaa merkitystä tai ei.

Uskonnon tunki aikoinaan tieltään humanismi. Ylimaallisten valtojen sijasta alettiin nähdä ihmisessä kaiken tarkoitus ja siksi oli jätettävä edelliset rauhaan ja kehitettävä huippuunsa ihmisessä piilevät mahdollisuudet.

Tämä ei tietenkään tarkoittanut mahdollisuuksia pahaan. Tosin juuri Nietzsche leikitteli ajatuksella, että ihminen sellaisenaan ei ollut kyllin arvokas päämäärä ja että olisi luotava jotakin korkeampaa. Tällä tiellä ei se, mitä ihminen sanoo pahaksi, vielä välttämättä merkinnyt yli-ihmisen näkökulmasta sitä samaa.

Mutta yli-ihmisretorikan käyttäminen raskaan metallin kohdalla tekee kyllä äärimmäisen hullunkurisen vaikutuksen. Onhan ilmeistä, että tällaisten festivaalien tähdet muistuttavat lähinnä ali-ihmistä ja saman vaikutelman haluavat välittää itsestään myös liikkeen kannattajat.

Lieneekin kiistatonta, että täysin kehittynyt ja epämuodostumista vapaa ihmispersoonallisuus on vieras vihalle. Aggressio sinänsä on normaali ja välttämätön reagointitapa tietyissä tapauksissa, mutta tällä ei ole mitään tekemistä patologisen vihaamisen kanssa, joka puolestaan on henkisen rujouden ilmentymä.

Tässä voi viitata runsaaseen psykologiseen aineistoon, kuten tekee esimerkiksi Erich Fromm, joka on hyvin monipuolisesti tätä problematiikkaa tutkinut.

Mitä tulee vihan viljelyyn musiikin avulla, tunnettiin asia jo antiikin aikana. Platon teoksessaan Lait, joissa utopian sijasta hahmotellaan toiseksi parasta, mutta kuitenkin mahdollista valtiota, antaa merkittävästi tilaa musiikille, jonka yksi funktio on sotainen.

Kaiken kaikkiaan sota olikin tuohon aikaan valtion keskeisiä ja välttämättömiä toimia. Ympäristönä helleenivaltiot saattoivat olla barbaarejakin vaarallisempia, kuten peloponnesolaissodat osoittivat.

Joka tapauksessa sotaisia taitoja jäljittelevää ja niitä vahvistavaa musiikkia myös tarvittiin, mutta valtio saattoi sietää vain hyvää musiikkia.  Musiikin esittäjiin pesiytyi kuitenkin myös puoskareita, jotka synnyttivät yleisössä piittaamattomuutta ja rohkaisivat sitä pitämään itseään pätevänä arvostelijana. Niinpä parhaimmiston vallan tilalle tuli surkea yleisön valta.

Mitä vikaa tällaisessa demokratiassa sitten oli? Platonin mielestä paljonkin: Se, ettei itsevarmuudessaan pelkää parempansa mielipidettä, on jo alhaista häpeämättömyyttä ja se on seurausta liian pitkälle menneestä vapaudesta.

Luulenpa, että meidän aikamme on tästä saastasta pääsemättömissä.

Aikamme suurin mielettömyys

Aikamme suurin mielettömyys

Muuan kunnioitettu ajattelija lausui joskus viime vuosisadalla, että aikakauden suurin mielettömyys oli antikommunismi.

Tämä mielipide ei ollut mikään eksentrisen esseistin paradoksi, jolle saatettiin naurahtaa ja sitten unohtaa. Kyseessä oli selvästi vakaumus, joka juontui intellektuellin velvollisuudesta asettua vastustamaan liian ilmeisiä totuuksia, jotta niistä ei pääsisi tulemaan tylsää ortodoksiaa. Sellainenhan halvaannuttaa ajattelun ja toiminnan.

Itse asiassa oli tietenkin selvää, että aikakauden suurin mielettömyys oli kommunismi itse, tuo valtavaa sortokoneistoa käyttävä kommunistinen ideologia, joka yritti mahdotonta, väitti mustaa valkoiseksi ja vainosi maanisesti niitä, jotka yrittivät ajatella itsenäisesti ja ilmaista itseään vapaasti. Kommunismi oli valheelle rakentunut ja väkivaltaan uskova anti-intellektuaalinen järjestelmä, jonka suurimmat viholliset olivat vapaus ja totuus. Tämän saattoi jokainen omin silmin nähdä, vaikka monet eivät halunneet sitä tunnustaa. Miksi siis juuri kommunismin vastustaminen olisi ollut mieletöntä eikä sen sijaan itse kommunismi?

Paitsi että intellektuellit ovat aina pitäneet velvollisuutenaan taistelemista vallanpitäjiä ja tervettä järkeä vastaan, oli asialla aivan ilmeisesti myös tärkeä emotionaalinen puolensa. Yksioikoinen antikommunismi lietsoi vastakkainasettelua, leimasi kommunistisen hallinnon piirissä elävät ihmiset vihollisiksi ja korostamalla vastustajan epäkohtia ja valheellisuutta peitti näkyvistä oman puolen puutteet ja ongelmat.

Itse asiassa kommunistinen järjestelmä ei ollut lähtökohtaisesti paha. Se todella pyrki parhaansa mukaan rakentamaan parempaa yhteiskuntaa, se kannatti rauhanomaista kilpailua ainakin propagandassaan ja sen piirissä asuvat ihmiset olivat useassa tapauksessa aivan verrattoman sympaattisia ja hyviä ihmisiä. Eikö siis ollutkin suurta vääryyttä julistaa heidän poliittinen järjestelmänsä kelvottomaksi ja taistella sitä vastaan? Haluttiinpa tai ei, tämän vastakkainasettelun varjo leimasi suuren osan hyviä ihmisiä huonoiksi ja pönkitti valheellisesti käsitystä oman maan suuresta etevämmyydestä.

Sivumennen sanoen, itseään kunnioittava intellektuelli varoo aina tarkoin leimautumasta jonkin asian johdonmukaiseksi vastustajaksi. Hän on kaikkien ”anti-” asenteiden vihollinen ja suuri hyvien asioiden puolustaja. Tämä on looginen seuraus siitä, että hänen täytyy olla ”non-judgemental”, olla ryhtymättä mitään vierasta tuomitsemaan. Itseään kunnioittava intellektuelli vastustaa johdonmukaisesti vain omaa maataan ja sen vallanpitäjiä ja yhteiskuntajärjestelmää. Nationalismia ei tarvitse erikseen mainita, sitä ei ainoastaan vastusteta, vaan vihataan.

Kommunismi tuli ja meni, mutta nämä perusasenteet ovat säilyneet ja taitavat säilyäkin. Unkarilais-amerikkalainen sosiologi Paul Hollander on kirjoittanut useitakin kirjoja poliittisista pyhiinvaeltajista, jotka aina onnistuvat löytämään jonkin ylivertaisen onnen maan oman maansa ulkopuolelta. Tätä sitten ihastellaan ja palvotaan ja kumarretaan sen kurjimmillekin aikaansaannoksille, joiden kuvitellaan olevan jollakin tavalla ylivertaisia oman maan vajavaisiin saavutuksiin verrattuna. Stalinin Neuvostoliitto, Maon Kiina, Castron Kuuba ja takapajuisten maiden ”jalot villit” ovat vuorollaan olleet palvonnan kohteina. Koko asetelman olennainen ydin on siinä, että vertailuja on käytetty oman maan ja yhteiskunnan ruoskimiseen.

Mikä on tämän aikakauden suurin hulluus? Ei ole yllättävää, että se monien intellektuellien tai sellaiseksi pyrkivien mielestä on islamofobia. Ei siis islam. Aivan kuten kommunismin aikakaudella, itse tuota vastustettavaa ja pahaksi leimattua ideologiaa muistetaan jokaisessa mahdollisessa tilaisuudessa valkopestä ja korostetaan, että Allah (siis Jumala) on rahman rahim, laupias ja armahtavainen. Itse ideologia/uskonto saarnaa rauhaa, eikä ole syytä pysähtyä jankuttamaan siitä, että rauha luvataan vasta sitten, kun kaikki kansat on saatettu saman uskon alamaisiksi. Eihän tämä nyt käytännössä kuitenkaan koskaan onnistu.

Ei tarvita suuriakaan hengenlahjoja sen havaitsemiseksi, että aikamme suurin hulluus ei ole islamin vastustaminen, vaan islam itse. Sehän on keskiaikaisen barbarian suora perillinen valistuksen ja modernin aikakaudella ja siis niiden leppymätön vihollinen. Toisin kuin kommunismin kaudella, ovat vain harvat maat avoimesti tunnustaneet sen, että eivät suostu tuolle hulluudelle kumartamaan ja tulevat sen sijaan taistelemaan sen leviämistä vastaan.

Tilanne on uusi ja outo ja kertoo, että aikakausi on vaihtunut. Luulenpa, että joskus melko läheisessä  tulevaisuudessa tullaan vielä sanomaan, että aikakautemme suurin hulluus ei ollut islamin vastustaminen, ”islamofobia”, vaan sen vastustaminen. Tämä aivan riippumatta siitä, miten mukavia ja kunnioitettavia ihmisiä muslimit saattavat olla. Tässä on pohjimmiltaan kyse siitä, miten kunnioitettavana pidämme omaa kulttuuripiiriämme ja sen ihmisiä ja heidän oikeuttaan omiin arvoihinsa omassa maassaan.

Uutta ja huolestuttavaa on, ettei omaa maataan ja sen kulttuuria halveksivien joukko enää rajoitu pieneen intellektuellien joukkoon, vaan sulkee sisäänsä myös poliittisen eliitin, joka taistelee oman kansansa alempia sosiaaliluokkia ja näiden muutosvastarintaa vastaan. Kommunismin aikakaudella kouluttamattomien massojen terve järki pelasti valtion turmiosta. Nyt tällainen joukko on tainnut huveta vähiin ja terve järki sen  mukana.

Slummit ja eräs väestönvaihto

 

Slummit kulttuurivaarana

 

En ole varma siitä, olenko kirjoittanut otsikon poliittisesti korrektilla tavalla. Ellen ole, niin sitä parempi. Tarkoitus on nimittäin pohtia tosiasioita eikä astella sanoja kauniisti.

Slummit kuuluvat suurkaupunkien ja erityisesti uusien jättiläiskaupunkien kuvaan. Onhan niitä olut ennenkin ja muinaisen Rooman proletariaatti, jolle valtio järjesti ilmaista leipää ja sirkushuveja, luultavasti loi ympärilleen slummeja.

Amerikka oli jo sata vuotta sitten kuuluisa slummeistaan ja Intian huimasti kasvaviin kaupunkeihin niitä syntyi, kuten myös Etelä-Amerikkaan.

Jopa venäjän kielessä on slummia merkitsevä sana truštšoba, joka tarkoittaa läpipääsemätöntä tiheikköä, vaikka ainakaan totalitaristisella kaudella ei varsinaisia slummeja siellä suvaittu.

Hruštšovin kauden kehnosti rakennettuja kerrostaloja kunnioitettiin nimellä hruštšoba, mutta se nyt oli ennen muuta huumoria. Varsinainen slummi nimittäin oli ja on ympäristöstään irtautunut ja sitä ei kommunismin evankeliumia tunnustavassa valtiossa sallittu.

Slummeille olivat ominaisia häthätää kyhätyt asumukset ja oma erityinen elämänmuoto, joka perustui eräänlaiseen loismaisuuteen rikkaan ja kasvavan kaupunkilaisuuden rinnalla, siis sen siivellä.

Ellei töitä ollut eikä ehkä työhalujakaan, mikä saattoi johtua kulttuurisista tekijöistä, oli ainakin mahdollista keräillä valtavilta kaatopaikoilta rikkaampien tähteitä. Helille saattoi myös myydä valtavalla voitolla sellaista, mitä muualta ei saanut ostaa. Esimerkiksi alkoholia, salakuljetustavaraa, huumeita ja seksiä, ajasta ja maasta riippuen.

Slummien elämänmuodosta on yleeensä kehittynyt jonkinlainen alakulttuuri, jossa herrojen ja isäntien osa on rikkailla huumeparoneilla ja heitä palvelevilla jengeillä. Normaalia on, ettei valtion viranomaisia edes päästetä slummien alueelle, vakka tarkoitus olisi sairaiden hoito tai tulipalojen sammuttaminen.

Tosiasia oin, että slummeja ei ole syntynyt vain hallitsemattomasti kasvavien etelän megalopolisten ympärille, vaan jopa itse sosiaalivaltion ja kansankodin luoneen Ruotsin sydämeen.

Meillähän kaikki tunnetusti menee aina toisin kuin muualla, emmekä me vieläkään suostu nimittämään slummeiksi alueita, jonne on keskittynyt maahanmuuttajien enklaaveja, joiden arvot ja normit poikkeavat selvästi niistä, joita valtaväestö tunnustaa. Kunkas me sellaisesta voisime lausua arvoarvostelmia? (vrt. Vihavainen: Haun non-judgemental tulokset).

Tiedän, että maassamme on slummiutumisen vaara ymmärretty virkamiestasolla jo kymmenien vuosein ajan ja siksi on esimerkiksi suunnitelmallisesti sijoitettu maahanmuuttajia myös Helsingin parhaille alueille, jonne tavallinen keskiluokkainen veronmaksaja ei pysty omilla rahoillaan asettumaan.

Miten hyvin pyrkimyksissä on menestytty, en uskalla sanoa. Mututuntumani on, että koko ajan ja kaikesta huolimatta on luisuttu siihen suuntaan, että tiettyjen lähiöiden erikoislaatu vastaa yhä enemmän sitä, mitä tarkoitamme puhuessamme slummeista.

Luulen, että taistelua slummiutumista vastaan käydään yhä koko ajan, mikä on erinomainen asia. Miten siinä menestytään, on tärkeä kysymys, jonka ratkaisemisesta riippuu moni asia maamme tulevaisuudessa.

Näin tuli kirjoitettua joskus muinaisina puolentoista vuosikymmenen takaisin aikoina:

 

maanantai 26. syyskuuta 2011

Muuttajat Helsingin riesana

 

Muuttajat Helsingin riesana

 

Myönnän heti, että olen itse Helsinkiin muuttanut enkä siellä syntynyt. Kaupunki ei liene tästä nimenomaisesta asiasta enemmälti muuttunut, mutta meitä oli monta. Olin vain yksi Suuren muuton osanottajista. Yhteiskunnan rakennemuutos Suomessa sodanjälkeisinä vuosikymmeninä oli yksi maailman rajuimmista.

Takavuosina esiintyi vielä aika useinkin koomisia hahmoja, jotka ylpeilivät sillä, etteivät olleet mitään muuttajia vaan ihka aitoja kaupunkilaisia. Nämä olivatkin useimmissa maissa vielä vähemmistö, usein pieni, joten heillä oli millä enemmistölle rehvastella. Jostakin syystä vanhan Sörkan sakilaiskielen osaamista pidettiin noissa ”paljasjalkaisissa” piireissä aivan erityisen suurena ansiona. ”Landelaiset” saivat niskaansa runsaasti vihapuhetta, jota ei tuolloin vielä ymmärretty kriminalisoida.

Mutta muuttajat ovat nykyään jo enemmistö. Taajamien ulkopuolella asuu ihmisiä enää hyvin vähän. Helsinki on hyvä esimerkki siitä, miten muutto muuttaa asioita myös itse kaupungissa. Vuonna 1875 Helsingissä oli asukkaita vain 23000. Enemmistö oli tietenkin ruotsinkielisiä, kuten oli asia ollut iät ja ajat. Suomenkielisiä oli kuitenkin jo noin neljännes eli kuutisen tuhatta. Toista suurta vähemmistöä eli venäjänkielisiä oli kaupungissa noin puolet suomenkielisten määrästä eli kolmisen tuhatta (ainakin vuonna 1870 heitä oli vielä 12,1%).

Helsingin kasvaessa sen alkuperäinen luonne ruotsinkielisenä kaupunkina muuttui nopeasti ja venäläiset kutistuivat pieneksi vähemmistöksi. Suomenkieliset sen sijaan nousivat entisestä vähemmistöstä suureksi enemmistöksi. 1900-luvun alussa Helsingin väkiluku saavutti jo maagisen 100000:n asukkaan rajan. Siihen aikaan tämä tarkoitti suurkaupunkia.  Samaan aikaan myös suomenkielisten määrä ylitti jo 50 prosenttia. Tällöin venäläisten määrä sen sijaan jäi jo alle viiden prosentin ja myöhemmin heidän sekä suhteellinen että absoluuttinen määränsä kutistui melkein olemattomiin, kun suomenkielisyys valtasi alaa kasvavassa suurkaupungissa.

Vielä vuosisadan vaihteessa muistellaan suomenkielisiin suhtaudutun pääkaupungissa kopeasti, eikä heidän puhettaan suostuttu kaikkialla edes ymmärtämään. Monessa tapauksessa asia saattoi johtua siitä, ettei sitä todella ymmärretty. Kantaväestön nuivuus muuttajien invaasiota kohtaan samoin kuin toisaalta näiden uudet vaatimukset kielensä ymmärtämisestä tuntuivat varmaan monesta kohtuuttomilta. Kun toisen kotiin tullaan, on kuitenkin tapana toimia isännän ehdoilla. Tämä tapa on pätenyt vuosituhannesta toiseen.

Muuttajat eivät muodostaneet varsinaisia slummeja. Työläiskaupunginosissa asuttiin köyhästi, sairastettiin paljon ja siellä syntyi vuosisadan vaihteessa kuuluisa sakilaiskulttuuri, joka pelotti sekä paikallisia että sivullisia. Siitä huolimatta siitä ei tullut vallitsevaa elämäntapaa. Huliganismi pysyi marginaalissa ja normaalisti työläiskaupunginosien asukkaat elivät työllään, kuten jo nimikin sanoo. Ajan mittaan he vaurastuivat ja heidän asuinalueensakin nousivat arvoon arvaamattomaan.

Talouskehityksen myötä muuttovirta pääkaupunkiin vain kiihtyi. Itsenäisessä Suomessa se koostui melkein pelkästään kotimaisesta valtaväestöstä. 1970-luvun alussa suomenkielisiä oli helsinkiläisistä jo 90%, kun taas venäjänkielisten osuus oli enää vaivaiset 0.2% Ruotsinkielisten ryhmä oli sekin kutistunut kovin heiveröiseksi vähemmistöksi omassa kotikaupungissaan. Kulminaatiopiste saavutettiin joskus 1990-luvulla. Vuonna 1990 suomenkielisiä oli hieman yli 90%, loput olivat lähinnä ruotsinkielisiä eikä venäjänkielisten edustama promillemäärä enää ollut ilman erityisiä instrumentteja havattavissa.

Sen jälkeen tilanne onkin alkanut nopeasti muuttua, eikä prosessille ole loppua näkyvissä. Vuonna 2009 suomenkielisiä oli helsinkiläisistä enää alle 84% . Venäjänkielisten osuus väestöstä oli nyt jo kaksi prosenttia, mikä absoluuttisin luvuin mitattuna oli suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Helsinki on jo nyt, meidän päivinämme kansallisesti kirjavampi kuin legendaarisen kansainvälinen Pietari oli vuonna 1897. Sen sijaan se ei ole yhtä monikulttuurinen kuin, sanokaamme, Kööpenhamina, Amsterdam, Lontoo tai Pariisi. Tämä selittänee pitkälle myös sen, ettei sen katuelämästä yleensä kerrota kansainvälisissä uutisissa.

Suurkaupunkien kasvu on kaikkialla ollut hämmästyttävän nopeaa ja sen seuraukset mullistavia. Toisin kuin meillä sitkeästi ajatellaan, Helsinki ei enää tosiasiallisesti ole mikään puolen miljoonan asukkaan pikkusuurkaupunki, vaan yli miljoonan asukkaan metropoli. Tämä pätee aivan huolimatta siitä, että sen alueella on useita hallinnollisia yksiköitä. Niin on kaikkien suurkaupunkien alueella.

Tämä suurkaupunkilaisuus on monen mielestä hienoa ja sen puitteissa todella on kaikkialla syntynyt aivan uusi elämänmuoto, jolle on tyypillistä anonymiteetti, irrallisuus ja kaleidoskooppinen kirjavuus. Tämä kaikki meilläkin jo on, mutta monessa suhteessa kehitys näyttää olevan vielä kesken. Uudenlaisen elämänmuodon ohella nykyaikaisen suurkaupungin kypsään muotoon on nimittäin säännönmukaisesti kuulunut myös jyrkkä sosiaalinen kerrostuminen ja segregaatio, joka hajottaa erilaiset kansanryhmät omiksi kokonaisuuksikseen. Yleensä slummit ovat syntyneet keskustaa ympäröiville alueille, ”inner cities”, joista parempi väki on muuttanut pois esikaupunkien väljempiin oloihin. Tämä ilmiö on viimeisen puolen vuosisadan mittaan kaikkialla synnyttänyt näiden alueiden konflikteja ympäristönsä kanssa. Slummeja voisi nimittää suurkaupunkien loiskasvannaisiksi, sillä ne elävät sen kyljessä kuluttaen sen resursseja itse mitään tuottamatta. Konflikteista, jotka antavat lehdistölle värikkäitä uutisaiheita, syyttävät ns. edistykselliset tahot säännönmukaisesti syrjivää ympäristöä ja yhteiskunnan kitsautta alueiden hoitamisessa. Vastapuolen näkemys on päinvastainen ja keskittyy slummien oman primitiivisen kulttuurin arvostelemiseen. Onko työ juopottelevien luokkien vitsaus vai päinvastoin? Pyrkimättä ratkaisemaan tätä munan ja kanan ongelmaa, voidaan joka tapauksessa ennustaa, että ilmiö, joka on tapahtunut vastaavissa oloissa kaikkialla muualla, tulee tapahtumaan meilläkin, kun kriittinen massa eli kyllin suuri uusi muuttajaväestö on saapunut. Slummit ovat nykyaikaa, työläiskaupunginosat ovat taakse jäänyttä elämää ainakin läntisessä maailmassa.

Tämä prosessi on meillä vielä kesken ja täysin kehittyneitä slummeja saanemme odotella vielä parisen kymmentä vuotta. Samassa ajassa myös vanhan suomen- ja ruotsinkielisen aineksen syrjäyttää koko kaupungissa yhä enemmän maahanmuuttajaväestö, joka muodostanee pääkaupungin väestöstä neljänneksen jo tämän vuosisadan puolivälissä. Tämä ei Helsingin kehityshistoriassa sinänsä merkitse mitään erityisen rajua muutosta. Matkaa on vielä pitkälti siihen, että suomenkieliset olisivat yhden neljänneksen vähemmistö, kuten asia oli puolitoista vuosisataa sitten. Luultavaa onkin, että he jäävät enemmistöksi vielä sadan vuoden eli noin kolmen sukupolven päästä. Varmaa se ei tietenkään ole.

Tämä on vain skenaario, jonka toteutumisesta ei ole mitään takeita. Joka tapauksessa tulee olemaan hyvin tärkeää se, ketkä muodostavat Suomen pääkaupungissa kriittisen suuren vähemmistön. Aiempi kokemus tuskin toistuu sellaisenaan. Nopeasti kasvavassa pääkaupungissa syntyi 1900-luvun alussa uudenlainen ilmiö, huliganismi, josta Kari Koskela on tehnyt kiinnostavan tutkimuksen poliisiasiakirjojen perusteella.

Aikalaisten silmissä huligaanit olivat moraalisesti ja kenties rodullisestikin ala-arvoinen aines, jonka käytös heijasteli muuttajaväestön olemusta laajemmaltikin. Kansalaissota nähtiin sittemmin monella taholla juuri taisteluna huliganismia ja yleensäkin ihmissuvun hylkiöitä vastaan. Nykymaailman silmissä huligaanit olivat kuitenkin lähinnä luusereita, joiden elämältä yhteiskunnan muutos oli vienyt pohjan pois. Kuten Pohjanmaan puukkojunkkareille tai nykyisemmille moottoripyöräkerholaisille, myös Sörkan sakilaisille oli useinkin tarjolla vain rikollinen elämäntapa, mikäli he halusivat säilyttää itsekunnioituksensa.

Helsingin kasvava suomenkielinen muuttajajoukko tuli aikoinaan etupäässä työn perässä. Sen liepeille syntynyt huliganismi koettiin aikoinaan melkoiseksi riesaksi, mutta lopultakin se oli enemmistön kannalta suhteellisen harmitonta. Sörkassa kukoistivat kyllä rikollisuus, viinakauppa ja prostituutio ja väkivaltakin oli jokapäiväistä. Kuitenkin tämä vähemmistö puhui maan valtakieltä, kuului luterilaiseen kirkkoon ja pysyi pääasiassa erossa huumeista viinaa lukuun ottamatta. Lukutaitoisia olivat kaikki ja kansakoulukin kuului jo 1900-luvulla jokaisen sivistykseen. Sosiaaliturva sen sijaan oli olematon, joten yhteiskunnan niskoilla taakka oli kevyt.  Kotouttamiskustannukset jäivät tuolloin jokaisen itsensä maksettaviksi. Pelastusarmeija ja settlementtiliike yrittivät lisäksi tehdä räikeimmille epäkohdille jotakin.

Nyt kaikki on toisin. En oikein tiedä, saako tätä sanoa, mutta pelkään pahoin, että nopea monikulttuurisen muuttajaväestön lisääntyminen tarkoittaa pommin virittämistä. Tapaamani maahanmuuttajat ovat poikkeuksetta olleet mukavaa väkeä, mutta tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että uuden ja ympäristöstään rajusti poikkeavan aineksen nopea lisääminen aiheuttaa suurella varmuudella ongelmia kaikille osapuolille. Odotan kiinnostuksella ensimmäistä uutista joukkomellakasta. Kontulan pinonpolttajat tänä kesänä eivät vielä oikein ylittäneet tätä rimaa.