Slummit
kulttuurivaarana
En ole varma
siitä, olenko kirjoittanut otsikon poliittisesti korrektilla tavalla. Ellen
ole, niin sitä parempi. Tarkoitus on nimittäin pohtia tosiasioita eikä astella
sanoja kauniisti.
Slummit kuuluvat
suurkaupunkien ja erityisesti uusien jättiläiskaupunkien kuvaan. Onhan niitä
olut ennenkin ja muinaisen Rooman proletariaatti, jolle valtio järjesti ilmaista
leipää ja sirkushuveja, luultavasti loi ympärilleen slummeja.
Amerikka oli jo
sata vuotta sitten kuuluisa slummeistaan ja Intian huimasti kasvaviin
kaupunkeihin niitä syntyi, kuten myös Etelä-Amerikkaan.
Jopa venäjän kielessä
on slummia merkitsevä sana truštšoba, joka tarkoittaa läpipääsemätöntä
tiheikköä, vaikka ainakaan totalitaristisella kaudella ei varsinaisia slummeja
siellä suvaittu.
Hruštšovin
kauden kehnosti rakennettuja kerrostaloja kunnioitettiin nimellä hruštšoba,
mutta se nyt oli ennen muuta huumoria. Varsinainen slummi nimittäin oli ja on
ympäristöstään irtautunut ja sitä ei kommunismin evankeliumia tunnustavassa
valtiossa sallittu.
Slummeille olivat
ominaisia häthätää kyhätyt asumukset ja oma erityinen elämänmuoto, joka perustui
eräänlaiseen loismaisuuteen rikkaan ja kasvavan kaupunkilaisuuden rinnalla,
siis sen siivellä.
Ellei töitä
ollut eikä ehkä työhalujakaan, mikä saattoi johtua kulttuurisista tekijöistä,
oli ainakin mahdollista keräillä valtavilta kaatopaikoilta rikkaampien tähteitä.
Helille saattoi myös myydä valtavalla voitolla sellaista, mitä muualta ei
saanut ostaa. Esimerkiksi alkoholia, salakuljetustavaraa, huumeita ja seksiä,
ajasta ja maasta riippuen.
Slummien elämänmuodosta
on yleeensä kehittynyt jonkinlainen alakulttuuri, jossa herrojen ja isäntien osa
on rikkailla huumeparoneilla ja heitä palvelevilla jengeillä. Normaalia on,
ettei valtion viranomaisia edes päästetä slummien alueelle, vakka tarkoitus
olisi sairaiden hoito tai tulipalojen sammuttaminen.
Tosiasia oin,
että slummeja ei ole syntynyt vain hallitsemattomasti kasvavien etelän
megalopolisten ympärille, vaan jopa itse sosiaalivaltion ja kansankodin luoneen
Ruotsin sydämeen.
Meillähän kaikki
tunnetusti menee aina toisin kuin muualla, emmekä me vieläkään suostu
nimittämään slummeiksi alueita, jonne on keskittynyt maahanmuuttajien enklaaveja,
joiden arvot ja normit poikkeavat selvästi niistä, joita valtaväestö tunnustaa.
Kunkas me sellaisesta voisime lausua arvoarvostelmia? (vrt. Vihavainen:
Haun non-judgemental tulokset).
Tiedän, että maassamme
on slummiutumisen vaara ymmärretty virkamiestasolla jo kymmenien vuosein ajan
ja siksi on esimerkiksi suunnitelmallisesti sijoitettu maahanmuuttajia myös Helsingin
parhaille alueille, jonne tavallinen keskiluokkainen veronmaksaja ei pysty
omilla rahoillaan asettumaan.
Miten hyvin
pyrkimyksissä on menestytty, en uskalla sanoa. Mututuntumani on, että koko ajan
ja kaikesta huolimatta on luisuttu siihen suuntaan, että tiettyjen lähiöiden
erikoislaatu vastaa yhä enemmän sitä, mitä tarkoitamme puhuessamme slummeista.
Luulen, että
taistelua slummiutumista vastaan käydään yhä koko ajan, mikä on erinomainen asia.
Miten siinä menestytään, on tärkeä kysymys, jonka ratkaisemisesta riippuu moni
asia maamme tulevaisuudessa.
Näin tuli kirjoitettua
joskus muinaisina puolentoista vuosikymmenen takaisin aikoina:
maanantai 26.
syyskuuta 2011
Muuttajat
Helsingin riesana
Myönnän heti,
että olen itse Helsinkiin muuttanut enkä siellä syntynyt. Kaupunki ei liene
tästä nimenomaisesta asiasta enemmälti muuttunut, mutta meitä oli monta. Olin
vain yksi Suuren muuton osanottajista. Yhteiskunnan rakennemuutos Suomessa
sodanjälkeisinä vuosikymmeninä oli yksi maailman rajuimmista.
Takavuosina
esiintyi vielä aika useinkin koomisia hahmoja, jotka ylpeilivät sillä, etteivät
olleet mitään muuttajia vaan ihka aitoja kaupunkilaisia. Nämä olivatkin
useimmissa maissa vielä vähemmistö, usein pieni, joten heillä oli millä
enemmistölle rehvastella. Jostakin syystä vanhan Sörkan sakilaiskielen
osaamista pidettiin noissa ”paljasjalkaisissa” piireissä aivan erityisen
suurena ansiona. ”Landelaiset” saivat niskaansa runsaasti vihapuhetta, jota ei
tuolloin vielä ymmärretty kriminalisoida.
Mutta muuttajat
ovat nykyään jo enemmistö. Taajamien ulkopuolella asuu ihmisiä enää hyvin
vähän. Helsinki on hyvä esimerkki siitä, miten muutto muuttaa asioita myös itse
kaupungissa. Vuonna 1875 Helsingissä oli asukkaita vain 23000. Enemmistö oli
tietenkin ruotsinkielisiä, kuten oli asia ollut iät ja ajat. Suomenkielisiä oli
kuitenkin jo noin neljännes eli kuutisen tuhatta. Toista suurta vähemmistöä eli
venäjänkielisiä oli kaupungissa noin puolet suomenkielisten määrästä eli
kolmisen tuhatta (ainakin vuonna 1870 heitä oli vielä 12,1%).
Helsingin
kasvaessa sen alkuperäinen luonne ruotsinkielisenä kaupunkina muuttui nopeasti
ja venäläiset kutistuivat pieneksi vähemmistöksi. Suomenkieliset sen sijaan
nousivat entisestä vähemmistöstä suureksi enemmistöksi. 1900-luvun alussa
Helsingin väkiluku saavutti jo maagisen 100000:n asukkaan rajan. Siihen aikaan
tämä tarkoitti suurkaupunkia. Samaan aikaan myös suomenkielisten
määrä ylitti jo 50 prosenttia. Tällöin venäläisten määrä sen sijaan jäi jo alle
viiden prosentin ja myöhemmin heidän sekä suhteellinen että absoluuttinen
määränsä kutistui melkein olemattomiin, kun suomenkielisyys valtasi alaa
kasvavassa suurkaupungissa.
Vielä vuosisadan
vaihteessa muistellaan suomenkielisiin suhtaudutun pääkaupungissa kopeasti,
eikä heidän puhettaan suostuttu kaikkialla edes ymmärtämään. Monessa
tapauksessa asia saattoi johtua siitä, ettei sitä todella ymmärretty.
Kantaväestön nuivuus muuttajien invaasiota kohtaan samoin kuin toisaalta näiden
uudet vaatimukset kielensä ymmärtämisestä tuntuivat varmaan monesta
kohtuuttomilta. Kun toisen kotiin tullaan, on kuitenkin tapana toimia isännän
ehdoilla. Tämä tapa on pätenyt vuosituhannesta toiseen.
Muuttajat eivät
muodostaneet varsinaisia slummeja. Työläiskaupunginosissa asuttiin köyhästi,
sairastettiin paljon ja siellä syntyi vuosisadan vaihteessa kuuluisa
sakilaiskulttuuri, joka pelotti sekä paikallisia että sivullisia. Siitä
huolimatta siitä ei tullut vallitsevaa elämäntapaa. Huliganismi pysyi
marginaalissa ja normaalisti työläiskaupunginosien asukkaat elivät työllään,
kuten jo nimikin sanoo. Ajan mittaan he vaurastuivat ja heidän asuinalueensakin
nousivat arvoon arvaamattomaan.
Talouskehityksen
myötä muuttovirta pääkaupunkiin vain kiihtyi. Itsenäisessä Suomessa se koostui
melkein pelkästään kotimaisesta valtaväestöstä. 1970-luvun alussa
suomenkielisiä oli helsinkiläisistä jo 90%, kun taas venäjänkielisten osuus oli
enää vaivaiset 0.2% Ruotsinkielisten ryhmä oli sekin kutistunut kovin
heiveröiseksi vähemmistöksi omassa kotikaupungissaan. Kulminaatiopiste
saavutettiin joskus 1990-luvulla. Vuonna 1990 suomenkielisiä oli hieman yli
90%, loput olivat lähinnä ruotsinkielisiä eikä venäjänkielisten edustama
promillemäärä enää ollut ilman erityisiä instrumentteja havattavissa.
Sen jälkeen
tilanne onkin alkanut nopeasti muuttua, eikä prosessille ole loppua näkyvissä.
Vuonna 2009 suomenkielisiä oli helsinkiläisistä enää alle 84% .
Venäjänkielisten osuus väestöstä oli nyt jo kaksi prosenttia, mikä
absoluuttisin luvuin mitattuna oli suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Helsinki
on jo nyt, meidän päivinämme kansallisesti kirjavampi kuin legendaarisen
kansainvälinen Pietari oli vuonna 1897. Sen sijaan se ei ole yhtä
monikulttuurinen kuin, sanokaamme, Kööpenhamina, Amsterdam, Lontoo tai Pariisi.
Tämä selittänee pitkälle myös sen, ettei sen katuelämästä yleensä kerrota
kansainvälisissä uutisissa.
Suurkaupunkien
kasvu on kaikkialla ollut hämmästyttävän nopeaa ja sen seuraukset mullistavia.
Toisin kuin meillä sitkeästi ajatellaan, Helsinki ei enää tosiasiallisesti ole
mikään puolen miljoonan asukkaan pikkusuurkaupunki, vaan yli miljoonan asukkaan
metropoli. Tämä pätee aivan huolimatta siitä, että sen alueella on useita
hallinnollisia yksiköitä. Niin on kaikkien suurkaupunkien alueella.
Tämä
suurkaupunkilaisuus on monen mielestä hienoa ja sen puitteissa todella on
kaikkialla syntynyt aivan uusi elämänmuoto, jolle on tyypillistä anonymiteetti,
irrallisuus ja kaleidoskooppinen kirjavuus. Tämä kaikki meilläkin jo on, mutta
monessa suhteessa kehitys näyttää olevan vielä kesken. Uudenlaisen elämänmuodon
ohella nykyaikaisen suurkaupungin kypsään muotoon on nimittäin
säännönmukaisesti kuulunut myös jyrkkä sosiaalinen kerrostuminen ja
segregaatio, joka hajottaa erilaiset kansanryhmät omiksi kokonaisuuksikseen.
Yleensä slummit ovat syntyneet keskustaa ympäröiville alueille, ”inner
cities”, joista parempi väki on muuttanut pois esikaupunkien väljempiin
oloihin. Tämä ilmiö on viimeisen puolen vuosisadan mittaan kaikkialla
synnyttänyt näiden alueiden konflikteja ympäristönsä kanssa. Slummeja voisi
nimittää suurkaupunkien loiskasvannaisiksi, sillä ne elävät sen kyljessä
kuluttaen sen resursseja itse mitään tuottamatta. Konflikteista, jotka antavat
lehdistölle värikkäitä uutisaiheita, syyttävät ns. edistykselliset tahot
säännönmukaisesti syrjivää ympäristöä ja yhteiskunnan kitsautta alueiden hoitamisessa.
Vastapuolen näkemys on päinvastainen ja keskittyy slummien oman primitiivisen
kulttuurin arvostelemiseen. Onko työ juopottelevien luokkien vitsaus vai
päinvastoin? Pyrkimättä ratkaisemaan tätä munan ja kanan ongelmaa, voidaan joka
tapauksessa ennustaa, että ilmiö, joka on tapahtunut vastaavissa oloissa
kaikkialla muualla, tulee tapahtumaan meilläkin, kun kriittinen massa eli
kyllin suuri uusi muuttajaväestö on saapunut. Slummit ovat nykyaikaa,
työläiskaupunginosat ovat taakse jäänyttä elämää ainakin läntisessä maailmassa.
Tämä prosessi on
meillä vielä kesken ja täysin kehittyneitä slummeja saanemme odotella vielä
parisen kymmentä vuotta. Samassa ajassa myös vanhan suomen- ja ruotsinkielisen
aineksen syrjäyttää koko kaupungissa yhä enemmän maahanmuuttajaväestö, joka
muodostanee pääkaupungin väestöstä neljänneksen jo tämän vuosisadan
puolivälissä. Tämä ei Helsingin kehityshistoriassa sinänsä merkitse mitään
erityisen rajua muutosta. Matkaa on vielä pitkälti siihen, että suomenkieliset
olisivat yhden neljänneksen vähemmistö, kuten asia oli puolitoista vuosisataa
sitten. Luultavaa onkin, että he jäävät enemmistöksi vielä sadan vuoden eli
noin kolmen sukupolven päästä. Varmaa se ei tietenkään ole.
Tämä on vain
skenaario, jonka toteutumisesta ei ole mitään takeita. Joka tapauksessa tulee
olemaan hyvin tärkeää se, ketkä muodostavat Suomen pääkaupungissa kriittisen
suuren vähemmistön. Aiempi kokemus tuskin toistuu sellaisenaan. Nopeasti
kasvavassa pääkaupungissa syntyi 1900-luvun alussa uudenlainen ilmiö,
huliganismi, josta Kari Koskela on tehnyt kiinnostavan tutkimuksen
poliisiasiakirjojen perusteella.
Aikalaisten
silmissä huligaanit olivat moraalisesti ja kenties rodullisestikin ala-arvoinen
aines, jonka käytös heijasteli muuttajaväestön olemusta laajemmaltikin.
Kansalaissota nähtiin sittemmin monella taholla juuri taisteluna huliganismia
ja yleensäkin ihmissuvun hylkiöitä vastaan. Nykymaailman silmissä huligaanit
olivat kuitenkin lähinnä luusereita, joiden elämältä yhteiskunnan muutos oli
vienyt pohjan pois. Kuten Pohjanmaan puukkojunkkareille tai nykyisemmille
moottoripyöräkerholaisille, myös Sörkan sakilaisille oli useinkin tarjolla vain
rikollinen elämäntapa, mikäli he halusivat säilyttää itsekunnioituksensa.
Helsingin
kasvava suomenkielinen muuttajajoukko tuli aikoinaan etupäässä työn perässä.
Sen liepeille syntynyt huliganismi koettiin aikoinaan melkoiseksi riesaksi,
mutta lopultakin se oli enemmistön kannalta suhteellisen harmitonta. Sörkassa
kukoistivat kyllä rikollisuus, viinakauppa ja prostituutio ja väkivaltakin oli
jokapäiväistä. Kuitenkin tämä vähemmistö puhui maan valtakieltä, kuului
luterilaiseen kirkkoon ja pysyi pääasiassa erossa huumeista viinaa lukuun
ottamatta. Lukutaitoisia olivat kaikki ja kansakoulukin kuului jo 1900-luvulla
jokaisen sivistykseen. Sosiaaliturva sen sijaan oli olematon, joten
yhteiskunnan niskoilla taakka oli kevyt. Kotouttamiskustannukset
jäivät tuolloin jokaisen itsensä maksettaviksi. Pelastusarmeija ja settlementtiliike
yrittivät lisäksi tehdä räikeimmille epäkohdille jotakin.
Nyt kaikki on
toisin. En oikein tiedä, saako tätä sanoa, mutta pelkään pahoin, että nopea
monikulttuurisen muuttajaväestön lisääntyminen tarkoittaa pommin virittämistä.
Tapaamani maahanmuuttajat ovat poikkeuksetta olleet mukavaa väkeä, mutta tällä
ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että uuden ja ympäristöstään rajusti
poikkeavan aineksen nopea lisääminen aiheuttaa suurella varmuudella ongelmia
kaikille osapuolille. Odotan kiinnostuksella ensimmäistä uutista
joukkomellakasta. Kontulan pinonpolttajat tänä kesänä eivät vielä oikein
ylittäneet tätä rimaa.
Suuri paradoksi on, miksi silmät suljetaan kehitykseltä, joka on nähtävissä kaikissa humanitaarista maahanmuuttoa harrastavissa maissa, ja aivan pahimpien joukossa naapurissamme Ruotsissa. Täällä on kuvitelma, että me osaamme kotouttamisen, mutta jos lepsu Ruotsi ei ole siinä onnistunut, se ei onnistu keneltäkään. Aivan tolkutonta typeryyttä edustavat vihreiden ja vasemmiston poliitikot, joista Ohisalon kaltaisten lausunnot ovat täydellisen järjettömiä.
VastaaPoistaHuonosti on ainakin oma kotoutumisesi sujunut.
PoistaJuuri tällaista (ano 12.28) on ohisalo- tason aivoton keskustelu, ei päätä eikä häntää.
PoistaKommentissasi?
PoistaBlogisti todistaa väkevästi.
VastaaPoistaMutta se nyt vain on niin, että NOIN EI SAA SANOA.
Sama hommaa muuten myös ilmastonmuutoksen, saastumisen, luontokadon, jne. suhteen. Niiden juurisyy on ihmisten tolkuton lisääntyminen - jatkossa näin erityisesti Afrikassa.
Mutta tuotakaan ei kertakaikkiaan saa sanoa.
Merkillistä tämä ruotsalaistyyppinen sodiaalidemokratia kaikessa "korrektiudessaan". Ja samalla hyvin tuhoisaa.
Todistetaanko nyt esim Amerikassa tavallisten ihmisten kyllästymistä vasemmiston woketukseen ja poliittiseen korrektiuteen mm maahanmuutossa ja ilmastohysteriassa, kun Trump on noinkin selvällä mandaatilla nostettu valtaan. Tosin vaihtoehto Harris oli niin onnettoman epäpätevä, että ei pystynyt kunnon vastukseen. Trumpin mukana vain tulee paljon myös täysin arvaamatonta ja käsittämätöntä toimintaa, jolle ei oikein löydy järkiperusteita, kuten tullisota joka suuntaan.
PoistaMyös Suomessa on nykyinen hallitus Perussuomalaisten vaatimuksesta pyrkinyt korjaamaan maahanmuuton järjettömyyksiä, ja siinä onnistunutkin, lainsäädännön kautta. Tärkeintä olisi kaikkien taloudellisten houkutustekijöiden kuten asumisperusteisen sosiaaliturvan poistaminen. Esikuvaksi Viro.