Ranskankielinen maailma

Le monde francophone. Aujourd’hui et demain.

Maailmassa käyttää enimmäkseen ranskaa päivittäin yli 300 miljoonaa ihmistä eli kolmisen prosenttia koko maailman väestöstä.

Tämän vuosisadan puolivälissä luku saattaa kuitenkin olla jo 700 miljoonaa eli kahdeksan prosenttia. Näin arvioivat jotkut asianharrastajat, joista en tiedä, ovatko he optimisteja vai pessimistejä. Tulevaisuuttahan kukaan ei tiedä.

Tätä ranskan puhujien kokonaisuutta nimitetään usein ranskalaiseksi maailmaksi -le monde francophone. Samanlaiselta kuulostaa myös venäläisen maailman -russki mir- käsite, mutta sille on haluttu antaa melko lailla erilainen merkitys ja liitetty kielen ohella yhdistäviksi tekijöiksi myös kulttuurisia, uskonnollisia ja jopa geopoliittisia aineksia.

Venäjän kielen maailma on ranskankielistä jonkin verran pienempi. 1990-luvulla venäjää opiskeli ulkomailla noin 74 miljoonaa henkeä, mutta nyt luku on vain puolet siitä.

Mikäli otetaan huomioon vain entisen Neuvostoliiton ulkopuoliset alueet, on venäjän lukijoiden määrä romahtanut: 20 miljoonasta yhteen miljoonaan.

Erityisesti Itä-Euroopassa ja Balkanilla venäjä on nyttemmin jäänyt pois opiskeltujen ja osattujen kielten joukosta ja syitä tähän voi vain pohdiskella. Pitkälti tämä lienee identiteettikysymys, mutta myös englannin läpimurto yksinomaiseksi maailman lingua francaksi on ollut internetin aikakaudella tavattoman nopeaa kaikkialla.

Ranskalaisessa maailmassa, kuten myös tietyillä entisen Neuvostoliiton alueilla näyttää lukkarinrakkaus vanhaan valloittajan kulttuuriin joka tapauksessa säilyneen suhteellisen hyvin.

Muistan hyvin, miten eräät mustasta Afrikasta saapuneet opiskelijat ylpeilivät ranskalaisesta kulttuuristaan 1970-luvun Moskovassa. Kehtasivatpa jotkut suutuspäissään haukkua venäläisiä barbaareiksi, jotka eivät olleet heidän kulttuurisella tasollaan.

Monien suomalaisten tuntemalta Agadirin hiekkarannalta avautuu näkymä korkealle vuorelle, jonka jyrkkään rinteeseen on kirjoitettu arabiaksi: Jumala, isänmaa, kuningas.

Burnuusi (djellaba) on päällä monella kävelijällä ja arabiankieliseen rukoukseen polvistutaan jopa kaupoissa kesken bisneksen, mutta ei kannata vielä sen perusteella luulla olevansa eurooppalaisuuden ulkopuolella.

Ranska on nimittäin Marokon lingua franca.

Arabia on profeetan kieli ja koraani on osattava nimenomaan arabiaksi. Arabia on myös monen marokkolaisen äidinkieli, kaikkine paikallisine omaperäisyyksineen, jotka tuskin aukeavat jollekin saudille tai egyptiläiselle, joihin kyllä menneisyys suuren turkkilaisvaltakunnan osana yhdistää.

Myös berberit ovat merkittävä osa väestöä ja eri berberiheimojen välillä on niin suuria kielellisiä eroja, että ymmärtääkseen toisiaan heidän on paras puhua ranskaa tai arabiaa. Berberfeillä on jopa oma kirjaimisto, joka muistuttaa erehdyttävästi kreikkalaista.

Lukutaito on Marokossa yli 70 prosentilla aikuisväestöstä, mutta syrjäseuduilla ja etenkin tyttöjen keskuudessa tilanne on huonompi.

En tiedä, mikä rooli ranskalla on oppimattomien maalaisten parissa ja luulisin, että ainakin turistipaikoissa englanti saattaa tunkea sitä tieltään. Näinhän tuntuu käyvän kaikkialla. Follow the money, you see.

Marokkolaisten suhde Ranskaan ja ranskaan näyttää joka tapauksessa olevan sekä lämmin että läheinen. Esimerkiksi Algeriassa tilanne lienee toinen, vaikka maa olikin peräti Ranskan merentakainen osa ja se valloitettiin jo 1830-luvulla.

Marokko sen sijaan oli Ranskan protektoraatti eli suojelusalue vain vuodesta 1912 vuoteen 1956. Kansakunnan historiassa se on vain episodi -peanuts- kuten muuan marokkolainen, ranskankielinen lehti kaunopuheisesti englanniksi toteaa.

Suhde Ranskaan on joka tapauksessa kaikkien konjunktuurien yläpuolella. Se on strateginen partneri ja niinpä nimenomaan Ranskalle on annettava suunnitteilla oleva suuri urakka nopean rautatieyhteyden rakentamisesta Agadirin ja Marrakeshin (ransk. Marrakech) välille, julistaa lehti.

Kiinalaiset kärkkyvät kyllä urakkaa ja ovat valmiita tekemään sen edullisesti, mutta sen takia ei Marokolla ole syytä horjuttaa historiallisia suhteitaan, pohditaan tuossa artikkelissa, joka antaa kiinnostavan välähdyksen aiheeseensa.

44 vuotta kestänyt Ranskan siirtomaaherruus oli siis ainakin joidenkin marokkolaisten mielestä pikkujuttu, ja itse asiassa herruus lieneekin ollut suhteellisen pinnallista.

Huntuja ei naisilta poistettu venäläiseen tapaan eikä shariaa oitis korvattu Code Napoléonilla. Ranskalainen vaikutus ja siinä luvussa Code Napoléonin ihmisoikeuspohjaiset näkemykset kuitenkin tunkeutuivat myös marokkolaiseen elämään ja lainsäädäntöön, kuten tutkijat ovat voineet todeta.

Asiaa sen kummemmin tuntematta näyttää olevan tosiasia, että ranskalaisen kulttuurin kuulumista Marokkoon pidetään itsestäänselvyytenä. Kukaties asiaa voisi verrata ruotsalaisen kulttuurin asemaan Suomessa.

Tällainen vertaus sopisi oikeasataan tietyssä mielessä paremmin Algeriaan, jossa oli vielä 1960-luvulla huomattava ranskalainen vähemmistö. Kaikkiaan noita mustajalkoja (pieds noirs) oli pari miljoonaa. Siirtomaillahan tarkoitettiin kerran maita, joita kolonisoitiin eli jonne liikaväestöä voitiin asuttaa. Nythän roolit ovat vaihtuneet.

Mutta erot ovat olennaisempia kuin yhtäläisyydet. Joka tapauksessa siirtolaisuus on aktiivinen prosessi ja Ranskaa on jo muutaman vuosikymmenen ajan onnellistuttanut nyt noin kuusimiljoonaiseksi kasvanut siirtolaiskolonia. Sekin omalta osaltaan pitää koossa tuota kokonaisuutta, jonka nimi on ranskankielinen maailma.

Kansojen välisiin suhteisiin kuuluu historiassa aina silloin tällöin väkivaltaa. Sitä muistelemalla ja hehkuttamalla löydetään aina helposti konnia ja uhreja.

Entisen Neuvostoliiton alueet ovat nykyään ns. russofobian kärjessä ja entisiä siirtomaita uhriutetaan koko Euroopassa riistosta ja kärsimyksistä. Osittain ne toki ovat olleen ihan todellisiakin.

Mutta vuoroinhan sitä on vieraissa käyty. Barbareskimerirosvot eli Pohjois-Afrikan valtioiden sponsoroimat kaapparit ja ryövärit olivat sivistyneen maailman riesana satoja vuosia ja ryöstivät jopa 1,25 miljoonaa kristittyä orjiksi muhametttilaisten maiden orjamarkkinoille.

Nuori USA:n valtio käytti jonkin aikaa jopa viidenneksen budjetistaan merirosvoille maksettaviin suojelusrahoihin, kunnes siellä havaittiin, että on fiksumpaa sijoittaa nekin rahat fregatteihin ja maksaa potut pottuina eli tykinkuulina ja kranaatteina.

Ruotsi eli siis me, oli toinen valtio, joka maksoi myös suojelurahaa, mutta kävi sitten aseelliseenkin  taisteluun, jonka johtajaksi mainitaan Rudolf Cederström. Hän komensi ruotsalaisia laivoja ensimmäisessä barbareskisodassa ja oli muuten ollut mukana jo Kustaan sodan taisteluissa.

Mutta tämä vie jo toiseen asiaan. Toki voidaan mainita, että ruotsalaiset upseerit yleensä osasivat tuohon aikaan ranskaa ja moni heistä oli aikoinaan palvellut ranskalaisessa Royal Suèdois -rykmentissä, jonne värvättiin juuri ruotsalaisia.

Erityisesti Kustaa kolmannen aikana myös ruotsin kieli sai paljon ranskalaisia vaikutteita, jotka siinä on tänäänkin helppo havaita.

Mutta toki tämä monde francophone on juttu erikseen. Siihen emme sentään koskaan liittyneet.

Olisi joka tapauksessa kiinnostavaa tietää, mikä tämän erikoislaatuisen yhteisön tulevaisuus todella tulee olemaan. Olisi varmaan kovin yksioikoista arvella, että ranskalaisuus on tuomittu häviämään ja korvautumaan paikallisilla kielillä ja traditioilla.

 Aika erikoista olisi, mikäli englanti ja amerikkalainen ns. kulttuuri kokonaan valtaisi sen paikan. Mahdotonta tuskin sellainenkaan kehitys on.

Joka tapauksessa tämä monde francophone poikkeaa melkoisesti myös tuosta venäläisestä maailmasta (Russki mir), jonka kanssa sillä kuitenkin on tiettyjä yhtäläisyyksiä.

Jälkimmäinen on tietenkin meidän kannaltamme tärkeämpi, vaikka siihen kuuluu pienempi osa maailman väestöstä.