Maailmankielen rooli

 

Kielet ja siirtomaavaltojen perintö

 

Luen parhaillaan romaania, joka sijoittuu vuoden 1936 Madridiin. Muuan henkilö sanoo siinä: täällä voimme hyvin puhua englantia. Tässä maassa edes British Councilin johtaja ei osaa sitä.

No, romaani on romaani ja hyperbola on tyylikeino. Jotakin tuo toki sanoo siitä, millainen maailma oli joskus vajaat sata vuotta sitten. Silloin Espanjassa puhuttiin espanjaa, Italiassa italiaa, Saksassa saksaa ja niin edelleen. Euroopassa ei ollut toimivaa lingua francaa, jota kaikki olisivat enemmän tai vähemmän osanneet. Ranskaakin osasi Ranskan ulkopuolella vain sivistyneistö.

Merimiesengelskaa väännettiin maailman kaikissa satamissa, mutta kunnolla sitä osattiin vain anglosaksisessa maailmassa: Englannissa ja Pohjois-Amerikassa.

Neuvostoliitossa ajateltiin tuohon aikaan, siis 1930-luvulla, suurellisesti. Maailmanvallankumouksen jälkeen kielten fuusioituminen hävittäisi pienet kielet ja toisi valtaan lopulta vain yhden suuren.

Tuo kieli ei olisi nykyinen venäjä, varoitti Stalin jo 1920-luvulla, eikä se myöskään olisi nykyinen saksa. Mahdollisesti nuo kaksi kieltä joka tapauksessa olisivat tärkeimmässä roolissa uuden ja uljaan maailman syntyessä. Olivathan ne myös Kominternin kieliä. Itse asiassa sen keskeinen työkieli oli saksa, mutta toki Venäjällä puhuttiin venäjää.

Siirtomaaimperiumit syntyivät alun perin siten, että ylikansoitettu Eurooppa purki liikaväestöään merten taa, jossa se saattoi ansaita elatuksensa. Pohjois-Aimerikassa voiton peri Englanti ja Ranska joutui siellä lopulta tyytymään tähteisiin.

Etelämpänä Espanja ja Portugali laajensivat omia alueitaan ja niiden kielet levisivät myös alkuperäisväestön käyttöön. Myös Afrikassa ja Aasiassa siirtomaavallat saivat suuren roolin ja niiden kielet tulivat käyttöön, vaikka muuttoliike sinne oli pientä. Britit onnistuovat jopa saamaan kielensä monisatamiljoonaisen Intian viralliseksi kieleksi.

Venäjä hankki siirtomaita naapurista ilman laivastoa ja liitti ne itseensä. Venäjän kielestä tuli suuren Euraasian laakion pohjoisosan lingua franca, jota lopulta Neuvostoliitossakin puhui kolmesataa miljoonaa ihmistä.

Kun 1960-luvulla lanseerattiin oppi kommunistisen yhteiskunnan rakentamisesta, oli siinä tärkeällä sijalla oppi uudentyyppisen ihmisyhteisön, yhtenäisen neuvostokansan synnystä. Tämä historiassa uudenlainen yhteisö ei enää perustunut kansallisuuteen tai kieleen, vaan ihmisiä yhdisti ja heidän identiteettinsä määräsi heidän roolinsa kommunismin rakentajina.

Tässä oli kielellä sikäli tärkeä osa, että uusi neuvostoihminen osasi aina venäjää ja käytti sitä kansojen välisen yhteydenpidon kielenä. Venäjästä oli tullut maailmankieli ja sillä näytti olevan edellytyksiä laajentua tässä roolissa koko Atlantin ja Keltaisen meren ja Itämeren ja Välimeren väliselle alueelle ja siitä sitten tietenkin yhä laajemmalle.

Angela Merkel ei sattumoisin puhunut hyvää venäjää, niin tekivät kaikki sivistyneet ihmiset Itä-Euroopan maissa, itse Neuvostoliiton tasavalloista puhumatta. Englantia osasivat tällä alueella monet, mutta eivät suinkaan hyvin kaikki kouluja käyneetkään.

Moni ei osannut sitä ollenkaan. Englannin sijasta oli koulussa voinut valita esimerkiksi espanjan tai ranskan ja kielten oppitunteja oli vain yksi viikossa, venäjää lukuun ottamatta.

Joka tapauksessa venäjää siis osattiin ja usein jopa erinomaisesti. Vanhempi polvi osaa sitä yhä, esimerkiksi Gruusiassa ja tietenkin Ukrainassa. Kummassakaan maassa ei erinomainen venäjän taito ole haitannut ihmisiä omaksumasta usein hyvinkin russofobisia asenteita Venäjän valtioon nähden. Tunnen tällaisia henkilöitä molemmista maista.

Tietokoneet ja niiden käännöskoneet, jotka molemmat käyttävät peruskielenä englantia, ovat valtavasti lisänneet englannin kielen kansainvälistä merkitystä. Tekoälyyn yhdistettyinä ne saattavat jo hyvin pian muuttaa perusteellisesti sitä roolia, jota kielet ovat historiassa näytelleet.

Venäläisten chauvinistien unelmat venäjää puhuvasta miljardista ovat samanlaisia houreita, kuin Hitlerin kuvitelma Saksan hallitsemasta maailmasta.

Itse asiassa venäjän kieli on nykyään pahasti kärsimässä ja sen käyttö kutistuu koko ajan. vähäisimpänä syynä ei ole se mieletön ja anakronistinen sotapolitiikka, jota Venäjä on nyt pari vuotta harjoittanut.

Venäjän kielen roolia ja sen tulevaisuutta tässä maailmassa sopii verrata vaikkapa ranskan vastaaviin. Kummankaan tulevaisuudesta emme voi tietää paljoakaan, mutta nykyiset trendit voivat ehkä antaa vihjeen siitä, mitä sopii odottaa:

 

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Ranskankielinen maailma

 

Le monde francophone. Aujourd’hui et demain.

 

Maailmassa käyttää enimmäkseen ranskaa päivittäin yli 300 miljoonaa ihmistä eli kolmisen prosenttia koko maailman väestöstä.

Tämän vuosisadan puolivälissä luku saattaa kuitenkin olla jo 700 miljoonaa eli kahdeksan prosenttia. Näin arvioivat jotkut asianharrastajat, joista en tiedä, ovatko he optimisteja vai pessimistejä. Tulevaisuuttahan kukaan ei tiedä.

Tätä ranskan puhujien kokonaisuutta nimitetään usein ranskalaiseksi maailmaksi -le monde francophone. Samanlaiselta kuulostaa myös venäläisen maailman -russki mir- käsite, mutta sille on haluttu antaa melko lailla erilainen merkitys ja liitetty kielen ohella yhdistäviksi tekijöiksi myös kulttuurisia, uskonnollisia ja jopa geopoliittisia aineksia.

Venäjän kielen maailma on ranskankielistä jonkin verran pienempi. 1990-luvulla venäjää opiskeli ulkomailla noin 74 miljoonaa henkeä, mutta nyt luku on vain puolet siitä.

Mikäli otetaan huomioon vain entisen Neuvostoliiton ulkopuoliset alueet, on venäjän lukijoiden määrä romahtanut: 20 miljoonasta yhteen miljoonaan.

Erityisesti Itä-Euroopassa ja Balkanilla venäjä on nyttemmin jäänyt pois opiskeltujen ja osattujen kielten joukosta ja syitä tähän voi vain pohdiskella. Pitkälti tämä lienee identiteettikysymys, mutta myös englannin läpimurto yksinomaiseksi maailman lingua francaksi on ollut internetin aikakaudella tavattoman nopeaa kaikkialla.

Ranskalaisessa maailmassa, kuten myös tietyillä entisen Neuvostoliiton alueilla näyttää lukkarinrakkaus vanhaan valloittajan kulttuuriin joka tapauksessa säilyneen suhteellisen hyvin.

Muistan hyvin, miten eräät mustasta Afrikasta saapuneet opiskelijat ylpeilivät ranskalaisesta kulttuuristaan 1970-luvun Moskovassa. Kehtasivatpa jotkut suutuspäissään haukkua venäläisiä barbaareiksi, jotka eivät olleet heidän kulttuurisella tasollaan.

Monien suomalaisten tuntemalta Agadirin hiekkarannalta avautuu näkymä korkealle vuorelle, jonka jyrkkään rinteeseen on kirjoitettu arabiaksi: Jumala, isänmaa, kuningas.

Burnuusi (djellaba) on päällä monella kävelijällä ja arabiankieliseen rukoukseen polvistutaan jopa kaupoissa kesken bisneksen, mutta ei kannata vielä sen perusteella luulla olevansa eurooppalaisuuden ulkopuolella.

Ranska on nimittäin Marokon lingua franca.

Arabia on profeetan kieli ja koraani on osattava nimenomaan arabiaksi. Arabia on myös monen marokkolaisen äidinkieli, kaikkine paikallisine omaperäisyyksineen, jotka tuskin aukeavat jollekin saudille tai egyptiläiselle, joihin kyllä menneisyys suuren turkkilaisvaltakunnan osana yhdistää.

Myös berberit ovat merkittävä osa väestöä ja eri berberiheimojen välillä on niin suuria kielellisiä eroja, että ymmärtääkseen toisiaan heidän on paras puhua ranskaa tai arabiaa. Berberfeillä on jopa oma kirjaimisto, joka muistuttaa erehdyttävästi kreikkalaista.

Lukutaito on Marokossa yli 70 prosentilla aikuisväestöstä, mutta syrjäseuduilla ja etenkin tyttöjen keskuudessa tilanne on huonompi.

En tiedä, mikä rooli ranskalla on oppimattomien maalaisten parissa ja luulisin, että ainakin turistipaikoissa englanti saattaa tunkea sitä tieltään. Näinhän tuntuu käyvän kaikkialla. Follow the money, you see.

Marokkolaisten suhde Ranskaan ja ranskaan näyttää joka tapauksessa olevan sekä lämmin että läheinen. Esimerkiksi Algeriassa tilanne lienee toinen, vaikka maa olikin peräti Ranskan merentakainen osa ja se valloitettiin jo 1830-luvulla.

Marokko sen sijaan oli Ranskan protektoraatti eli suojelusalue vain vuodesta 1912 vuoteen 1956. Kansakunnan historiassa se on vain episodi -peanuts- kuten muuan marokkolainen, ranskankielinen lehti kaunopuheisesti englanniksi toteaa.

Suhde Ranskaan on joka tapauksessa kaikkien konjunktuurien yläpuolella. Se on strateginen partneri ja niinpä nimenomaan Ranskalle on annettava suunnitteilla oleva suuri urakka nopean rautatieyhteyden rakentamisesta Agadirin ja Marrakeshin (ransk. Marrakech) välille, julistaa lehti.

Kiinalaiset kärkkyvät kyllä urakkaa ja ovat valmiita tekemään sen edullisesti, mutta sen takia ei Marokolla ole syytä horjuttaa historiallisia suhteitaan, pohditaan tuossa artikkelissa, joka antaa kiinnostavan välähdyksen aiheeseensa.

44 vuotta kestänyt Ranskan siirtomaaherruus oli siis ainakin joidenkin marokkolaisten mielestä pikkujuttu, ja itse asiassa herruus lieneekin ollut suhteellisen pinnallista.

Huntuja ei naisilta poistettu venäläiseen tapaan eikä shariaa oitis korvattu Code Napoléonilla. Ranskalainen vaikutus ja siinä luvussa Code Napoléonin ihmisoikeuspohjaiset näkemykset kuitenkin tunkeutuivat myös marokkolaiseen elämään ja lainsäädäntöön, kuten tutkijat ovat voineet todeta.

Asiaa sen kummemmin tuntematta näyttää olevan tosiasia, että ranskalaisen kulttuurin kuulumista Marokkoon pidetään itsestäänselvyytenä. Kukaties asiaa voisi verrata ruotsalaisen kulttuurin asemaan Suomessa.

Tällainen vertaus sopisi oikeasataan tietyssä mielessä paremmin Algeriaan, jossa oli vielä 1960-luvulla huomattava ranskalainen vähemmistö. Kaikkiaan noita mustajalkoja (pieds noirs) oli pari miljoonaa. Siirtomaillahan tarkoitettiin kerran maita, joita kolonisoitiin eli jonne liikaväestöä voitiin asuttaa. Nythän roolit ovat vaihtuneet.

Mutta erot ovat olennaisempia kuin yhtäläisyydet. Joka tapauksessa siirtolaisuus on aktiivinen prosessi ja Ranskaa on jo muutaman vuosikymmenen ajan onnellistuttanut nyt noin kuusimiljoonaiseksi kasvanut siirtolaiskolonia. Sekin omalta osaltaan pitää koossa tuota kokonaisuutta, jonka nimi on ranskankielinen maailma.

Kansojen välisiin suhteisiin kuuluu historiassa aina silloin tällöin väkivaltaa. Sitä muistelemalla ja hehkuttamalla löydetään aina helposti konnia ja uhreja.

Entisen Neuvostoliiton alueet ovat nykyään ns. russofobian kärjessä ja entisiä siirtomaita uhriutetaan koko Euroopassa riistosta ja kärsimyksistä. Osittain ne toki ovat olleen ihan todellisiakin.

Mutta vuoroinhan sitä on vieraissa käyty. Barbareskimerirosvot eli Pohjois-Afrikan valtioiden sponsoroimat kaapparit ja ryövärit olivat sivistyneen maailman riesana satoja vuosia ja ryöstivät jopa 1,25 miljoonaa kristittyä orjiksi muhametttilaisten maiden orjamarkkinoille.

Nuori USA:n valtio käytti jonkin aikaa jopa viidenneksen budjetistaan merirosvoille maksettaviin suojelusrahoihin, kunnes siellä havaittiin, että on fiksumpaa sijoittaa nekin rahat fregatteihin ja maksaa potut pottuina eli tykinkuulina ja kranaatteina.

Ruotsi eli siis me, oli toinen valtio, joka maksoi myös suojelurahaa, mutta kävi sitten aseelliseenkin  taisteluun, jonka johtajaksi mainitaan Rudolf Cederström. Hän komensi ruotsalaisia laivoja ensimmäisessä barbareskisodassa ja oli muuten ollut mukana jo Kustaan sodan taisteluissa.

Mutta tämä vie jo toiseen asiaan. Toki voidaan mainita, että ruotsalaiset upseerit yleensä osasivat tuohon aikaan ranskaa ja moni heistä oli aikoinaan palvellut ranskalaisessa Royal Suèdois -rykmentissä, jonne värvättiin juuri ruotsalaisia.

Erityisesti Kustaa kolmannen aikana myös ruotsin kieli sai paljon ranskalaisia vaikutteita, jotka siinä on tänäänkin helppo havaita.

Mutta toki tämä monde francophone on juttu erikseen. Siihen emme sentään koskaan liittyneet.

Olisi joka tapauksessa kiinnostavaa tietää, mikä tämän erikoislaatuisen yhteisön tulevaisuus todella tulee olemaan. Olisi varmaan kovin yksioikoista arvella, että ranskalaisuus on tuomittu häviämään ja korvautumaan paikallisilla kielillä ja traditioilla.

 Aika erikoista olisi, mikäli englanti ja amerikkalainen ns. kulttuuri kokonaan valtaisi sen paikan. Mahdotonta tuskin sellainenkaan kehitys on.

Joka tapauksessa tämä monde francophone poikkeaa melkoisesti myös tuosta venäläisestä maailmasta (Russki mir), jonka kanssa sillä kuitenkin on tiettyjä yhtäläisyyksiä.

Jälkimmäinen on tietenkin meidän kannaltamme tärkeämpi, vaikka siihen kuuluu pienempi osa maailman väestöstä.