Pettymys kulttuuriin

 

Lullukkaväki ja sydämen alhaisuus

 

     Eilen tuli kirjoitettua Jack Londonin Martin Edenistä, joka löysi kutsumuksekseen nousemisen raakuudesta ylös, inhimillisen kulttuurin aarteiden omistajaksi.

      Hän halusi henkisesti kasvaa samalle tasolle, kuin ihailemansa sivistynyt herrasväki, jonka jalostuneisuus ilmeni kaikkialla, puheesta ja käytöksestä harrastuksiin ja koko henkiseen maailmaan.

     Kuten ”Martin Edenin” toisessa osassa kerrotaan, kuvitelma sivistyneistön erinomaisuudesta olikin sitten pelkkää illuusiota. Nuo sivistyksen aarteet olivat kyllä olemassa, mutta niillä keikaileva ja sen kautta rahvaasta erottautuva väki ei tosiasiassa ymmärtänyt eikä saanut niistä mitään.

     Itse asiassa koko joukko muistutti ajatuksetonta apinalaumaa (ks. Vihavainen: Haun lemurit tulokset ), joka pakonomaisesti teki kaiken samoin kuin muutkin. Martin Eden oli kaiketi kuvitellut mielessään jotakin samaa kuin David Riesman, joka visioi ”itseohjautuvan” ihmistyypin, joka olisi ihmiskunnan kehityttyä hallitsevana ja joka ihan itse ja omilla aivoillaan ratkaisisi sen, mihin uskoo, mitä kunnioittaa ja mitä tavoittelee(ks. Vihavainen: Haun riesman tulokset ).

     Mitään tällaistahan ei todellisuudessa ollut. Martin Edeniä kauhistutti ja loukkasi se ”sydämen alhaisuus”, joka paljastui niin sanotun sivistyneistön pintakiillon alta.

     Itse asiassa ihmiset eivät edes ymmärtäneet yhtään mitään niistä kulttuurin aarteista, joiden nimeen he vannoivat ja vielä vähemmän he välittivät oikeudesta ja totuudesta.

      Se mikä liikutti tätä henkistä roskajoukkoa oli konformismi, toisten heidän kaltaistensa hyväksyntä, joka saavutettiin hankkimalla rahaa ja yrittämällä olla vielä enemmän lauman kaltaisia kuin itse lauma.

     Pettymys kulttuuriin ja sitä kannattavaan sivistysporvaristoon vei Martin Edenin masennuksesn ja ennenaikaiseen hautaan.

      Martin Eden oli tunnetrusti Jack Londonin jonkinlainen alter ego ja ehkäpä kirjailijan raju ryyppääminen oli juuri se itsemurha, johon tarina päättyy.

     Jack London ei ollut mikään masennuksen vallassa hiipuva hissukka, vaan raivokkaasti työskentelevä luova henki, joka lyhyen elämänsä aikana kirjoitti paljon sellaista, jota voi sanoa nerokkaaksi.

     Levoton sielu hän epäilemättä oli ja ilmeisesti myös kovin pettynyt niin sivistyneistöön kuin siihen työväenluokkaan, jota hän kuvaa hyvin pirullisesti esimerkiksi ”Elsinoren kapinassa” (ks. Vihavainen: Haun elsinore tulokset).

     Londonin hahmoissa, kuten parkkilaiva Elsinoren kapteenissa tai kalastusaluksen kapteeni ”Susi Larsenissa”, ”merisudessa” on ilmeisiä nietzscheläisiä piirteitä ja kirjoittaja näyttää kaipaavan korkeampaa ihmistyyppiä, joka olisi nykyisen, surkean höyhenettömän kaksijalkaisen yläpuolella

     Selvää on ainakin se, että hän halveksii hengetöntä poroporvaria, jolla ei ole mitään korkeampaa kutsumustakuin omien tarpeidensa tyydyttäminen eikä edes omia mielipiteitä.

     Mutta kirjat ovat kultaa ja niiden selittely hopeaa, käyttääkseni tällaista tuoretta kieikuvaa. Tässä nyt vielä blogi tuosta ”Martin Edenin” kakkososasta:

 

maanantai 31. tammikuuta 2022

Autodidaktin pettymys

 

Täyttymys

 

Jack London, Martin Eden. Osa 2. Suomentanut Ville Hynynen. Arena-kirja 1970, 243 s.

 

     Martin Eden oli vakaasti päättänyt omaksua kulttuurin korkeimmat huiput ja siis tulla paremmaksi ihmiseksi, niiden ihmisten veroiseksi, joita hän oli tavannut ihastuksensa kotona. Näin hän ajatteli.

     Autodidakti ryhtyi siis suorastaan raivokkaasti omaksumaan kulttuurin aarteita ja opettelemaan hienostuneita tapoja. Samaan aikaan hän kirjoitti kirjoittamasta päästyään, sillä hänellä oli paljon sanottavaa.

     Rahaa hänellä sen sijaan ei ollut lainkaan ja niinpä hän joutui toteuttamaan kirjoittajan intohimoaan suorastaan nälkäkuoleman uhkaamana.

     Hän kuitenkin kirjoitti mielestään hyvin ja oli varma, että julkaisijat maksaisivat joskus siitä tekstistä paljon. Käytännössä käsikirjoitukset tulivat aina säännöllisesti takaisin, joskus kommentein ja joskus ilman. Silloin tällöin sentään tuli vähän rahaakin, jolla sai maksettua edes kirjoituskoneen vuokran (!).

     Sukulaiset ja morsian halusivat miehen menevän oikeisiin töihin ja epäilivät hänen lahjojaan. Oikeat työt pesulassa veivät tekijänsä kuitenkin niin kokonaan, ettei hän kyennyt edes ajattelemaan mitään muuta kuin hallisarvoisen materiaalinsa varjelemista. Kirjailijan kutsumuksen kannalta tilanne oli mahdoton.

     Martin Edeniä kiehtoi filosofia ja sitä hän opetteli vakavasti. Nietzsche ja sosialismi samaan aikaan ja Herbert Spencerin kaikenkattava maailmanselitys tarjosivat aivan uusia ja huimaavia perspektiivejä elämään ja maailmaan.

     Oppiessaan filosofiaa Martin oppi myös ymmärtämään, että tuon hänen tuntemansa ja ihailemansa sivistyneistön sivistys ja hienot tavat eivät olleet mitään muuta kuin tyhjää ulkokuorta.

     Itse asiassa oli hyvin outoa, ettei tuo suuri joukko osannut eikä tahtonut lainkaan ajatella eikä soveltaa oppimiaan asioita. Kaikki, mitä se oli saanut vuosien opiskelulla, oli lopultakin vain joukko tyhjiä sanoja, joiden takana ei ollut mitään. Tuon poroporvarillisen joukon keskustelunaiheetkin kavalsivat sen onttouden.

     Toista sentään oli jossakin työväenkorttelien keskustelukerhossa. Siellä otettiin esille todellisia ongelmia ja käsiteltiin niitä tuoreesti ja kokemuksen antamalla elämän makuisella vakavuudella. Itse asiassa pikkuporvarillisen kulttuurin valheellisuus oli kaikenkattavaa ja koko sen niin sanottu sivistys vain valmiiden sanojen ja sanontojen toistamista. Oppineisuuskin oli papukaijojen oppineisuutta.

     Pikkuporvarillisuuden vastenmielinen ydin oli kuitenkin rahan kunnioittaminen ja siihen liittyi myös aivoton enemmistön perässä juokseminen.

     Martin Edenin kirjoituksia halveksittiin siihen saakka, kunnes hän onnistui menestymään taloudellisesti.

     Kun kymmenien tuhansien painokset sitten tekivät hänestä rikkaan miehen, alkoivat kaikki suhtautua häneen eri tavalla: sukulaiset hyväksyivät ennen hyljeksityn, mutta nyt rakkaaksi havaitun naapurinsa, seurapiiri, josta hänet oli karkotettu, pyysi häntä taas mukaansa kunniapaikalle ja morsian, joka oli hylännyt, tarjoutui taas tulemaan takaisin.

     Sen sijaan, että olisi ajatellut toiveidensa nyt täyttyneen, Eden tunsi suurta pettymystä. Lahjoitettuaan suuren osan uutta omaisuuttaan hyviin tarkoituksiin, hän suuntasi kohti Tahitia, jossa hän oli nuorena merimiehenä käynyt. Tuon maan pilaantumattomat ja primitiiviset asukkaat olisivat kaiketi inhimillisesti paljon arvokkaampia kuin sivilisaation teennäiset ja tyhjänpäiväiset seurapiirit.

     Kuten masentuneet ihmiset usein tekevät, myös Martin Eden riisti hengen itseltään. Hän ei kaiketi enää nähnyt tehtävää maailmassa, jossa hänen kirjoituksensa nyt oli kaikkialla yhtä kritiikittömästi hyväksytty kuin ne aikoinaan oli hylätty. Niinpä kirjoittaminen loppui.

     Silloin kun hänellä oli ollut nälkä, ei kukaan tehnyt elettäkään auttaakseen, nyt kun hänellä oli rahaa kuin roskaa, satoi päivälliskutsuja joka taholta… Itse asiassa sydämen alhaisuus oli koko porvarillisen sivistyksen pohjana. Ilmiötä voi nimittää myös poroporvarillisuudeksi.

     Martin Edenin suuri teema on itse asiassa juuri tuo poroporvarillisuus. Päähenkilö ei voinut mitenkään käsittää, että kaikki nuo ihmiset, jotka olivat lukeneet samoja kirjoja kuin hän, eivät olleet saaneet niistä mitään.

     Hän myös yhtä paljon halveksi kuin ihmetteli sitä sopulilauman tapaista (tätä termiä ei kirjassa käytetä) käytöstä, joka pani ihmiset automaattisesti juoksemaan muiden mukana ja hokemaan samoja sanoja.

     Omilla aivoillaan ajatteleminen näytti suurelle enemmistölle olevan täysin mahdotonta aivan riippumatta siitä, montako kirjaa he olivat lukeneet.

     Samoin määräytyi ihmistä kohtaan tunnettua arvonanto vain ja ainoastaan lauman mielipiteestä. Lauma oli aina yhtä altis mielistelemään kuin raapimaan, eikä sen käytös koskaan perustunut omaan ajatteluun. Journalistit, lauman kätyrit olivat jo lähtökohtaisesti vihattava ryhmä.

     Poroporvarillisuuden kriitikkona London tietenkin liittyy osana suureen traditioon. Ranskalaiset kirjailijat ovat olleet tämän alan uranuurtajia 1800-luvun puolivälin jälkeen, samaan aikaan kun ranskalainen sivilisaatio itsekylläisesti nosti omat saavutuksensa koko maailman esikuvaksi ja jopa keikaili erityisesti poroporvarillisuudesta vapaalla liberalismillaan…

     Ranskalaisten ohella myös venäläiset ovat hyvin merkittävästi vaikuttaneet tällä alalla, muun muassa ranskalaisen sivilisaation kriitikkoina, jollaisia olivat jo varhain esimerkiksi Herzen ja Dostojevski ja myöhemmin ennen kaikkea Gorki ja Berdjajev.

     Amerikkalaisuutta on usein pidetty poroporvarillisuuden varsinaisena keskittymänä kaikessa rahan palvonnassaan, mutta ainahan sillä on ollut myös kriitikkonsa, joista myös London ansaitsee tulla muistetuksi.