Edistystä ei tullutkaan.

Riesmanin utopia

Sodan, siis tuon toisen maailmansodan jälkeen ilmestyi paljon tutkimuksia, joissa yritettiin saada tolkkua siitä aivottomasta massaihmisestä, joka oli sotaa kannattanut, omaksi onnettomuudekseen siellä häviäjän puolella. Omista ei ollut niin väliä tässä yhteydessä.

Theodor Adorno ym. puhuivat autoritaarisesta persoonallisuudesta, Hannah Arendt pahan banaalisuudesta ja Erich Fromm vapauden pakenemisesta. (Escape from Freedom). Aika lailla oli liikkeellä taipumusta selittää Saksan tapahtumia myös saksalaisella ja eritoten preussilaisella traditiolla. Sadomasokistinen syndrooma sai ihmiset järjenvastaisesti kaipaamaan alistumista ja uhrautumista.

David Riesmanin näkemys joukon yksinäisyydestä (The Lonely Crowd) ei ollut ihan uusinta uutta, vaan kulki selvästi samoja polkuja kuin jo Gustave LeBonin joukkojen psykologiaa käsittelevä klassinen teos. Tuntui se muistuttavan myös Jose Ortega y Gassetin ajattelusta, mutta sen painotus oli erilainen.

Riesman oli historiallinen optimisti ja katsoi, että ihmisrotu oli tiellä kohti parempaa: aikoinaan ihmiset olivat saaneet elämänarvonsa perinteistä, jotka oli sisäistetty. Sittemmin ihmisten käyttäytymistä määräsivät vertaisryhmät, hänestä tuli ulkoaohjautuva.

Tiellä kohti vapautumista oli kuitenkin vielä yksi askelma: ihmisestä oli yhä suuremmassa määrin tulossa autonominen persoonallisuus. Hän ryhtyikin viho viimein ajattelemaan omilla aivoillaan ja sen teki uudenlainen vapaa ja yltäkylläinen yhteiskunta mahdolliseksi.

Tämä oli optimistista pelastusoppia, jota voi verrata World Values Surveyn piirissä saavutettuihin tuloksiin ja niistä tehtyihin johtopäätöksiin (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=wvs ). Lyhyesti sanoen: modernisaatio on sen tekevä. Ihmiskunnan kurjuus ja onnettomuudet juontuivat sen historiallisten yhteiskuntien irrationaalisuudesta.

 Menneisyydessä ihmiset oli pakotettu rooleihinsa ja totutettu tottelevaisiksi alamaisiksi. Sellaisia oli helppo manipuloida ja lähettää vaikkapa sotaan minkä tahansa joutavuuden takia. He eivät edes pystyneet ajattelemaan, että asiassa olisi jotakin mätää.

Toista se oli uudessa, uljaassa maailmassa, jossa ihminen viimeinkin sai tilaisuuden ajatella omilla aivoillaan. Siellä elivät uudenlaiset ihmiset, jotka henkisesti vapaina karttoivat pahaa ja edistivät hyvää. Erich Fromm kuvasi omassa tuotannossaan tuollaista persoonallisuustyyppiä, jota hän nimitti produktiiviseksi ja joskus, psykoanalyyttisen slangin mukaisesti myös genitaalis-produktiiviseksi.

Koska minäkin olen mielelläni hyvä ihminen, olen taipuvainen näkemään noiden teoreetikkojen utopian hyvin sympaattisena.

Erityistä lukkarinrakkautta olen aina tuntenut Frommia kohtaan. Hän on todella, eräänlaisena uutena, lempeänä Nietzschenä suorastaan osoittanut ihmiskunnalle uuden tehtävän, ei yli-ihmisen rakentamisen, vaan ihmisen tulemisen täysin kehittyneeksi eli siis siksi, mitä hän sanan aristotelisessa mielessä olemukseltaan on.

Mutta tässä on tainnut käydä niin, että koko tuo rationaalisuuteen perustuva ja siihen tähtäävä näkemys ihmisen kehittymisestä on tässä historian vaiheessa jo aikaa jäänyt sivuraiteelle. Historiallisen optimismin ja ”essentialismin” tilalle on tullut kaikelle rationaalisuudelle syvästi vihamielinen postmodernismi ja kaikenkarvaiset intersektionaaliset aivokummitukset ovat nyt korvanneet aiemmat irrationalismin muodot ihmiskunnan tyhmentämisen välineinä.

Yleisen ja yhteisen ihmisyyden sijasta on taas omaksuttu käsityksiä kaikenkarvaisten kuppikuntien ja alakulttuurien omasta, muille läpinäkymättömästä ja saavuttamattomasta erityisviisaudesta, johon mikään ulkopuolinen arvostelu ei ulotu.

Mikäli siis joku, sanokaamme, feministi, tummaihoinen, alkuperäisväestöön kuuluva, vammainen ja sekasukupuolinen henkilö tekee jotakin, joka näyttää typerältä, naurettavalta, halveksittavalta tai jopa rikolliselta, ei ulkopuolisilla ole oikeutta edes sanoa siitä mielipidettään. Sellainen oikeus voi olla vain vertaisilla.

Mutta onhan tästä järjen tuhoamisesta jo kyllin kirjoitettu. Turha on tässä haaskata siihen enempää paperia tai aikaa (ks. https://www.amazon.com/Seduction-Unreason-Intellectual-Nietzsche-Postmodernism/dp/0691125996 ).

Yllätys on tässä se, että rationaalisuus on taas jälleen hylätty niin nopeasti ja totaalisesti, ikään kuin sodanjälkeistä suurta järjen heräämistä ei olisi ollutkaan. Jokuhan siinä järjettömyydessä siis näköjään vetoaa ja vetoaakin kovasti.

Jos kuitenkin palataan noihin uuden, rationaalisen ihmisen tuloa ennustaneisiin profeettoihin, Frommiin ja Riesmaniin, näyttää siltä, että heidän ihmiskuvansa oli liian optimistinen. Kun Riesman kuvitteli modernin yhteiskunnan synnyttävän omilla aivoillaan ajattelevia ja itsenäisiä päätöksiä tekeviä ihmisiä, hän ymmärsi kohteensa väärin.

Itse asiassa harva asia näyttää tuottavan ihmiselle niin syvällistä nautintoa kuin heittäytyminen kokonaan suuremman voiman vietäväksi. Silloinhan niin sanotusti aivot joutavat narikkaan ja vastuu kaikesta jää jollekin muulle, vaikkapa suurelle vertaisryhmälle tai yksinkertaisesti sille sekalaiselle laumalle, joka on sattunut juuri samaan paikkaan ja mylvii samanlaisia tunnuslauseita.

Niin sanotun taistolaisaallon aikana saattoi vielä kuvitella, että kyseessä oli vanhan mekaanisesti solidaarisen yhteiskunnan ja voitetun uskonnollisuuden viimeinen tervehdys rajan takaa, reaktio, jolle ei enää myöhemmin olisi tarvetta.

Kyllähän tuota tarvetta näyttää yhä olevan. En viitsi mainita, mistä merkeistä näin päättelen, mutta luulen, että mikäli joku katsoo nykyisen nuoren polven piirissä jo olevan vallitsevana ns. autonomisen persoonallisuuden, on todistustaakka kyllä hänellä.

Venäjällä Helmikuun vallankumous oli suurta torikokousten ja joukoissa tiivistyneen tyhmyyden juhlaa. Lokakuun kaappaus olikin sitten jo lopun alkua tuolle niin sanotulle kansan vallalle. Siinä ei kansaa enää tarvittu kuin statisteina.

Maksim Gorki, joka oli kuvitellut tulevasta vallankumouksesta kaikenlaista hyvää, kauhistui näkemäänsä ja kirjoitti Novaja Žizn-lehdessä, että venäläinen ihminen on luonteeltaan heikko ja valmis aina seuraamaan sitä, joka antaa hänelle luvan käyttäytyä häpeämättömästi. Nyt tuo luvan antaja oli Lenin.

Itse asiassa toki tuo valmius kaikenlaiseen irrationaaliseen, siinä luvussa myös häpeämättömään käytökseen ei tietenkään rajoitu venäläiseen kansaan tai erityisesti venäläiseen talonpoikaistoon, kuten Gorki ajatteli. Sitä samaahan me taas näinä päivinä saamme nähdä kaikkialla.

Aivan poikkeuksellisen groteskeja tuloksia lauman huonoimpien vaistojen vapauttamisessa saavutettiin aikoinaan Saksassa. Mieletön tarina oman kansan synnynnäisestä ylemmyydestä oltiin valmiit omaksumaan vastoin kaikkea rationaalisuutta. Sillä perusteella sitten sorrettiin muita aivan häpeämättömästi. Asiaa rationalisoitiin oman kansan vapautumisella ”alempien” sorrosta.

Mutta entäpä, jos itse tuo lauma onkin nyt tykkänään muuttunut lempeän empaattiseksi ja keskittää ponnistelunsa suvaitsevaisuuden, rauhan ja rakkauden edistämiseen? Mitäs pahaa siinä silloin on? Ehkä olemmekin todella saavuttaneet tai saavuttamassa ainakin jonkinlaisen entistä korkeamman asteen ihmiskunnan kehityksessä? Mitä muuta kuin altruismia tuollainen torilla makaava viattoman uhrilampaan kyynelehtivä sympatisoija voisikaan edustaa?

Olisipahan tämä hauskaa ja miellyttävää. Tosiasia kuitenkin on, että omia mielikuvia palvova ja vertaisryhmää apinoiva laumaantuva irrationaalisuus on yhtä primitiivinen kuin vaarallinen pohja käyttäytymiselle.

Nyt itketään jonkun onnettoman pikkurikollisen symboliksi nostettua kurjaa kohtaloa, mutta entäpä huomenna? Ei ole mitään niin huonoa asiaa, ettei sitä voitaisi markkinoida suurena humaanisuuden ilmentymänä. Tie helvettiin on kuin onkin yhä kivetty nimenomaan hyvillä aikomuksilla. Näin se on ollut ennenkin.

Se kuviteltu paha, jollaiseksi amerikkalainen rotukysymys on nyt esitetty ja jonka konkreettisena ilmentymänä muuan uhrikategorian valittu edustaja nyt on saanut luvan järkyttää heiveröisiä mieliä, on tosiasiassa sen luokan ongelma, että sen ymmärtämiseen vaadittaisiin aivan toisenlaiset intellektuaaliset valmiudet kuin ne, joita noiden laumojen kantamat iskulauseet ilmentävät.

Kun nyt suostutaan menemään kyselemättä ja asioita itselleen selvittämättä mukaan tämän tason vedätykseen, on se vaaran merkki jos mikään. Herää kysymys, onko mikään iskulausetason julistus enää liian typerä voidakseen tulla riemulla vastaanotetuksi ja kannatetuksi.

Mikäli narsistinen oman suuren tunteen palvonta ja apinamainen joukon mukaan meneminen –siis tämä Riesmanin ulkoaohjautuvuus- yhä vain ovat ja pysyvät ihmisten hallitsevana käyttäytymismallina, on sanottava, ettei aikoinaan odotettua myönteistä kehitystä ole tapahtunut. Tuntuu jopa siltä, että tässä suhteessa oltaisiin vain taantumassa.