Kansansiirtoa katsomassa
Jussi ja Liisa Tenkku, Inkeriläisiä
siirtämässä. Jussi ja Liisa Tenkun päiväkirjat 1943-1944. Johdannon
kirjoittanut Pekka Nevalainen. SKS 2008, 290 s.
Nuorna miesnä,
puoli vuosisataa sitten, muistan panneeni merkille, että filosofian professori
Jussi Tenkulla oli muiden arvonimiensä joukossa myös sacri ministerii
candidatus.
Tuo Harvardin
käynyt filosofi oli siis myös suorittanut pappistutkinnon. Minusta, joka
tuolloin olin viisaimmillani, se näytti kovin epäilyttävältä, vähän niin kuin
jonkun filosofisen teoksen kirjoittajan nimeen joskus liitetty lyhenne S.J.
-Societas Jesu eli jesuiitat.
Mutta se, mitä
pidämme obskurantismina, saattaakin joskus olla pikemmin oman ymmärryksemme
vähäisyyteen perustuvaa ennakkoluuloa. Papitkin saattavat olla kelpo ihmisiä
tai ainakin kehittyä. Sitä ainakin toivokaamme.
Jussi Tenkun ura
on sen laatuinen, että taidan todella kiinnostua hänen julkaisuistaan. Hänet
lähetettiin vuonna 1943 Inkerinmaalle, jossa hän valmisteli siviiliväestön
siirtoa pois sodan jaloista, odotettavissa kun oli seudun tyhjennys
saksalaisten perääntyessä. Nämä valmistautuivat myös käyttämään poltetun maan
taktiikkaa.
Kuten eunukin
selibaatti tai hentomielisen pasifismi herättää meissä korkeintaan vähäistä
kunnioitusta verrattuna ristiritarin kilvoitteluun, niin myös meillä lienee
taipumusta pitää epäkiinnostavina sellaisen ihmisen moraalisia pohdintoja, joka
ei ole maailman raadollisuutta saanut nähdä.
Tenkkujen
pariskunta pääsi paikkaan, jossa heillä oli näköala jopa piiritettyyn Leningradiin
aivan sanan kirjaimellisessa mielessä. Sen siviiliväestön kohtalosta ei
kuitenkaan päiväkirjoihin näytä pohdintoja ilmaantuneen. Taisi omalla puolella
olla kylliksi ajattelun aihetta, kuten sodassa yleensäkin.
Tenkun vaimo
Liisa toimi samaan aikaan Virossa, Kloogan leirillä, jonka kautta inkeriläiset
siirrettiin Paldiskiin ja sieltä Suomeen. Kirjeenvaihto puolisoiden välillä on
hyvin kiinnostavaa, kuten myös päiväkirjat, jotka käsittävät julkaistusta
materiaalista valtaosan.
Sotatantereelle
jääneiden inkeriläisten asema oli vaikea. Elintarvikepulakin vaivasi, jopa
niin, että Suomestakin käsin yritettiin sitä hieman lievittää, vaikka myös oma
maa oli jatkosodan alussa nälänhädän partaalla ja joutui sen lisäksi ruokkimaan
noin 60000 sotavankia ja saman verran siviiliväestöä, jonka ruokavarat oli
Itä-Karjalassa Stalinin käskyn mukaisesti yritetty mahdollisuuksien mukaan tuhota.
Inkeriläisten siirron
tarkoitus oli ennen muuta humanitäärinen, joskin myös tietysti oli otettava
huomioon se, että siirron ja oleskelun kustannukset oli jotenkin kyettävä
korvaamaan äärimmäisen niukkuuden oloissa.
Työvoimapula vallitsi sekä Suomessa että
Saksan valtaamalla alueella ja aiheutti jonkin verran kitkaa maiden välille.
Lopulta sentään saatiin yli 63000 henkilöä laivattua Suomeen.
Suurin osa lähti
sangen mielellään, mutta toisenlaistakin henkeä oli. Tämä koski etenkin
ortodoksisia inkerikkoja, jotka nimittivätkin itseään venäläisiksi.
Sodan päätyttyä suurin
osa inkeriläisistä odotti malttamattomana pääsyä takaisin kotiin, mutta sitähän
ei sallittu ennen kuin kymmenien vuosien kuluttua. Itse asiassa, kuten Pekka Nevalainen
toteaa, toisen maailmansodan loputtua Inkerinmaata ei alueellisesti yhtenäisenä
käsitteenä ole ollut olemassa.
Päiväkirjamerkinnät
ovat ilmeisen todistusvoimaisia ja niistä ilmenee hyvin inkeriläisten
uskonnollisuus, joka olikin ollut eräänlainen tuon väestön kansallinen tunnus,
hieman kuten katolisuus puolalaisilla.
Inkerissä ja
Virossa jouduttiin tekemisiin myös saksalaisten ja virolaisten kanssa.
Saksalaiset
näyttävät jakaantuneen aika jyrkästi erilaisiin tyyppeihin. Toisaalta oli
miellyttäviä ja kohteliaita tyyppejä, joita esiintyi jopa SS- joukkojen ja
turvallisuuspoliisi SD:nkin piirissä. Niiden kanssa oli kirjoittajilla aika
paljonkin kontakteja.
Toisaalta sitten
oli törkimyksiä ja tolvanoita, joihin etenkin Liisa sai useammankin kerran
harmistua ja maksaa potut pottuina. Kerran hän kertoo tehneensä kepposen aivan
tuntemattomalle saksalaiselle upseerille. Tallinnalaisessa hotellissa upseerit
jättivät saappaansa yöksi oven eteen kiillotettaviksi.
Suomalainen
lotta -siis Liisa itse- ei voinut vastustaa kiusausta, vaan meni ja kaatoi
joihinkin saappaisiin vettä. Aamuista reaktiota hän ei ollut kuulemassa, mutta
pelkään pahoin, että viaton hotellin henkilökunta sai satikutia.
Lottien maine
saa ainakin minun silmissäni pienen kolauksen myös siitä, että Liisa kertoo pöllineensä
kapteeni Tuulen (se sulkavalainen merikapteeniko?) palttoon taskusta
viinapullon, jonka nuo pikku enkelit sitten kai yhdessä nauttivat. Ainakin
herroilta jäänyttä konjakkia he nautiskelivat tyttöporukalla.
Hyi, hyi ja
vielä kerran hyi! Vaikka on tässä myös jotakin aseistariisuvaa, jota en pystyisi
näkemään, mikäli asialla olisivat olleet pojat.
Suomalaiset
saivat usein verrata itseään saksalaisiin ja päinvastoin. Saksalaisten kuuluisa
metsän pelko tulee tässäkin kirjassa usein esille. Partisaanit saivat mellastaa
siellä mielin määrin, mikäli paikalla oli vain saksalaisia. He pysyivät poissa
metsistä.
Inkerinsuomalaisia
mobilisoitiin myös Saksan armeijaan ja sillä suunnalla oli myös Vlasovin
armeijan väkeä, joka oli herkkää loikkaamaan. Tästä muuten kuulenkin
ensimmäistä kertaa. Yleensähän väitetään, että tuo armeija toimi vain Prahassa
ja silloin saksalaisia vastaan.
Suomalaisten
sotilaskuntoa kehuivat sekä he itse, että saksalaiset. Yleisarvosteluna
saksalaisista inkerinsuomalaiset sotilaat sanoivat, että he olivat ”arkaa,
kovaa ja itsestään pitävää kansaa”.
Erotus SS-
joukkojen ja SD-miesten sekä varsinaisen Wehrmachtin välillä tehdään eräässä
kohdassa. Muuan itävaltalainen sotilas ylenkatsoi SD-porukkaa ja toteaa,
etteivät nuo poliisit mitään kunnon sotilaita ole.
Wehrmachtin
piiristä löytyy myös herrasmiehiä, joita SS:ssä on hyvin harvassa, saatiin
todeta.
Kerran Liisa
eksyi alueelle, jolla sijaitsi Kloogan nykyään hyvin tunnettu juutalaisleiri.
Siellä pari naista pyysi surkeina lotilta leipää, jota näillä ei kuitenkaan ollut
mukanaan. Tämä teki kaamean vaikutelman ja tuntui siltä, että oli parasta olla
puhumatta asiasta kenellekään.
Myöhemmin
syksyllä Liisa huomasi, että juutalaisparakki oli tyhjä. Minnekähän asukkaat oli
viety, hän pohti. Sen enempää asiasta ei merkitty muistiin ja tuskin myöskään
tiedettiin.
Sota-aikana oli
liikkeellä kaiken maailman huhuja, joita vastaan myös käytiin organisoitua
taistelua. Yleensä täyspäiset ihmiset näyttävät epäilleen kaikkein villeimpiä
tarinoita eikä edes sotapropaganda ottanut niitä käyttöönsä, ettei tyystin
menettäisi uskottavuuttaan.
Niinpä esimerkiksi
Vapaan Ranskan Lontoossa sijaitseva hallitus sai käyttöönsä materiaalia, jossa
kerrottiin juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta, mutta ei käyttänyt
sitä, enempää kuin britit tai amerikkalaisetkaan.
Koko raaka
totuus valkeni vasta, kun tuhoamisleirit jäivät liittoutuneiden käsiin.
Saksalaiset sotavangit pakotettiin katsomaan filmejä noista leireistä, mutta usein
he kieltäytyivät niihin uskomasta.
Nykyään sitten
näyttää olevan muotia lähteä siitä, että tottahan toki kaikki tiesivät kaiken.
Jussi ja ainakin
Liisa tiesivät ilmeisesti hyvin paljon enemmän kuin Suomessa juuri kukaan muu. Mutta
mikä oli edes heidän tiedon tasonsa? Millaista taustaa vasten on ymmärrettävä
heidän kuvansa sodasta ja tuon ajan saksalaisista, inkeriläisistä ja virolaisisista?
Siitä voi saada
suodattamatonta tietoa näistä päiväkirjoista ja kirjeistä. Siltäkin kannalta
tämä kirja on hyvin arvokas aikansa dokumentti.
"Vapaan Ranskan Lontoossa sijaitseva hallitus sai käyttöönsä materiaalia, jossa kerrottiin juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta, mutta ei käyttänyt sitä, enempää kuin britit tai amerikkalaisetkaan."
VastaaPoistaKyllä kai varsin tunnustettu fakta oli, että länsiliittoutuneilla olisi varsin aikaisessa vaiheessa tietoa tuhoamisleireistä, mutta asiaan ei haluttu puuttua esim rautateitä pommittamalla. Lempein selitys tälle on sotilaallinen tarkoituksenmukaisuus.
Liisa Tenkku toimi Jyväskylän Lyseossa musiikin opettajana vuosina 1965-69, jolloin itsekin kulutin siellä teryleenihousujen ja sammareiden persauksia.
VastaaPoistaMuistelen lukeneeni Martti ja Elsa-Enäjärvi Haavion päiväkirjamuistelmista kirjeenvaihdon, jossa oli aiheena Koko virolaisen väestön evakuointi suomeen (muistaakseni 1942), jos Saksalaiset alkavat kohdella kaltoin virolaisia. Tehtävää suunnittelemaan olisi valittu Kenraali Paavo Talvela. Ilmeisesti oli pelko, että Viron kansasta tehtäisiin jälleen uuden ajan maaorjia. Siinäpä sitä olisi ollut evakuoimista ja mitenköhän Saksan ja Suomen välit olisivat kehittyneet? Saksa oli tietenkin silloin vielä voitokas, joten ehkä se ei olisi suhteita pilannut.
VastaaPoistaSellainen asia vielä näistä venäläisistä saksan armeijassa, että usein unohtuu, että heitä oli ja heillä oli ihan omat ja lukumääräisesti merkittävät SS-Yksiköt Kasakkadivisioonissa ja SS-29 ja SS-30. Divisioonissa.
http://www.eestileegion.com/?home/waffen-ss/waffen-ss-divisions/29th-waffen-grenadier-division-of-the-ss-1st-russian.html
Se saksalaisten metsänpelko on kyllä enemmän legenda, kuin tosi. Yhtä hyvin voisi väittää Puna-armeijalla olleen metsänpelko, koska talvisodan legenda. Vähän totta - paljon legendaa. Enemmän totta on siinä, että saksalaiset eivät juurikaan välittäneet 1800-luvun alkuun jämähtäneistä selustan tuppukylistä ja edes niiden yhteiskunnallisesta järjestyksestä, ellei niistä sitten tehty partisaani-iskuja, tai käytetty partisaanien tukikohtina. Ei ollut helppoa näiden tuppukylien asukkailla. Jos ei auttanut partisaaneja kävi huonosti ja jos auttoi partisaaneja tuli SS-yksiköt kylään.
Noin muutoin, koska valtaa pitää se, joka hallitsee tiedonvälitystä - mukaan lukien se, mitä ihmisille opetetaan kouluissa ja opistoissa on hyvä muistaa otos ja johtopäätös saksalaisen Yhävittäjä-ässä Peter Spodenin lastensa kanssa käymästään keskustelusta.
Kirjasta: Yöhävittäjälentäjänä Göringin Luftwaffessa. S.153.
"Mutta idässä tapahtuneesta systemaattisesta juutalaisten tuhoamisesta, mikä nykyään tunnetaan Holokaustina, me lentäjät emme tienneet mitään, kuten ei myöskään Saksan kansan suuri enemmistö. Nykyään meitä ei uskota. Jopa eräs pojistani kommentoi minulle eräänä iltana kiivaan keskustelun jälkeen, että "vaikka ette olisi tienneetkään mitään, olette silti syyllisiä!", tarkoittaen myös äitiään, joka oli sodan loppuessa juuri täyttänyt 15 vuotta.
Mitä amerikkalainen lehtimies Walter Lippmann sanoikaan kerran Saksasta? "Voitto jostain maasta on täydellinen vasta silloin, kun voittajan sotapropaganda löytyy voitettujen historiankirjoista ja seuraava sukupolvi uskoo siihen".
Näinä aikoina, jolloin tiedonvälitys ja koulutus on vahvasti politisoitunutta internationalismin ja globalismin edistämiseksi, olisi jokaisen syytä pysähtyä ajattelemaan demokratian tilaa. Kuka ja mikä käyttää valtaa tiedonvälityksessä ja opetuksessa oman agendansa edistämiseen ja ovatko vapaan yhteiskunnan ihmiset, sittenkään niin vapaita, vai onko kyse vapauden ja demokratian illuusiosta, jossa ihmiset tosiasiallisesti toimivat, niin kuin heitä on valistettu ja opetettu toimimaan ilman kyseenalaistamisen halua/kykyä?
Tämä saksalaisten metsänpelko ilmenee niin monesta toisistaan riippumattomasta lähteestä, ettei sitä parilla kynän vedolla pois selitetä.
PoistaTavallaan se on hyvin ymmärrettävää: suurin osa saksalaisista asui kaupungeissa tai tiiviissä kylissä ja venäläistyyppinen villi metsä äänineen oli outo; yleensä uusi ja outo koetaan pelottavana, varsinkin sodassa.
PoistaJuutalaisten kansanmurhan tuntemattomuuteen uskon pitkälle: totalitäärinen yhteiskunta halusi salata asian ja tuhoamisleirit sijaitsivat Saksan ulkopuolella. Asiaa auttoi varmasti haluttomuuskin tietää. Tavallisen ihmisen tietämys rajoittuu hänen lähipiiriinsä, joten kokonaiskuvaa on mahdotonta saada.
Käsi sydämmelle, kuka nykysuomalaisista omakohtaisten havaintojen perusteella TIETÄÄ mitä vankiloissa, mielisairaaloissa, kehitysvammaislaitoksissa yms suljetuissa laitoksissa tapahtuu (selvyyden vuoksi en väitä, että kansanmurhia.), ne ovat tavallisen ihmisen havaintohorisontin ulkopuolella.
Tämä saksalaisten metsänpelko on vahvasti liioiteltu asia ja siitä on perusteetonta tehdä mitään yleistystä.
PoistaEsimerkiksi Suomessa jatkosodan alussa esiintyi saksalaisilla metsäsodan pelkoa Sallan rintamalla, mutta Lapin sodassa suomalaisilla ei enää ollut aihetta aliarvioida saksalaisten kykyä käydä korpisotaa. Saksalaiset olivat oppineet korpisodan.
Sama ilmiö esiintyi myös muilla rintamilla, missä saksalaiset joukot oppivat taistelemaan metsissä ja yleensä peitteisillä maa-alueilla. Siinä vaiheessa sotaa, kun liittoutuneilla oli materiaalinen ja ennen kaikkea ilmaylivoima, oli metsätaistelut ja metsiin/peitteisille alueille suojautuminen saksalaisille ominainen ja kuuluisa tapa käydä sotaa.
Saksalaisilla esiintyi metsänpelkoa, mutta laajassa katsonnassa = sotarintamat, aika, joukkoyksiköt ja koulutus jne. ei ole perusteltua yleistää tyyliin saksalaisilla kuuluisa metsän/korpisodan pelko.
Inkeriläisten ynnä muiden neuvostokansojen vaellukset
VastaaPoistaVenäjällä puuhataan nykyään venäjän Perustuslain korrektoimista Putinin aloitteesta. Izborskin klubin jehu, Venäjän geopoliittisten arviointien keskuksen johtaja ym. jehu Valeri Korovin ehdottaa Venäjän kommunistien tavoin, että kansallisuuskysymys pitää muokata Perustuslaissa uuteen uskoon.
Валерий Коровин: Понятие «многонациональность» нужно исключить из Конституции
Valeri Korovin: Käsite monikansallinen täytyy poistaa Perustuslaista.
30 января 2020, 20:32
https://izborsk-club.ru/analytics
Korovin viittaa Putinin näkemyksiin asiassa, jotka ovat samansuuntaisia.
Kansallisuuskysymyksellä Venäjällä on syvät juuret. Jo 1700-luvun lopulla ruhtinas Sherbatov, joka oli ruhtinas Rurikin jälkeläinen, kirjoitti sosiaalisen utopian, jossa ison valtion kaikki asukkaat puhuvat yhtä ja samaa kieltä. (Ei voi käydä kieltäminen, että nykyäänkin on erittäin paljon ruhtinas Rurikin jälkeläisiä.)
Venäjä oli sosiaalisten utopioiden luvattu maa. Amerikan venäläinen historioitsija kirjoitti tiilin kokoisen kirjan nimeltään Revolutionary Dreams. Ajatus yhdestä ja samasta kielestä oli myös Dekabristien poliittisessa ohjelmassa Русская правда/Venäläinen laki/The Russian Law.
Venäläinen vallankumouksellinen liike oli vähän toista mieltä. He tarvitsivat kaikkia Venäjän kansoja mukaan taisteluun keisaria vastaan. Lenin perustikin sitten Neuvostoliiton, jota propagoidiin maailmalle, että siellä asuu neuvostokansojen ystävällinen perhe. Stalin toimi vaivihkaa toisin. Pakkokolleltivisoinnin verukkeella eri puolilla Neuvostoliittoa järjestettiin massiivisia nälkäkuolemia, mm. Ukrainassa. Miljoonia tuhottiin kansallisuuden perusteella porvarillisina elementteinä ja Lännen vakoojina.
Neuvostoliiton romahduksen jälkeen monikansallisuuden hätä on näköjään taas kädessä.
”nykyäänkin on erittäin paljon ruhtinas Rurikin jälkeläisiä”
PoistaTässä on kyllä ”pieni” ongelma, sillä Iivana Julma tuhosi kaikki Rurikin jälkeläiset, lukuun ottamatta Sherbatovien linjaa, jota Iivana IV käytti tuhotyön käsikassarana. Yli 80% Iivana Julman verestä oli bysanttilaisten keisarien verta. Keisari ei tarvinnut sivistyneitä ruhtinaita, vaan kuuliaista joukkoa, joka komentaa sotajoukkoja laajentamaan Venäjän aluetta. Näin uusiksi ruhtinaiksi kelpuutettiin kaikki tehtävään sopivat: orjat, kauppiaat, ryövärit, jne.
Näin ollen johtopäätöksenä voi olla vain se, että nykyäänkin Venäjällä on erittäin paljon Iivana Julman luoman ruhtinaskunnan jälkeläisiä.