Ongelma maton alla

 

Kaupungin hajut

 

Nikolai Karamzin sanoi Venäläisen matkailijan muistiinpanoissaan (Письма русского путешественника, 1791), että Pariisissa saa haistaakseen niin maailman parhaat tuoksut kuin hirveimmät hajut.

Tuon ajan oloissa nuo hirveät hajut olivat tyypillisiä erityisesti niille kaupunginosille, joissa harjoitettiin vaikkapa teurastajan ammattia. Tunkioita oli toki muuallakin ja valtavat kaupunkitalot suolsivat sellaista määrää ulostetta, ettei hajuja mitenkään voinut eliminoida.

Ilja Repin kertoo muistelmissaan, että myös Pietarin kuvataideakatemiassa jalojen klassisten muotojen särpimeksi tunkeutuivat varsin väkevät hajut. Karikkeiden käyttö huusseissa oli Venäjällä tuntematon asia vielä postkommunistisella ajallakin ja sen kyllä huomasi suurten käymälöiden ohi kulkiessaan. Kižin museosaaren voi mainita esimerkkinä.

Eivät asiat sen paremmin olleet missään suurkapupungissa vielä 1800-luvulla. Lontoossa Thames aiheutti vuonna 1858 ilmiön nimeltä The Great Stink (great stink - Поиск (bing.com) ). Koko joki täyttyi ihmispaskasta ja jopa parlamentti joutui keskeyttämään työnsä ja pakenemaan joen ääreltä.

Toinen suuri ongelma olivat hevosen ulosteet, Pferdäpfel eli hevosomenat, kuten asia saksaksi ilmaistiin. Tutkijat arvelivat 1900-luvun alussa, että järjettömäksi monen miljoonan metropoliksi kasvanut Pariisi itse asiassa ennen pitkä tukehtuisi tuohon saasteeseen, joka kasaantui kaikkialle ja hienona pölynä tukki ihmisten hengitystietkin. Autojen ja erityisesti sähköautojen tulo arvattavasti vaikutti siunaukselta 1900-luvun alussa.

Mutta metropolit sen kuin kasvoivat ja tuottivat yhä tähtitieteellisempiä massoja ihmisjätettä. Nokkela keino oli päästää se putkia pitkin mereen, kuten tehtiin Helsingin ensimmäisissä wc-taloissa, kuten Grönqvistin talo Pohjois-Esplanadilla. Jätteet menivät suoraan Eteläsatamaan.

Savonlinnan kaltainen pikkukaupunki ei mahdottomia tuottanut tällä alalla ja vuolaasti virtaava Kyrönsalmi vei jätteet pian kauemmas, vaikkapa Kaupinsaaren rantaan. Kuitenkin myös siellä kävi niin ikävästi, että akanvirta toi päästöjä lahteen, jossa nyt on syväsatama ja joka sai nimekseen asian mukaisesti Haislahti. Uudessakaupungissa sijaitsee ienvenesatama nyt paikassa nimeltä Pasklahti. Nimen syntyhistorian voinee arvata.

Ekologisesti katsoen vesi-WC on ihmisen keksinnöistä mielettömimpiä. Valtavat määrät typpeä ja fosforia, joka otetaan pelloilta, työnnetään veden seassa jätteisiin, joita ainakaan viime aikoihin saakka ei ole lainkaan hyödynnetty. Puhdistaminen sentään opittiin, mutta eihän se varsinaista ongelmaa ratkaise, onpahan kosmetiikkaa, joka säästää hajujen aiheuttajat niiden haistelulta.

Olisikohan WC:t kiellettävä (hävitettävä vähitellen korkealla verotuksella) ja korvattava huusseilla, joiden anti (kulttuurivallankumouksen Kiinassa se tunnettiin nimellä musta kulta) käsitellään asianmukaisesti pelloille palautettavaan muotoon? Ehkä meillä silloin viemärijärjestelmän sijasta olisi taloissa huussikuilut taannoisten roskakuilujen tapaan. Kysymys on valtavasta maailmanlaajuisesta ongelmasta. Pioneeriratkaisut tällä alalla saattaisivat poikia suuren bisneksen ja siinä sivussa pelastaa maailman.

Käydessäni äsken elokuvissa näin alkupätkässä viemärisukeltajan puheenvuoron. Hän vannotti olemaan laskematta viemäriin rasvaa, se näet on rottien herkkua.

Tästä tuli mieleeni, että Mikonkadun ja Yliopistonkadun kulmassa vallitsi joskus parikymmentä vuotta sitten aivan helvetillinen haju. Kerrottiin, että syynä oli rasva, jota paikalliset ravintola olivat päästäneet viemäriin tonneittain. Nyt tätä arvokasta raaka-ainetta sitten tongittiin sieltä ylös, putkia tukkimasta.

Toivottavasti nämä rottien suurisännät on nyt jo ainakin saatu kuriin. Jäterasvastahan saa vaikka mitä hyödyllisiä tuotteita. 1950-luvulla siitä tehtiin jopa margariinia, jonka nimenkin taidan muistaa: Anto. Anto -margariini antoi kuluttajalle paremmat päivät, sanottiin mainoksessa. Nykyään taitavat lentokoneetkin käyttää aika lailla tuollaista edistyksellistä kierrätystuotetta, en nyt tarkoita margariinia.

Suurkaupunkien synty oli 1900-luvun suuri uusi ilmiö. Miljoonakaupunkeja, joita yksinkertaiset sielut jostakin syystä ihannoivat, oli 1800-luvulla vain muutama, sitä ennen ei yhtään. Maailman suurimmaksi kaupungiksi mainittiin 8 miljoonan asukkaan Lontoota vielä minun kansakouluvuosinani, sitten New York meni ohi.

Nyt noita megalopoliksia on maailmassa sadoittain ja ongelmat ovat sen mukaisia: kaikki mahdollinen keskitetään ja hallinnoidaan ja homogenisoidaan. Tyhmimmät vihreät kannattavat tätä kehitystä, sillä elämä etenkin monikulttuurisessa ympäristössä, valtavan viihdeteollisuuden ja loputtomien pariutumismahdollisuuksien keskellä on kivaa ja kiehtovaa. Vrt. Vihavainen: Haun suurkaupunki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Mutta kirjoituksia on seinällä. Valtava keskittäminen kaikilla aloilla, vesijohdoista ja viemäröinnistä energian tuottamiseen ja jakeluun tekee metropolin haavoittuvaksi (Vihavainen: Haun teknopolis tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Nyt kannattaa seurata, mitä tapahtuu Kiovassa ja Harkovassa. Itse asiassa ne näyttävät olevan resilientimpiä (vrt. Vihavainen: Haun sivilisaation loppu tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) kuin on kuviteltu.

Mutta odotellaanpa nyt vielä. Helsingin ilmassa ei ole enää sitä hajua, jonka maalta tullut vielä 1950-luvulla haistoi väkevänä etenkin meren rannoilla. Myös veden voimakas sivumaku hävisi Päijänne-tunnelin myötä. Nyt putket vievät Helsingin jätteet kauas ulkomeren tuntumaan ja ensinhän ne puhdistetaan. Mutta suurkaupunki on yhä ongelma, jota ei kosmetiikalla ratkaista.

 

 

Muuan invaasio

 

Testausta ja kauhukuvia

 

      Ceutan valtaus on kovin kiinnostava tapahtuma, ja sen herättämät reaktiot ovat yhtä kiinnostavia kuin itse spektaakkeli, jossa ehkäpä noin 60 000 ihmistä rynnäköi 80 000 asukkaan kaupunkiin ja otti sen haltuunsa yhdessä päivässä.

    Kun ajatellaan operaation logistisia edellytyksiä, on todettava, että tuollaisen ihmismäärän tuominen paikalle oli vaatinut tuhansia ja jopa kymmeniä tuhansia ajoneuvoja, riippuen siitä, missä määrin käytettiin yksityisautoja, mopoja, kameleita tai busseja.

     Tämän joukon ruokkiminen vähänkään pitemmäksi aikaa ei olisi onnistunut edes vallatun kaupungin ruokakauppojen varastoilla ja WC-tiloiksi olisi vaadittu ehkäpä noin tuhat bajamajaa, mikäli tulijat olisivat halunneet hoitaa asiansa ns. sivistyneellä tavalla.

     Suojautuminen helteeltä oli varmastikin yksi pääongelmista ja normaaleja nukkumapaikkoja ei kaupungista olisi riittänyt kaikille, vaikka asukkaat olisivat ottaneet tulijat avosylin koteihinsa, mitä he tuskin tekivät.

     Se, että valtaajat pian marssivat takaisin niihin tukikohtiin, joista heidät oli tuotu, oli epäilemättä suurelta osin pakon sanelema asia. Ei mikään maa eikä kaupunki voi kestää äkillistä invaasiota, jossa hyökkääjiä on suunnilleen saman verran kuin asukkaitakin. Sellaisissa oloissa normaalit palvelut lakkaavat toimimasta.

     Tämä luultavasti ymmärrettiin jo ennen operaation suorittamista. On tietenkin kysyttävä, miksi se kaikesta huolimatta suoritettiin.

     Höpinät siitä, että sellainen tapahtuma nyt vain syntyi, koska tulonjako maailmassa on epätasainen ja koska ilmastonmuutos pakottaa ihmisiä kodeistaan, eivät kuulu normaaliin, tätä tapahtumaa käsittelevään keskusteluun.

      Totta kai tässä on ollut taustalla niin vetovoimaa kuin työntövoimaa, ellei sitten yksinkertaisesti koko tapahtumaa ole hoidettu palkkioilla. Kannustimena on siirtolaisilla kautta historian useimmiten ollut pyrkimys päästä nauttimaan paremmasta elintasosta, kuin se, minkä oma maa on onnistunut luomaan ja kyllähän se ilmastonmuutoskin juuri nyt luo lisää paineita sinne, missä valtiot vain kannustavat suurempaan syntyvyyteen, maapallon riittävyydestä piittaamatta.

     Mutta ilmastoon ilmasto ja operaatio on operaatio. Tässä tapauksessa se oli myös aika suuri ja vaati merkittäviä resursseja. Marokon hallitus ei voi väistää asiassa vastuutaan.

     Espanjaa kohtaan kyseessä oli vihamielinen toimi, jonka  pitempiaikaiset seuraukset onnistuttiin tällä kertaa näköjään hyvin nopeasti torjumaan, julkisuudessa ei ole vielä kerrottu, miten se kävi.

Joka tapauksessa kyseessä oli eräänlainen ”voimannäyttö”, jota parhaiten voisi kuvata termillä ”shit test”: jos ne nielevät tämänkin kakistelematta, on tie auki loputtomalle kiristykselle.

     Muistettakoon, että esimerkiksi miljoonan miehen ja naisen huoltaminen kerralla olisi erittäin vaativa tehtävä siinäkin tapauksessa, että sille turvataan edes ruokahuolto, majoitus ja terveyspalvelut, vaikka aseita ja ammuksia ei enää tarvitakaan.

     Uhkakuvana kaikkinielevät, miljoonan ihmisen invaasiot ovat jääneet fiktioksi ja sellaiseksi jäänevätkin. Kaunokirjallisuudessa niistä on sen sijaan syntynyt jokunen irvokas kauhukuva, ainakin Jean Raspail’n kirjoittamana.

     Toki asteettainen siirtyminen uuteen valtaan on monin verroin todennäköisempi vaihtoehto, jota Michel Houellebecq on kuvannut mestarillisesti ja uskottavasti romaanissaan ”Alistuminen”(ks. Vihavainen: Haun alistuminen tulokset ).

      Se on myös aivan viime aikoihin saakka ollut tulijoille se helpoin tie, Euroopan vetovoimaa ovat suuresti lisänneet ne yksinkertaiset moraaliposeeraajat, jotka ovat avosylin olleet toivottamassa kaikkia tervetulleiksi (ks. Vihavainen: Haun horojen maa tulokset).

      Apokalyptiset kuvitelmat suuresta invaasiosta ovat tähän asti kelvanneet vain kauhufiktion aineksiksi muiden joukossa ja moraaliposeeraajat ovat saattaneet niiden perusteella selittää koko rajattoman maahanmuuton vastustamisen perustuvan naurettaviin kuvitelmiin.

Nyt saatiin havainto-opetusta siitä, etteivät jotkut Euroopan ulkopuoliset tahot häikäile tällaistenkaan operaatioiden edessä. Ceuta oli avoin uhkaus, joka näyttää liittyvän Euroopan maahanmuuttopolitiikan asteettaiseen muuttumiseen.

     Espanja, ehkä se heikoin lenkki osoittautui ainakin olevan yhä helppo saalis, joka epäilemättä saa vielä lisää havainto-opetusta, mikäli yrittää muuttaa linjaansa.

     Mutta tässä vielä vanha blogi sellaisesta kauhuskenaariosta, joka Euroopassa saattoi syntyä vielä sen suuruuden aikoina. Koko tarina on Hieronymus Boschin kuvituksen arvoinen ja, kuten huomataan, on nähnyt tulevaisuuden kehityksen monessa olennaisessa suhteessa väärin.

     Kuitenkin siinä on outoa profeetallisuutta, samassa mielessä kuin aikoinaan Dostojevskillä:

 

Torstai 4. maaliskuuta 2021

Ilmestyskirjan aikoja

 

Saatana saapui Ranskaan

 

Jean Raspail, Pyhien leiri. Suomentanut Mika Keränen. Kiuas 2021, 444 s.

 

     Tämän kirjan nimi on saatu Ilmestyskirjasta, jossa kerrotaan, miten saatana päästetään vankilastaan ja kokoaa kansat sotaan ja joukkoja on kuin meren rannalla hiekkaa. Ne nousevat maan tasangolle ja saartavat pyhien leirin ja rakastetun kaupungin.

     Kuten aina Ilmestyskirjan kohdalla, houremaisten ennustusten merkityksestä on mahdotonta saada tolkkua, mikä luultavasti johtuu siitä, ettei sitä ole. Joka tapauksessa Ilmestyskirjan maalailemat kuvat ovat hyvin vaikuttavia ja ovat innoittaneet taiteilijoita jo parin vuosituhannen ajan.

      Kirjallisuudessa jo Dostojevski, erityisesti teoksessaan Riivaajat, otti myös vaikutteita Ilmestyskirjasta luodessaan modernin vallankumouksellisen kokovartalokuvan. Dostojevskille paholaisen kansaa olivat venäläiset vallankumoukselliset, joiden sielunliikkeitä ja maailmankuvaa hän kirjassaan tutki.

     Riivaajissa saatanan seuraaminen johtaa näennäisesti vain pienimuotoisiin rikoksiin, joku murha ja itsemurha, jotkut summittaiset tuhopoltot eivät vielä merkitse paholaisen voittoa laajalla rintamalla. Ilmeisesti se joka tapauksessa on odotettavissa, sillä aikakauden henki on jo saastutettu. Nihilistinen nuoriso on jo meikäläistä.

     Raspail’n kirjassa fokus on toisenlainen. Ranska, joka palvelee koko läntisen maailman symbolina, on henkisesti tyhjentynyt ja sen nihilismi on saanut masokistisen oikeaoppisuuden hahmon, jota kukaan ei uskalla vastustaa eikä edes kykenisi selittämään itselleen, miksi niin olisi tehtävä.

     Halveksittavinta roolia näyttelee katolinen kirkko, joka on kokonaan menettänyt uskonsa ja vääntänyt siitä jonkinlaisen muka-uskon joka kohdistuu omaan hyväntekeväisyyteen ja sen erinomaisuuteen. Myös isänmaallisuus on muuttunut jonkinlaiseksi postmoderniksi jargongiksi, jonka ylevät tunnukset pelkästään naurattavat kaikkia.

     Lyhyesti sanoen, Ranska ja siis länsi on kulttuurisesti kuollut ja vastustuskyvytön ruumis, joka kuitenkin on lihava ja houkuttelee paikalle niitä, jotka ymmärtävät voivansa siitä hyötyä.

     Tässä tapauksessa houkutukseen vastaavat ne miljoonaiset kansanjoukot, jotka asuvat Ganges-joen varrella, elämän ja kuoleman rajamailla, enimmäkseen apaattisina ja täysin eläimellisinä. Niiden elämässä omilla sijoillaan ei ole näkyvissä minkäänlaista valopilkkua siihen saakka, kunnes äkkiä syntyy idea muutosta pohjoiseen, sinne, jossa maito ja hunaja virtaavat.

      Kuin keskiaikainen kutsu ristiretkelle, tämä idea tempaa mukaansa miljoona köyhää. Kyseessä ei kuitenkaan ole tällä kertaa Herran tahto, vaan paholaisen johdatus.

     Itse paholainen ottaa gangesilaisen paarian, sonnansyöjän hahmon ja tarkemmin sanoen se antaa käskyjään ja ilmaisee tahtoaan sen hirviölapsen kautta, jota sonnansyöjä kantaa harteillaan kuin mikäkin Hristoforos Kristus-lasta.

     Miljoonapäinen (!) lauma valtaa sata laivaa ja suuntaa kulkunsa kohti Ranskaa. Laivat ovat kummitusmaisia hylkyjä, joita vain hyvä onni estää tuhoutumasta matkalla. Sekin on tietysti paholaisen aikaansaannosta.

     Kauhistuttava saattue seilaa viikkokaupalla Eurooppaan Hyväntoivonniemen kiertäen ja kuin ihmeen kautta ratkaisee logistiset ongelmat, jotka olisivat murskaavia mille tahansa nykyaikaiselle sotakoneistollekin.

     Mutta paholaisen joukot ovat kekseliäitä ja käyttävät polttoaineena omaa ulostettaan. Helvetillisen hajun nostattava viimeisen mahdollisuuden armada kauhistuttaa koko läntistä maailmaa, mutta kenelläkään ei ole mahdollisuutta torjua sitä väkivalloin. Se ei yksinkertaisesti käy päinsä.

     Niinpä valloittajat saapuvat Ranskaan kenenkään sitä voimatta estää. Heidän ainoa aseensa on heidän lukumääränsä -ja aseettomuutensa- mutta se riittää.

     Kysymys nimittäin tosiaan on siitä, että Ranska itse on täysin kyvytön torjumaan tuollaista hyökkäystä. Sen sijaan yhteistoimintamiehiä löytyy sitäkin enemmän. Itse asiassa jopa kansan syvät rivit, jotka normaalisti ovat tervejärkisiä, omaksuvat saman defaitismin.

      Ranskan normaali itsetunto ja kyky sotilaalliseen itsepuolustukseen näyttää hävinneen viimeistään jo toisessa maailmansodassa, itse asiassa se kai oli ensimmäisen maailmansodan teurastuksen seuraus. Siirtomaasodissa Ranska osoittautui pehmeäksi ja menetti kaiken. Nyt, aseettoman vihollisen edessä jopa erikoisjoukot heittävät aseensa ja pötkivät pakoon.

     Kirjan otsikossa mainittu pyhien leiri mahtanee olla koko Ranska tai sitten vain yksi pieni etelärannikon kylä, jota puolustamaan jää kourallinen vanhan maailman väkeä. Koko episodi vertautuu Konstantinopolin valloitukseen ja sattumoisin puolustajien joukossa onkin samannimisiä henkilöitä, jaloja kreikkalaisia, jotka ymmärtävät kutsumuksenaan olevan edes symbolisesti kuolla menetetyn asian puolesta.

     Mutta mitä kauheata nuo miljoona siirtolaista oikeastaan tekevät? Eikö viisikymmentä miljoonaa ranskalaista kykene heidät sulattamaan? Mitä kauheata lopultakin on koko invaasiossa? Me muistamme, miten Merkel, aikansa päätään raavittuaan sai sanotuksi: Wir schaffen das! Nyt harva enää huomaakaan sitä miljoonaa, joka hiljattain saapui Saksaan.

     Eikö arvokas gallialainen tervehdys olisi voinut olla: Allez, ça va! tai jopa perinteisemmin: Ah, ça ira, (ça ira, ça ira)! Siinähän suuren kansakunnan kulttuurinen itsetunto olisi lakonisesti ja perinteikkäästi esitetty koko komeudessaan!

      Mutta kun tuota itsetuntoa ei ollut, ei yhtään. Kulttuuri ymmärsi vain olevansa sairas ja osasi pelkästään ilottomasti nauraa omille symboleilleen. Se tunsi, että jonkun Frantz Fanonin houremainen ressentimentti ja vaatimukset kostosta olivat oikeutettuja.

     Käytännössä joka tapauksessa koko Etelä-Ranska tyhjeni sen inhimillisen mutavyöryn tieltä, jollaisen kirjailija maalaa eteemme.

     Koko kauhukuva ryysyläisarmadasta on tietenkin aivan puhtaasti myyttinen eikä pyri sen kummempaan realismiin kuin vaikkapa Rabelais’n teokset.

     Mitään tuollaista maihinnousua ei todellisuudessa voisi tapahtua, vaikka kirja kuvaa Ranskan tapauksen vain lähtölaukaukseksi, jota pian matkitaan kaikkialla: miljoonat ja kenties jo sadat miljoonat ovat nyt liikkeellä, ei pelkästään Intiasta, vaan myös Afrikasta ja jopa Kiinasta!

     Sen sijaan kuvaukset itse Ranskasta ja sen kulttuuripiirien reaktioista ovat yhtä uskottavia kuin herkullisia. Itse asiassa olemme viime vuosina saaneet todistaa juuri sellaisia näytelmiä niin Ranskassa kuin kaikkialla muuallakin lännessä.

     Ja siinähän se kirjan pihvi onkin. Monessa paikassa on länsimaiden klerkeillä aihetta kiljaista: touché! Mutta karikatyyrejähän ei enää erota malleistaan.

     Kun kirja on sentään kirjoitettu vuonna 1973, on aihetta pohtia sen sidonnaisuutta aikansa ympäristöön ja käsityksiin.

     Muistan mainiosti, miten juuri Intia ja Kiina olivat kehitysmaiden kurjuuden symboleita. Pöhöttyneitä luurankolapsia kuvattiin kaikkialla ja rikkaan pohjoisen ihmisiä kutsuttiin katumukseen sen takia, että he itse voivat paremmin ja saivat joka päivä mahansa täyteen.

     Vaikka oli keksitty kohtelias nimike kehitysmaa, ei kukaan uskonut, että nuo kuolemanloukot joskus todella kehittyisivät.

     Gangesilaisille oli tarjolla vain surkea kuolema, kurjan elämän jälkeen. Kiinassa asiat eivät olleet sen paremmin, vaikka osa länsimaiden älymystöstä uskoikin Maon mielipuoliseen evankeliumiin eikä sen sijaan uskonut Kiinan valtaviin nälänhätiin, joiden olemassaolon sen hallinto kielsi. He kai tunsivat olonsa autuaaksi, mutta se opi petollista.

     En tiedä, mitä viime vuonna kuollut kirjoittaja mahtoi ajatella Kiinan noususta maailmantalouden johtoon ja siitä, että Intia on nopeasti tulossa sen rinnalle. Uskon, että tässä oli kyseessä sellainen vallankumous, jonka mahdollisuutta ei viisikymmentä vuotta sitten yksinkertaisesti nähty.

     Mitä itse Ranskan ylitsevuotavaan rikkauteen tulee, oli sekin vuonna 1973 varsin paljon vaatimattomampaa kuin nykyään, vaikka sen suhteellinen asema olikin nykyistä korkeampi.

      Maailmantalouden nousu, jonka siirtomaaherruus pani alulle, on nyttemmin tuottanut lähes kaikkialle sellaisen yltäkylläisyyden, jota ei vielä hiljattain voitu kuvitella minnekään. Niinpä myös käsitykset yhteiskunnan muutosten mahdollisuuksista ja tarpeellisuudesta ovat mullistuneet.

     Kun tämä kirja kirjoitettiin, oli öljykriisi vielä tulematta. Sehän sai alkunsa Jom Kippurin sodasta, joka käytiin vuoden 1973 lopulla ja vasta vuonna 1974 alkoivat valot sammua eri puolilla vaurasta pohjoista.

     Mutta pian nähtiin, että kepillä on kaksi päätä, eikä ole mahdollista kiristää loputtomia voittoja, mikäli haluaa myydä jotakin. Paljon sen sijaan voitiin heruttaa.

     Osa kehitysmaita rikastui pian tolkuttomasti ja muutti osaltaan käsitystämme siitä, mikä on normaali järjestys maailman kansojen keskuudessa.

     On totta, että kirjan asetelma on osittain toivottomasti vanhentunut, mutta yhtä totta on, että kansainvaellukset ovat hyvässä vauhdissa ja tuottavat peruuntumattomia muutoksia maailmaan.

      Länsimaiden vaarana voisi sanoa olevan niiden romahtanut itsetunto ja tyhjentynyt kulttuuri, mutta kysyä tietenkin myös voi, mitä virkaa sellaisella eurooppalaisella sivistyksellä voisi olla, joka ei kunnioita edes itseään?

     Dramaattinen kertomus paholaisen -tai Pedon- toiminnasta on laatuunkäypää kirjallisuutta eikä se ole vieläkään vailla ajankohtaisuuttaan. Pidän kuitenkin enemmän Dostojevskista.

     Kiuas-kustantamoa voi onnitella siitä, että se on ottanut kustantaakseen tämän järkäleen, joka on käännetty alkukielestä. Siinäpä melkoinen sankariprojekti pienelle yritykselle! Keräsen käännös vaikuttaa erinomaiselta ja kirjan lopussa oleva selventävä essee ja tiedot kirjoittajasta ovat hyvin tarpeellisia.

     Luulen, että tämä kirja kaikkine puutteineen ja ansioineen luetaan tulevaisuudessa niihin harvoihin kaunokirjallisiin esityksiin, joita toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta on syytä lukea. Ehkäpä se on aikamme Riivaajat, jota niin sanottu neuvostovalta yritti kaikin voimin pimittää pois kansan saatavilta? Yritetäänköhän tätäkin?

 

 

Cranium

 

Pyhien henkilöiden päivä

 

Läntiset kirkkokunnat muistavat kristinuskon marttyyrejä (All Hallows, All Saints) syksyllä, marraskuun ensimmäisenä päivänä ja sitä edeltää All Hallows´Eve eli Halloween, kuten se englanniksi vääntyy. Vainajien päivä eli All Souls’ Day on sitten 2.11.

Päivä sattuu mukavasti suomalaisen perinteisen talonpoikaisen kekrin eli keyrin (köyrin) aikoihin, joten sen muistaminen on meilläkin on ollut luontevaa, samoin kuin maan alle siirtyneiden sukupolvien muistaminen, kun kerran maan antimiakin muistetaan.

Amerikkalainen Halloween ei siis sinänsä ole meillekään vieras juhla, sen kulttuuriset muodot kylläkin.

Meksikossa näyttävät esi-isien luurangot löytäneen mukavasti paikkansa ihmisten elämässä ja näyttäisi siltä, ettei niihin liity erityistä makaaberia karmeutta, kun pääkallot naureskelevat hyvässä sovussa elävien joukossa.

”Olin kerran kuten sinä ja sinustakin tulee sellainen, kuin minä nyt olen” on pääkallon sanoma uusille sukupolville. Sehän on mitä luonnollisin ja onkin hieman outoa, että se onnistutaan niin usein häivyttämään mielestä. Hyvä, jos nyt edes kerran vuodessa muistettaisiin.

Pääkallot näyttävät koko ajan nauravan niin sanottua sardonista naurua, joka elävistä voi tuntua vahingoniloiselta: tännehän tulette, teettepä mitä tahansa…

Merirosvolippu tunnettiin nimellä Jolly Roger, tuon irvistävän pääkallon mukaan. Sen nostaminen lupasi kolkkoa kohtaloa kaikille ja sen tehtävänä lienee ollut ylimielisyydellä lamauttaminen. Voisi kyllä ajatella sen nimenomaan kannustaneen epätoivoiseenkin vastarintaan.

Pariisin katakombien maanalaisissa tunneleissa on valtava määrä luurankoja, ilmeisesti yli kuusi miljoonaa. Niistä osa on usein ryhmitelty koristeellisiksi kuvioiksi ja niiden valtava määrä aiheuttanee sen, että ne menettävät kammottavuutensa. Pääkallo on siellä normaaliakin normaalimpi esine eikä muuta.

Nyt kuulee kerrottavan, että tutkijat ovat viimeinkin ruvenneet systemaattisesti tutkimaan tuota antropologista aarteistoa. Siinä mahtaa työkenttää riittää, vaikka tietenkin on käytettävä otoksia eikä kannata yrittää muistaa jokaista vainajaa erikseen.

Vastaavia valtavia ossuaarioita (lat. os -luu) eli luuvarastoja on esimerkiksi Verdunin taistelukentällä. Sen sijaan Waterloon seudulta on löytynyt vain vähän miesten ja hevosten luita. Naisten luista en muista erikseen mainitun, mutta niiden ilmaantuminen historiankirjoituksen keskiöön lienee vain ajan kysymys.

Tuo löydösten vähäisyys selittyy populaarihistoriallisen Historia-lehden mukaan siitä, että nuo luut kerättiin aikoinaan luujauhotehtaiden raaka-aineeksi. Niistä saatiin hyvää fosforilannoitetta, jollaisesta on aina ollut pulaa (vrt. Vihavainen: Haun wc tulokset).

Osa luista ja kaiketi jopa suuri osa, meni sen sijaan makeistuotannon palvelukseen. Sokeria nimittäin opittiin puhdistamaan aktiivihiilen avulla ja tuota erittäin suuren pinta-alan omaavaa hiiltä saatiin parhaiten luusta. Luuhiiltä käytetään yhä aktiivihiilen perusaineena, vaikka nykyään osataan jalostaa sitä esimerkiksi kookospähkinän kuoresta.

Niinpä kunnian kentät puhdistettiin tarkoin sankareista ja heidän ratsuistaan, kuten kerrotaan Kun tämä tapahtui vain muutamia kymmeniä vuosia hautaamisen jälkeen, on syytä uskoa, että monet luurangot oli ensin riisuttava yhä kohtuullisen hyvin säilyneistä univormuistaan.

Ainakin saappaiden on täytynyt olla joskus lähes kelvollisia, elleivät hautaajat olleet ymmärtäneet niitä korjata uusia käyttäjiä varten. Ehkäpä vain suurimmat herrat saivat pitää saappaansa vielä tuonpuoleiseen siirtyessään.

Jokseenkin makaaberilta tuntuu koko ajatus siitä, että vaikkapa Belgian kuuluisa suklaateollisuus olisi hyödyntänyt ensin tunnetulla raakuudellaan kongolaisia alkuasukkaita ja sitten vielä Napoleonin sotien vainajia raaka-aineenaan. Arvatenkin toki tasapuolisesti rintaman molemmin puolin.

Mene ja tiedä, miten luotettava tuo lehden juttu on. Sensaatiohan se on, joka myy, historiassakin. Ehkäpä sentään bisnes käytti hyväkseen ennen muuta eläinten luita ja mikäli ihmisten luurankoja sattui mukaan, ei niitäkään pois heitetty.

Näin lienee tehty ainakin jossain päin Kiinaa, jossa saksalaisen yrittäjän Knochenmühle pyöri joskus toista sataa vuotta sitten. Muistelen jonkin laatulehden kertoneen siitä ja arvelleen ihmisluiden sentään olleen harvinaisuuksia raaka-aineiden joukossa.

No, Halloween on nyt meillä kai jäädäkseen. Luterilainen pyhäinpäivä on ollut hieman ankea juhla vuoden synkimpänä aikana, eikä meillä ole marttyyrien muistoa juuri kunnioitettu, omaisten haudoilla vain käyty.

Mutta niin se maailma kehittyy. Ainakin Andalusiassa voi nähdä aikuisten ihmisten ja jopa naimaikäisten tyttöjenkin sonnustautuvan erilaisin zombie- ja pääkallokoristuksin. Karkin tai kepposen vaatijoita en ole toistaiseksi huomannut. Eivät ne taida hotelleihin uskaltaakaan.

Pääkalloilla on yhä suuri merkitys kuoleman symbolina. Hiljattainhan oli muotinakin esittää niitä myös lasten vaatteissa.  Vielä takavuosina niitä kammoksuttiin ja ne toivat mieleen lähinnä SS-joukkojen pääkallo-osastot, jotka edustivat avoimesti maksimaalista pahuutta.

Sinänsähän pääkallo on neutraali ja vanhassa ikonografiassa sen voi nähdä myös Golgatan ristin juurella ns. Aatamin kallona.

Nykyinen kaupallinen kallo sen sijaan tuntuu edustavan sitä kaupallisen kulttuurin kaiken latistavaa henkeä, jonka mukaan myös kallolla ja sitä esittävillä tuotteilla on vain yksi todellinen merkitys ja se voidaan laskea rahassa.

Aikalaisia

 

Synkeä 1920-luku

 

Aldous Huxley, Elämän kontrapunkti. Weilin+Göös 1963, 478 s. (Point Counter Point, 1928)

 

Aldous Huxley (1894-1963) oli englantilainen kirjailija ja filosofi, jonka dystopia Uljas uusi maailma tunnetaan Suomessakin. Huxley asui vuodesta 1937 lähtien Amerikassa ja hänen teoksensa The Doors of Perception oli hippisukupolven tärkeä innoittaja, joka antoi nimensä eräälle kulttiyhtyeellekin.

 Huxley teki kokeita meskaliinilla ja uskoi löytäneensä avaimen itämaisen mystiikan ytimeen. Tajunnan laajeneminen oli avainkäsite, joka tarjosi selityksen psykedelisille ilmiöille, jotka siis eivät olleet pelkkiä hallusinaatioita, vaan tapa tajuta todellisuutta.

Huxley oli yhdeksän kertaa ehdolla Nobel-palkinnon saajaksi, mutta jäi ilman tätä kunnianosoitusta. Kirjailijana hän oli ahkera, mutta jossakin määrin kiistanalainen. Elämän kontrapunkti on 1920-luvun tuote, joka on luokiteltu satiiriksi. Joka tapauksessa kirjoitttajalla, jonka sukujuuret olivat vahvasti tuossa luokassa, oli hyvä tiedot kuvaamastaan miljööstä.

Kirjassa on suuri määrä henkilöitä, joiden toiminta limittyy ja lomittuu, eikä tunnu tarjoavan yhtenäistä juonta. Kiinnostavinta meidän aikamme perspektiivistä lienee tuon aikakauden ja sen englantilaisen yläluokan tunnelmien kuvaus. Kyseessä on toki fiktio, mutta on arveltu, että sen henkilöilläkin oli esikuvia todellisuudessa, ainakin olleet D.H. Lawrence ja kirjailija itse.

Lawrence oli tunnetusti työväenluokasta lähtenyt vitalisti, joka ihaili sitä alkuvoimaista verevyyttä, jonka hänen mielestään aidoimmillaan saattoi löytää alaluokasta. Tämä puoli hänestä ei kuitenkaan tässä kirjassa ilmene luokkakantaisuutena, vaikka henkilögalleriaan kyllä kuuluu myös kiivaasti yläluokkaa vihaava hahmo.

Muutenkaan ei luokkanäkökulma nouse erityisen tärkeäksi. Kunnianarvoisuutta tavoittelevien, kypsään ikään ehtineiden henkilöiden paheita, kuten erityisesti saituutta, sen sijaan pilkataan herkullisesti. Irstaus on tietenkin myös kuvassa mukana, mutta osittain se on normaali osa modernia elämäntyyliä, etenkin nuorella naisella.

Sota, joka oli päättynyt vasta kymmenen vuotta aikaisemmin, on toki kaiken taustalla, mutta ei erityisesti varjosta aikakautta. Hieman yllättäen kaikki nielevänä vaarana näyttääkin olevan ihmiskunnan ylenmääräinen kulutus, jonka estämiseksi kuitenkin olisi tapettava satoja miljoonia ihmisiä, joten se ei tule kyseeseen. Itse asiassa syntyvyyden väheneminen kuitenkin saattaa olla ratkaisu ja sehän on jo alkanut.

Kolonialismista on kirjassa tuskin halaistua sanaa, lukuun ottamatta muutamia kohtia, jotka tapahtuvat Intiassa ja joista voi havaita tyytymättömyyden Englannin hallintoon. Mikään suuri teema ei kuitenkaan ole kyseessä ja kirjassa esiintyviä intialaisia lähinnä pilkataan.

Suuri teema on sen sijaan viemäröinti ja tarkemmin sanoen WC:t, joiden kautta typpi-, fosfori- ja kaliumvarastot järjettömästi syötetään mereen. Hassahtavana pidetty tiedemies tuohtuu lisäksi jopa siitä, että kuolleiden ihmisten ruumiin haudataan, joten heidän sisältämänsä alkuaineet ovat poissa hyötykäytöstä.

Muodikkaat poliittiset liikkeet, bolševismista fasismiin eivät herätä kiinnostusta, sillä ne kaikki vievät samaan helvettiin. Tosin henkilöihin kuuluu myös muuan äärioikeistolainen intoilija, joka haluaisi estää sen poliittisen suuntauksen, joka antaa rahvaalle yhä enemmän valtaa.

Kaikissa englantilaisissa kelpo romaaneissa murhataan joku, vaikka murha todellisuudessa onkin tuossa maassa hyvin harvinainen tapahtuma.

Tässä kirjassa murhataan juuri tuo mainittu äärioikeistolainen pikku johtaja. Murhaajat eivät edusta mitään suurta poliittista liikettä, mitä olisi kyllä ajan oloissa voinut pitää mahdollisena. Bolševismihan levisi noihin aikoihin laajalti Englannin huippuyliopistoissa, mikä edesauttoi sitten sota-aikana vakoilurenkaan muodostamista.

Ajatus synkästä tulevaisuudesta juuri 1920-luvulla on aika yllättävä, eihän mistään Rooman klubin tuomiopäivän profetioista ollut vielä kuultukaan, mutta niin vain osattiin ainakin tässä pikku piirissä pelätä tulevaa katastrofia. Ihmisiäkin oli maailmassa 1.8 miljardia.

Järjetön kulutus ei ollut ainoa pessimismin aihe. Myös tuleva sota väikkyi jo jonkin intellektuellin mielikuvituksessa ja sen arvioitiin olevan vielä monin kerroin hirveämpi kuin tuo äskeinen.

 Niinhän siinä sitten tavallaan kävikin, vaikka sodan mahdollisista syistä ei puhutakaan mitään. Saksakin mainitaan koko kirjassa vain suurten säveltäjien maana ja yllättäen kirja loppuu siihen, että muuan kyynisenä irstailijana tunnettu henkilöhahmo, murhaaja, muuten, kokee saaneensa todistuksen Jumalan olemassaolosta kuuntelemalla erästä Beethovenin teosta gramofonilevyltä.

Kirjan nimi liittyy sekin musiikkiin ja suorastaan postmoderniin tapaan kirjailijan alter ego pohdiskeleekin tekstissä, miten sellaisen romaanin kirjoittaminen kävisi päinsä.

 

 

Naisjäsenyydet

 

Sukupuolten klubit

 

Vuonna 62 eKr. muuan nuori roomalainen ylimys Publius Clodius, lisänimeltä Pulcher eli kaunis, jäi kiinni hirvittävästä rikoksesta.

Julius Caesarin talossa oli tämän vaimo Pompeia järjestänyt Bona Dea-juhlan. Tämä juhla oli tarkoitettu vain naisille, eikä uroseläimiäkään saanut olla paikalla.

Kaunis Clodius, joka tunnettiin irstaudestaan, oli kuitenkin pukeutunut naiseksi ja hiippaillut paikalle. Hänet tunnistettiin mieheksi, mutta hän onnistui pakenemaan ja lahjoi todistajia osoittamaan alibiaan.

Tapahtuma tunnetaan hyvin, koska se liittyi Ciceron konfliktiin Caesarin ja hänen ystäviensä välillä. Kyseessä oli pyhänhäväistys, jollaisista seurasi kuolemantuomio, mutta taas kerran mahtimiehet osoittivat voivansa tehdä mitä tahtovat.

Clodius ei vaihtanut sukupuoltaan, mikä ei tuohon aikaan ollut mahdollistakaan. Sen sijaan hän vaihtoi perinnöllisen säätynsä, vaikka ei syntynytkään uudelleen. Päästäkseen kansantribuuniksi hänen oli tultava plebeijiksi, mikä ratkaistiin siten, että hän antoi adoptoida itsensä plebeijiperheeseen.

Tässä yhteydessä minua kiinnostaa Bona Dea-juhlan luonne. Kyseessä oli itse asiassa Fauna-jumalattaren palvonta, mutta edes tämän nimeä ei saanut sanoa, joten puhuttiin vain ”hyvästä jumalattaresta”, joka oli sekä neitsyiden että prostituoitujen suojelija, joka jostakin syystä vihasi miehiä.

Kuten tunnettua, roomalaisilla jumaluuksilla oli monia ilmenemismuotoja, joilla oli vastineensa todellisuudessa. Bona Dea ei merkinnyt koko naisellisuutta. Diana, Venus, Juno ja monet muut edustivat kukin osaansa siitä.

Bona Deaa voitaneen pitää lähinnä feministisenä jumaluutena, joka kantoi kaunaa miessukupuolta kohtaan ja halusi eristäytyä siitä. Roomalaiset, niin patriarkaalisia kuin olivatkin, ymmärsivät, että myös tällaisella asenteella oli oma paikkansa maailmassa ja kunnioittivat sitä yhtenä muiden joukossa.

Jumaluuksien kanssa oli ihmisten elettävä keskinäisen kunnioituksen ja tasapainon merkeissä. Jumalten rauha, Pax deorum oli tavoitteena, ei sokea totteleminen ja palvonta, mutta ei myöskään epäkunnioitus ja pilkkaaminen.

Kun nyt tässä ajattelee sitä haloota, joka on nostettu siitä, että yksi yksityinen klubi, Helsingin Suomalainen klubi ottaa vain miesjäseniä, tulee ajatelleeksi, mikä mahtaa tänä maailmanaikana matkaan saattaa moisen halun määräillä toisten ihmisten klubilleen asettamia sääntöjä.

Kun liberaaliset aatteet saivat ylivallan läntisessä maailmassa, niitä pidettiin luonteeltaan universaaleina. Kenelläkään ei ollut oikeutta määrätä siitä, mitä toiset tekivät, ellei kyse ollut asioista, jotka koskivat muidenkin etuja.

Miehillä oli omat klubinsa, jotka varsinkin Englannissa olivat tärkeä osa elämää. Naiset perustivat omia kerhojaan, joissa käsittelivät haluamiaan asioita. Säännöissä voitiin rajata klubin jäsenten ominaisuudet halutulla tavalla ja yleensä jäseneksi pääsyyn vaadittiin sen lisäksi myös sekä vanhempien jäsenten suositus että suostumus.

Näinhän on asia useimmiten vieläkin. Tosin monet vanhat englantilaisetkin klubit ovat muuttaneet sääntöjään ja hyväksyvät myös naispuolisia jäseniä. Näin esimerkiksi lontoolainen Reformiklubi, joka on Suomalaisen klubin veljesklubi ja joka esiintyy myös Jules Vernen fantasiassa Maailman ympäri 80 päivässä.

Yövyin muuten siellä muutama vuosi sitten, enkä jostakin syystä huomannut paikalla yhtään naista, mikä siis olisi kyllä ollut sallittua. Todennäköisesti saatavilla oleva seura ei olisi useimpia naisia kiinnostanutkaan, minkä hyvin ymmärtää.

Tiettyä konservatiivisuutta klubilla kyllä oli ilmassa ja minusta varsin mainio oli sääntö, jonka mukaan matkapuhelimia ei saanut siellä pitää esillä. Niiden käyttö kuului WC-tiloihin, ymmärsin.

Mitä Helsingin Suomalaiseen klubiin tulee, ei se suinkaan ole mikään naisilta suljettu paikka. Usein sen tapahtumiin voivat ilmoittautua myös avecit ja ystävät, mukaan lukien ystävättäret. Klubilla pidetään myös jatkuvasti yksityistilaisuuksia, joissa naisten edustus on usein huomattava, joskus jopa yksinomainen.

Jokaisessa luostarissa on omat sääntönsä, sanoo sananlasku, jota on syytä kunnioittaa, vaikka se onkin venäläinen. Siinähän todetaan vain se periaate, ettei ole oikein eikä kohtuullista, että jostakin ylhäältä määrätään, mitä ihmiset saavat keskenään tehdä.

 Totalitaarinen ajattelu ei tätä hyväksy, vaan vaatii saada määräillä jokaista ihmistä tämän kaikissa elämänpiireissä, aviovuoteesta kuolinvuoteelle. Tällaisessa monomaanisessa autoritarismissa ei ole kyse tasa-arvosta, vaan liberalismin kanssa jyrkässä ristiriidassa olevasta määräilystä.

Olemme jo tässäkin maassa tulleet siihen, etteivät yleisönpalvelijat saa valita asiakkaitaan. Korkeintaan pukeutumisen suhteen voidaan luultavasti yhä poiketa tästä säännöstä, ainakin mikäli asia koskee eroa iltapukujen ja työvaatteiden tai ranta-asujen ja niin sanotun fiksun arkipukeutumisen (casual smart) välillä.

Luultavasti erilaiset kansallispuvut sen sijaan ovat muita tasa-arvoisemmassa asemassa ja niiden torjuminen lienee yhä tabu, joka täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Joka tapauksessa ajatus sukupuolten omista kokoontumispaikoista on minusta hyvä. Radikaalit muodit ovat viime vuosikymmeninä myötäilleet megatrendejä ja yrittäneet poistaa erot sukupuolten välillä, mikä on myös onnistunut ja vaikuttanut toisaalta tylsistyttävällä ja toisaalta stressaavalla tavalla koko käyttäytymiskulttuuriin.

Kuten jo muinaiset roomalaiset ymmärsivät, sukupuolten välisillä eroilla on monet kasvot. Joissakin tapauksissa niillä ei ole merkitystä ja niiden huomioiminen vain haittaa asioiden sujumista, mutta toisissa yhteyksissä taas ne ovat kaiken a ja o, kuten itäinen viisaus on aina ymmärtänyt.

Jin ja Jang kuuluvat sekä yhteen että erilleen. Niiden välisestä jännitteestä syntyvät perhe, suku ja kulttuuri. Kyseessä on asia, jota ei voi määräillä millään teorialla. Sellainen johtaisi ja johtaa vain ajattelun primitiivisyyteen. Kyseessä on asia, jota ei voi hallita, se on vain tunnustettava ja sitä on vain ymmärrettävä.

Saattaa hyvinkin olla, että myös Helsingin Suomalaisella klubilla sallitaan naisten tuleminen jäseniksi. Eihän se mikään katastrofi todennäköisesti ole ja sopii jopa kysyä, onko sillä edes mitään merkitystä, ainakaan lyhyellä tähtäimellä.

Mikäli se sen sijaan osoittautuu katastrofiksi, on miesten syytä kerätä kamppeensa ja perustaa uusi klubi.

Joka tapauksessa tuon asian päättäminen on kokonaan klubin jäsenten oikeus ja asia, jonka ”oikeasta” ratkaisemisesta ei voida päättää missään totalitaarisessa sukupuolituomioistuimessa.

Niin kauan kuin liberaaleja periaatteita edes hiukan kunnioitetaan, täytyy olla oikeus perustaa ja ylläpitää myös sellaisia yhdistyksiä, joiden jäsenyys on jollakin tavoin rajoitettu. Niitä voi olla vaikkapa vain miehille, naisille, lapsille, koiranomistajille, purjehtijoille, vanhuksille ja niin edelleen.

Tämä on se suuri periaatteellinen oikeus, ei sen sijaan oikeus tulla mihin tahansa vieraaseen, luostariin, keittiöön tai luostariin omine sääntöineen. Sellainen kuuluu Orwellin maailmaan.

Sota mikrobirintamalla

 

Vihollisista suurin

 

Nykyään on ns. käsidesiä joka paikassa. Buffet-pöydässäkin sitä on aina tarjolla ja moni lieneekin ruiskauttanut annokseensa sinapin ja ketsupin ohella myös tuota väkevää alkoholia, denaturoitua kai.

Tästä tuli mieleeni, että aikoinaan sotajoukkojen suurin uhka ja tappaja olivat yleensä taudit eli kenttäkuume, jota koetettiin torjua muun muassa tarjoamalla sotilaille veden asemesta viiniä tai etikkavettä ja antamalla päivittäin itse kullekin tukeva ryyppy.

Siitä huolimatta tautien niittämä sato oli hirmuista. Suomen kaarti eli Keisarillisen henkikaartin suomalainen tarkk’ampujapataljoona joutui useille sotaretkille, joilla se aina kärsi suurimmat tappiot sairauksien vuoksi. Puolaa rauhoitettaessa vuonna 1831 menehtyi 399 sotilasta, joista vain kymmenen kuoli taistelussa. Krimin sodan aikana taudit lienevät tappaneet ainakin kuusi- ja puolisataa miestä, mikä nyt usein riittää pataljoonan vahvuudeksikin.

Myös kaikissa Suomen alueella käydyissä 1700-luvun sodissa taudeilla oli suuri roolinsa: Hattujen sodassa lähes koko armeija oli vuoteen omana ja joutui antautumaan, Kustaa III:n sodassa laivasto oli jonkin aikaa toimintakyvytön epidemian vuoksi, Suomen sodassa taudit kiusasivat pohjoiseen perääntyvää, surkeasti varustettua armeijaa ja niin edelleen.

Mitä nuo taudit olivat, ei ole ihan selvää. Kyseessä oli ainakin lavantauti ja muita ripulina ilmeneviä suolistosairauksia, toisintokuumetta ja niin edelleen. Tarttuvia tauteja ne olivat joka tapauksessa ja vieläpä sellaisia, joiden leviäminen olisi voitu ehkäistä tai ainakin sitä suuresti hillitä sopivalla hygienialla.

On todennäköistä, että armeijoiden heikoimpia kohtia olivat huussit tai siis käymäläsysteemit. Joskus ja ehkäpä usein sellaisia ei ollut lainkaan, vaan jokainen kävi kyykkimässä siellä, missä se tuntui kätevimmältä. Käsien pesu vedellä ja saippualla olisi ollut silloin kullan arvoinen turvatoimi, mutta sellaisesta en ole ainakaan mitään kuullut. Voi vain arvailla, millaista tuhoa pystyi tekemään yksi ainoa kokki, joka ei välittänyt hygieniastaan.

Laivoissa käymälä sijaitsi keulassa eli kaljuunassa ja venäjäksi sen nimi on tänäkin päivänä laivassa galjun. Keula oli sikäli hyvä paikka, että aallokossa se puhdistui pian ja huussinreiän vierellä sijaitsevat kauniit kaljuunakuvat loistivat taas pian entisessä komeudessaan senkin jälkeen, kun mahatautinen matruusi oli hoitanut asiansa.

Pyyhkiminen suoritettiin laivoissa kuulemma yleensä hamppuköyteen, joka roikkui kaljuunassa ja siis myös puhdistui aina aallokossa. On kuitenkin pelättävissä, että se ei puhdistunut täysin ja yhteinen köysi levitti tehokkaasti mikrobeja sekä käsien että takapuolen kautta.

Miten sitten pyyhittiin maissa? On ainakin selvää, ettei paperia käytetty moiseen tarkoitukseen, vaan sen sijasta esimerkiksi ruohoa, pärettä, tuohta jne. WC-paperin puute ei siis ainakaan silloin maailmaa kaatanut, mutta pyyhinnän jälkeen olisi taaskin pitänyt huolehtia pesusta vedellä, mieluummin lämpimällä ja saippualla. Etelän maissahan saatettiin käyttää pelkkää vettä, mutta pohjolassa se ei ainakaan talvella oikein onnistunut.

Muuan kompastuskivi saattoi olla myös saippua. On havaittavissa, että sodan tai sosialismin vallitessa saippua katoaa markkinoilta. Itsekin löysin kerran aitasta vakallisen ns. maasaippuaa, joka oli ilmeisesti sotavuosina keitelty teurasjätteistä ja lipeästä.

Se toimi ihan hyvin, mutta armeijoiden tarpeet ovat valtavia ja lisäksi ongelma lienee vielä 1800-luvulla ollut, ettei hygienian merkitystä ymmärretty.

Sivumennen sanoen, huussejakaan ei kaikissa taloissa ollut vielä viime vuosisadan alussa ja kaiketi fekaaliset jätteet kylvettiin luontoon minne sattuu, mikä tietysti oli ainakin niin sanotusti luonnonmukaista.

Samanlaisesta tilanteesta kertoo myös George Orwell Katalonian sodassa: ihmisjätöksiä oli kaikkialla, osittain viskattuina juoksuhaudan laidan yli, mutta haju ja kaiketi myös tartuntavaara olivat aina läsnä, ainakin viileänä vuodenaikana.

Saattaa olla että tilanne oli usein samanlainen myös liikkuvassa armeijassa. Pikamarssin aikana tuskin ehdittiin kaivaa käymäläkuoppia, mikä ei aina muutenkaan onnistunut. Näin jälkiviisauden valossa tulee mieleen, että sotilaiden annosviinat olisi ollut parasta käyttääkin käsien huuhteluun, jolloin kavala vihollinen olisi torjuttu jo ennen sen pääsyä sisään elimistöön.