Aikalaisia

 

Synkeä 1920-luku

 

Aldous Huxley, Elämän kontrapunkti. Weilin+Göös 1963, 478 s. (Point Counter Point, 1928)

 

Aldous Huxley (1894-1963) oli englantilainen kirjailija ja filosofi, jonka dystopia Uljas uusi maailma tunnetaan Suomessakin. Huxley asui vuodesta 1937 lähtien Amerikassa ja hänen teoksensa The Doors of Perception oli hippisukupolven tärkeä innoittaja, joka antoi nimensä eräälle kulttiyhtyeellekin.

 Huxley teki kokeita meskaliinilla ja uskoi löytäneensä avaimen itämaisen mystiikan ytimeen. Tajunnan laajeneminen oli avainkäsite, joka tarjosi selityksen psykedelisille ilmiöille, jotka siis eivät olleet pelkkiä hallusinaatioita, vaan tapa tajuta todellisuutta.

Huxley oli yhdeksän kertaa ehdolla Nobel-palkinnon saajaksi, mutta jäi ilman tätä kunnianosoitusta. Kirjailijana hän oli ahkera, mutta jossakin määrin kiistanalainen. Elämän kontrapunkti on 1920-luvun tuote, joka on luokiteltu satiiriksi. Joka tapauksessa kirjoitttajalla, jonka sukujuuret olivat vahvasti tuossa luokassa, oli hyvä tiedot kuvaamastaan miljööstä.

Kirjassa on suuri määrä henkilöitä, joiden toiminta limittyy ja lomittuu, eikä tunnu tarjoavan yhtenäistä juonta. Kiinnostavinta meidän aikamme perspektiivistä lienee tuon aikakauden ja sen englantilaisen yläluokan tunnelmien kuvaus. Kyseessä on toki fiktio, mutta on arveltu, että sen henkilöilläkin oli esikuvia todellisuudessa, ainakin olleet D.H. Lawrence ja kirjailija itse.

Lawrence oli tunnetusti työväenluokasta lähtenyt vitalisti, joka ihaili sitä alkuvoimaista verevyyttä, jonka hänen mielestään aidoimmillaan saattoi löytää alaluokasta. Tämä puoli hänestä ei kuitenkaan tässä kirjassa ilmene luokkakantaisuutena, vaikka henkilögalleriaan kyllä kuuluu myös kiivaasti yläluokkaa vihaava hahmo.

Muutenkaan ei luokkanäkökulma nouse erityisen tärkeäksi. Kunnianarvoisuutta tavoittelevien, kypsään ikään ehtineiden henkilöiden paheita, kuten erityisesti saituutta, sen sijaan pilkataan herkullisesti. Irstaus on tietenkin myös kuvassa mukana, mutta osittain se on normaali osa modernia elämäntyyliä, etenkin nuorella naisella.

Sota, joka oli päättynyt vasta kymmenen vuotta aikaisemmin, on toki kaiken taustalla, mutta ei erityisesti varjosta aikakautta. Hieman yllättäen kaikki nielevänä vaarana näyttääkin olevan ihmiskunnan ylenmääräinen kulutus, jonka estämiseksi kuitenkin olisi tapettava satoja miljoonia ihmisiä, joten se ei tule kyseeseen. Itse asiassa syntyvyyden väheneminen kuitenkin saattaa olla ratkaisu ja sehän on jo alkanut.

Kolonialismista on kirjassa tuskin halaistua sanaa, lukuun ottamatta muutamia kohtia, jotka tapahtuvat Intiassa ja joista voi havaita tyytymättömyyden Englannin hallintoon. Mikään suuri teema ei kuitenkaan ole kyseessä ja kirjassa esiintyviä intialaisia lähinnä pilkataan.

Suuri teema on sen sijaan viemäröinti ja tarkemmin sanoen WC:t, joiden kautta typpi-, fosfori- ja kaliumvarastot järjettömästi syötetään mereen. Hassahtavana pidetty tiedemies tuohtuu lisäksi jopa siitä, että kuolleiden ihmisten ruumiin haudataan, joten heidän sisältämänsä alkuaineet ovat poissa hyötykäytöstä.

Muodikkaat poliittiset liikkeet, bolševismista fasismiin eivät herätä kiinnostusta, sillä ne kaikki vievät samaan helvettiin. Tosin henkilöihin kuuluu myös muuan äärioikeistolainen intoilija, joka haluaisi estää sen poliittisen suuntauksen, joka antaa rahvaalle yhä enemmän valtaa.

Kaikissa englantilaisissa kelpo romaaneissa murhataan joku, vaikka murha todellisuudessa onkin tuossa maassa hyvin harvinainen tapahtuma.

Tässä kirjassa murhataan juuri tuo mainittu äärioikeistolainen pikku johtaja. Murhaajat eivät edusta mitään suurta poliittista liikettä, mitä olisi kyllä ajan oloissa voinut pitää mahdollisena. Bolševismihan levisi noihin aikoihin laajalti Englannin huippuyliopistoissa, mikä edesauttoi sitten sota-aikana vakoilurenkaan muodostamista.

Ajatus synkästä tulevaisuudesta juuri 1920-luvulla on aika yllättävä, eihän mistään Rooman klubin tuomiopäivän profetioista ollut vielä kuultukaan, mutta niin vain osattiin ainakin tässä pikku piirissä pelätä tulevaa katastrofia. Ihmisiäkin oli maailmassa 1.8 miljardia.

Järjetön kulutus ei ollut ainoa pessimismin aihe. Myös tuleva sota väikkyi jo jonkin intellektuellin mielikuvituksessa ja sen arvioitiin olevan vielä monin kerroin hirveämpi kuin tuo äskeinen.

 Niinhän siinä sitten tavallaan kävikin, vaikka sodan mahdollisista syistä ei puhutakaan mitään. Saksakin mainitaan koko kirjassa vain suurten säveltäjien maana ja yllättäen kirja loppuu siihen, että muuan kyynisenä irstailijana tunnettu henkilöhahmo, murhaaja, muuten, kokee saaneensa todistuksen Jumalan olemassaolosta kuuntelemalla erästä Beethovenin teosta gramofonilevyltä.

Kirjan nimi liittyy sekin musiikkiin ja suorastaan postmoderniin tapaan kirjailijan alter ego pohdiskeleekin tekstissä, miten sellaisen romaanin kirjoittaminen kävisi päinsä.