sunnuntai 29. syyskuuta 2024

Naisjäsenyydet

 

Sukupuolten klubit

 

Vuonna 62 eKr. muuan nuori roomalainen ylimys Publius Clodius, lisänimeltä Pulcher eli kaunis, jäi kiinni hirvittävästä rikoksesta.

Julius Caesarin talossa oli tämän vaimo Pompeia järjestänyt Bona Dea-juhlan. Tämä juhla oli tarkoitettu vain naisille, eikä uroseläimiäkään saanut olla paikalla.

Kaunis Clodius, joka tunnettiin irstaudestaan, oli kuitenkin pukeutunut naiseksi ja hiippaillut paikalle. Hänet tunnistettiin mieheksi, mutta hän onnistui pakenemaan ja lahjoi todistajia osoittamaan alibiaan.

Tapahtuma tunnetaan hyvin, koska se liittyi Ciceron konfliktiin Caesarin ja hänen ystäviensä välillä. Kyseessä oli pyhänhäväistys, jollaisista seurasi kuolemantuomio, mutta taas kerran mahtimiehet osoittivat voivansa tehdä mitä tahtovat.

Clodius ei vaihtanut sukupuoltaan, mikä ei tuohon aikaan ollut mahdollistakaan. Sen sijaan hän vaihtoi perinnöllisen säätynsä, vaikka ei syntynytkään uudelleen. Päästäkseen kansantribuuniksi hänen oli tultava plebeijiksi, mikä ratkaistiin siten, että hän antoi adoptoida itsensä plebeijiperheeseen.

Tässä yhteydessä minua kiinnostaa Bona Dea-juhlan luonne. Kyseessä oli itse asiassa Fauna-jumalattaren palvonta, mutta edes tämän nimeä ei saanut sanoa, joten puhuttiin vain ”hyvästä jumalattaresta”, joka oli sekä neitsyiden että prostituoitujen suojelija, joka jostakin syystä vihasi miehiä.

Kuten tunnettua, roomalaisilla jumaluuksilla oli monia ilmenemismuotoja, joilla oli vastineensa todellisuudessa. Bona Dea ei merkinnyt koko naisellisuutta. Diana, Venus, Juno ja monet muut edustivat kukin osaansa siitä.

Bona Deaa voitaneen pitää lähinnä feministisenä jumaluutena, joka kantoi kaunaa miessukupuolta kohtaan ja halusi eristäytyä siitä. Roomalaiset, niin patriarkaalisia kuin olivatkin, ymmärsivät, että myös tällaisella asenteella oli oma paikkansa maailmassa ja kunnioittivat sitä yhtenä muiden joukossa.

Jumaluuksien kanssa oli ihmisten elettävä keskinäisen kunnioituksen ja tasapainon merkeissä. Jumalten rauha, Pax deorum oli tavoitteena, ei sokea totteleminen ja palvonta, mutta ei myöskään epäkunnioitus ja pilkkaaminen.

Kun nyt tässä ajattelee sitä haloota, joka on nostettu siitä, että yksi yksityinen klubi, Helsingin Suomalainen klubi ottaa vain miesjäseniä, tulee ajatelleeksi, mikä mahtaa tänä maailmanaikana matkaan saattaa moisen halun määräillä toisten ihmisten klubilleen asettamia sääntöjä.

Kun liberaaliset aatteet saivat ylivallan läntisessä maailmassa, niitä pidettiin luonteeltaan universaaleina. Kenelläkään ei ollut oikeutta määrätä siitä, mitä toiset tekivät, ellei kyse ollut asioista, jotka koskivat muidenkin etuja.

Miehillä oli omat klubinsa, jotka varsinkin Englannissa olivat tärkeä osa elämää. Naiset perustivat omia kerhojaan, joissa käsittelivät haluamiaan asioita. Säännöissä voitiin rajata klubin jäsenten ominaisuudet halutulla tavalla ja yleensä jäseneksi pääsyyn vaadittiin sen lisäksi myös sekä vanhempien jäsenten suositus että suostumus.

Näinhän on asia useimmiten vieläkin. Tosin monet vanhat englantilaisetkin klubit ovat muuttaneet sääntöjään ja hyväksyvät myös naispuolisia jäseniä. Näin esimerkiksi lontoolainen Reformiklubi, joka on Suomalaisen klubin veljesklubi ja joka esiintyy myös Jules Vernen fantasiassa Maailman ympäri 80 päivässä.

Yövyin muuten siellä muutama vuosi sitten, enkä jostakin syystä huomannut paikalla yhtään naista, mikä siis olisi kyllä ollut sallittua. Todennäköisesti saatavilla oleva seura ei olisi useimpia naisia kiinnostanutkaan, minkä hyvin ymmärtää.

Tiettyä konservatiivisuutta klubilla kyllä oli ilmassa ja minusta varsin mainio oli sääntö, jonka mukaan matkapuhelimia ei saanut siellä pitää esillä. Niiden käyttö kuului WC-tiloihin, ymmärsin.

Mitä Helsingin Suomalaiseen klubiin tulee, ei se suinkaan ole mikään naisilta suljettu paikka. Usein sen tapahtumiin voivat ilmoittautua myös avecit ja ystävät, mukaan lukien ystävättäret. Klubilla pidetään myös jatkuvasti yksityistilaisuuksia, joissa naisten edustus on usein huomattava, joskus jopa yksinomainen.

Jokaisessa luostarissa on omat sääntönsä, sanoo sananlasku, jota on syytä kunnioittaa, vaikka se onkin venäläinen. Siinähän todetaan vain se periaate, ettei ole oikein eikä kohtuullista, että jostakin ylhäältä määrätään, mitä ihmiset saavat keskenään tehdä.

 Totalitaarinen ajattelu ei tätä hyväksy, vaan vaatii saada määräillä jokaista ihmistä tämän kaikissa elämänpiireissä, aviovuoteesta kuolinvuoteelle. Tällaisessa monomaanisessa autoritarismissa ei ole kyse tasa-arvosta, vaan liberalismin kanssa jyrkässä ristiriidassa olevasta määräilystä.

Olemme jo tässäkin maassa tulleet siihen, etteivät yleisönpalvelijat saa valita asiakkaitaan. Korkeintaan pukeutumisen suhteen voidaan luultavasti yhä poiketa tästä säännöstä, ainakin mikäli asia koskee eroa iltapukujen ja työvaatteiden tai ranta-asujen ja niin sanotun fiksun arkipukeutumisen (casual smart) välillä.

Luultavasti erilaiset kansallispuvut sen sijaan ovat muita tasa-arvoisemmassa asemassa ja niiden torjuminen lienee yhä tabu, joka täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Joka tapauksessa ajatus sukupuolten omista kokoontumispaikoista on minusta hyvä. Radikaalit muodit ovat viime vuosikymmeninä myötäilleet megatrendejä ja yrittäneet poistaa erot sukupuolten välillä, mikä on myös onnistunut ja vaikuttanut toisaalta tylsistyttävällä ja toisaalta stressaavalla tavalla koko käyttäytymiskulttuuriin.

Kuten jo muinaiset roomalaiset ymmärsivät, sukupuolten välisillä eroilla on monet kasvot. Joissakin tapauksissa niillä ei ole merkitystä ja niiden huomioiminen vain haittaa asioiden sujumista, mutta toisissa yhteyksissä taas ne ovat kaiken a ja o, kuten itäinen viisaus on aina ymmärtänyt.

Jin ja Jang kuuluvat sekä yhteen että erilleen. Niiden välisestä jännitteestä syntyvät perhe, suku ja kulttuuri. Kyseessä on asia, jota ei voi määräillä millään teorialla. Sellainen johtaisi ja johtaa vain ajattelun primitiivisyyteen. Kyseessä on asia, jota ei voi hallita, se on vain tunnustettava ja sitä on vain ymmärrettävä.

Saattaa hyvinkin olla, että myös Helsingin Suomalaisella klubilla sallitaan naisten tuleminen jäseniksi. Eihän se mikään katastrofi todennäköisesti ole ja sopii jopa kysyä, onko sillä edes mitään merkitystä, ainakaan lyhyellä tähtäimellä.

Mikäli se sen sijaan osoittautuu katastrofiksi, on miesten syytä kerätä kamppeensa ja perustaa uusi klubi.

Joka tapauksessa tuon asian päättäminen on kokonaan klubin jäsenten oikeus ja asia, jonka ”oikeasta” ratkaisemisesta ei voida päättää missään totalitaarisessa sukupuolituomioistuimessa.

Niin kauan kuin liberaaleja periaatteita edes hiukan kunnioitetaan, täytyy olla oikeus perustaa ja ylläpitää myös sellaisia yhdistyksiä, joiden jäsenyys on jollakin tavoin rajoitettu. Niitä voi olla vaikkapa vain miehille, naisille, lapsille, koiranomistajille, purjehtijoille, vanhuksille ja niin edelleen.

Tämä on se suuri periaatteellinen oikeus, ei sen sijaan oikeus tulla mihin tahansa vieraaseen, luostariin, keittiöön tai luostariin omine sääntöineen. Sellainen kuuluu Orwellin maailmaan.

14 kommenttia:

  1. Jos vokeltajat saavat määrättyä, että kyseiseen klupiin on naisten päästävä, niin klupi kirjatkoon sääntöihinsä pakollisen yhteissaunomisen. Se pitää hameväen poissa.

    Ja saahan sitä sitten saunomaan tulla, varsinkin nätimmät.

    VastaaPoista
  2. "asian päättäminen on kokonaan klubin jäsenten oikeus ja asia, jonka ”oikeasta” ratkaisemisesta ei voida päättää missään totalitaarisessa sukupuolituomioistuimessa."

    Ei kai tätä oikeutta ole kukaan kiistänyt, klubi päätti ja karavaani kulkee. Hesari niin vaikutusvaltainen kun onkin ei ole mikään tuomioistuin. Se on sitten toinen juttu, että liberaalissa yhteiskunnassa kansalaisten ja heidän yhdistyksiensä ratkaisuja saa myös kritisoida. Esimerkki: kennelyhdistyksen rotumääritelmiä, jotka johtavat sairaiden koirarotujen jalostamiseen.

    VastaaPoista
  3. Onhan niitä naistenkin yhdistyksiä, joihin ei miehiä oteta, esim soroptimistit. Järjestö kylläkin tekee kaikenlaista hyvää, joka on hienoa ja kunnioitettavaa, mutta joka tapauksessa ei huoli miehiä jäsenikseen. Kun miesten sallimisesta on ollut joskus puhetta, on asiaa vastustettu karrikoiden sillä, että "ne alkavat sitten päsmäröidä".
    Sisäpiiriltä saatua tietoa, joka kylläkin koskee vain yhtä paikkakuntaa, ei siis perustu mihinkään laajaan tutkimukseen.

    VastaaPoista
  4. "Miehillä oli omat klubinsa, jotka varsinkin Englannissa olivat tärkeä osa elämää. Naiset perustivat omia kerhojaan, joissa käsittelivät haluamiaan asioita."

    Toisinaan kun naiset ottavat järjestönä osaa politiikkaan niin toiset tuota paheksuu, eikä tuo paheksunta kyllä ole sukupuolisidonnaista. Löytyyhän noita Suomen historiasta, kuin ulkomailtakin. Toiset on sitten tilattu mielenvikaisiksi, jotkut laitettu luostariin jne. Löytyyhän näitä.

    "Joka tapauksessa ajatus sukupuolten omista kokoontumispaikoista on minusta hyvä."

    Voiko tämän yhdistää moskeijoihin? Käytännössä kyse on uskonnosta ja toisten herrojen näkemyksestä kuinka tulisi toimia tietyssä tilassa.
    Helpommalla pääsee kun lampsii korpeen missä ole sääntöjä, muuta kuin luonnon.

    VastaaPoista
  5. Jätkäporukalla on kiva rupatella ennen kuin lähdetään baanalle vonkailemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käsittääkseni naiset tekevät ihan samoin omissa porukoissaan eikä siinä ole mitään sanomista.

      Poista
  6. Eurooppalaisen ajatushistorian kannalta tämän aiheen käsittelyn tulisi alkaa uuden ajan aamunkoitosta, kartesiolaisen paradigman tajunnallisesta hahmottumisesta, uusien, visuaaliseen mieltämiseen perustuvien tiedonalojen synnystä -- se on se kulttuurinen pohja, josta enää nykyinen opillisten "ismien" maailma on jäljellä, eivätkä ne nyt täytä mitään tiedollisen edistyksen tehtävää, vaan rikkaruohojen lailla valtaavat mielemme terveetkin maaperät.

    Patriarkaatti ja matriarkaatti voidaan nykyisistä tiedollisista lähtökohdistamme liimata lajimme primitiivisen vaiheen päälle, vaikka tuskin tuolloiset tajunnalliset edellytykset tuollaisia jakoja käsittivätkään. Sovinismi ja feminismi aikakin olisi syytä pitää ihan oman aikamme opillisina ilmiöinä tai määreinä.

    Eurooppalaisen uuden ajan individualismi on länsimaailmassa kasvanut sokeuden asteelle, ja opillinen ajattelu vastaavasti sairastunut ideologisten ismi-identiteettien asteelle. Akateemiset ihmistieteet ovat ajat sitten pudonneet tositiedon kelkasta, ja samaan hengenvetoon kun todistuksia patriarkaatista ja matriarkaatista kaivetaan primitiivisia kulttuureita koskevista kuvitelmista pudotetaan uuden ajan ihmistieteiden, syvyyspsykologian ja sosiologian klassikot pois opiskelun ja ymmärryksen piiristä.

    Vain taide voi enää intuitiivisesti tavoitella niitä yleisinhimillisiä kosketuskohtia joissa ihmistä koskevat ikuiset totuudet solmivat yhteyksiä nykypäivän elämänmenon ja ajattelun kanssa. Parhaan puheenvuoron feminismistä on käyttänyt ruotsalainen elokuvaohjaaja Ruben Östlund, jonka viimeisin työ, satiirisuudessaan ylittämätön Triangle of Sadness nähdään uusintana tänä iltana YLE:n Teema-kanavalla. Elokuvan pohjatonta vertauskuvallisuutta ei voi kyllin ylistää, vahinko vain, että sen lukemattomat viittaukset ja historialliset ylikytkennät omasta "sivistyneestä" eliittimaailmastamme alkuhistorian primitiivisen ihmisen eläimellisimpiin piirteisiin ehkä jäävät useimmilta nirppanokilta huomaamatta ja tajuamatta.

    Mutta ohjeeksi ja opastukseksi: naisen ja miehen välinen taistelu pelkistyy naisten keskinäiseksi kilpailuksi reviiristä. Monet eläimet merkitsevät reviirinsä virtsaamalla. Kun mies tulee kuvaan mukaan, hän juoksee naisen perässä. Hän juoksee joko nopeasti tai on kestävä, hän juoksee huoli mielessään tai hyökkäysvalmius. Siitä ei ole pitkä matka epätoivoon, eikä itsetuhoiseen amok-juoksuun. Kuinka nämä kaikki elämän hetkessä läsnä olevat vivahteet ja voimat voisi esittää opillisissa lauseissa? -- Niiden esittämiseen tarvitaan taidetta, ja on syytä olla kiitollinen siitä, ettei esimerkiksi elokuvataide ole valtiolaivamme tavoin vielä uponnut "taloudellisten realiteettien" syövyttävään suohon, vaan kunnianhimoisia yrityksiä kertoa inhimillisiä totuuksia on vielä olemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fiktiivinen elokuva ei ole dokumentti, vaan jonkun hyvällä mielikuvituksella varustetun henkilön kokoon keittämä tarina, jonka hän toivoo saavuttavan mahdollisimman suuren katsojamäärän. Siellä ne olemattomat Matit ja Maijat seikkailee keksityissä tapahtumissa, jotka käsikirjoittaja on suoltanut tietokoneelleen, ja ohjaaja sitten jokaista elettä ja ilmettä ohjaillen siirtänyt valkokankaalle. Olemattomien keksittyjen tapahtumien katselu ja analysointi on tavallaan hukkaan heitettyä aikaa.
      Eli pitää todeta kuten Kari Suomalainen aikoinaan elokuvien väkivaltaa kritisoineelle Claes Anderssonille, että "Ne vaan näyttelee".
      En kuitenkaan kannata mitään väkivaltaa missään "taide"teoksessa.

      Poista
    2. Jossain oli esitetty (totena tietysti), että Hollywoodin käsikirjoittajilla olisi jokin kaava, jolla elokuvan juoni muodostetaan. Eli annostellaan erilaisia tapahtumia ja tunnetiloja sopivassa suhteessa ja rytmissä, kuten iloa, surua, rakkautta, väkivaltaa, seksiä, vitsejä, toimintaa, kuolemaa, ja niin edelleen. Varmaan joku algoritmi tai tekoäly osaa nyt jo tehdä tarinan, kun sille kerrotaan vähän alkua...
      Oliko Ralf Långbacka, joka sanoi, että ooppera on kaikkein keinotekoisin taiteen laji. Siinä kun tarina esitetään vielä laulamalla...

      Poista
    3. "Fiktiivinen elokuva ei ole dokumentti, vaan jonkin hyvällä mielikuvituksella varustetun henkilön kokoon keittämä tarina...Olemattomien keksittyjen tapahtumien katselu ja analysointi on tavallaan hukkaan heitettyä aikaa."

      Päinvastoin: juuri kertomamme tarinat kertovat meistä ja kulttuuristamme, erityisesti sen syvärakenteista, enemmän kuin "raa'at faktat"; uusinnamme kulttuurimme toistamalla ja muuntelemalla noita tarinoita, jotka ovat kulttuurimme ns arkkityyppejä. Näin on ollut siitä lähtien kun ensimmäiset ihmiset kokoontuivat Afrikan savannien nuotiopiriin.

      Esimerkiksi Linnan Tuntematon sotilas kertoo jatkosodasta ja sen sodanjälkeisestä tulkinnasta enemmän kuin mikään sotatieteellinen tai -historiallinen teos.

      Poista
    4. Käytännössä elokuva on kulttuurin tuote.
      Sillä voi olla oma "valta". Jolloin siitä tulee mahdollisesti poliittinen. Kuningashuoneilla tms. on ollut muotokuvat joissa symboliikkansa. Mutta kyse on pysäytetystä kuvasta ja hallinnosta aikanaan. Kun taas elokuva on muuta.
      Amerikassa taas kongressi on ollut tietoinen tuosta vaikuttamisesta mahdollisuudesta (kuten varmaan kaikki poliittiset päättäjät ovat viestinten toiminnasta, Euroopassa olla sen erilaisempia, lestadiolaisethan tuon televisionkin aikanaan kieltäneet), siinä kun 70-luvulla populääri kulttuuriin on iskostettu kylmän sodan näkemyksiä, on tuossa lähinnä lobattu omalle väelle sitä tiettyä näkemystä. Tällä hetkellä kun tuota tuotantoa katsoo on siinä vivahde uskonnolliseen maailmanloppu ja demoni teemaan, tarjolla on kumminkin muutakin mutta isommassa otannasta tämä mielikuva tarjonnasta nousee. Taide-elokuvat taas harvemmin nousevat isompaan tarjontaan.

      Poista
    5. Eurooppalaisen ihmisen individualistinen sielu syntyi uudella ajalla, ja matka renessanssista ja kartesiolaisesta heräämisestä nykyiseen tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin maailmaan on kaikkine tajunnallisine muutoksineen ja tiedollisine rakenteineen ollut ihmiskunnan historiassa jotain aivan ainutlaatuista. On todella traagista, ettei kouluissamme opeteta meille mitään tästä eurooppalaisen ajattelun ja ihmisen erityislaatuisuudesta.

      Käytämme nykyisin yleiskäsitteitämme samalla tavalla noituen niillä ymmärryksemme kuin keskiajan skolastiset käsiterealistit yleiskäsitteitään käyttivät. Voimme puhua vaikkapa "totuudesta" ja "todellisuudesta" kuin kyseessä olisivat jonkinlaiset ylihistorialliset, jonnekin ajatusavaruuteen sementoidut peruskalliot, jotka antaisivat ajattelullemme jonkinlaisen ikuisuusarvon.

      Edes filosofian opiskelijoista aniharva taitaa tajuta, että koherenttisen ja korrespondenttisen totuudellisuuden laatuero saattoi syntyä vasta eurooppalaisen kulttuuripiirin uudella ajalla. Kuinka siis tavantallaaja voisi koskaan ymmärtää, ettei eurooppalaisen valistuksen vaikutuksesta -- muun muassa painokoneen ja romaanikirjallisuuden, sen henkilöhahmojen ja kuvitteellisten juonitapahtumien nimenomaisena tuotteena -- syntyivät ne tajunnalliset lokerot, jotka olivat yhteiskunnallisten roolien periaatteellisen vaihdettavuuden ja niinmuodoin myös niin sanotun "edustuksellisen" demokratian edellyttämiä ajattelun "muotorakenteita"?

      Muistutan, että koko uuden ajan tajunnallinen pohja ja siltä noussut tiedollinen edistys ovat nimenomaan silmän ja nököaistin kognitiivisten resurssien aikaansaannosta. Emme saa väheksyä taidemuotoja, jotka hyödyntävät juuri noita nimenomaisia aistivalmiuksia. Elokuva on painokoneen tavoin "paholaisen keksintö", sillä on vaikutusvaltaa jolla se voi tehdä niin hyvää kuin pahaakin.

      Mainostin ruotsalaisohjaaja Östlundin viimeisintä filmiä, koska se sisällöllisesti ottaa haasteekseen käsitellä juuri näitä viimeaikaisia yhteiskunnallisen keskustelumme teemoja, ja koska se elokuvan erityisen muotokielen hallitsijana on ansainnut palkintoja. Kohtausten syvä vertauskuvallisuus on todellakin osa nykyisen ajattelumme muotorakenteita, potut pottuina, jos niin saa sanoa.

      Elokuvateollisuudella tosiaan on kaavansa, jotka osin ohjaavat kaupallisten tuotteiden valmistusta. Kaavojen olemassaolo sinänsä kertoo siitä miten ihmisen ajattelu ja toiminta noudattavat yleisempiä kulttuuriin ja aikalaisajatteluun kuuluvia ohjelmia. Ihminen on myös näiden sosiologisten voimien suhteen "todellinen", ei vain siltä osin joka voidaan kuitata yliyleistävillä yleiskäsitteillä tai esimerkiksi "faktoina" mitata ja kirjata tilastoihin.

      Poista
  7. Terhomatti Hämeenkorpi29. syyskuuta 2024 klo 18.33

    Olen jäsenenä "Svensk Akademisk Afton" issa Porissa. Avsedd för manliga studenter, som har svenskan som ett kärt språk.

    VastaaPoista
  8. Jotensakin kieroutunut ajatusmaailma sellaisilla, jotka pitävät naisten jäsenyyttä jossain eliittiklubissa tasa-arvo-asiana. Näihin herrakerhoihin ei pääse koskaan suurin osa miehistäkään. Ikinä. Samaa ajatusharhaa edustaa naisten äänioikeuden saaminen 1900-luvun alussa, vaikka kysymyksessä oli paljon suurempi asia eli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kaikille kansalaisille, jotka täyttivät kriteerit.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.