perjantai 31. elokuuta 2018

Suuren totuuden aika


Suuren totuuden aika

Leena Sharma, Ikuiset ystävät. Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet sotien jälkeen. SKS 2018, 243 s.

Suuri, uransa huipulla oleva ja koko maailman ylistämä Stalin tapasi suomalaisen kulttuurivaltuuskunnan Kremlissä 8.10.1945. Kohtaaminen oli erittäin mielenkiintoinen ja käydyt keskustelut tallennettiin muun muassa Stalinin arkistoon.
Stalinin suhtautuminen äskeisen vihollismaan edustajiin oli todella erikoista. Kyseessä oli todellinen goodwill-offensiivi.
Kansojen isä tarjoutui omasta aloitteestaan pidentämään Suomen sotakorvausten maksuaikaa ja kantoi huolta äskeisen vihollismaan työläisten, talonpoikien ja älymystön toimeentulosta. Koston sijasta generalissimus halusi taltuttaa porvarillisen nationalismin ystävyydellä.
Vuosisataisnerolla oli toki omat syynsä jalomielisyyteen, mutta silti hänen esiintymisensä nimenomaan suomalaisten suuntaan oli hyvin merkillepantava.
Olen pohdiskellut asiaa muussa yhteydessä, joten en tee sitä tässä. Tässä kiinnitän vain huomiota siihen, mitä Stalinin kerrottiin sanoneen. Sharma näyttää perustavan versionsa paikalla olleiden suomalaisten kuvauksiin, jotka jättävät erään kiintoisan yksityiskohdan Stalinin puheesta pois.
Stalin nimittäin kehui Suomen kansaa. Venäläiset eivät pitäneet suomalaisista siksi, että he sattuivat olemaan naapureita. He pitivät heistä siksi, että suomalaiset olivat kyvykäs ja työteliäs kansa. Suomalaiset asuivatkin luoja (=piru, черт) ties missä, mutta olivat kuin olivatkin saaneet rakennetuksi valtakunnan suolle ja metsiin.
Mutta ei siinä kaikki: belgialaisia pidettiin yleisesti hyvin sivistyneenä kansana, kun taas suomalaiset monen mielestä olivat puolijunttia kansaa (poluhutorski narod/ полухуторский народ) sanoi Stalin viitaten niin sanottuun huuttoritilaan eli yksittäistilaan, jollaisilla venäläisen käsityksen mukaan asui lähes metsäläisiä, joille ryhmäkylänkin kehittynyt sosiaalinen miljöö oli vieras, suurkaupungin modernisuudesta puhumatta.
No, siitä huolimatta belgialaiset antautuivat hyvin pian saksalaisille, kun nämä hyökkäsivät. Jos heidän maassaan olisi sen sijaan asunut suomalaisia, olisivat asiat menneet aivan toisin, totesi Stalin, joka tietenkin hyvin muisti Suomen rintaman kokemukset.
On syytä katsoa, että generalissimuksen antama, varsin merkittävä tunnustus, oli vilpitön. Olivathan suomalaiset sen kalliisti ostaneet. Mutta viittaan tässä nyt toiseen asiaan.
Ainakaan minun tietääkseni tuo suomalaisten ja belgialaisten rinnastaminen, jonka Stalinin arkisto tuntee, ei tullut esille, kun valtuuskunnan jäsenet kotimaassaan kertoivat johtajan vastaanotosta. Sehän oli hieman sopimatonkin tölväistessään yhtä kansaa, mutta myös suomalaisten kannalta arkaluontoinen leimatessaan heidät metsäläisiksi tai ainakin melkein.
Muistakaamme nimittäin, että suomalaiset olivat jo puolen vuosisadan ajan ylpeilleet aivan erityisesti korkealla kansansivistyksellään, joka ilmeni erityisesti lukutaitona. Venäläiset olivat tässä palvelleet kielteisenä vertauskohtana.
Toinen asia oli, että Stalin aivan selvästi ja vastaansanomattomasti kiitti suomalaisia heidän sotilaallisen suorituksensa johdosta. Rauhan nimiin vannovalle kulttuurivaltuuskunnalle tällaisen täytyi olla myrkkyä.
No, eihän siinä nyt mitään suurta vahinkoa tapahtunut, mikäli tapahtuneesta keskustelusta ei raportoitu aivan virheettömästi. Se kaikkein suurin teema tapaamisessa kai sentään oli ollut sen korostaminen, ettei Neuvostoliitto halunnut kostaa, vaan päinvastoin vakuuttaa suomalaiset siitä, että ystävyys oli aivan mahdollista ja nimenomaan heidän tavoitteenaan. Tämä sitten taas auttaisi hävittämään nationalismin, minkä jälkeen… Mutta tämä vie jo aiheesta syrjään.
Yuval Harari-niminen kirjoittaja on maalaillut lähihistoriasta kuvan, jonka mukaan maailmassa oli kolme kilpailevaa totuutta ennen toista maailmansota, kaksi sen jälkeen, yksi kylmän sodan jälkeen eikä nykyään enää yhtään…
Elämme siis totuuden jälkeistä aikaa. Näin ei ollut vuonna 1945. Silloin totuuksia oli kaksi ja käynnissä oli kova kilpailu siitä, kumpi oli toista suurempi.
Oman puolensa militantit eivät kavahtaneet käyttää myös valhetta oman totuutensa ajamiseen. Olihan kyseessä absoluuttinen, mittaamattoman arvokas päämäärä, jonka hyväksi mitkään uhraukset eivät voineet olla liian suuria.
Niinpä totuuden venyttäminen, tarkoitushakuiset ylitulkinnat ja hankalista asioista vaikeneminen olivat aivan sallittuja. Käytännössä hyväksyttiin tarvittaessa suoranainen valehtelu ja sensuuri. Tämähän osoitti vain periaatteellisuuden korkeaa tasoa, etenkin ns. edistyksen puolella.
Totaalisen sodan jälkeen on helppo ymmärtää ihmisillä olleen valmiutta tällaiseen mustavalkoajatteluun. Silloin oli todella tilausta voittaa epäinhimilliset viholliskuvat ja kohdata entinen vihollinen normaalilla, inhimillisellä tasolla.
Selvää myös oli, että tämä luonnollinen tarve haluttiin valjastaa poliittisen tarkoituksenmukaisuuden palvelukseen ja siinä myös onnistuttiin. Entisiä upseereitakin oli näkyvästi mukana uutta ystävyyttä rakentamassa, mikä oli hieno ja merkillepantava asia.
Suomalaisen yhteiskunnan onnistuneen siilipuolustuksen tarina tunnetaan, joten ei siitä enempää. Kahden kilpailevan totuuden taistelussa porvarillinen vei pitemmän korren hymykampanjoista huolimatta. Yksi syy taisi olla suomalaisten jostakin syystä allerginen suhtautuminen kaikkeen propagandalta haisevaan. Sodan aikana tämä oli koskenut myös omaa propagandaa.
Kun Suomen Akatemiaa yritettiin perustaa poliittisesti korrektiin malliin, torjui Paasikivi yrityksen tylysti ja kun SNS yritti valheidentorjuntakampanjaa, se taisi pudota omaan kuoppaansa. Neuvostoliiton sotapropaganda oli aikoinaan ollut sen tasoista, että ainakin yksi sukupolvi oli saanut rokotuksen sitä vastaan. Sen jälkeen oli turha enää jatkaa.
Suuret ikäluokat olivatkin sitten toista maata. Taistolaisuuden historia on kerrottu jo moneen kertaan, mutta Sharman kuvaus on silti lukemisen arvoinen. Itse asiassa tuntuu siltä, että nuo ajat ja niiden opetukset ovat jo häipyneet nykyisen journalistisukupolven mielestä ja se alkaa olla valmis kokemaan historian uudelleen, kuten sen unohtaneet aina tuomitaan tekemään.
Mielestäni Sharman kirja edustaa poikkeuksellisen korkeatasoista journalismia, etenkin ollakseen meidän aikamme tuote. Aikanaan nuo suuremman totuuden puolesta valehtelevat soturit useimmiten todella uskoivat olevansa tekemässä jotakin aivan suurenmoista.
Joku Musta kirja on henkisen tasapainonsa säilyttäneen nykylukijan silmissä joko säälittävää tai pöyristyttävää idiotismia, mutta kerran asia oli toisin.
Sitä paitsi muuan Johan Bäckman on melko hiljattain julkaissut tuon teoksen uudelleen eikä kyseessä ole mikään camp-huumori. Tällaisella tapahtumalla ei nyt toki ole mitään yleisempää kantavuutta, mutta aikakautta tarkkaillessa on syytä kuunnella myös niin sanottuja hiljaisia signaaleja.
Entä mitä voi sanoa sellaisesta suhtautumisesta totuuteen, jonka voi tänä päivänä löytää sellaistenkin tahojen julkaisuista, jotka ilmeisesti haluavat itseään pidettävän vakavasti otettavina?
Mainitsen vain professori Tapio Puolimatkaa vastaan nostetun ajojahdin, jossa tunteet näyttävät menneen niin kuumiksi, ettei enää ole välitetty edes siitä, että kuka tahansa normaalijärkinen lukija voi vakuuttua arvovaltaansa korostavien argumenttien falskiudesta: (https://www.ksml.fi/mielipide/mielipidekirjoitus/Sananvapaus-on-my%C3%B6s-eri-mielt%C3%A4-olevilla/1240836 ).
Leena Sharman kirjan suuri ansio on, että se, ennakkoluulottomasti luettuna, pystyy vapauttamaan meidän aikakautemme omahyväisyydestä ja auttaa meitä ymmärtämään myös oman aikamme falskiutta, silloin kun sitä tarjotaan ja se tapahtuu yhä julkeammin.
Silloin kerran vastakkain oli, tai väitettiin olevan kaksi totuutta, monen mielestä nykyään ei sitten ole yhtään. Niinpä kiusaus valehteluun, sen pienemmän, banaalin totuuden uhraaminen suuren asian takia voisi tänään olla jopa entistä suurempi.
Sitä kavahtakaamme.

13 kommenttia:

  1. Blogistin linkistä avautuu mielipidekirjoitus Keskisuomalainen -lehdessä.
    Luettuani jutun mietin, että minkä sortin pedofiileistä koostuu Professoriliiton Jyväskylän osaston johtokunta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasin klikata linkkiä vasta nähtyäni viestisi.

      On tosiaan melko metka kirjoitus. Tuntuu, että ainakin Professoriliiton Jyväskylän yliopiston etäpiste on jonkinlaisten ammattiväärinymmärtäjien hallussa.

      Luettuani Puolimatkan kirjoituksen Oikeasta Mediasta Googletin aluksi "pedofilia vihreä puolue", koska muistin epämääräisesti jonkun vanhan uutisen. Siitä alkoikin mielenkiintoinen retki, jonka tuloksena ainakin itse varmistuin, että Puolimatkalla on oikea vainu.

      Poista
  2. On tosiaan niin, että moni on valmis valehtelemaan, jos asia on hyvä. Ja koska jokaisella on hyvä asia ajettavanaan, niin niin kaikenlaista kotiinpäin vetoa riittää. Koskee myös ja erityisesti ns. luotettavaa mediaa.

    VastaaPoista
  3. En olisi ikinä uskonut sanovani, että Keskisuomalainen-lehti oli jotenkin parempaa luettavaa Laatikaisen päätoimittaja-kaudella.
    Aikoinaan Laatikaisen "Keskusta-aatteen" kyllästämä omahyväinen kotiinpäinveto tuntui ummehtuneen propagandistiselta, mutta tämä nykyinen Yhden Totuuden linja on vielä hirveämpää.
    Ihan sama mitä sanomalehteä nykyisin lukee. Samaa ns. "Informaatiota" suoltavat kaikki.

    VastaaPoista
  4. Kerrotko meille nuoremmille ja tietämättömille mikä on tuo mainittu "musta kirja"?

    VastaaPoista
  5. Olettaen, että teologian (luterilaisen) tehtävä on vahvistaa puskan takaa nimettöminä huutelevia uskossaan valituista valituimpien seniorikielisten turvajoukkona sodassa ensimmäisinä tuleen astuvina valtamedia vaikenee nukkuvista juniorikielisistä. Siksi sonkajärveläissyntyinen papin poika päätoimittaa Jkylän KSML-lehteä. Sanon minä toinen sonkajärveläissyntyinen.

    Päätoimittaja Pekka Mervolan isä toimi Sonkajärvellä "papin kyydillä tulleena", minä perusmaalainen ties monennessako polvessa.

    Myös yleisjulkkis Antti Holma on papin kyydillä Sonkajärvellä syntynyt, kuten sukujuuriltaan ilmeisesti vähän kaukaisempi savolainen vihreä poliitikko Teppo Turkki sukua pappi Osmo Turkille. Muita julkkiksia tuolta pieneltä yläsavolaiskylältä ei valtakuntaan olekaan nostettu.

    Naapuripitäjä Lapinlahtelaisen äidinpoika Mikael Pentikäisen äkkipotkut HS:n päätoimittajan paikalta hiljentävät yhä toimituksia, veljensä Antti toimi aiemmin Kirkon ulkomaanpalvelun pomona, nykyisin New Yorkissa Uskonnollisten ja perinteisten johtajien verkoston palveluksessa sekä pääministeri Sipilän neuvonantajana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaatii toki vähän erikoisempaa elämänkokemusta osata epäillä Mikaelia opetetun kantamaan taakkansa lähisukulaisen flirttailuista venakoiden kanssa, syyllistyihän Vilho Pentikäinen, Suomen armeijan luutnantti luottamuksen pettämiseen loikkaamalla 1930-luvulla Neuvostoliittoon, kenties rakkauden perässä? Hän oli Mikael Pentikäisen professori-isä Juhan setä.

      Olin antanut pikkusormen politiikalle mennessäni talkoomiehenä rakentamaan nuorisolle majaa yhteiskunnallisen peliyhtiön tuella Muoniojoen rantaryteikköön. Tänään luulen “Rönkön majaa” tehdyn länsirajalle "puhdistuslaitokseksi" koska minun tiedettiin flirttailevan kuvankauniin moskovalaisen opiskelijatyön kanssa, sanotaanhan kasakan vievän kaiken mikä on löyhästi kiinni.

      Majan rakennustyö alkoi 1970 lopulla eikä 1940 luvulla. Vaistomaisesti en laittanut nimeäni mihinkään majan perustamispaperiin ikään kuin olisin nähnyt suunnittelijoiden mairean ilmeen “täisaunan” lauteilla.

      Tiesin ulkonäöltä demarinuorista Matti Putkosen, josta sitten tuli mediajulkkis Timo Soinin assistenttina, mutta Jytkyn synnyn arvioiminen on jo toinen juttu.

      Poista
  6. https://www.ksml.fi/mielipide/mielipidekirjoitus/Sananvapaus-on...

    KESKISUOMALAINEN
    Perjantai, 31.8.2018 Nimipäivät: Arvi. Huomenna: Pirkka.

    Professori Tapio Puolimatkan mielipidekirjoitusta käsittelevä Keijo Hämäläisen, Jussi Välimaan ja Ari Virtasen teksti on pöyristyttävä: siinä kaikki puurot ja vellit ovat pahasti sekaisin, logiikasta puhumattakaan. Sellaista älyttömyyttä voivat luoda ainoastaan sataprosenttiset tshuhnat/älykääpiöt!

    Tässä ei voi muuta kuin huudahtaa itku kurkussa: on professoreja ja professoreja! Jyväskylän yliopiston opiskelijat, jotka arvostatte omaa tulevaisuuttanne! Äkkiä pois Jyväskylän yliopistosta minne tahansa!

    Kaikenkarvaiset Keijo Hämäläiset, Jussi Välimaat ja Ari Virtaset eivät tiedä, että pedofilia on rikos. Haluatteko tekin, Jyväskylän yliopiston opiskelijat, että teidän omat lapsenne tullaan joskus tulevaisuudessa raiskaamaan!?

    Asiasta toiseen. Keijo Hämäläisen, Jussi Välimaan ja Ari Virtasen logiikan mukaan professori ja henkilö eivät voi olla samassa persoonassa. Tämän blogin pitäjä väittää henkilötiedoissaan olevansa professori. Se on siis väärin! Professori Timo Vihavaisen olisi pitänyt kirjoittaa henkilötiedoissaan, että hän on tavallinen Тимка Вихавайнен.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Avainkysymys on ymmärtääkseni se, pitääkö professorin mielipide- ja muiden kirjoitusten (esim. rakkausrunojen) täyttää tieteelliset kriteerit, jos hän käyttää - esimerkiksi arvovaltaa saadakseen - ammattititteliään professoria. Minusta ei tarvitse, lukijan asia on olla kriittinen: jos kielitieteen professori kirjoittaa rokotuskielteisen kirjoituksen - vaikka käyttäen epämääräisiä alaviitteitä - on lukijan asia todeta "puhu pukille sano sauna-Matti papille". Muu tekee meistä kaikista lopulta arvostelukyvyttömiä idiootteja - joita on nykyisin jo muutenkin liikaa.

      Poista
  7. Jos nyt otan kantaa blogin alkuosaan, niin usein mainitaan myös vastaavanlainen tapaus, jollain juhlaillallisilla, joilla oli suomalaisia sotilaita ja jossa Stalinin kohotti maljan Suomen armeijalle todeten, että maata, jolla on vahva armeija kunnioittavat kaikki. Maljapuheet maljapuheina, mutta kyllä nuo anekdootit pakottavat kysymään, miten Stalinin olisi suhtautunut Suomeen, mikäli 1939 neuvotteluissa olisi annettu periksi. Olisiko seurannut aina vain uusia vaatimuksia, jotka olisivat johtaneet itsenäisyyden menetykseen taikka lopulta pakottaneet vastarintaan paljon huonommista lähtöasetelmista.

    Voi tuon lausuman ajatella niinkin, että kyse oli salapotkusta omaan väkeen, joita Stalin rakasti. Luulen, että tuota "kultuuri"väkeä hän halveksi.

    VastaaPoista
  8. Onpa kommentoitavaa:
    - on käsittämätöntä, että Professoriliiton paikallisyhdistys hyökkää julkisesti jäsenensä ammatillista osaamista vastaan. Eikö Prof.liitto olekaan ammattiliitto?
    - Matti Putkosen tunnistin 70-luvun lopulla puolalaisessa Malborkin linnassa, jossa me Suomen ja Puolan nuorison ystävyysviikkoa viettävät olimme krapulassa. Vain minua ja Putkosta jaksoivat kiinnostaa yksityiskohdat kuten ampuma-aukot.
    - Onko Sharman kirjassa uusia esimerkkejä äitelästä suomettuneisuudesta?
    - tätä em. asiaa oli vielä 6.4.1988 Ksml:ssä Laatikaisen kaudella.

    VastaaPoista
  9. https://www.ksml.fi/mielipide/mielipidekirjoitus/Sananvapaus-on...

    KESKISUOMALAINEN
    Perjantai, 31.8.2018
    Mielipidekirjoitus 14.08.2018 03:00
    Sananvapaus on myös eri mieltä olevilla

    Rehtori Keijo Hämäläisen, puheenjohtaja Jussi Välimaan ja sihteeri Ari Virtasen puuhastelut lietsovat yhteiskunnallista epäluuloa pedofiliaan rikoksena ja näin halutaan vahvistaa käsitystä siitä, että pedofilia on muka vain sukupuolista suuntautumista. He siis uskovat vakaasti siihen, että muka poikalapsi jo syntyessään haaveilee orgasmista ja että tyttölapsi jo syntyessään haaveilee menstruaatioista, ja muuhun vastaavaan höpinään.

    Kuinkas ollakaan rehtori Keijo Hämäläisen, puheenjohtaja Jussi Välimaan ja sihteeri Ari Virtasen puuhastelut/uskomukset ovat kuin ovatkin täysin identtiset taistolaisprofessorien credolle. Taistolaiset uskoivat sokeasti siihen, että yksityisomistus piti lopettaa maksimaalisesti kuten Kommunistisen puolueen manifestissa vaadittiin. Samaten piti hävittää yhteiskunnalliset luokat sekä kansojen kansallisuuserot. Näiden ideaalien vastustajat eli vastavallankumoukselliset ainekset piti tuhota totaalisesti.

    Taistolaisten uskomuksia/puuhasteluja johdettiin Suomessa ulkomailta käsin. Pyrkimys sisällyttää rikos eli pedofilia sukupuoliseen suuntautumiseen haisee/lemuaa pahasti ”marxismi-leninismille”, jolla on professorien tuki.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.