Euroopan kielet ja englanti

Keisarin kielet ja EU:n kielet

Kaarle V, tuo Pyhän Saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari ja Espanjan kuningas, ym. ym. kuuluu tunnetun anekdootin mukaan sanoneen, että hän puhuu Jumalan kanssa espanjaa, oppineiden kanssa latinaa, diplomaattien kanssa ranskaa ja naisten kanssa italiaa.

Koirien ja hevosten kanssa hän puhui saksaa. Kyseiset eläimet kuuluvat ymmärtävän jopa parisataa sanaa, mikä on melkein yhtä paljon kuin Ranskan slummien kielessä tai Berliinin Kanakensprachessa on yhteensä. Joka tapauksessa kovin kummoisia filosofisia traktaatteja ei tuossa seurassa tarvinnut käsitellä ja teologia ja diplomatian sanasto kuuluivat tietenkin muualle.

Itse asiassa anekdootti ei taida olla autenttinen ja jättää ainakin mainitsematta flaamin, joka sentään oli keisarin äidinkieli. Sitä Kaarlen joka tapauksessa tiedetään puhuneen. Mutta hyvä anekdootti voi olla tärkeä muutenkin kuin autenttisen totuuden edustajana.

Nykyajan näkökulmasta näyttää joka tapauksessa suorastaan hälyttävältä, ettei tuo poliglotti ilmeisesti lainkaan osannut englantia. Se ei tietenkään ole kovin kummallista, harvapa ei-englantilainen sitä muutenkaan opetteli.

Itse asiassa Kaarlen poika Felipe, eli Filip II, Espanjan kuningas, suunnitteli kyllä Englannin valloittamista, mikä varmaankin olisi johtanut siihen, että saarivaltiossa olisi opeteltu espanjaa, mikä ymmärtääkseni olisi ollut kaikkien osapuolten kannalta hyvä asia.

Toisaalta Englannin protestantismi oli katolisuuden eurooppalaisessa valtameressä tärkeä vapauden saareke. Vapaus oli kovin suhteellista, sillä se ei ulottunut katolisiin eikä sittemmin edes puritaaneihin. Tällä perusteella voidaan väittää, ettei Britannia mitään vapautta edustanutkaan.

Samanlaista kritiikkiähän on esitetty myöhemmin niitä maita vastaan, jotka kielsivät alueellaan neuvostokommunismin tunnustamisen. Mutta sellaista se politiikka on. Jos yrittää suvaita kaikkea, saattaa joutua tilanteeseen, jossa vaihtoehdot loppuvat, kun taistelevaa suvaitsemattomuutta edustava aate pääsee valtaan.

Reformaation ja uskonsotien ajan katolisuuden voi hyvin rinnastaa myöhemmän ajan sekulaariin totalitarismiin. Se katsoi pitävänsä koko tämänpuolista ja tuonpuolista totuutta hallussaan, eikä suvainnut auktoriteettinsa kiistäjiä.

Mitä tulee keisarin kieliin, anekdootin esittämässä valikoimassa näyttää heijastuvan se ajan käsitys, että germaaninen Eurooppa ja erityisesti varsinainen Saksa oli se osa keisarikuntaa, joka oli aika jälkeenjäänyttä. Nykyään jokainen tuntee saksalaisen renessanssin ja ajattelun edustajia tuolta ajalta, mutta kyllä vielä 1500-luvun alussa Alppien pohjoispuolinen Eurooppa näytti aika vähäiseltä kulttuuritekijältä niiden mielestä, jotka arvostivat renessanssin saavutuksia.

Mutta Saksa nousi myös kulttuurisesti. Luther ja hänen raamatunkäännöksensä eivät olleet asiassa suinkaan vähäisimpiä tekijöitä. Alppien takainen kirkon vallananastaja haluttiin karkottaa uuden, henkisen vapauden tieltä siellä, minne uskonpuhdistus levisi. Ja kaikkialla alkoi äidinkielisen kirjallisuuden aika. Meilläkin.

Nyt olen huomannut ääniä, joiden mukaan meilläkin pitäisi pikkuhiljaa palata ei-äidinkielisiin käytäntöihin ja esimerkiksi alkaa puhua reformaatiosta eikä mistään uskonpuhdistuksesta.

Sisältäähän tuo jälkimmäinen sana aivan ilmeisen arvoarvostelman ja kukapa ei-muslimi meillä nykyään voisi ja haluaisi vakavalla naamalla väittää, että hänen uskonsa on toisen uskoa puhtaampi?

Tässä vähäiseltä näyttävässä detaljissa heijastuu mielestäni koko aikakautemme nihilismi. Muistan, miten 1960-luvulla piti koulussamme aamunavauksen joku saksalainen, mikä lieneekin ollut taivaanrannanmaalari, mutta ei sillä niin väliä. Asia oli ihan paikallaan, vai pitäisikö sanoa OK.

Joka tapauksessa hän siis puhui siitä, miten pienet kielet saattavat olla ilmeikkäämpiä ja ilmaisuvoimaisempia kuin suuret. Esimerkiksi hän otti sanan uskonpuhdistus – Glaubensreinigung. Saksan Reformation ei puhunut puhdistamisesta mitään, vaikka siinähän oli koko asian ydin. Hyvä suomi!

Pidän saksan kieltä suuressa arvossa. Se on paljon paremmin ansainnut sen kehun, jonka ranskalaiset kohdistavat omaan kieleensä, jonka kolme tärkeintä ominaisuutta muka ovat clarté, clarté ja clarté. Selkeys, selkeys ja selkeys. Itse asiassa Italia ja espanja voisivat tässä suhteessa olla vieläkin parempia latinalaisen taustansa ansiosta.

Suomen kieli on etymologisesti hankala, vaikka toisaalta sen rakenne ja oikeinkirjoitus ovat esimerkillisiä. Voidaan vain kuvitella, miltä tuntuisi, jos meilläkin pidetäisiin aikuisten tavauskilpailuja, kuten anglosaksisissa maissa.

Tämähän tarkoittaisi, ettemme osaisi kirjoittaa omaa kieltämme. Mikäli äidinkielemme olisi englanti, olisimme paitsi oikeinkirjoituksessa suuren ongelman edessä, myös etymologisen ongelman edessä: meidän olisi osattava enemmän tai vähemmän latinaa ja kreikkaa ymmärtääksemme, mitä käyttämämme sanat oikein tarkoittavat ja miksi ne taipuvat niin kuin tekevät.

Toisaalta kielet voi oppia puhtaasti matkimalla eli apinoimalla, kuten lapsetkin tekevät. Se on paras tie sujuvuuteen vaikka tuskin edesauttaa ajattelun kehittymistä. Lienee syystä sanottu, että ihminen, joka osaa vain yhtä kieltä ei oikeastaan osaa yhtään. Hän ei yksikertaisesti pysty ymmärtämään, mitä kieli on.

Se, joka opettelee vieraita kieliä aikuisena, ei koskaan saavuta natiivin sujuvuutta. Toisaalta hän ei myöskään yhtä herkästi joudu natiivin kohtaamiin ongelmiin. Mikäli ulkomaalainen esimerkiksi oppii englannin sanat lukemalla, hän saman teinoppii myös niiden oikeinkirjoituksen. Siitä ei kirjallisesti sivistymättömällä natiivilla vältämättä ole aavistustakaan.

Ongelma ei rajoitu vain englantiin. Myös venäläiset kirjoittavat usein kieltään väärin, etenkin o ja a menevät sekaisin. Suomessa sellainen on harvinaista, kuten Pisa-testit osoittavat, eikä kunniaa voi antaa pelkästään kouluille. Kyllä kielen erityispiirteillä on siinä osansa.

Palatakseni vielä Kaarle-keisarin väitettyihin lingvistisiin harrastuksiin. Aina 1980-luvulle saakka Euroopassa yleensä oletettiin, että jokainen toiseen maahan matkustava vaivautuisi enemmän tai vähemmän opettelemaan tuon maan kieltä.

Kaikille yhteistä lingua francaa ei ollut. Ranskalaiset jopa suorastaan pakotettiin puhumaan ranskaa erinäisissä julkisissa yhteyksissä eivätkä he, enempää kuin saksalaisetkaan osanneet englantia.

Vain pienten maiden asukkaat, kuten suomalaiset, virolaiset ja hollantilaiset osasivat ehdottomasti oman kielensä lisäksi pariakin vierasta kieltä, mikäli olivat käyneet oppikoulua. Peruskoulun tultua 1970-luvulla kaikki sitten jo osasivat englantia ja nyt myös kaikki joutuivat opettelemaan ruotsia, siis tätä pakkoruotsia.

Vielä 1980-luvulla, tehdessäni matkoja Ranskaan, pidin velvollisuutenani hoitaa asiani tuolla kielellä ja tokihan se paremmin tai huonommin sujui. Sama koski italiaa ja espanjaa, saksasta ja ruotsista nyt puhumattakaan. Venäjällä oli yleensä toivotonta yrittää puhua muuta kuin venäjää.

Mikäli tuosta, englannin ylivaltaa edeltävästä tilanteesta jotakin hyvää voi sanoa, niin innostihan se ainakin ihmisiä kieliopintoihin. Ei niitä kieliä tosin kovin erinomaisesti opittu ja siinä mielessä nykyinen suhteellisen hyvä englannin taito, joka meillä suomalaisilla keskimäärin on, on edistysaskel.

Tämä siirtyminen englannin ehdottomaan ylivaltaan on tapahtunut EU:n kukoistusaikana eli 1990-luvulta lähtien.

Kehitys on hieman paradoksaalista ja yllättävääkin, sillä toki EU:ssa kaikilla kansallisuuksilla on oikeus puhua omaa kieltään ja tulkkien armeija huolehtii käännöksistä. EU:ssa on 24 virallista kieltä ja noin 60 vähemmistökieltä, sellaisia kuin kymri, saame, baski, katalaani ja friisi.

Iiri, toisin kuin sitä paljon puhutumpi katalaani, kuuluu EU:n virallisten kielten joukkoon. Onhan se Irlannin virallinen kieli. Tuossa maassa tulee kokemukseni mukaan kyllä erinomaisesti toimeen englannilla, mutta oma kieli on aina oma kieli vaikka sitä ei puhuttaisikaan.

EU:n pääasiallisia työkieliä ovat englanti, ranska ja jossakin määrin saksa. Kun Suomi liittyi EU:hun, nousi ranskan harrastus täällä ennenkuulumattomaan arvoon. Ajateltiin, ja syystäkin, että ranskan taito olisi Brysselissä tärkeä ja ehkä välttämätön ranskalaisten kanssa asioitaessa.

Näyttää siltä, että englannista kuitenkin on hyvin selkeästi tullut EU:n lingua franca. Toisin kuin vielä 1980-luivulla, sitä osataan nyt kaikkialla ainakin auttavasti.

Ranskan epätoivoinen jälkijoukkotaistelu asemastaan kansainvälisenä kielenä on johtanut yhä uusiin torjuntatappioihin, vaikka yritystä ei ole puuttunut.

Kansainvälisissä yhteyksissä, esimerkiksi hätäsignaaleissa käytetty ”englanti” on vain pahoinpideltyä ranskaa -esimerkiksi mayday (oik. m’aidez). Postin ja passien kansainvälinen kieli oli vielä aivan äsken ranska, nyt se on englanti.

Muutoksen merkityksen näemme siinä, että vielä pari vuosikymmentä sitten venäläisissä passeissa nimet oli translitteroitu ranskalaisittain (esimerkiksi Žukov -Joukoff tai Putin -Poutine). Nyt ne kirjoitetaan englantilaisittain, mikä ei ole yhtään vähemmän typerää, sillä sekin jättää paljon tulkintamahdollisuuksia, mutta jokin järjestelmähän on pakko valita.

Kuten on arvattavissa, myös sivistymättömät suomalaiset käyttävät sitten tuota englantilaista muotoa sen sijaan, että noudattaisivat oman kielemme lainalaisuuksia. Kohta kai kielenhuoltajat meilläkin alistuvat siihen, että suuri kirjailija Chekhov kirjoitti Kirsikkapuiston ja että kommunistipuolueen pääsihteerinä toimi aikoinaan Nikita Khrushchev. Mennään nyt sitten siitä, missä aita on matalin. Tuskin me muuta voimme.

Saksa, jonka opiskelu maassamme ja varmaan muuallakin koko lyhytaikaisen renessanssin sen jälkeen kun Saksat yhdistyivät, on jälleen menettänyt asemiaan kouluissamme eikä vain siellä.

Myös saksan asema maailmankielenä on vain heikentynyt. Vielä ennen sotia ja erityisesti ennen ensimmäistä maailmansotaa saksa oli kahden keisarikunnan virallinen kieli ja myös tieteen alalla sillä julkaistiin merkittävimmät uutuudet.

Niinpä meilläkin tuli tavaksi julkaista akateemisista väitöskirjoista saksankielinen lyhennelmä ja tämän tavan jäänteitä on yhä säilynyt. Ennen globaalisuutta ja sikäli kuin tutkimukset koskivat eurooppalaisia kysymyksiä, oli tämä tapa hyvinkin perusteltu.

Nyt tilanne on muuttunut. Vaikka saksankieliset tieteelliset sarjat ovat yhä arvostettuja, julkaistaan niissä artikkeleita yhä enemmän englanniksi. Myös Saksassa tunnustetaan, että todellista kansainvälistä näkyvyyttä saavutetaan vain englanninkielisillä julkaisuilla. Euroopan ulkopuolella saksaa osaavat vain harvat ja sama alkaa olla tilanne koko Euroopassa Saksan ulkopuolella.

Englanninkielen nopea riemumarssi liittyy muuhunkin kuin anglosaksisen maailman menestykseen maailmansodissa tai EU:n syntyyn.

Tietokoneiden ja internetin kehittymisen alalla englanti oli työkielenä. Tämä aiheutti muun muassa sen ongelman, että kun tietokoneet tunsivat vain englannin kielen kirjaimiston, jouduttiin muiden kielien omia kirjaimia ja diakriittisiä merkkejä korvaamaan erilaisille kiertosysteemeillä. Joskus kyseessä olivat ja ovat hirveät kirjainrykelmät.

Kaikesta tietokoneiden suuresta tekoälykkyydestä huolimatta nuo vekottimet eivät millään näytä oppivan suomea, ei sen kirjaimistoa eikä sen taivutuksia. Olemme siis tilanteessa, jollaisesta ennen sanottiin: ”Siin’ on nyt kaks kovvaa vastakkain, meijän Jussi ja Jumala!”

Saapa nähdä, kumpi joutuu perääntymään, suomen kieli, vai tietokoneiden maailma. Taistelkaamme jut vielä sentään.

Joissakin tapauksissa tämä uusi kirjoitustapa johti myös siihen, että muiden kielten sanoja alettiin jopa kirjoittaa ja lausua uudella tavalla -englannin edellytysten mukaisesti.

Väitetään, että Suomessa etenkin pääkaupunkiseudulla tytöt alkoivat jo parikymmentä vuotta sitten puhua suomea uudella tavalla. Etuvokaalit lausuttiin ja usein kirjoitettiinkin takavokaalien tapaan, siis (a, o) ilman umlautia (ä,ö). Yhä useampi firma myös virtaviivaisti nimensä englannin vaatimusten mukaiseksi.

Tähän täytyy vielä tietenkin lisätä monet käännöslainat (pitkässä juoksussa, epätodennäköinen, rampa ankka, pahoillaan oleminen ja niin edelleen). Tämän lisäksi kuuluu etenkin slangitasolla sirotella puheeseen täysin tarpeettomia ja typeriä anglismeja kuten öbaut, nevöhööd, noubodi ja jopa kirouksia (fucking, bloody, my ass, cocksucker) ja niin edelleen.  Niiden kansa ei kainostella, toisin kuin vastaavien kotimaisten sanojen.

On siis ilmeistä, että englannilla on prestiisiä, kuten aikoinaan ruotsilla. Ne, jotka käyttävät työssään tai peräti perhepiirissään(!) englantia tuntuvat jollakin tapaa nousevan tavallisen rahvaan yläpuolelle. Näinhän oli aikoinaan myös niiden laita, jotka vaikkapa vain keittiön puolella oppivat ruotsia, jota sitten komeasti käytettiin rahvaasta erottautumisen merkeissä. Se oli eräänlainen sivistyksen korvike.

Tämä kaikki on varsin ymmärrettävää ja oikeastaan se oli myös odotettavissa. EU, joka käytännössä on ollut yhden kielen hallitsema, on rationaalisempi kuin se virallinen EU, jota periaatteessa palvellaan kaikilla maanosan kymmenillä kielillä.

Yksi mutta asiassa kuitenkin on. Se monimuotoisuus, jota Euroopan hymni ylistää, jää yhä enemmän paperille. Paradoksi puolestaan on, että sen jälkeen, kun Englanti on lähtenyt EU:sta, siellä kaikki puhuvat kieltä, joka ei ole heidän äidinkielensä.

Omalla tavallaan tämä on tasa-arvoa edistävä asia. Äidinkielen puhujilla on taipumus viljellä finessejä ja idiomeja, joita vain natiivit pystyvät kunnolla ymmärtämään. Mikäli jokainen sen sijaan joutuu puhumaan itselleen vierasta kieltä, karttaa hän todennäköisesti idiomeja, joita englanti sinänsä on tulvillaan, ja pyrkii esittämään asiansa mahdollisimman selkeästi.

Tällainen selkokieli tunnetaan myös nimellä bad English, mutta nimitys saattaa olla tarpeettoman pejoratiivinen. Ehkäpä sen sijasta kannattaa puhua Englannista kansojen välisen kommunikaation kielenä.

Sillä termillähän aikoinaan Neuvostoliitossa viitattiin venäjän kieleen. Sen käyttö osoittautuikin menestykseksi, jota voi verrata englannin asemaan EU:ssa.