Täpärällä oli

Täpärällä se oli

Antti Kujala, Vastakkainasettelun yhteiskunnan synty. Syksyn 1905 suurlakko Helsingissä ja muualla Suomessa. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2016, 257 s.

Jälkeenpäin, tavanomaisen pintapuolisesti katsoen saattaa Suomen historia 1900-luvun alussa näyttää varsin auvoiselta. Paljon puhuttu venäläissortokin jäi huomattavan vähäiseksi ja viattomaksi verrattuna siihen, mitä oli tapahtunut muilla seuduilla ja etenkin muina aikoina.

Vuoden 1905 suurlakko yhdistetään yleensä aivan oikein Venäjän niin sanottuun ensimmäiseen vallankumoukseen, jossa maa sai kansanedustuslaitoksen, duuman. Meillähän saatiin peräti yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittu yksikamarinen eduskunta sitten seuraavana keväänä, hyvän aikaa suurlakon jälkeen, mutta toki sen henkisessä vaikutuspiirissä.

Suurlakko oli joka tapauksessa merkittävä vedenjakaja, jossa sekä kansallinen että sosiaalinen ja jopa vallankumouksellinen pyrkimys näyttivät voimansa. Sen jälkeen kaikki oli toisin ja yleisesti ottaen myös paremmin ainakin jonkin aikaa, mutta kaikki olisi voinut myös päättyä katastrofiin.

Suurlakkoa, kuten myös Venäjän ”vuosien 1905-1907 vallankumousta” pidetään usein myös tulevien tapahtumien kenraaliharjoituksena, mikä on ymmärrettävää, mutta tuon ajan ihmiset eivät tietenkään ajatelleet olevansa jotakin asiaa vasta harjoittelemassa, kyllä se oli ihan oikeata elämää.

Antti Kujala on perehtynyt tähän ajanjaksoon poikkeuksellisen perusteellisesti jo aiemmassa tuotannossaan ja tuntee hyvin myös relevantit venäläiset lähteet, mikä on tietenkin hyvin tärkeää.

Koko lakossa oli varsinaisen Venäjän tapahtumiin verrattuna monia erikoispiirteitä. Se jopa alkoi vasta siinä vaiheessa, kun lakko Venäjällä jo oli loppumassa. Suomessa myös oli kentällä monta pelaajaa, joiden keskinäiset suhteet olivat usein vihamieliset, mutta jotka siitä huolimatta saattoivat pelata yhteen. Koko lakko myös pystyttiin viemään läpi ja lopettamaan huomattavan järjestäytyneesti, toisin kuin Venäjällä.

Toisin kuin Venäjällä, Suomessa eivät myöskään palaneet kartanot eivätkä rangaistusretkikunnat lakon jälkeen suorittaneet summittaisia kostoretkiään. Rajamaan Kansallislakko sujui itse asiassa merkittävän järjestäytyneissä merkeissä, mutta katastrofi oli mahdollinen eikä se ollut kaukana.

Suomen lakon kohtalo oli monin tavoin Venäjän tapahtumien määräämä. Sen myöhäinen alkaminen johtui itse asiassa suomalaisten aktivistien ja venäläisten sosialistivallankumouksellisten välisestä sopimuksesta. Lakon muuttuminen vallankumoukseksi oli lähellä, mutta venäläinen sotaväki hillitsi mieliä ja kumouksen epäonnistuminen Venäjällä auttoi käsittämään, mitkä sen mahdollisuudet olisivat Suomessa.

Mutta kaikki on suhteellista. Marraskuun manifestia voi pitää merkittävänä onnistumisena, vaikka se ei lopettanutkaan sortotoimia, vaan ainoastaan keskeytti.

Sitäkin suurempana menestyksenä voi pitää sitä, ettei verta vuodatettu. Tämä ei ollut pelkästään suomalaisten ansiota.

Kenraalikuvernööri, ruhtinas Obolenski oli melko häilyväinen persoona, joka aina silloin tällöin uhkasi muuttaa Helsingin tykkitulella soraläjäksi. Sitä hän ei kuitenkaan koskaan tehnyt.

Venäläinen hallitusvalta Suomessa oli jakaantunut peräti kolmeen eripuraiseen ryhmään, joista vanhat bobrikovilaiset virkamiehet olisivat mielellään nähneet tsuhnaa kunnolla kuritettavan. Armeijan edustajat olivat pidättyvämpiä ja kenraalikuvernööri Obolenski horjui kurinpalautuksen ja hyvittelypolitiikan välillä.

Arviot suomalaisten mahdollisen aseellisen vastarinnan voimasta olivat venäläisellä puolella ilmeisen ylimitoitettuja, mikä osaltaan pidätteli yrittämästä. Mahdollisiin painostuskeinoihin kuului kuitenkin kaupungin tulittaminen. Ongelmana oli sinänsä hyvin pienen venäläisväestön turvallisuus. Turun kasarmin vartiointiongelma tosin ajateltiin ratkaista elegantilla tavalla jättämällä työ juutalaisille sotilaille, joiden tappiot mahdollisen tykkitulen aikana eivät isänmaallisilla tahoilla tuntuisi vaikeilta kestää.

Obolenski ei kyennyt määräämään vastahakoisen kenraali Saltzan joukkoja hoitamaan kurinpalautusta, mutta tilasi paikalle kaksi taistelulaivaa, joiden järeillä tykeillä ilmeisesti oli järkiinnyttävää vaikutusta vallankumouksellisiin. Tampereella tilanne oli toinen.

Kun lakko vain pitkittyi, eikä keisarin manifestin vaikutuksesta saatu Pietarissa tietoja, määräsi keisari linnoitusalueet sotatilaan ja Suomeen komennettiin lähetettäviksi rangaistusretkikunta. Se, ettei se koskaan saapunut tekemään työtään, oli hiuskarvan varassa. Asian seuraukset olisivat joka tapauksessa voineet olla laskemattomat ja kauaskantoiset.

Toinen vähältä piti- tilanne syntyi tunnetussa Unionikadun ja Aleksanterinkadun kulmassa, Stockmannin kauppapuodin luona sattuneesta konfliktista. Tilannetta täysin tarpeettomasti kärjistänyt kapteeni Theslöf miltei sai aikaan verenvuodatuksen ylioppilaskaartinsa ja työväen järjestyskaartin välillä. Asiaa paheksuttiin jo aikanaan molemmin puolin.

Kun kaikki loppujen lopuksi sujui varsin onnellisesti, kannattaisi ehkä yrittää löytää myös näytelmän sankareita. Ruhtinas Obolenski, Rurikin jälkeläisiin lukeutunut ylimys onnistui suututtamaan Romanovit, keisarin ja hänen serkkunsa ja lisäksi muutkin venäläiset. Hänen siirtymistään Slava-taistelulaivalle pidettiin pelkuruutena.

Kuitenkin kenraalikuvernööri, jota erinäiset, niin venäläiset kuin suomalaiset tahot mahdollisuuksiensa mukaan suututtivat ja loukkasivat, hoiti lopulta palstansa hyvin. Kujalan mukaan hän yritti miellyttää kaikkia ja onnistui päinvastoin saamaan kaikki vastaansa. Eron myöntäminen oli joka tapauksessa hänen palkintonsa. Suomalaisten nurjamielisyys Venäjää kohtaan nähtävästi masensi Obolenskia, joka piti sitä kiittämättömyytenä.

Loppujen lopuksi suurlakkoa voi toki siis pitää menestystarinana. Marraskuun manifesti ei tuonut kuuta taivaalta, mutta olihan se merkittävä saavutus, joka sitä paitsi saatiin ilman kuolonuhreja.

Lakon aikana kärjistyivät sekä kansalliset että sosiaaliset ristiriidat. Kujala arvioi, että sen pitkittyessä jälkimmäinen tekijä olisi tullut yhä hallitsevammaksi. Vastakkainasettelun yhteiskunta tuli symbolisesti näkyviin kapteeni Theslöfin johtamassa groteskissa näytöksessä.

Kujala tuntee lähteensä enkä epäile hänen johtopäätöksiään. Vuoden 1905 tapahtumilla ja tapahtumatta jäämisillä oli merkitystä koko Suomen tulevaisuudelle, kuten hän arvioi, aina talvisotaan saakka.

Näin varmaankin. Mutta voi asian nähdä niinkin, että suurlakon hämmästyttävä rauhanomaisuus, kaikesta vallankumouksellisesta sekopäisyydestä ja sotilaallisesta komentelumentaliteetista huolimatta, oli merkittävä ennakkotapaus sovittelevan, konflikteja sääntelevän yhteiskunnan historiassa.

Kansallinen tekijä sekoitti vuonna 1905 melkoisessa määrin sitä pakkaa, jossa ihmisille oli jaettu hyvin erilaisia kortteja luokka-aseman perusteella. Yhteistyön välttämättömyys kansanluokkien ja kansallisuuksien välillä ymmärrettiin sentään hyvin pitkälle, jopa yllättävän pitkälle ainakin vastuunalaisissa piireissä. Vuonna 1918 kaikki oli toisin.

Kujalan kirja on ajatuksia herättävä ja ehdottomasti lukemisen väärtti. Mahtaneeko sitä saada monestakaan kirjakaupasta, on kysymys sinänsä. Kaipa se ilmestyy ainakin jossakin vaiheessa nettiin. Niin toivokaamme.