Ukrainan kriisin toinen puoli

Se asian toinen puoli

Richard Sakwa, Taistelu Ukrainasta. Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät. Vastapaino 2016, suom. Tatu Henttonen, 464 s.

Richard Sakwa on tuttu jokaiselle Venäjän tutkijalle. Hänen kirjansa Venäjän politiikasta ja Putinista ovat alan perusteoksia, joille on tunnusomaista tasapainoinen analyyttisyys ja asian syvällinen tuntemus.

Sakwa itse on puolalaista sukua, kuten myös monet läntiset russofobit. Hänen isänsä taisteli Puolan armeijassa vuonna 1939, onnistui säästymään Katynilta ja soti sitten kenraali Andersin armeijassa Pohjois-Afrikassa Rommelin Afrikakorpsia vastaan.

Tässä kirjassa Sakwa on hieman livennyt tavanomaisesta brittiläisestä pidättyvyydestään ja tölväisee aina silloin tällöin niitä Ukrainan konfliktin osapuolia, joiden katsoo sen ansaitsevan.

Säännönmukaisesti kohteena ovat USA ja EU ja myös Ukrainan nationalistit. Putinin toimia Sakwa sen sijaan ymmärtää paremmin ja käyttää usein meillekin hyvin tuttua ja hieman arkaluontoista, mutta kovin todellista käsitettä legitiimit intressit.

Tämä ei ole syy pitää kirjaa huonona tai edes propagandistisena. Huono ja propagandistinen on sen sijaan Ukrainaa koskevan informaation tila. Valitettava totuus on, Sakwan sanoin se, että ”Euroopan asiat ovat olleet näin pahasti sekaisin viimeksi 1930-luvulla. Tärkeilevät typerykset matkivat toistensa korulauseita ja media lietsoo täyttä sotaa”.

Tähän on helppo yhtyä, samoin kuin siihen, ettei ”malttia ja harkintaa ja keskustelua vaativia ole kuunneltu, vaan jopa solvattu ja kehotukset terveen järjen käyttöön paitsi ohitettu, myös mitätöity”.

Sakwan mieleen tulee kauhistuttava paralleeli ensimmäisen maailmansodan aattoon, jolloin maailmanhistorialliseen katastrofiin ajauduttiin ilman mitään järjellistä aihetta. Samanlainen unissakävijöiden sokeus ja kieltäytyminen järjen äänen kuuntelemisesta on ollut leimallista myös Ukrainan kriisin kehittymiselle.

Sakwan mielestä konfliktilla on ollut kahdenlaisia syitä. Toiset liittyvät itse Ukrainaan ja sen sisäisten ongelmien kehitykseen ja toiset taas kansainvälisen järjestelmän kehitykseen. Kun nämä kehityskulut yhtyivät, oli tuhoisa ja vaarallinen seos valmiina.

Ukrainan sisäiset ongelmat ovat yleisesti tiedossa tai ainakin niiden pitäisi olla. Siitä huolimatta ne yleensä jätetään kokonaan problematisoimatta ja jännitteet kuitataan Kremlin vehkeilyjen tulokseksi. Tämä on aikakaudellemme ominaista taantumista primitiivisiin ”aksiomaattisiin” selitysmalleihin, joiden puitteissa ei ymmärretä, että asioihin on ja täytyykin olla erilaisia näkökulmia.

Tällaisen lähestymistavan puitteissa syntyvät naiivit käsitykset Venäjän olemuksellisesta pahuudesta ja ikuisesta aggressiivisuudesta naapureitaan kohtaan ilman mitään rationaalista syytä. Saman kaavan mukaan asioiden katsominen Venäjän näkökulmasta ei ole eikä voikaan olla muuta kuin siirtymistä informaatiosodassa vihollisen puolelle, eli siis petturuutta.

Epäilemättä Sakwa on tässä kirjassa keskittynyt tuomaan esille juuri Venäjän ja ukrainalaisen opposition näkökulmaa, mutta se tekee kirjan vain sitäkin tärkeämmäksi, onhan se nykyään kovin harvinaista. Mikäli lukija tämän asetelman perusteella ei uskalla tutustua kirjoittajan vyöryttämiin faktoihin ja dokumentteihin, voi asiaa vain surkutella.

Akateemisissa opinnoissa oli aiemmin jopa sääntönä, että kriittistä ajattelua opiskeltiin tutustumalla eri osapuolten argumentteihin. Hitleriäkin täytyy opiskella ja ymmärtää, jotta häntä voisi rationaalisesti analysoida.

Sakwa tuo esille Ukrainan historian ja nykyhetken erikoisuudet ja korostaa kahden elementin tärkeyttä: toisaalla ovat monistit, joiden mielestä Ukrainan tulee olla yksikielinen, kulttuurisesti itsenäinen ja Eurooppaan suuntautunut kansallisvaltio. Toisaalla ovat kirjoittajan ”sinisiksi” kutsumat elementit, joiden mielestä Ukraina on kulttuurisesti monimuotoinen valtio ja eri traditioiden yhdistelmä, jossa venäjällä täytyisi ukrainan ohella olla virallinen asema.

Vanha äärinationalistinen perintö, joka assosioituu Stepan Banderaan ja hänen seuraajiinsa on usein koetettu suuressa kuvassa ignoroida, mutta sen merkitys on joka tapauksessa Länsi-Ukrainassa niin suuri, että tämä atlantistien viljelemä asenne haiskahtaa pahasti kaksoisstandardeilta, kun samaan aikaan venäläisyyden demonisointia ymmärretään ja hyväksytään.

Kuten Henry Kissinger on alleviivannut, on syytä ymmärtää, ettei Ukraina koskaan olla Venäjälle vain yksi ulkomaa muiden joukossa. Tuhatvuotinen yhteinen historia vaikuttaa ja sen täytyy vaikuttaa, riippumatta siitä, että radikaalit historian revisioijat yrittävät kiistää myös sen koko olemassaolon.

Niin Kissinger kuin myös esimerkiksi John Mearsheimer ovat reaalipolitiikan kannattajia ja ymmärtävät Venäjän käytöstä Ukrainan kriisissä, mikä ei toki merkitse sen kannattamista. Kylmän sodan ”voittajaksi” julistautunut länsi alkoi voitostaan juopuneena jättää Venäjän näkemykset maailmanpolitiikassa ymmärtämättä ja huomiotta, minkä täytyi kostautua.

Kysymys ei ole ollut pelkästään Venäjästä. Myös Kiina ja erinäiset muut maat ovat olleet haluttomia hyväksymään USA:n ja EU:n politiikkaa arvostelun yläpuolelle sijoittuvaksi. Tämän jatkuminen on odotettavissa myös tulevaisuudessa.

Naton eteneminen yhä lähemmäs Venäjän ydinalueita ovat saaneet sen reagoimaan, mitä täytyy pitää odotettavissa olevana reaktiona. Itse asiassa myös EU osoitti röyhkeää ekspansionismia pakottaessaan Ukrainan valitsemaan itsensä ja Venäjä-johtoisen Euraasian unionin välillä.

Krimin liittämistä Sakwa kutsuu gambiitiksi. Shakkipelin termin mukaisesti siinä uhrattiin oma nappula strategisen edun saamiseksi. Sen menestyksestä voi olla montaa mieltä.

Euraasian liitto lienee nyt Krimin jälkeen laskettava historiallisten epäonnistuneiden projektien joukkoon ja pakotesota vahingoittaa sekä Venäjää että Eurooppaa. Mitään ratkaisua mihinkään ongelmaan se ei kuitenkaan ole tuomassa.

Mitä Ukrainan kanssa oikein olisi tehtävä?

Maan jakaminen kahtia ei vaikuta käyttökelpoiselta idealta, mutta sen sijaan liittovaltio voisi olla toimiva ratkaisu. Joka tapauksessa olisi kyettävä tunnustamaan maan monimuotoisuus ja eri kansallisten ryhmien oikeutetut tarpeet.  Olisi myös pidätyttävä ottamasta Ukrainaa Natoon ja kaiken kaikkiaan Kissingerin ehdottama puolueeton vyöhyke Venäjän ja lännen rajalla voisi olla kaikille osapuolille hyvä ratkaisu.

Krimin kohdalla kannattaisi ottaa huomioon, että alue on etnisesti voittopuolisesti venäläinen ja sen palauttaminen Venäjän yhteyteen ilmeisesti nauttii suuren enemmistön kannatusta. Kansainvälisen oikeuden rikkomistahan sen liittäminen merkitsi, mutta sama koskee myös esimerkiksi Kosovon itsenäistymistä.

Kaiken kaikkiaan Sakwan kirja on tarpeellista lukemista niille, joiden mielestä Krimin kriisissä on kyse yksinkertaisesti vain Venäjän törkeästä aggressiosta. Lännen ylimielinen kiristyspolitiikka ja Ukrainan nationalistien yksisilmäinen fanaattisuus ovat huonoa politiikkaa, jotka ovat vieneet maailman sodan partaalle ilman mitään järkevää syytä.

Venäjällä Putinin politiikka on saanut valtavasti kannatusta. Lännessä on samaan aikaan levinnyt yhä laajemmalle lapsellinen aksiomaattinen ajattelu, joka kykenee selittämään oman politiikan synnyttämät ongelmat vain ”infosodalla” tai peräti viidennellä kolonnalla, suorastaan Aleksandr Duginin tapaan.

Ukrainassa lännen ja idän intressit todella törmäsivät ja onnettomaksi kärsijäksi on jäänyt Ukraina, jonka nostaminen uuteen kukoistukseen ei nyt tarjotuilla lääkkeillä ole näköpiirissä.  Venäjän saaminen mukaan Ukrainan kriisin aitoon ratkaisemiseen edellyttää sen näkemysten ymmärtämistä.

Kuten vanha sääntö edellyttää: audiatur et altera pars. Se, joka ei edes halua kuulla toista asianosaista, syyllistyy tahalliseen puolueellisuuteen. Tämä kirja nostaa esille myös tuon toisen näkökulman sortumatta siihen väsyttävään demagogisuuteen, joka on ollut tässä yhteydessä molemmin puolin tyypillistä.