Kovaa peliä Koivistolla

Häirintää Pietarin porteilla

Mikko Ylikangas, Mainio pikku sota. Brittilentäjät Suomessa vuonna 1919. Atena 2016, 391.

Kuten suuri yleisö jo lienee onnellisesti unohtanut, Neuvosto-Venäjän ja sen naapurien suhteen olivat vuoteen 1920 saakka järjestämättä.

Itsenäisen Suomen laillinen hallitus kyllä oli Pietarissa tunnustettu jo vuoden 1917 viimeisenä päivänä, mutta eihän siinä monta viikkoa mennyt, ennen kuin bolševikit alkoivatkin kannattaa Suomen kapinallisia ja solmivat niiden kanssa peräti valtiosopimuksen.

Suomen heiveröisen itsenäisyyden takuumiehenä toimi sitten Saksa niin kauan kuin se oli voimissaan ja sen jälkeen pyydettiin lahden molemmin puolin apua briteiltä. Bolševikkien pelättiin muuten jyräävän maan ja oikeassahan siinä oltiinkin.

 Puna-armeijan taisteluarvo oli huono tai erittäin huono, mutta oli sillä sentään valtteja. Ensinnäkin itsenäisiksi julistautuneiden pikkuvaltioiden väestö ei ollut suinkaan yksimielistä, vaan suuri osa kannatti tai vähintäänkin sympatisoi itäistä naapuria. Sitä paitsi olivat olemassa punalaivaston ja Pietarin linnoitusten järeät tykit.

Aikansa superaseita vastaan paikallisilla patriooteilla ei ollut asettaa mitään.

Niinpä paikalle pyydettiin ja saatiin brittilaivasto, joka oli hallinnut aaltoja aina 1500-luvulta tai ainakin nyt 1700-luvulta saakka ja jonka maine oli yhä ylivertainen. Tämä tasoitti voimasuhteita olennaisesti.

Mutta kaikkien bolševikkien vihollisten tarkoitukset eivät olleet suinkaan defensiivisiä. Skandaalimainen bolševikkivalta oli venäläisten patrioottien mielestä raunioittanut Venäjän ja he halusivat tehdä siitä viimeinkin lopun. Tässä heitä halusi auttaa myös vanhan Venäjän armeijan kenraali Mannerheim.

Sotaan ymmärrettävästi lopen väsynyt Britannia ei kyennyt todelliseen interventioon Venäjällä, mutta sotavarusteita maa kyllä oli väärällään. Niinpä se toimitti niitä Venäjän valkoisille armeijoille ja samalla hoiteli omin käsin vaativimpia tehtäviä esimerkiksi laivaston ja lentoaseen osalta.

Kuten tiedetään, Suomi pysyi poissa Pietarin valtaukseen tähdänneestä liittoutumasta, mutta toki Venäjän anarkia houkutteli myös meikäläisiä piirejä pistämään lusikkansa soppaan. Kaikkien, suurten ja pienten kansanryhmien loukkaamaton oikeus valita itse ja kenenkään painostamatta se valtioyhteys, johon ne halusivat kuulua, oli julistettu jo bolševikkien ensimmäisessä julkisessa asiakirjassa, rauhandekreetissä.

Koska esimerkiksi Suomessa oli opittu ymmärtämään, että se, mitä juhlallisesti vakuutetaan, on totta ja vakavasti tarkoitettua, puuhattiin meilläkin sitten Itä-Karjalan yhdistämistä valtakuntaan ja muuta vastaavaa. Olisiko muuten voinut ollakaan?

Mutta harvat olivat ne, jotka eivät ymmärtäneet, että Venäjä bolševistisenakin saattoi olla myös Suomelle vaarallinen. Punalaivaston aluksille ei olisi mahdettu mitään ja ne jopa näyttäytyivät Helsingin edustalla, vaikka laivaston kunto oli heikko.

Niinpä myös meille oli hyvin tärkeää, että Britannian laivaston sotalippu, the White Ensign, liehui myös itärajamme tuntumassa. Ehkäpä yhteistyömme brittien kanssa voitaisiin lukea myös meille ansioksi, kunhan järjestäytyneet olot saataisiin palautettua Venäjälle?

Kuten tunnettua, bolševikit pysyivät sitten kuitenkin vallassa ja saivat jopa järjestyksen palautettua maahan, mutta sitähän ei kukaan voinut etukäteen aavistaa. Vastoin odotuksia englantilaisten tulo maahamme ei sitten lisännyt goodwilliämme Pietarissa, vaan luettiin siihen syntiluetteloon, joka Moskovassa laadittiin vuonna 1939.

Yhtäkaikki, kesällä 1919 saapui Koivistolle, nykyisinkin säilyneen kivikirkon lähettyville suuri englantilainen eskaaderi, kymmeniä laivoja ja tuhansia miehiä. Ne pysyivät siellä talven tuloon saakka näyttämässä Britannian lippua ja koettivat järjestää olonsa niin miellyttäväksi kuin olosuhteet sallivat.

Kysymys ei kuitenkaan ollut mistään lomailusta. Lipun näyttämisen ohella pyrkimyksenä oli lamauttaa se hyvin merkittävä voima, jonka Venäjän Itämeren laivasto ja linnoitukset yhä muodostivat.

Koska Kronstadt oli miinojen suojaama ja tulivoimaltaan englantilaisia risteilijöitä verrattomasti vahvempi, oli käytettävä lentokoneita, jotka tekivätkin puolisen tuhatta lentoa Kronstadtia vastaan.

Lisäksi keksittiin käyttää moottoritorpedoveneitä, jotka yhdessä lentoaseen kanssa saivatkin aikaan uskomattoman menestyksellisen operaation. Kaksi valtavaa taistelulaivaa ja tukialus upotettiin satama-altaassa. Yksi risteilijä upotettiin toisessa yhteydessä.

Nämä tuhot saatiin aikaan moottoritorpedoveneillä, lentokoneet eivät täällä kyenneet käyttämään torpedoja, mutta lentoase on kyllä operaatioissa mukana korvaamattomana apuna.

Kaikkiaan vihollisen laivasto menetti näissä taisteluissa toistakymmentä alusta, mukana siis pari kaikkein suurinta yksikköä. Kuninkaallinen laivasto puolestaan menetti peräti 17 alusta ja 61 vaurioitui.

Mutta olipa paikalla joukkoakin: marraskuun alusta joulukuun loppuun kuninkaallisella laivastolla oli Itämerellä 1 lentotukialus, 23 kevyttä risteilijää, 85 hävittäjää, yksi monitori, 20 sukellusvenettä ja paljon muuta, yhteensä 238 alusta.

Ylikankaan kirja keskittyy laivaston ilmavoimien toimintaan ja elämään Koivistolla, mutta ei unohda kertoa myös kokonaistilanteesta ja sen muuttumisesta.

Torpedoveneiden operaatiosta ja muustakin on kyllä kirjoja ja sangen kiinnostaviakin, mutta Ylikankaan opus on kyllä ylivertainen.

Yleensä kirjoittajat, toisin kuin Ylikangas, eivät ole hallinneet kaikkien osapuolten lähteitä. Hän sen sijaan on tunnollisesti vertaillut sekä englantilaisten että venäläisten raportteja ja vielä suomalaisiakin asiakirjoja. Tulokset ovat imponoivia. Lisäksi kirjoittajaa on aivan ilmeisesti ohjannut suoranainen intohimo asiaan hänen kuvatessaan elävästi kaikkia niitä asioita, jotka aikoinaan kuuluivat englantilaisen sotilaslentäjän maailmaan Suomessa ja suomalaisen punaisen lentäjän maailmaan rajan toisella puolella.

Kirjoittaja on pyrkinyt menemään niin kauas alkuperäislähteille kuin mahdollista, kuten hyvä tapa edellyttääkin ja vielä paljon suuremmassa määrin kuin pelkkä tapahtumahistorian selvittäminen vaatisi. Myös kirjan enimmäkseen yksityisiltä koottu kuva-aineisto on uskomattoman monipuolinen.

Nuo mainiot miehet lentävissä koneissaan olivat todellisia aikansa hurjimuksia. Vihollisen kohtaaminen kysyi rautaisia hermoja, mutta jo pelkkä lentäminen tuon ajan avoimilla koneilla oli erittäin vaarallista ja pakkasten tultua jo yhtä helvettiä. Pelkkä koneen pitäminen suorassa saattoi olla vaativaa, kun pyörivän tähtimoottorin sivuttaisveto vänkäsi sitä omaan suuntaansa.

Sankarivainajia tällä saralla sitten riittikin. Lentäjät menettivät Koivistolla tosin vain neljä upseeria ja yhden miehen, kun taas kuninkaallinen laivasto menetti 16 upseeria ja 97 miestä kaatuneina ja 7 upseeria ja 35 miestä haavoittuneina. Kadonneiksi jäi laivaston puolella 3 upseeria ja 6 miestä.

Nämä luvut eivät kuitenkaan vielä kerro sitä, miten paljon oli erilaisia vaaratilanteita. Koko maailmansodassahan onnettomuudet tappoivat paljon enemmän lentäjiä kuin taistelut.

Yhteenlasketut tappiot Koiviston operaatiossa olivat siis englantilaisilla kaatuneina ja haavoittuneina puolentoistasataa miestä. Seivästöllä ja Koivistolla on brittejä haudattuna kuten niin monessa muussakin kolkassa, muun muassa Hanössä Ruotsin rannikolla sijaitsee suuremi hautausmaa.

Huolimatta viikatemiehen vierailuista ja ajoittain surkeasta ruoasta, aika Koisivtolla oli parhaimmillaan paratiisillista Suomen kesää, joka sai erään sotilaan lausumaan nuo otsikon sanat ”mainiosta pikku sodasta”. Siinähän verrattiin tätä tilannetta Flanderin mutavellin ja tolkuttomien kulutushyökkäysten maailmaan. Ylikangas kuvailee elämää suorastaan mestarillisesti, hajuja ja ääniä myöten.

Kun kirja on niin hyvin ja kunnianhimoisesti tehty kuin se on, on paikallaan tehdä ne pikku huomautukset, joihin mielestäni on aihetta.

Tekijä on käyttänyt laajasti alkuperäislähteitä kekustelemattan kuitenkaan riittävästi olemassaolevien tulkintojen kanssa. Täm,ä koskee ajankohdan yleistä poliittisia kehyksiaä ja kaipaisin kirjallisuusluettelosta esimerkiksi Nick Baronin Karjalan historiaa, Olavi Hovin ja Eino Lyyytisen Suomea ja Englannin politiikkaa käsitteleviä tutkimuksia, Jouko Vahtolan Aunuksen retkeä käsittelevää kirjaa, Pertti Luntisen ja Mirko Harjulan kirjoja ja aivan erityisesti Tuomo Polvisen vanhaa, mutta kunnianarvoisaa järkälettä, joka on yhä perusteos.

Toki muutakin kirjallisuutta voisi tarjota, esimerkiksi Mawdsleyn ja Saulin kirjoja Venäjän laivastosta ja Kalevi J. Holstin teosta Suomen ulkopolitiikan alkutaipaleesta.

Niin, ja sitten britit eivät suinkaan upottaneet Saksan laivastoa Scapa Flowssa, vaan sen tekivät saksalaiset itse voittajien suureksi harmiksi. Ja Seraja Loštšad on oikeastaan Seraja Lošad -harmaa hevonen.

Mutta pientähän tämä on ja onhan niitä maailmassa kirjoja. Joka tapauksessa tämä kirja on joka suhteessa niin tasokas ja sitä paitsi niin vetävästi kirjoitettu, että sen soisi tulle käännetyksi muillekin kielille, englanniksi ja venäjäksi nyt ainakin. Onnittelut saavutuksesta!